Esittävien taiteiden alueella tätä ilmiökenttää on avattu muun muassa draaman jälkeisen teatterin (postdramatic theatre) käsitteistöllä. Sen mukaan eri tekijöiden roolit voivat liukua toistensa päälle prosesseissa, jossa tekijöiden, teoksen ja yleisön keskinäiset suhteet voivat elää ilman tiukkoja rajauksia, ja joiden tuloksena syntyvien töiden teosluonne voi myös tulla kyseenalaistetuksi (Lehmann 2006).
Tutkimuksen ilmiömaailmaa määrittävä teoreettinen viitekehys nousee nykyoopperan ja uuden musiikkiteatterin alueella tunnistetusta mediatisaation prosessista ja sen vaikutuksesta oopperan ontologiaan, taiteenlajin paradigman muutokseen (Causey 2006; Chapple & Kattenbelt 2006; Nousiainen 2012; Sheil & Vear 2012). Mediatisaatiolla ymmärretään yleisesti kehitystä, jossa medioitunut, eri mediuminen kautta välittynyt kulttuuri luo itselleen uutta semioottista ja kontekstuaalista merkitysverkostoa (Jensen 2007, 1). Viestinnän tutkimuksen alueella syntynyt teoria mallintaa medioiden ja niiden kulttuuria muovaavien vaikutusten suhteita (Hepp 2013; Hjarvard 2008, 2013; Lundby 2009; Schultz 2004), ja teoria on laajentunut myös mm. media- ja teatteritutkimuksen alueelle, jossa sen avulla kuvataan esittämisen ja esityksellisyyden sekä mediateknologien välisiä kytköksiä (Auslander 1999, 2002, 2004, 2006a, 2006b, 2008, 2009; Jensen 2007). Kulttuurista on tullut medioiden ja niiden toimintamallien lävistämä, ja mediumit luovat kukin ominaispiirteidensä kautta odotuksia ja ennakkoasetelmia niille tavoille, joilla kulttuurisia sisältöjä luodaan, tarjoillaan ja koetaan. Mediatisaatio voidaan nähdä kehityskulkuna, jossa esittävät taiteet, kuten ooppera, ovat yhä enenevässä määrin sopeutumassa audiovisuaalisten teknologioiden käytön toimintamalleihin ja prosesseihin (Causey 2006, 29). Mediatisaatio tuo siten laadullisen laajentuman siihen keinovalikoimaan, jonka avulla tekijät voivat luoda teoksia (Birringer 2008; Broadhurst & Machon 2006; Dixon 2007; Jensen 2007). Lisäksi mediatisaatio myös muokkaa tekijöiden sekä yleisön – 'kokijoiden' – odotuksia ja mielikuvia siitä, mitä ooppera on ja voisi olla (Bay-Cheng, Kattenbelt, Lavender, Nelson 2010, 45). Teknologioiden avulla on mahdollista siirtyä luomaan, esittämään ja kokemaan oopperaa erilaisissa virtuaalisissa sekä laajennetun todellisuuden ympäristöissä (Benford & Giannachi 2011; Giannachi 2004).
Ooppera on muutoksessa; digitaaliset teknologiat, kuten audiovisuaaliset, vuorovaikutteiset järjestelmät ja mobiili internet rikastavat sen luonnetta. Teknologioiden mahdollistamat uudet tekemisen, esittämisen, jakelun ja tuottamisen tavat ovat herättäneet tarpeen koko ooppera-termin uudelleenkäsitteellistämiselle. Määritelmää 'digitaalinen ooppera' on ehdotettu kattokäsitteeksi näille monialaisille teoksille ja tekemisen tavoille, joissa musiikkiteatteri yhdistyy elimellisesti digitaalisen teknologian tarjoamiin ulottuvuuksiin (Chapple & Kattenbelt 2006; Fox 2010; Salzman & Dési 2008; Sheil & Vear 2012; Till 2004; Wake-Walker 2013). Ooppera sinänsä on aina ollut voimakkaasti eri representaatioteknologioihin nojautuva taiteenlaji, ja sellaisena se voidaan teatterin lailla nähdä eri mediumeja ja teknologioita itseensä sulattavana hypermediumina (vrt. Chapple & Kattenbelt 2006, 37). Tälle katsannolle perustuen digitaalisen oopperan synty on vain luonteva askel eteen päin 1600-luvulla alkaneessa länsimaisen oopperan kehityksessä.
Tässä tutkimuksen johdannoksi tarkoitetussa artikkelissa esittelen kaksi oopperaa: mobiilipäätelaitteiden virtuaaliselle näyttämölle siirtyneen Omnivoren sekä reaaliaikaisia videoprojisointeja hyödyntävän La Figure de la Terren. Molempien teosten voidaan katsoa olevan remedioituneita oopperoita. Remediaation mukaisessa ajattelussa uudet mediumit ikään kuin evolutiivisesti parantavat aiempia mediumeja (Bolter & Grusin 2001). Oopperan alueella voidaan teoriaa tukevalla tavalla havaita, että taiteenlajin ilmaisumuodot, tekniikat ja sosiaalinen merkityksenanto ovat laajentuneet aikaisempien audiovisuaalisten medioiden (kuten radio, televisio, videoprojektiot) kautta edelleen uusiin vuorovaikutteisiin medioihin, samalla sisältöä ja työskentelyn tapoja uudistaen. Tästä ajatusketjusta nousevana tutkimushypoteesinäni on, että aikaisemmin pääasiassa hierarkkisesti jäsentynyt oopperateoksen kirjoitus- ja ohjausprosessi on enenevässä määrin muuttumassa monialaiseksi ryhmätyöksi, jossa uusiin ja kehittyviin medioihin liittyvä ymmärrys ja taidot ovat korostuneessa asemassa.
Essi Luttinen ja Jaakko Nousiainen Omnivoren kuvauksissa Suomen Kansallisoopperan tilossa syyskuussa 2011. Kuva: Hansku Kurkela.
Mobiilikulttuurin ja mobiilitaiteen alueilla käydään keskustelua ajallisen ja tilallisen kerronnan muutoksesta, joka näkyy muun muassa lineaarisen kerronnan hajoamisena, katsojan/käyttäjän roolin muutoksena vastaanottajasta ei-paikkaan-sidotuksi, vaeltavaksi osallistujaksi tai vaihtoehtoisesti nimenomaan voimakkaasti tiettyyn paikkaan sidotuksi (Rieser 2011; Rieser & Zapp 2002). Laajemmassa katsannossa nämä ajatukset kytkeytyvät myös esittävien taiteiden kentässä käytävään keskusteluun uusista teosmuodoista ja tekemisen tavoista. Useaan eri teoreettiseen viitekehykseen kytkeytynyt keskustelu korostaa moniäänistä, rinnakkaisten ja sisäkkäisten tekemisen kulttuurien kohtaamista (Birringer 2008; Chapple & Kattenbelt 2006; Broadhurst & Machon 2006; Causey 2006; Dixon 2007).