Miten spekulatiivinen design/ käsitteellinen taide voi vastata hitauden ja hiljaisuuden haasteeseen?

Usein ajatellaan, että ainoastaan tekniset innovaatiot kurottautuvat kohti tulevaisuutta ja että yksinomaan niiden kautta voimme tunnistaa uusia trendejä ja heikkoja signaaleja, joita voitaisiin hyödyntää lähitulevaisuudessa. Tällaiset innovaatiot suuntautuvat lähes poikkeuksetta kohti intressejä, joilla pyritään kahlitsemaan tulevaisuus halutun kaltaiseksi, teknokraattiseksi ja helposti hallittavaksi. Ennusteet ovat usein kuitenkin osoittautuneet vääriksi. 

Yleensä design-tuotteen tai -palvelun suunnittelu aloitetaan ihmisten oletetuista tarpeista ja sen jälkeen kehitetään skenaariot, toimintasuunnitelmat. Tällainen toimintakulttuuri näkyy myös taiteessa. Vaihtoehtoinen tapa voisi tarkoittaa vaikka pyrkimystä arkielämän uudelleen organisoimiseksi toisenlaisten käsitysten, arvojen, prioriteettien ja ideologioiden varaan. Tässä vaihtoehtoisessa hahmotelmassa kehiteltäisiin tarvittavat toimintasuunnitelmat vasta uudelleen organisoitumisen jälkeen, jolloin ihmisillä itsellään olisi mahdollisuus antaa suunnitelmille elämä sen sijaan että joku muu tekee sen puolestamme. 

Muotoilun, designin oletetaan valmistavan vain kauniita asioita. Kukaan ei suunnittele tai muotoile mitään elämän kauheuteen, eikä kenenkään soisi ajattelevan negatiivisia ajatuksia. Tämä estää muotoilijoita suunnittelemasta ihmisluonnon ja elämisen raskaita yksityiskohtia varten. Vaikeat ja monimutkaiset tunteet ovat usein muotoilussa vieraita, vaikka monella muulla kulttuurin alueella hyväksytään, että ihmiset ovat monimutkaisia ja ristiriitaisia. 

Meidät nähdään ennustettavissa olevina palveluiden käyttäjinä ja kuluttajina. Muotoilun ja suunnittelun alueella synkkyyden ja vaikeiden aiheiden käsittely voi kuitenkin luoda kitkaa, joka viehättää ja samalla haastaa. Se on negatiivisuuden käyttämistä positiivisesti, ei niinkään negatiivisuutta sen itsensä vuoksi. 

Laajimmillaan spekulatiiviset teemat taiteessa ja muotoilussa kytkeytyvät välineellisen järjen kysymyksiin. Välineellisen järjen ylivalta ja kaiken hallinnan projekti tuottaa myös jotain sellaista, joka nähdään pelkästään jäännöksenä, joka on manipuloitavissa ja joka tulisi tuotteistaa. Tämä jäännös tai ylijäämä – kuten vaikkapa hiljaisuus ja hitaus – voivat avata yllättäviä näkymiä, sillä välineellisen järjen universumissa on käsittämätöntä, että jokin, joka ei tuota tai hyödytä olisikin jollain tapaa merkityksellistä ja pysyvää. 

Hallitsemisen logiikalla esitettyjen kysymysten ja taiteen tarjoamien vajavaisten vastausten välisen jännitteen tai kadottamisen, hiljaisuuden ja hitauden havainnointi saattaa purkautua taiteen alustoiksi. Näin voisi luoda uudenlaista tarinallista tilaa, kulttuurillista rekisteriä. Tämän kuvaamiseksi tarvitsen kaikki sanat, jotka epätäydellisinäkin saattavat konkretisoida sen alati pakenevan, josta Rebecca Solnit kirjoittaa, ja joka ympäröi meitä kaikkia.