Istun vanhassa navetassa sijaitsevassa puuveneessä kahden opiskelutoverin kanssa. Kuulen, kuuntelen, soitan ja laulan. Heittäydyn, vaikka hirvittää. Luotanko tarpeeksi, uskallanko sittenkään? Keskityn, hengitän ja sukellan syvemmälle. Olen osa tätä hetkeä, jossa ihmisten ja soittimien äänet yhtyvät ja resonoivat, täyttäen mieleni ja kehoni. Jälkeenpäin en muista mitä soitimme tai lauloimme. Yhteisen improvisaation voima on kuitenkin painunut osaksi kokemusmaailmaani ja jättänyt pysyvän jäljen.
Ensikosketukseni kanteleeseen tapahtui kahdeksanvuotiaana, ja muutaman vuoden kuluttua aloitin aktiivisen soittoharrastuksen. Pidin soittotunneilla oppimistani kansanmusiikkikappaleista, mutta musisoin itsekseni myös improvisoiden sekä säveltäen. Ensimmäisten opettajieni myötä kasvoin sisään korvakuulo-oppimiseen pohjautuvaan kansanmusiikkitraditioon. Sittemmin hakeuduin opiskelemaan Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osastolle (nykyisin Taideyliopiston Sibelius-Akatemian kansanmusiikin aineryhmä). Ensin olin kolme vuotta nuorisokoulutuksessa ja sen jälkeen tein maisteriopinnot vuosina 1996–2003.
Taideyliopiston Sibelius-Akatemian kansanmusiikin aineryhmässä on alusta saakka korostettu improvisaatiota osana kansanmusiikkia sekä sen käyttämistä innovaation ja inspiraation lähteenä (Laitinen 2003: 266). Aineryhmän ensimmäinen johtaja ja sittemmin professori Heikki Laitinen teki 1980-luvulla pedagogisen valinnan lähtiessään opettajana itse mukaan opiskelijoiden kanssa tapahtuvaan luovaan prosessiin. Aineryhmästä muodostuikin Suomen musiikkielämässä ainutlaatuinen improvisaatiolaboratorio, jossa opiskelijoita kannustetaan oman musiikin tekemiseen improvisaation avulla (Huovinen 2015: 22). Vuosina 2002-2012 aineryhmää tutkinut amerikkalainen etnomusikologi Juniper Hill (2012: 85) kuvailee aineryhmässä vallitsevaa pedagogista lähestymistapaa jopa radikaaliksi. Hillin mukaan aineryhmän toimintakulttuurissa painotetaan improvisaation lisäksi muun muassa kokeellisuutta, oman ilmaisun löytämistä ja kuulonvaraisuutta. Omat opiskeluaikaiset kokemukseni tukevat Hillin näkemyksiä: opiskelupaikan ilmapiiri oli ratkaiseva tekijä luovuuteni vahvistumisessa, ja sain valmiuksia löytää erilaisia lähestymistapoja sekä perinnetyylien parissa työskentelyyn että kokeilevamman musiikin luomiseen. Näitä molempia olen hyödyntänyt muun muassa opiskeluaikana alkunsa saaneessa duotoiminnassa laulaja Ilona Korhosen kanssa.
Vonkale-duon (Ilona Korhonen ja Pauliina Syrjälä o.s. Kauhanen) yhtyetutkintokonsertin juliste vuodelta 2001.
Oma vastuualueeni yhteissäveltämisessä oli seuloa, valita ja muistaa yhteisten improvisaatioiden joukosta ne musiikilliset ideat, joita työstäisimme seuraavalla tunnilla eteenpäin. Onneksi ymmärsin taltioida soittotunteja c-kasetille: sessiot olivat niin luovia, intensiivisiä ja tapahtumarikkaita, että muutoin musiikkia olisi ollut mahdotonta muistaa jälkikäteen. Pokelan opissa käsitykseni säveltämisestä laajentui. Sain kokea improvisaation ja säveltämisen kietoutuvan vahvasti yhteen.
Säveltämisen näkökulmasta yksi merkittävimmistä opettajistani oli professori Martti Pokela vuosina 1996-2000. Pokelan pedagogiikkaan kuului opiskelijan kohtaaminen vertaisena: hän arvosti oppilaidensa taiteellista näkemystä ja ryhtyi yhdessä musisoimalla säveltämään heidän kanssaan. Tunneilla soitettiin ja improvisoitiin loputtomasti, edeten vauhdilla soittotekniikasta ja teemasta toiseen. Toisinaan Pokela johdatti improvisaatiota eteenpäin määrätietoisesti, minkä voi kuulla seuraavalla tallenteella. Soittotunnillani 15.2.1999 sävelsimme Kehtolaulua. Soitimme molemmat kahta viisikielistä kanteletta samanaikaisesti.
Kuva viidennestä tohtorintutkintokonsertistani "Pohjolan Pauhu - sävellys kymmenelle Jooseppi Pohjolan kanteleelle" 1.6.2017. Soittajat vasemmalta oikealle: Ulla-Sisko Jauhiainen, Timo Väänänen, Kati Rantala, Jenni Venäläinen, Pauliina Syrjälä, Maija Kauhanen, Maija Pokela, Marja-Liisa Aro ja Riikka Yli-Kotila. Valot ja projisoinnit: Sirje Ruohtula. Kuva: Jorma Airola.
Opintojeni loppuvaiheessa keskityin improvisaatioon sekä soolotyöskentelyssä että erilaisten yhtyekokoonpanojen kanssa. Erityisen tärkeäksi nousi musiikillisen itsevarmuuden löytyminen: improvisointi on kasvattanut itseluottamustani ja tehnyt minusta aikaisempaa rohkeamman muusikon, joka osaa tarvittaessa olla myös itselleen armollinen. Improvisaatio avasi korvani tarkemmalle kuuntelulle, ja sen myötä opin ymmärtämään musiikkia kokonaisvaltaisemmin. Soittooni on tämän seurauksena tullut valtavasti lisää moniulotteisuutta muun muassa dynamiikan ja sointivärien osalta. Improvisoidessani sekä itsekseni että toisten muusikoiden kanssa olen kokenut niin vahvoja oivalluksia ja elämyksiä, että on vaikea kuvitella, millaista taiteilijuuteni olisi ilman niitä. Improvisaatioon syventymisellä onkin ollut voimallinen vaikutus toimintaani paitsi muusikkona myös opettajana.
Maisteriopintojen aikana säveltämiseni lähti avautumaan uudenlaisena improvisaation ja minulle läheiseksi tulleen Jooseppi Pohjolan kanteleen yhteisvaikutuksesta: löysin oman, soitinlähtöisen ja improvisaatioon pohjautuvan tapani säveltää. Aloin lähestyä soitintani eri tavalla kuin aikaisemmin. En enää miettinyt, miten soitinta tulisi soittaa, vaan mitä haluaisin soitollani ilmaista ja mikä olisi siihen sopiva keino.