Hauta-arkkuprototyyppi

Käsittelin tutkimuksessani kuoleman teemaa produktiolla, joka yhdistää taideteoksen ja hauta-arkun. Puulevyyn maalataan 2,2 m x 1,5 m taideteos, ja maalaus ripustetaan seinälle – tai se toimii kolmiulotteisena veistoksena. Teoksen voi myös integroida osaksi arkkitehtuuria, seinään tai lattiaksi, jolloin ajan ja kulumisen merkit jäävät osaksi teosta. Kun  teoksen omistaja kuolee, hauta-arkun osat irrotetaan kehyksestä, arkku kootaan ja vainaja haudataan taideteoksessa. Näin taideteos katoaa alkuperäisessä muodossaan. Tyhjentynyt kehys jää muistuttamaan vainajasta.

Halusin tutkijatohtorina toteuttaa projektin, joka oli ollut mielessäni jo pitkään. Lähtökohtana oli kuoleman nykykuvasto ja sen visuaalisuus, jota pidän tunkkaisena ja vanhentuneena. Nykyinen rituaalinen esineistö ja kuvamaailma ei pysty vastaamaan myöskään maahanmuuton myötä syntyviin kysymyksiin. Olisi hyvä löytää useammanlaisia tapoja ilmaista surua. Kuvataiteen keinoin on mahdollista toteuttaa taiteellisesti korkeatasoista ja vaihtoehtoista tarttumapintaa surun teemaan.

Taiteilijana minulla on valta ja vapaus käsitellä ja muuttaa jopa kuoleman visuaalisuutta ja muotoilua mielikuvitukseni avulla. Oli selvää, että tutkijan työkalupakkini ja metodini olisivat erilaisia kuin taiteilijan. Taiteilija-tutkijan roolin yhtäaikaisuus ei ollut lainkaan yksinkertainen. Tunsin itseni oudoksi linnuksi niin muotoilijoiden ja taiteilijoiden kuin tutkijoiden joukossa. Vieraus johtui kuoleman teeman herkkyydestä, en kuinka kannattaisi lähestyä aihettani, jonka esiin nostaminen kerta toisensa jälkeen hiljensi tai vaivaannutti yleisön.

Olin tekemisissä hankalasti sanoitettavan teeman kanssa. Kehkeytymässä olleen tutkimusaiheeni lähtökohta oli vaikea, ja tarvitsin elementin, jonka kautta voisin käsitellä teemaa etäämmältä. Sopivan tutkimus- ja taidekontekstin löytäminen kesti aikansa.

Arkkuprojektin konteksti löytyi lopulta spekulatiivisesta muotoilusta, joka avasi tien etsimääni kieleen ja käsitteisiin. Pystyin soveltamaan uusia käsitteitä myös minulle itselleni, muotoilua läheisempään käsitteelliseen kuvataiteeseen. Siten spekulatiivisen muotoilun konteksti rikastutti myös tutkimusartikkeleitani. (Ks. Heikkinen, Kaverma & Ziegler, Taiteellinen tutkimus – jatkuva prototyyppi. Tiede&Edistys 4/2017)

Tämä rohkaisi edelleen tutustumaan muotoilun “kuumaan ytimeen”, kaupallisuuden maailmaan ja muotoilijoiden käsityksiin taiteen roolista. Kaupallisuuden kieli ja toimintatavat tulivat tutuiksi, vaikkei niistä lopulta ollut juuri muuta hyötyä kuin tietoisuus siitä, ettei kaupallisuuden polun päässä ollut näkyvissä mitään projektini kannalta käyttökelpoista. Se oli luonnollisesti harmillista, sillä spekulatiivisilla ideoilla voidaan luoda uudenlaista käsitteellistä maaperää, joka mahdollistaa ennennäkemättömien käyttöesineiden syntyprossesseja. Näin soisi tapahtuvan etenkin tutkimani kuoleman visuaalisuuden alueella, jossa muutos on lähes olemattoman hidasta.

Mitä tapahtuu, jos esineestä riisutaan kaikki merkit, joiden avulla esine on tunnistettavissa? Tällaisissa spekulatiivisissa esineissä, kuten Moto Undonen (ks. myös “Taiteen immateriaali idea") tai hauta-arkkukonseptin kohdalla merkittömyyden kautta voidaan uudelleenarvioida esineen luonnetta ja vaikutusta. Pohdinnat saattavat näiden esineiden myötä laajentua hyvinkin universaaleiksi kysymyksiksi. Siinä missä Moto Undonen kautta voi tarkastella esinemuotoilun ekologisuutta tai järkevyyttä, hauta-arkun avulla on mahdollista pohtia hautaamiskulttuuriamme ja sitä, miten se mahdollisesti tulevaisuudessa muuttuu.

Hauta-arkku on luonnos tutkimuksellisia intressejäni varten. Tämänkaltaisten esineiden kautta syntyvät ideat ja mahdolliset tulevaisuudet ovat ajattelun apuvälineitä. Niiden avulla voimme spekuloida sekä olevaa etta tulevaa. Tällaisissa kohdissa skenaarioiden ja esinehahmotelmien luonne voi muuttua kriittiseksi, erityisesti jos ne valaisevat rajoitteita, jotka voidaan poistaa tai jotka höllentävät todellisuuden otetta mielikuvituksestamme – edes hieman.