Tila, keho ja mieli
Between two skies -teoksen kohdalla esiintyjämme toi kokonaisuuteen mukaan tärkeän elementin, maiseman puuttuvan kiintopisteen ja samaistuttavan ruumiin verevyyden. Esiintyjä myös monella tavalla maastoutui ja jakautui ympäristöönsä, kuten seiniä ja maata koskettelemalla sekä ottamalla liikkeellistä ja kehollista suhdetta projisointeihin, vesielementteihin ja tilan muotoihin.
Yhdistän tämän tilan tunnustelemisen haptiseen[1] aistimiseen, joka viittaa tuntoaistiin, ja näkemisen kehollisuuteen. Katsoja voi ’tunnustella’ tilaa myös esiintyjää katsomalla ja tarkkailemalla. Esitysinstallaation katsojapalautteista ilmenee, kuinka ainakin osa osallistujista samaistui tähän esiintyjän ympäristöään tunnustelevaan liikkumiseen:
- Yritin kuunnella tilan ’henkeä ja hengitystä’.
- Muistan hiekan rohinan kenkien alla, ja esiintyjän hiukset, koleus ilmassa, kosteus.
Moniaistista tilallisuutta korostavina piirteinä merkityksellisiltä tuntuivat myös tilojen eri kerrokset; ulkotilan kylmyyden pyrkiminen galleriatilaan, esiintyjän suhde esitystilaan ja omaan keho-tilaansa. Performanssitaiteen tutkija Helena Erkkilä tuo kirjassaan Ruumiinkuvia! (2008) esille psykoanalyytikko Paul Shilderin ajatuksia ihmisen ruumiin rajoista, jotka eivät rajoitu ihon pintaan ja ole siten jähmettyneet paikoilleen:
Ruumiin rajat eivät ole luonnostaan paikalleen naulitut. Ruumiinkuvan rajat ja reunat ovat ”osmoottiset”, siten että ne pystyvät ottamaan, inkorporoimaan ruumiiseen ja toisaalta karkottamaan ruumiin ulkopuolelle. Ruumiin ulko- ja sisäpuoli ovat jatkuvassa vaihtelevassa suhteessa toisiinsa. (Silder Erkkilän 2008, 96 mukaan.)
Kokemukseni tilallisista kerrostumista oli hyvin samankaltainen kuin tämä osmoottinen tai läpäisevä tilakokemus, sillä ulkoilma läpäisi keskitalvella kellarin huokoiset seinät kuin ihmisen ihon, ja tilan fyysiset äärirajat hämärtyivät huokoisuuden lisäksi myös liikkuvien projisointien ’puhkoessa’ näkymiä ulkomaisemaan. Kellarigalleriassa vallitsevalla lämpötilalla ja aikakäsityksellä oli tilallisuuden kannalta paljonkin merkitystä. Esiintyjän paljaat ihoalueet ja loppukesästä muistuttavat projisoinnit veden keskellä asettuivat vasten tilassa vallitsevaa kylmyyttä. Tämä ’väli-ilmasto’ korosti ajatonta ja paikatonta tunnelmaa, jolloin ikkunattomassa kellarissa oli vaikea määritellä tai muistaa, mikä vuodenaika tai kellonaika milloinkin vallitsi.
Koko teosprosessissa oli ollut jotain sisäänpäin kääntynyttä hiljaisuutta ja aistimusten ja tunnekokemusten tutkiskelua. Esiintyjän ja valoprojisointien liike ja myös syvä kohisevan veden äänimaisema voimistivat tätä hidastetun olemisen maisemaa. Jos ajattelen kokonaisuutena, miten aika ja oleminen tilanteessa näyttäytyivät, koen sen olleen ennemminkin kehämäistä ajattomuutta kuin tiettyyn suuntaan kulkevaa aikaa, samaan tapaan kuin filosofi Gaston Bachelard kirjassaan Tilan poetiikka (2003) kuvaa:
[---] kun metafyysikko sanoo, että oleminen on pyöreä, hän siirtää kaikki psykologiset selitykset kertaheitolla paikoiltaan. Hän vapauttaa meidät unten ja ajatusten täyttämästä menneisyydestä. Hän kutsuu meitä olemisen tämänhetkisyyteen. (Bachelard 2003, 473.)
Tilan poetiikassa käsitellään alitajunnan tiloja ja niiden metaforana esimerkiksi kolmikerroksista kotitaloa. Bachelardin ajatuksissa ullakko edustaa haaveita ja unelmia, keskikerros päiväminää ja kellariin laskeutuminen edustaa alitajunnan kerroksiin kulkemista. Bachelardin tilakäsitykset ovat poeettisuudessaan mielikuvia ja muistoja esiin kaivavia, myös tämän kyseisen kellarigallerian suhteen. Kaikki tämä hitaus, unen ja valveen, illuusion ja toden välillä tasapainoilu myös aiheutti tarpeen rikkoa harmonista kokonaisuutta. Esiintyjän äkkinäinen pitkä huutava kirkaisu, hitaan ja rauhoittavan saapumisen jälkeen saikin seuraajat silmin nähden valpastumaan ja nyt-hetkeen hereille.
Between two skies -teoksesta kehittyi ympäristönomainen kokonaisuus, koska pyrkimyksenämme oli, että yksittäinen esiintyjä tai installaation valo- ja videoteokset eivät vie päähuomiota, vaan katsoja-kokija saa valinnanvapauden ja myös vastuuta siitä, mitä tehdä ja minne mennä. Nähdäkseni sekä esittävän taiteen näyttämöillä että niiden ulkopuolisessa todellisuudessa olisi edelleen varaa tarkentaa fokusta ihmisen ympärillä tapahtuviin asioihin eikä pelkästään ihmiseen itseensä. Tästä johtuen esiintyjän ilmaisussa pyrimme siihen, että se olisi ennemminkin elämistä, tilan asuttamista, liikkumista ja olemista, eikä niinkään tarkkaan ennalta määriteltyä esittämistä. Teatterintutkija Erika Fisher-Lichte kuvaa kirjassaan The Transformative Power of Performance, mahdollisuutta hajauttaa katsojan huomio eri aisteihin ja elementteihin ja purkaa näin hierarkiaa eri esityselementtien väliltä:
Antamalla mahdollisuuksia vapaille voimille ja tapahtumille, näyttelijä tuottaa jaetun energiankierron tilassa, joka on mahdollista kaikkien fyysisesti aistia. Tässä asioiden ekstaasissa esineet eivät ole enää erillisiä vaan astuvat myös esille ja näytteille. (Fisher-Lichte 2008, 165.)[2]
[1] Haptisuutta käsittelevät väitöstutkimuksissaan esimerkiksi kuvataideakatemian professori Tarja Pitkänen-Walter: ”Termi haptinen viittaa tuntoaistiin, jolloin se sisältää myös kosketus- ja paineaistimukset, kinestesian, asennon ja liikkeen aistimukset. [---] Marksin (Laura.U.) kehittelemä teoria haptisesta visuaalisuudesta puhuu näkemisen kehollisuudesta ja nimenomaan siitä, että näköaistimus ei ole irallinen kehon muista aisteista.” (Pitkänen-Walter, 2006, 18 ja 143) Sekä filosofi Liisa Horelli-Kukkonen: ”Aistinautinnot liittyvät läheisesti nk. haptiseen järjestelmään. [---] Sillä tarkoitetaan ihon ja kehon motoriseen toimintaan liittyvää ’taktiilista aistimista’, joka on keskeinen tilan kokemisessa.” (Horelli-Kukkonen, 1993, 133)