Katsojien kokemuksia tila-ajasta

Tiedustelin sähköpostikyselyllä esitysprosessin jälkeen helmikuussa 2012 esityksellisiin iltoihin osallistuneiden kävijöiden havainnoista, kokemuksista ja muistikuvista kyselylomakkeella.[1] Vastaajien ikäjakauma oli noin 25-65 vuotta ja kävijöiden joukossa oli sekä alan ammattilaisia, tutkijoita, kirja-gallerian vakioasiakkaita että myös lähiympäristön ohikulkijoita. Vastaajat tiesivät, että teen tutkimusta skenografian alaan liittyen, mutta muuten en kysymyksissäni painottanut erityisemmin taustaani vaan tiedustelin yleisemmin esimerkiksi, mitä muistikuvia mikäkin tila ja tilanne herätti. Oheen valitut sitaatit katsojakommenteista olen valinnut sillä periaatteella, että ne kertovat katsoja-kokijan havainnon ja aistimusten suuntaamisesta sekä omakohtaisista tulkinnoista ja tunnelmista.

------------------------------------------------------------------------------------------------

Näiden moniulotteisten vastausten jälkeen ilmaan jää kysymys, miten yleisön kokemukset vaikuttavat tutkimukseeni tai seuraaviin teosprosesseihin? Alitajuisesti ne kyllä varmastikin vaikuttavat, mutta tarkoitukseni ei ole vetää suoria johtopäätöksiä tai tehdä yleistyksiä[2] tilakokemuksista vaan tuoda esille, kuinka yksilöllisesti ihmiset ympäristöään kokevat, aistivat ja havainnoivat. Itselleni tärkeää näissä vastauksissa on myös oman esiymmärrykseni vahvistuminen ja monipuolistuminen siitä, että jos katsojalle antaa tilaa ja aikaa huolella viritetyssä esitysympäristössä, tulee tilallisuuden kokemisestakin moniaistinen ja henkilökohtainen tapahtuma. Esitysperiodin ja katsojakeskustelujen perusteella kirkastui entisestään myös se, että haluaisin esitystilanteen ja myös tilallisen ilmaisun syntymisen olevan demokraattisempi tapahtuma, jolloin myös yleisöllä on valinnan tai vaikuttamisen mahdollisuuksia. Tämä näkemys syntyi osittain katsoja-kokijoiden ulkopuolisuuden kokemuksesta tai epävarmuudesta sen suhteen, mitä tehdä ja mitä tapahtumat merkitsevät esimerkiksi tähän tapaan:

miksi hän ryömii ja mitä hän haluaa esittää? Toinen ajatus oli samaistuminen esiintyjään, joka aiheutti ajatuksen fyysisesti viileästä esiintymispaikasta. (katsojakommentti esiintyjän kohtaamisesta)

Tapahtumaan tuntui alussa astuvan näyttämöllisesti vanhahtava valta-asetelma tietäessämme tapahtumien kulusta ja merkityksistä enemmän kuin osallistujat. Positiivisemmin valinnan vapaus syntyi tässä tapauksessa antikvariaatin puolelle siirryttäessä, jossa liikkumissuunta ja päätösvalta tapahtumien kulusta siirtyi osallistujille, esiintyjän jäätyä pitkäksi aikaa lukemaan kirjaa antikvariaatin puolelle.

Työryhmän kanssa erilaisia vaihtoehtoja kaikissa kirja-gallerian tiloissa kokeilemalla löysimme paljon sanallista ja sanatonta yhteisymmärrystä, mutta taiteellisen prosessin avaaminen sekä siihen katsoja-kokijan mukaan ottaminen jäi vielä kehittelyvaiheeseen. Esitykselliseen tapahtumaan osallistuvan kävijän rooli oli tässä tapauksessa lähinnä galleriassa vierailevan ’löytöretkeilijän’, joka joko keskittyi sitkeästi esiintyjään tai otti tilanteen haltuunsa ja testasi esityksellisen tilan rajoja tyyliin ’saako näin tehdä tai saako tuonne mennä? - No menen kuitenkin’. Jaettu tietoisuus on hyvin erilaista ihmisten kanssa, joiden kanssa on koetellut ja työstänyt jotain yhdessä kuin niiden kanssa, jotka tulevat seuraamaan tai osallistumaan johonkin ’valmiiseen’. Tästä syystä olisi mielekästä saada kommentteja katsojilta jo tapahtuman työstövaiheessa tai osallistaa heitä enemmän tilan ja koko tilanteen rakentumiseen. Näin tasa-arvoisuuden, läpinäkyvyyden ja jaetun tilakäsityksen kokemus olisi käytännössä paljon todennäköisempää. Mahdollisuutena näen tässä sen, että tohtorintutkintojen taiteellisten osioiden ei ole tarkoituskaan olla välttämättä tutkimustulosten esittelyä vaan kommunikoivaa vuorovaikutusta, aineiston kokoamista - etsimistä ja löytämistä vaihe vaiheelta.

Between two skies (2012) kirja-antikvariaatti, kuva Elina Lifländer

Sisääntulo:

Ensimmäinen vaikutelma oli hämyisän jännityksen odotus. Kortteli oli entuudestaan tuttu, mutta en ollut koskaan tullut sisään siltä puolelta, jossa performanssi pidettiin.

Kyseessä ei ollut ainakaan tavanomainen saapuminen galleriaan. Paikka (galleria?) oli minulle ennestään tuntematon, enkä missään vaiheessa oikein tavoittanut ”normaalin” gallerian tunnusmerkkejä. En kokenut tilaa oikein missään vaiheessa galleriana.

Matkalla rappukäytävään halkeileva maali ja huoli kosteusvaurioista. Perillä kesä huolimatta viileydestä: kuvat, äänet, tuoksu, tanssijan vaatetus ja olemus.

Ensivaikutelma oli että tuli kellariin tai johonkin luolaan. Oli aika epätodellinen olo, vähän outokin; ei tiennyt mihin tuli. Tuntui siltä, että olisi tullut toiseen aikaan ja/tai maailmaan/todellisuuteen.

Ensimmäinen tila ja laiturille asettautuminen:

Siinä katsojana/kokijana piti käydä läpi asettumisen vaiheen, ikään kuin ymmärtää miten tässä ollaan, aistia ja nähdä. Tuntui turvalliselta olla siinä. Ja ajattelin, että ihana että saa vain olla.

Huomioni kiinnittyi kalliopohjaan. Lattia oli luonnonmaata ja kalliota. Vesilätäköt loivat vaikutelman ihmisen ja luonnon muovaamasta luolastosta. Valot, jotka heijastivat erilaisia kuvia olivat inspiroivat. Ajatuksiin tuli, että tällaista ilmaisua voisi käyttää ulkotiloissakin.

Tyttö kertoo unestaan. Mahdoton mahdollistuu.

Olin kiusallisen tietoinen muusta yleisöstä, ihmiset katselivat toisiaan yhtä paljon kuin tilassa kiertävää esiintyjää. Oman olemisentavan pohtiminen vei paljon huomiostani ja etäännytti esityksestä.

Tilassa yhdistyivät kesäinen uimaretki ja talvinen kellari.  - Siinä tapahtui menneisyyden herääminen eloon tai sen muisteleminen.

Nainen istui hiekkaan? ja kasteli? sandaalinsa ja housunlahkeet? Minulle rupesi tulemaan kylmänväreet koska kellarin kosteus ja viileys hiipi yhä lähemmäksi huolimatta “lämpölaitteesta” katossa. Miten hän kestää hihattomassa asussa? Jo kun hän istui kauan kivellä keräten rohkeutta teki lähes mieli ojentaa hänelle viltti tms....Hän huiski vettä ja se heräsi eloon – ikään kuin organismin soluja  - muodostaen jatkuvasti uusia kuvioita. Itse asiassa en ajatellut näin eilen mutta nyt kirjoittaessani näen edessäni elävän veden.

Vimmainen kivien järjestely ja veden läiskyttely loivat hauskan koreografian. 

Olo tilassa oli luontevaa. Pientä epävarmuutta siitä, mikä on katsojan rooli: Saako liikkua ’omaan tahtiin’.

Siirtymä taka-galleriasta keskitilaan:

Katsojana vapautuminen ’katsomosta’ oli helpottavaa. Se helpotti myös mielikuvien syntymistä ja vapautti kokemaan esitystä ja tilaa omalla tavalla.

Minulle jäi olo pimeydestä valoon kuljettu tie, se oli aika koskettava tunne pimeässä hiljaisessa galleriassa.

Seuraavastakin huoneesta löytyi uusia ympäristöelementtejä, jotka olivat jääneet läpikulkumatkalla huomaamatta.

Mieleen jäi esiintyjä hymyilemässä ja katsoja hymyilemässä takaisin.

Kirja-galleria ja avoin lopetus:

Siirtymä seuraavaan tilaan kävi hitaana ryhmäsopimuksena. Tuli mieleen elämän valinnat, joissa ohjeita ei ole saatavilla.

Seuraava tilanvaihto oli edellistäkin haparoivampi, mutta koin sen alkuperäisen teemani mukaan kulttuurivaelluksena luolamaalausten ajasta nykyiseen tiedon runsauteen. Kirjakauppaan tulo oli melkoinen yllätys.

kuljimme kapeata käytävää pitkin, katon rajassa oli surrealistiset sähköjohdot kiinnitettyinä, ja jäimme antikvariaatin puolelle, huoneeseen, joka notkui kirjoista ihanasti pursuen hyllyiltä, pöydiltä, tuolilta kaikenvärisinä ja kokoisina. Nainen jäi istumaan rappusille, jotka johtivat alempana olevaan toiseen antikvariaatin huoneeseen. Hänellä oli iso kirja sylissään ja ainakin kerran käänsi sivua. Hän istui ja istui ja istui....katselin hänen tukkaansa joka oli sekaisin tapahtumien jälkeen ja ajattelin lapsenlastani, 3 v Ronjaa. Hänellä on paksu tukka mutta takaa niin vaikeasti kammattava. Odotimme pitkään ja sitten jotkut meistä lähti tutkimaan kirjahyllyjä, minäkin seisottuani sitkeästi paikallani pää totaalisen tyhjänä. Ei minkäänlaista ajatusta tai tuntemusta muuta kuin vähitellen yltyvä kyllästyminen. Katseeni harhautui ja kas silmäni osui hyllyyn, jossa oli muutama iso hevoskirja! Taivas aukeni ja alta aikayksikön löysin itseni sieltä selailemassa upeata kuvateosta equus’esta. Välillä katselin taakse ja näin Naisen edelleen samassa asennossa rappusilla. Jatkoin tutkiskeluani kirjahyllyissä ja lähetin lämmin ajatus antikvariaatin omistajalle. Siinä vaiheessa olin jo vakuuttunut että tämä oli tarkoituskin, kirjojen selailu on osa performanssia. Tosin en ollut ihan varma mutta päätin että kyllä! suorastaan esteettinen elämys! Vanhat kirjat ovat kauniit ja epäjärjestyksessä, vaikka saattavatkin olla omistajan mielessä täysin loogisessa paikassa.

Koin pysähtyneisyyden, suljetun kirjakaupan kiehtovan tunnelman. Tuntui, että olimme siellä luvatta, se oli hauskaa. Tutkin paikkoja ja löysin kiinnostavia kuvia ja kirjoja. Tylsistyin hieman ja koin pelkoa ystäväni tylsistymisestä.

Hämmennyin tajutessani yksityiskohtien aitouden, että tämä ei voi olla lavastusta, esitystä, että tämän täytyy olla todellisuutta. Näin kirjaharvinaisuuksia, suuria määriä vanhoja niteitä, seinille ripustettuja valokuvia, toisen oviaukon ja siitä askelmat alas antikvariaattiin. Tila olikin pala todellisuutta. Kaikkine kirjoineen ja aineistoineen tämä kellarin viimeinen kolkka edusti minulle sekä elävää todellisuutta että muistin arkistoa. Ihmiset selailivat teoksia varoen, uteliaina. Tilanteessa oli jollakin tavalla läsnä myös kielletyn hedelmän maku ja tietoisuus siitä, että ”eihän näin voi olla”.

Poistuessani esityksestä hain katseellani kirjakauppaa ulkoa kadulta, mutta sitä ei näkynyt. Oli epätodellinen olo; olinko nähnyt unta? Mikäli tätä viimeistä osiota ei olisi ollut, epäilen että oma esityskokemukseni olisi ollut huomattavasti paljon vaatimattomampi.

Saiko selailla kirjoja? Selailin kumminkin.

Kokonaisuudesta ja aikakäsityksestä:

Tila oli muuttunut ulkotilaksi: vesi oli vahvasti läsnä. Oliko veden ääntäkin, en ole varma.

Tilaan jotenkin kuuluu vesi. Ylipäänsäkään en osannut katsoa ympärilleni silleen että ’lavastusta - lavastusta’ vaan kellarihuoneet olivat vain. Piste.

Esityksessä toteutui hienosti ajan kolme intentiota (Husserl) menneisyys oli tilassa, nykyisyys tanssijassa, tulevaisuus liikkeessä.

Mitattavaa aikaa en kokenut ja koen sen harvinaisena asiana, että sen voi unohtaa. Tapahtuma oli kokemuksellinen ja kokemuksellisuudessa ajankin kokemus muuntuu ja venyy.

Pitkä aikajänne, mutta paljon seisahduksia ajattomaan tilaan.

Ehkä hidas tempo heijasti kaupungin iltaista tunnelmaa. Aika Krunassa ei ole kovinkaan lineaarista, se vain on. Esityksessä aika tuntui leijailevan ympärillä, mutta se ei ollut menossa minnekään, eikä sillä ollut kauheasti merkitystä

Aika kulki hitaasti taaksepäin.

next page