On vain soitin, minä ja musiikki. Aistini ovat avoinna. Keskityn kuuntelemaan sointivärejä ja yläsäveliä, näen ja tunnen sormeni kanteleen kielillä. Olen ja elän musiikkia, kaikki muu unohtuu ja jää taka-alalle.
Vuosien saatossa Jooseppi Pohjolan kantele on tullut minulle hyvin läheiseksi. Koen, ettei soitin ole pelkkä ilmaisuni väline, vaan kanssani tekemisen ytimessä. Hetkenä, jona uppoudun säveltämiseen ja inspiroidun, instrumentti muuttuu ikään kuin toiseksi tekijäksi. Tuolloin kantele näyttäytyy minulle lähestulkoon ehtymättömänä kaivona, joka jatkuvasti tarjoilee uusia sointivärejä ja tekemisen suuntia.
Improvisaatio ja säveltäminen ovat molemmat työskentelyssäni läsnä toisiinsa kietoutuneina: käytän improvisaatiota säveltämisen työkaluna, ja sävellykseni ovat usein luonteeltaan improvisatorisia. Haluan kuitenkin selkeyttää, miten ne omassa ajattelussani eroavat toisistaan. Säveltämisellä tarkoitan toimintaa, jonka tavoitteena on jokin tiettyjen raamien sisään asettuva teos. Improvisaatio taas ei tähtää pysyvään musiikilliseen kokonaisuuteen. Itselleni improvisaation ja säveltämisen välinen ero näkyy eniten siinä, että improvisaatio edustaa hetkellisyyttä ja sävellys jotain pysyvämpää, vaikka se olisi improvisatorinenkin. Improvisaatio ei ole jälkikäteen muokattavissa, mutta tunnetasolla siihen voi palata.
Martti Pokelan opissa ollessani oivalsin, että improvisaatiolla voi olla erilaisia merkityksiä ja tavoitteita. Työskentelyssäni tunnistan improvisaatiolla olevan kaksi erilaista luonnetta: se voi toisaalta olla osa sävellysprosessia, jolloin haen sen avulla ideoita teokseen ja prosessoin niitä. Sellaisina hetkinä tavoittelen inspiroitumista ja samalla intuitio on vahvasti läsnä.
Ilman säveltämistä improvisoidessani sillä on eri merkitys: tällöin improvisointi ei ole työkalu eikä keino saada aikaan sävellys, vaan se on ennen kaikkea hetkessä elämistä ja musiikkiin pysähtymistä. Tavoitteena voi olla joko itse hetki tai hetken elävä musiikillinen teos, jos on vaikkapa kyse esitykseen sisältyvästä improvisaatiosta.
Sävellyksen lopputulos ei välttämättä sisällä improvisaation elementtiä, vaikka säveltämisen työkaluna on improvisaatio. Pääsääntöisesti sävellykseni ovat improvisatorisia, mutta tämä ei ole seurausta työskentelytavasta vaan se on tietoinen valinta. Improvisaatioon perustuen on myös mahdollista säveltää siten, että lopputulos on tarkasti määritelty. Sävellyksissäni on kuitenkin yleensä tilaa improvisaatiolle, sillä soittajana minua innostaa improvisaation sallima vapaus: koen sen mukanaan tuoman jännitteen ainutlaatuisena. Se, että soitan kuulijoille enkä itsekään tarkasti tiedä mitä tulee tapahtumaan, tuntuu nautinnolliselta ja kutkuttavalta.
Yleensä en siis suunnittele kaikkea valmiiksi siinä vaiheessa kun sävellän, vaan pikemminkin luon raamit, joiden sisällä liikun. Raamit tarkoittavat esimerkiksi erilaisia soittotekniikoita, sointuotteita tai melodialinjoja. Jotkut sävellykseni vakiintuvat kuitenkin hyvinkin tarkoiksi ja toiset ovat raameiltaan löyhempiä. Näin on mahdollista toimia, koska soitan ja esitän sävellyksiäni itse.
Improvisaatiossa on kiinnostavaa sekin, ettei kuulija voi välttämättä erottaa, onko jokin teos etukäteen sävelletty vai hetkessä improvisoitu. Kansanmusiikin tohtori ja huuliharpisti Jouko Kyhälä (2018) on demonstroinut asiaa esittämällä improvisoituja tanssisävelmiä, kuten polskaa ja masurkkaa, tyylinmukaisesti pelimannimusiikin viitekehyksessä. Improvisaatioihin on siis mahdollista tehdä hyvin selkeät ja toistuvat rakenteet, jotka kuulija tunnistaa. Sellisti ja säveltäjä Juho Laitinen (2013: 25) on mielestäni osuvasti kiteyttänyt sen perustavanlaatuisen eron, jonka muusikko kokee improvisoidessaan verrattuna valmiin teoksen esittämiseen. Hän kuvaa sitä, kuinka sävellettäessä on mahdollista erottaa impulssi ja sen toteuttaminen, kun taas ”improvisaatiossa harkitsemisesta tulee väistämättä myös harkinnan esittämistä, tauon pitämisestä tauon ruumiillistuma”. Kun improvisoin, koen eläväni musiikissa tapahtuvat muutokset ja erilaiset nyanssit hyvin kokonaisvaltaisesti.
Improvisaatio ja intuitio linkittyvät saumattomasti toisiinsa, sillä intuitio on siihenastisten kokemusten summa ja tämä ajatus toimii mielestäni lähtökohtana myös improvisaatiolle. Improvisaatiossa edetään intuitiivisesti impulssista toiseen ja se, että näitä impulsseja ylipäätään pystyy havaitsemaan, vaatii keskittymistä ja pysähtymistä hetkeen. Improvisoidessani pyrin olemaan hyvin hereillä ja aistit avoimina. Tämän vuoksi improvisaatio on opettanut minulle sävyjen kuuntelemista, kuten yksittäisen sävelen tai sen äänenvärin merkitystä, suhteessani kaikkeen musisointiin. Improvisaation myötä itselleni on avautunut vähäsävelisen musiikin maailma, johon olen lähtenyt yhdistämään kokeellisia elementtejä ja preparointeja. Improvisaatio on tuonut minulle rohkeutta: työkaluja selviytyä erilaisista yllättävistä tilanteista, sekä itseluottamusta, jonka avulla on mahdollista hyväksyä paremmin omassa soitossani myös ne hetket, jotka joskus aikaisemmin olisivat olleet virheitä tai epäonnistumisia.
