Kantele ja minä. Me, nyt. Maailma on toisaalla, kaukana. Pöydällä on kupillinen vihreää teetä ja ympärillä ääni, jonka sormeni saavat aikaan. Tämä on turvallinen ja pehmeä säveltämisen universumi, musiikkitodellisuus. Tänne ei juuri nyt kukaan muu tunkeudu.
Säveltämisen tavat ovat monimuotoisia kuten musiikki itsessäänkin. Eri musiikkigenrejä edustavien säveltäjien luovaa työskentelyä tutkinut Pamela Burnard (2012: 113) nostaa esiin, että musiikin ohella myös säveltämisen käytänteet elävät, muuttuvat sekä saavat jatkuvasti uusia muotoja. Jokaisella säveltäjällä on omat menetelmänsä ja toimintatapansa; joillakin heistä työskentelyprosessit nojaavat vahvasti intuitioon ja tällöin niiden kuvaaminen on todettu haasteelliseksi (Cope 2012: 256). Tästä on helppoa olla samaa mieltä, sillä sävellystyön luovassa vaiheessa tapahtuvaa ajatusten kulkua on vaikea dokumentoida. Omalla kohdallani on osittain kyse myös tietoisesta valinnasta: en ole työskennellessäni halunnut pysähtyä ajattelemaan dokumentointia, ettei luova prosessi häiriintyisi. Jälkeenpäin taas on vaikea saada kiinni siitä, mikä asia johti mihinkin.
Taiteellinen tutkiminen lähtee ajatuksesta, että tekijä on oman toimintansa tuntija ja kiinnostunut tuomaan kokemuksensa esille osana tutkimusta (Varto 2017: 93). Olen tutkinut säveltämistä ensisijaisesti käytännön toiminnan kautta. On monia tapoja lähteä työstämään sävellystä ja alkusysäys voi tulla vaikkapa jostain sointiväristä, asteikosta, tanssilajista, traditionaalisesta melodiasta tai soittotekniikasta. Tämä alkuidea vaikuttaa osaltaan luovaan prosessiin ja siihen, miten työstän sävellystä eteenpäin. Minulle on ollut luontevinta tutkia säveltämistä etenkin kehollisesti ja soittimellisesti eli improvisoiden, säveltäen, omaa työskentelyäni reflektoiden sekä työskentelypäiväkirjaa ja prosessianalyysejä kirjoittaen. Tärkeä osa säveltämisen tutkimista on ollut myös teosten esittäminen kuulijoille erilaisissa tilanteissa sekä musiikkini työstäminen studiossa äänittäen. Olen tehnyt kaksi omia sävellyksiäni sisältävää soololevyä: monet nävöt (2005) ja Lunkula (2016).
Osana taiteellista tutkimustani olen halunnut selventää itselleni, mitä sävellystyöni aikana oikeastaan tapahtuu: mikä on oma menetelmäni ja millaisia käytänteitä olen kehittänyt työskentelyyni? Säveltämiseeni liittyvien elementtien joukosta olen nyt saanut kirkastettua ne, joita pidän tällä hetkellä keskeisimpinä. Olen päättänyt kutsua säveltämisen tapaani improsäveltämiseksi soittamalla. Musiikillinen improvisaatio on työskentelyni perusta, sillä se on väline sekä ideoiden etsimiseen että sävellysten työstämiseen. Soittaminen on sanaparin itsestään selvä osa, sillä sävellän soittaen ja taustalla on tiivis suhde tiettyyn instrumenttiin. Suora vuorovaikutus soittimen kanssa saa aikaan luovia impulsseja ja instrumentiltaan voi myös kysyä: kuka sinä olet? miltä sinä kuulostat?(Schwabe 2016: 365). Oman kokemukseni perusteella on todella innostavaa lähestyä soitinta kuvitellen, ettei tiedä miten sitä tulisi soittaa. Tämä on synnyttänyt uusia teknisiä oivalluksia, kuten kanteleen soittamisen kielet kohtisuorassa itseeni nähden (video alla). Toisinaan on vaikea erottaa, kumpi syntyy ensin: musiikillinen idea vai soittotekniikka. Tästä voi kehkeytyä positiivinen itseään lietsova kehä, jossa soittotekniikka saa aikaan musiikillisen idean (tai toisinpäin), joka johtaa uuteen soittotekniseen oivallukseen ja tämä taas johdattaa uuden musiikillisen vihjeen äärelle (Bailey 1992: 100). Itsekin olen kokenut edellä kuvatun kaltaisia inspiroivia hetkiä, joiden aikana erilaiset impulssit ruokkivat toisiaan.
Säveltäminen on minulle pääsääntöisesti muistinvaraista toimintaa, enkä ole koskaan kirjoittanut soolosävellyksiäni nuoteille. Säveltäessäni soitan koko ajan, jolloin ideat ja aihiot painuvat mieleeni ja lihasmuistiini työskentelyn aikana. Satunnaisesti äänitän lyhyitä klippejä, joita käytän muistin tukena. Nämä tallenteet ovat ikään kuin varmuuskopioita ja palaan niihin harvoin, sillä ennen äänittämistä olen yleensä toistanut idean jo niin monta kertaa, että se on jäänyt muistiini ja sormiini pysyvästi. Intuitio on vahvasti läsnä työskentelyssäni. Luotan muistavani sen, mikä on säilymisen arvoista. Materiaalia syntyy paljon ja hyväksyn sen, että osa siitä väistämättä unohtuu.
Yrittäessäni hahmottaa sävellystyöni elementtejä päätin visualisoida asian sanapilven muotoon. Keskellä kuvaa on itse tekeminen eli improsäveltäminen soittamalla. Työskentelyni keskeisimmät asiat liittyvät kehoon, mieleen ja soittimeen, joten improsäveltämisen ohella ne on korostettu näkymään selvemmin. Ympärillä on paljon sanoja, jotka ovat kytköksissä kolmeen ydinasiaan. Elementit ovat tarkoituksella satunnaisessa järjestyksessä ja niiden keskinäiset suhteet vaihtelevat, joten kaikkien sanojen voi ajatella olevan jatkuvassa liikkeessä. Myöskään sanojen kokoa ei tule pitää staattisena, sillä eri hetkinä toiset asiat ovat läsnä voimakkaammin toisten jäädessä taka-alalle: säveltäessä tilanne elää koko ajan.
Usein säveltäjät kirjoittavat sävellyksensä nuoteille. Tämä ei kuitenkaan ole välttämätöntä, sillä kirjalliselle muodolle on olemassa lukuisia vaihtoehtoja. Nuoteille kirjoitettuna sävellys voi myös näyttäytyä muodoltaan lopullisempana kuin säveltäjä itse toivoisi. Säveltäjänä improvisaatiolähtöisesti työskentelevä haitarinsoittaja Antti Paalanen tallentaa musiikkinsa mieluiten kuunneltavaan muotoon. Hän korostaakin valinnan mahdollisuutta: kun soittamansa materiaalin säveltää itse, teos saa olla lopullisesta muodosta vapaa. Hän voi esityshetkellä päättää, miten teoksen muoto sillä kertaa rakentuu, ja näin se voi soida joka kerta uudenlaisena. (Paalanen 2015: 87.) Itsekin olen säveltäjänä hyödyntänyt tätä vapautta: olen muokannut aiemmin esittämiäni teoksia ja osittain myös säveltänyt niitä uudestaan. Tällaista tiettyyn sävellykseen liittyvää prosessia avaan osiossa Lemmennosto.
Säveltämisen aika on nyt. Kuinka saan rauhoitettua itseni, keskityttyä tähän hetkeen ja suljettua muun maailman ulkopuolelle? Ryhdyn kasaamaan kantelepöytää ja toistan tuhansia kertoja tekemäni rutiinin. Otan pöytälevyn pussista ja sitten pöydän jalat yksi kerrallaan. Ruuvaan kaikki neljä jalkaa kiinni pöytälevyyn. Samalla etäännytän arkisia asioita pois mielestäni. Nyt jalat ovat paikoillaan ja käännän pöydän oikein päin, se on nyt pystyssä. Kiinnitän päälle listan, joka pitää kanteleen paikallaan. Seuraavaksi avaan soitinlaukun ja otan kanteleen käsiini. Pieni pilvi tikusta irronnutta puupölyä lennähtää ilmaan. Kantele tuntuu käsissäni niin tutulta, kevyeltä ja omalta. Nostan sen pöydälle. Kehossa tuntuu pieni odottava kihelmöinti: nyt olen valmis, olen vireessä.
Elämäntilanteestani johtuen ryhdyn useimmiten säveltämään siksi, että olen aikatauluttanut sen kalenteriini. Säveltäminen on siis minulle melko arkista; harvemmin on mahdollista tavoitella valmiiksi optimaalista mielen ja kehon olotilaa, saatikka ryhtyä säveltämään juuri silloin kun inspiraatio iskee. Aloittaessani säveltämistä saatan olla väsynyt ja stressaantunut. Olo voi olla sekä henkisesti että fyysisesti nihkeä ja usein huomaan pohtivani, voiko tästä tänään tulla yhtään mitään. Pyrin kuitenkin pysymään päätöksessäni ja ajattelen, että kaikesta huolimatta haluan ryhtyä työhön ja saada jotain aikaan. Yleensä tekeminen vie mennessään ja innostuminen löytyy työskentelyn myötä.
Ryhtyessäni säveltämään pyrin rauhoittamaan mieleni ja sulkemaan pois asiat, jotka voivat häiritä keskittymistä. Työskennellessäni seison soittimeni ääressä ja pyörittelen työn alla olevia aihioita improvisoiden, toisinaan analyyttisemmin, toisinaan vapaasti assosioiden. Kun aloitan uutta teosta, mielessäni voi olla idea, jota haluan ryhtyä työstämään. Se voi olla esimerkiksi sointiväri, asteikko, tanssilaji tai jokin perinteinen melodianpätkä, jota käytän lähtökohtana. Saatan hyödyntää improvisaatiota lämmitellessäni tai sävellyksen alkuideaa etsiessäni. Joskus lämmittelyksi ajattelemani improvisaatio onkin sävellyksen alku: soittaminen vie mennessään. Näihin hetkiin on monta kertaa liittynyt se, että jokin aihio tulee ulos lähes kuin valmiina, annettuna. Improvisoimalla säveltäminen on useimmiten aluksi summittaista hakemista ja kokeilemista, kunnes sumusta alkavat hiljalleen erottua teoksen ääriviivat.
Tarkoituksellisen intuition käsitteen avulla selittyy, miksi tietoinen luottamus intuitioon voi olla sävellysprosessin aikana melko aukotonta. Haasteellisuudesta huolimatta sävellystyössä on usein hetkiä, joiden aikana tuntee todella hyvin tietävänsä mitä tekee. Intuitio on kaukana sattumanvaraisuudesta. Se on siihenastisten kokemusten ja elämänhistorian kerryttämä voimallinen pääoma.
Kun mielessäni on sävellyksen idea, improvisoin sen ympärillä ja haen musisoimalla suuntaa, johon sävellys voisi lähteä kehittymään. Tässä vaiheessa olen intuitiivinen ja nopea käänteissäni. Pääsääntöisesti idean pitää heti ”tuntua joltain”, muuten luovun siitä lähes saman tien. Myös säveltäjä Veli-Matti Puumala (2002: 178) kuvaa, kuinka hän pianon kanssa improvisoidessaan hyväksyy tai hylkää löytämänsä hyvin nopeasti ja unohtaa perustelun saman tien. Niihin ideoihin tai aihioihin, joista haluan lähteä tekemään sävellystä, syntyy jokin tunneyhteys. Niissä on jotain, mikä kiehtoo ja viehättää; jokin houkuttelee uppoutumaan syvemmälle. ”Jotain” on kuitenkin tässä tapauksessa sanojeni ulottumattomissa. Karsiutuminen tapahtuu yleensä jo ensimmäisen soittosession jälkeen. Jos aihio on jäänyt mieleen ja työstän sitä useamman kerran, se päätyy usein sävellykseksi.
Säveltäjän ajattelua tutkinut Ulla Pohjannoro (2014: 167–168) nostaa kognitiivisen psykologian pohjalta esiin kaksi pääasiallista tapaa prosessoida sävellystoimintaa: intuitiivisen ja reflektiivisen. Näiden tehokas vuorottelu voi johtaa siihen, että säveltäjälle kehittyy Pohjannoron tarkoitukselliseksi intuitioksi kutsuma ominaisuus. Tarkoituksellisen intuition avulla säveltäjän on mahdollista tehdä nopeita ja johdonmukaisia ratkaisuja tilanteissa, joihin rationaalisen ajattelun kyky ei riitä. (Pohjannoro 2016: 225.)
Soitan huiluääniä bassokielillä. Sointiväri kiehtoo minua ja houkuttelee tutkimaan lisää. Näppään eri kohdilla sormenpäätä ja äänen syttymisen intensiteetti muuttuu joka kerralla. Äänet soivat hienoina yläsävelsarjoina. Innostun! Lähden improvisoiden kehittämään lyhyttä melodia-aihiota. Yhtäkkiä mieleeni tulee kokeilla huiluäänten soittamista myös tikulla. Nopeasti poimin käteeni tammisen tikun, siinä on pehmein sointi. Siltikin se tuntuu liian terävältä eikä miellytä, joten vain parin äänen jälkeen hylkään ajatuksen. Sormella näppääminen on nyt oikea suunta.
Intuitiota on tutkittu paljon, ja olen lähestynyt aiheeseen liittyviä tekstejä säveltämiseen peilaten. Intuition varassa tapahtuva päätöksenteko on nopeaa, vaivattoman oloista ja näennäisen tiedostamatonta; intuitio kuitenkin perustuu kaikkeen aikaisemmin opittuun, joten oppiminen ja intuitio ovat erottamattomia (Hogarth 2010: 339). Intuitio on siihenastisten kokemusten summa, johon sisältyy pitkällä aikavälillä saavutettu hiljainen tieto. Siksi intuitiota on mahdollista käyttää myös monimutkaista päättelyä ja asiantuntijuutta edellyttävissä asioissa. (Myers 2010: 342, 373.) Asta Raami on tutkinut intuition käyttöä etenkin muotoilijoiden työskentelyssä. Hänen mukaansa se mielletään heidän joukossaan yhdeksi tärkeimmistä luovan prosessin työkaluista (Raami 2015: 14). Kun säveltäjänä turvaudun intuitioon, kyse ei siis ole tunteiden varaan heittäytymisestä, vaan uskallan luottaa kokemukseeni, johon nojautuen voin tehdä päätelmiä ilman tietoista analyyttista lähestymistapaa. Raamin (2015: 202) mukaan intuitio on kehitettävä kyky, jonka käyttämistä on mahdollista harjoitella. Olen tukeutunut intuitioon aktiivisesti luovassa työssäni, mutten vielä toistaiseksi ole pyrkinyt sen tietoiseen kehittämiseen. Tulevaisuudessa olisikin kiinnostavaa perehtyä intuition hyödyntämiseen syvällisemmin.
Kun improvisoin, läsnä on aina lukuisa määrä vaihtoehtoja sen suhteen, mihin suuntaan musiikkia voisi viedä, mutta näiden joukosta tunnistan sen tien, jonne sillä kertaa haluan suunnata. “The materials, the piano preparations, were chosen as one chooses shells while walking along a beach”. Näin ilmaisee sävellystyön aikana tapahtuvaa intuitiivista ajattelua John Cage (1961: 19). Varmasti hän tiesi tietävänsä, mitkä simpukankuoret rannalta kannattaisi kerätä, eli millaisia preparoituja äänenvärejä hän sävellykseensä halusi. Pystyn helposti samaistumaan Cagen kirjoitukseen, sillä säveltäessä on usein hetkiä, jolloin vain tuntee mihin suuntaan lähteä, vaikka syytä on ainakin itselleni usein mahdotonta analysoida.
Säveltäessäni olen keskittyneessä mielentilassa, jossa korvani ovat auki tarkalle kuuntelulle ja tunnen, että olen läsnä kokonaisvaltaisesti. Kyseessä on kaikkien aistien yhteispeli, jonka osatekijöitä on vaikea eritellä. Kuuntelun lisäksi selkeimmin verbalisoitavissa ovat näkö- ja tuntoaisti. Sormeni liikkuvat kielillä, näköaistin avulla tarkkailen niitä, ja koko kehoni on valppaana, valmiina ottamaan vastaan ärsykkeitä ja reagoimaan. Itselleni säveltämisen innostavin vaihe on yleensä hetki, jolloin lähtökohta ja jonkinlainen suunta on jo kirkastunut, mutta en ole vielä tehnyt varsinaisia päätöksiä. Tällöin improvisoin aihion, teeman tai idean ympärillä vapaasti ja annan mieleni toimia analyyttisen ajattelun sijaan intuitiivisesti.