Diskanttiäänien lisäksi alan kaivata kappaleeseen laajempaa soinnillista pohjaa, joten ryhdyn kehittelemään erilaisia bassoriffejä. Päädyn ottamaan niitä mukaan kaksi: yksinkertaisemman, jossa on pidemmät äänet, sekä sen variaation, jonka toisessa tahdissa rytmi mukailee melodiateeman rytmiä.
Kaipaan soittooni lisää sävyjä. Kun kieltä lyödään virkkuukoukulla, sointi on melko terävä. Pehmeyttä tavoitellakseni kiinnitän kieliin muutaman sinitarran. Tuloksena on kellomainen ääni, jossa soi myös mikrointervalleja. Ensin laitan sinitarrat kielille melko sattumanvaraisesti. Myöhemmin päädyn etsimään sinitarroille kielistä tietyt kohdat, joiden avulla saan tuotettua teemaan ja vireeseen mielestäni sopivat mikrointervallit.
Olen tähän sointiin tyytyväinen ja mielestäni kappaleen tunnelmaan sopi hyvin sinitarrasoundin mukanaan tuoma oudohko sävy. Lopulta siirrän yhden sinitarran takaisin alimman diskanttikielen reunaan, jolloin kieltä voi käyttää säestävänä bordunaelementtinä, mutta kellosoundia pelkistetympänä mattaääniversiona.
Lemmennosto sai alkunsa 2.1.2013. Menin työhuoneeseeni, joka toimi silloisessa kodissamme myös vierashuoneena. Tarkoituksenani oli harjoitella muutaman päivän kuluttua tapahtuvaa esiintymistä varten. Olin kanteleeni äärellä ja juuri ryhtymässä soittamaan, kun huomasin sohvalla virkkuukoukun. Sen oli jättänyt siihen äitini, innokas käsityöihminen, joka oli ollut meillä viettämässä joulua. Hetken mielijohteesta poimin virkkuukoukun käteeni ja ryhdyn soittamaan alimmilla diskanttikielillä melodista improvisaatiota. Syntyy heti kahden tahdin melodia 5/8 -rytmissä. Melodiasta tulee mielleyhtymä kalevalamittaiseen runolauluun ja päässäni alkaa välittömästi soida tutun lemmennostoloitsun sanat: ”nouse lempi liehumahan, kunnia kukoistamahan...”.
En suhtaudu sävellysteni muokkaamiseen vakavasti, vaan sävellän ja versioin niitä uudelleen, jos se tuntuu kiinnostavalta. Yksi esimerkki tästä on sävellykseni Lemmennosto. Se on muotoutunut vuoden 2013 versiosta osin uudelleen sävelletyksi teokseksi, joka kantaa nimeä Nouse lempi! (2018). Lemmennoston kahta eri sooloversiota yhdistää A-osan melodiateema. Muilta osin ne ovat sävellyksellisesti erilaisia, sillä soittotekniikat, rakenteet sekä B- ja C-osat poikkeavat toisistaan. Koska kappaleen ensimmäinen versio hahmottui nopeasti muutaman soittosession aikana, muistan hyvin, mitä prosessin aikana tapahtui. Muistini tukena on ollut joitakin puhelimelle äänitettyjä klippejä. Videonäytteet on kuvattu huhtikuussa 2019.
Säveltäjyys on luonteva muusikkouteni osa: haluan tuottaa materiaalia itselleni soitettavaksi. En näe säveltämääni musiikkia teoslähtöisesti, vaikka kirjoitankin tässä osiossa tietystä sävellyksestä. Ajattelen musiikkini osana jatkumoa, jossa yksittäiset improvisaatiosta kumpuavat teokset saavat erilaisia muotoja. En juurikaan kirjoita sävellyksiäni nuoteille, sillä ne pysyvät tallessa kehossani, mielessäni ja soitossani. Muistin tueksi sävellyksiä on toki mahdollista myös äänittää, mutta tätä teen lopulta varsin harvoin.
Soitellessani tähän mennessä löytämiäni Lemmennoston aihioita keksin A-osaan vielä yhden elementin eli D-duurisointuun pohjautuvan improvisatorisen osion, joka mielestäni purkaa sopivasti perusmelodian staattisuuden aikaansaamaa jännitettä. D-duuriosuuden ei ole tarkoitus olla pitkä, vaan se ikään kuin häivähtää hetkellisesti A-osan keskellä.
Esitin Lemmennoston ensimmäisessä jatkotutkintokonsertissani Lunkula – sävellyksiä Jooseppi Pohjolan kanteleelle 2.10.2013. Se päätyi myös Lunkula-soololevylleni (2016) seuraavanlaisena:
Lemmennoston A-osa syntyi nopeasti. Virkkuukoukkuimprovisaatiosta kului alle tunti aikaa siihen, että kaikki tähänastiset elementit olivat valmiina. Myöhemmin samalla viikolla tein kappaleeseen B-osan. Minulla oli vahva näkemys, että halusin rytmin pysyvän samana kuin A-osassakin, mutta soundin ja tunnelman tulisi olla jollain tapaa erilaisia. Päädyin käyttämään B-osassa perkussiivista soittotekniikkaa, jossa soitan molemmilla käsillä samankaltaisesti. Oikea käsi jatkaa virkkuukoukulla soittamista, vasemman käden etu- ja keskisormeen kiinnitän kaksi sormiplektraa. Melodia muuttuu häilyvämmäksi, eikä se ole yhtä selkeä kuin A-osassa. Soitan yläkieliä virkkuukoukulla ja sormiplektroilla lyöden, teema muotoutuu kahden tahdin mittaiseksi.
Päätän lyödä myös bassokieliä, jolloin saan mukaan säestävän elementin. Tässä kohtaa havaitsen ongelman. Virkkuukoukku tuntuu lyhyeltä, kappaleen rytmi on tiheä ja bassokielet sijaitsevat etäällä yläkielistä. Tuntuu, etten ehdi soittamaan bassoja riittävän tiukasti rytmissä, enkä ole oikein tyytyväinen sointiinkaan: se jää mielestäni liian kevyeksi ja höttöiseksi. Sitten oivallan, että voin soittaa tämän osan virkkuukoukun sijaan neulepuikolla. Se ratkaisee molemmat ongelmat, sillä pituuden vuoksi ehdin paremmin bassokielille ja sointi on jämerämpi kuin virkkuukoukussa.
Työstän nämä kaksi osaa yhteen ja siitä tuleekin kappaleen varhaisin esitettävä muoto. Soitin Lemmennoston sooloesityksessä heti tammikuussa 2013 ja samankaltaisena versiona myös kansanmusiikin jatkotutkintoseminaarissa huhtikuussa 2013.
Seuraavan kerran palaan Lemmennoston pariin vasta heinäkuun alussa päätettyäni sisällyttää sen erään soolokonsertin ohjelmistoon. Nyt kuitenkin tunnen, että kappaleesta puuttuu jotain – nimittäin lopetus. En ole enää tyytyväinen puoli vuotta aikaisemmin tekemäni version ABA-rakenteeseen. Mielestäni kappale tarvitsee vielä yhden osan. Koen, että A-osaan loppuessaan se jää jotenkin kesken, ilmaan roikkumaan. Esiintyminen painaa päälle ja sillä kertaa harjoittelen silloisen kotimme ruokailuhuoneessa, jossa on puulattia, paljon tilaa ja hyvä akustiikka kanteleelle. On meneillään helleaalto. Muu perhe on jossain kesäretkellä ja minä hikoilen kanteleeni kanssa tulevasta esiintymisestä stressaantuneena. Olen työstänyt kevään aikana useamman uuden sävellyksen, jotka aion parin päivän kuluttua esittää ensimmäistä kertaa. Toisaalta nautin soittamisesta ja yksinolosta, toisaalta haluaisin olla retkellä mukana. Kuumuudesta ja ristiriitaisesta olosta huolimatta saan kappaleet nivottua yhteen mielestäni hyväksi kokonaisuudeksi, sillä pakko on tehokas kannustin. Lemmennoston lopetus tökkii kuitenkin jokaisella soittokerralla. Päätän, että sille on tehtävä jotain.
Käyn kävelemässä takapihan kuumuudessa ja yritän epätoivoisesti miettiä, mitä kappaleen loppu kaipaisi. Päässäni lyö tyhjää. Sisälle kanteleen luo palatessani keksin sen: C-osan on oltava A-osan kaltainen! B-osaa pehmeämpi ja melodisempi, mutta siinä saisi olla hieman pidempi melodialinja. Ei perkussiivista soittoa kuten B-osassa, vaan jokin melodinen teema neulepuikolla. Ryhdyn improvisoimaan ja hyvin pian se löytyy, loksahtaa paikoilleen. C-osan teema on tuplasti A-osan mittainen eli neljän tahdin pituinen. Mielestäni osa kaipaa vielä bassoriffiä - se syntyy hetkessä melodian teemaa myötäillen. Myöhemmin saan idean C-osan loppupuolen ”villiintymisestä”: lyön neulepuikolla yläkieliä sattumanvaraisesti siten, että mukana saa soida useampia ääniä, joita en pyri kontrolloimaan.
Lemmennosto on omalla mittapuullani minimalistinen: A-osassa on yhden, B-osassa kahden ja C-osassa neljän tahdin pituinen teema. Lemmennoston syntyprosessiin on voimakkaasti vaikuttanut heti alussa tullut mielleyhtymä lemmennostatusloitsuun ja sitä kautta kalevalamittaiseen runouteen. Runolaulumelodiat ovat muutaman tahdin mittaisia ja musiikki perustuu näennäisen yksinkertaisilta vaikuttavien elementtien jatkuvaan muunteluun. Varioimalla eri osasia laulaja saa aikaan monikerroksisen kudelman, jota muotoillen hän kuljettaa tarinaa eteenpäin. Lemmennosto kytkeytyy mielessäni tähän musiikilliseen estetiikkaan, vaikka se sointivärien, käyttämieni soittotekniikoiden ja preparointien puolesta antaakin vaikutelman modernista musiikista. Mitä tulee A-osan melodiaan, sen tietoinen variointi on Lemmennostossa melko vähäistä, mutta soittotekniikan puolesta läsnä on paljon sattumanvaraisuutta. Virkkuukoukku ja neulepuikko eivät aina osu juuri sille kielelle mihin tähtään, mutta hyväksyn sen osana tämän soittotekniikan luonnetta.
Ajattelen Lemmennoston vahvuuden olevan erilaisissa sointiväreissä ja toisaalta myös intensiteetissä. Jotta näin yksinkertaisista elementeistä koostuva teos kantaa, soittajana ja säveltäjänä täytyy seistä sanottavansa takana. Tämän kappaleen kohdalla ajatus loitsun tarkoituksesta tukee ilmaisun intensiteettiä: loitsulla pyritään saamaan aikaan jotain voimallista. Erilaiset mielikuvat ovat minulle tärkeitä ja ne syventävät musiikin merkitystä sekä säveltämisvaiheessa että myöhemmin sävellyksiä esittäessäni.
Palataan takaisin hetkeen, jolloin olin mennyt työhuoneeseeni tammikuussa 2013 ja poiminut käteeni viininpunaisella sohvalla olevan virkkuukoukun. Intuitiivisesti päätin ryhtyä improvisoimaan kanteleellani virkkuukoukulla soittaen. Toimintani ei ollut harkittua eikä suunniteltua, vaan yksi asia johti lennosta toiseen. Aikomus ryhtyä soittamaan tiettyä kappaletta – virkkuukoukun huomaaminen – sen poimiminen käteen – improvisoiminen virkkuukoukun avulla sen sijaan että olisin alkanut harjoittelemaan.
Tämä ajallisesti hyvin lyhyt mutta Lemmennosto-sävellyksen synnyn kannalta merkityksellinen tapahtumasarja kuvastaa hyvin myös työskentelyäni säveltäjänä. Pienet asiat tai esineet ympärilläni sysäävät tekemistäni uuteen suuntaan. Usein tämä näyttäytyy positiivisena ja vie sävellystä eteenpäin. Toisinaan vaikutteille ja impulsseille avoimena oleminen johtaa kuitenkin siihen, että en malta pysähtyä tietyn asian äärelle vaan olen malttamaton ja hätiköivä. Työskentelytapa edellyttää siis kykyä tiedostaa tämä levottomuus ja rauhoittaa itseäni uppoutumaan syvemmälle kulloinkin käsillä olevaan teemaan.
Haluan sointiin enemmän särmää ja kiinnitän alimmalle bassokielelle hakasen, joka aiheuttaa kielessä särinää lyödessäni sitä neulepuikolla.
Uuden version B-osa muotoutuukin täysin toisenlaiseksi kuin alkuperäisessä. Hyödynnän samaa soittotekniikkaa kuin A-osassakin, eli jatkan bassohuiluäänien soittamista neulepuikolla. Huiluäänet kuitenkin vaihtuvat kielen neljäsosan kohdalta soitettaviksi kvinttihuiluääniksi, jolloin sävellaji muuttuu a-mollista g-duuriin. Yllätän itseni kokeilemalla diskanttikielten näppäilemistä neulepuikolla soitettujen äänten joukkoon: tätä en ole koskaan ennen tehnyt! Koen neulepuikolla soitettujen ja näppäillen toteutettujen äänien yhdistelmän sointiväriensä puolesta äärimmäisen kiehtovana ja inspiroivana. Improvisoidessani tämän aihion ympärillä keksin kokeilla satunnaisten iskujen soittamista diskanttikielille alkuperäisen version C-osaa vastaavaan tapaan. Hyödynnän tätä keksintöä etenkin osan loppupuolella. B-osasta tulee kvinttihuiluäänien ja välinäppäilyiden vuoksi soinnillisesti huomattavasti pehmeämpi kuin alkuperäisessä versiossa, ja mielestäni tämä toimii hyvänä kontrastina A-osan kanssa. Saadakseni bassokielillä soitetut kvinttihuiluäänet soimaan kunnolla en voi lyödä kieltä yhtä voimakkaasti kuin A-osassa, jossa soitan huiluääniä kielen keskikohdasta.
Haluan ”uuden” Lemmennoston C-osaksi lopetuksen, jonka tulisi olla painokas ja sopivan räyhäkkä aiemman version lopetusta mukaillen. Nopeasti löydän neljän tahdin pituisen toisteisen teeman, jonka toteutan bassokielillä. Huiluäänien soittaminen neulepuikolla jatkuu, mutta välissä näppäilen bassokieliä vasemman käden sormilla, jolloin kyseiset äänet eivät ole huiluääniä. C-osassa näin ollen sekoittuvat A- ja B-osissa käyttämäni erilaiset soittotekniikat. Myös B-osassa käyttämäni idea, jossa käyn soittamassa neulepuikolla satunnaisia iskuja diskanttikielillä, tulee mukaan lopetukseen.
Kokeilen A-osan teeman soittamista bassohuiluäänillä neulepuikkoa käyttäen. Innostun tästä sointimaailmasta välittömästi. Teeman ylin sävel oli kuitenkin soitettava alimmalla diskanttikielellä, koska vastaavaa ääntä ei löydy bassokielten joukosta. Päätän laittaa kyseiselle kielelle sinitarran pehmentämään sointia.
Lemmennosto ei ole jäänyt alkuperäiseen muotoonsa, vaan olen halunnut viedä sävellystä eteenpäin sekä soolona että yhden kokoonpanon kanssa. Yksi syy tälle on varmasti mielikuvitustani ruokkiva A-osa, jonka 5/8 -rytmissä etenevä melodia on toisteisuudessaan vangitseva. Säveltäessäni viidennen tohtorintutkintokonsertin materiaalia talvella 2018 sain idean, että tekisin Lemmennostosta kokonaan uudenlaisen sooloversion. Ajatuksenani oli, että en soittaisi mitään osaa samalla soittotekniikalla kuin alkuperäisessä versiossa. Tällöin sävellyksen sointivärit ja osien luonteet muuttuisivat hyvin toisenlaiseksi. Lopulta kahta versiota yhdistäviksi elementiksi jäivät rytmiikka sekä melodioista ainoastaan kappaleen kantava teema eli A-osa.