Äänen ja hiljaisuuden historiaa
Taloudellinen kehitys on nähtävissä ja kuultaviassa: se on meluisa, jopa kakofoninen. Luonnonmukaisten tuotantoketjujen hienovaraisesti rajautuneet äänitilat ovat aikojen myötä särkyneet. Sen seurauksena äänet ovat levinneet maantieteellisesti kaikkialle.
Hiljaisuuden arvostaminen oli aikoinaan varakkaan yhteiskuntaluokan tapa erottautua massasta. Aateliskartanoiden interiöörien tarkoitus oli myös vaimentaa melua: tekstiilit loivat hillittyä ja hallittua ilmapiiriä. Kyky järjestää ja vaatia hiljaisuutta alettiin yhdistää vahvasti ylempään luokkaan, sivistykseen ja hyvään makuun.
Hiljaisuudesta tuli yhteiskuntaluokan, auktoriteetin ja hyvän maun merkki. Hiljaisuus määrittelee näin identiteettiä, ja se on sidoksissa myös auktoriteetteihin kuten kirkkoon, taidemuseoinstituutioon tai yliopistoon.
Vaikka museot tai näyttelytilat eivät nykyisin ole varsinaisesti hiljaisia, kävijöiltä edellytetään tietynlaista, hillittyä käytöstä. Periaate korostuu taidegallerioissa, joiden ilmapiirillä on kävijään toisinaan lähes mykistävä vaikutus.
Tieteen alalla hiljaisuudella on ollut, ja lienee yhä merkityksensä valtahierarkioiden vahvistajana. Luento- ja juhlasalit, kirjastot ja arkistot edellyttävät sisäänrakennetusti hiljaisuutta, mutta seikka ei liity ainoastaan työskentelyrauhaan vaan myös autoritaariseen traditioon ja sen tuottamaan ”hiljaiseen koreografiaan”.
Akustisen teknologian ansiosta kuluttaja voi nykyään ostaa itselleen hiljaisuutta ja vaikuttaa tietyntyyppisen melun häivyttämiseen kodistaan. Se on osa trendikästä elämäntapahallintaa ja -kulttuuria äänettömine astianpesukoneineen, tuoksuttomine pesuaineineen, nollatoleransseineen.