Henkilökohtainen kokemushorisontti
Työryhmämme lähti liikkeelle galleriatilan erityisluonteesta ja jaoimme myös yhteisen kiinnostuksen kuvataiteen tilallista monimuotoisuutta kohtaan. Valosuunnittelija kiinnitti päähuomionsa horisontaaliseen liikkeessä olevaan valomaisemaan, josta myös nimi Between two skies oli lähtöisin. Tanssija puolestaan reagoi tilan ja vesimassan tunnun antamiin impulsseihin ja sisältäpäin koettuun ihmisen verevyyteen ja virtaavuuteen. Omassa työskentelyssäni yhdistelin näitä kahta, ulkoista maisematilaa ja ihmisen fyysistä sisätilaa toisiinsa, jolloin välillä koin tilan konkreettisesti huokoisena, lämpötiloja ja kosteutta läpäisevänä rakennuksena. Keskittäessäni huomioni puolestaan tanssijaan, tila näyttäytyi mielessäni hengittävänä ihmisorganismina, soluna tai keuhkoina. Kokonaisuus oli sellaisenaan eräänlainen rajalla olemisen ja välitilan kokemus, jossa sekä ihmisen, että tilan äärirajat eivät asettuneet pysyviksi.
Samaisessa kellarigalleriassa on työskennellyt myös keramiikkataiteilija-tutkija Maarit Mäkelä. Hänen väitöskirjastaan Saveen piirtyviä muistoja ilmenee hyvin samankaltaisia kokemuksia tilan herättämistä assosiaatioista:
Metaforinen kohtu – piilotajuinen tiedon, kasvun ja kehkeytymisen paikka – on myös Laterna Magican pimeä galleriatila, jonne rakensin näyttelyn Peilileikki II. [---] Kirjagalleria, joka tässä välitilassa sijaitsee, toimii konkreettisesti välittävänä tilana siirryttäessä tietoisuuden piiriin asettuvasta antikvaarisesta kirjakaupasta tiedostamattoman piirteitä sisältävään galleriatilaan. (Mäkelä, 2003, 125.)
Between two skies -teoksen kohdalla kulkusuunta oli päinvastainen, jolloin yhdestä katsojakommentista avautuu kiinnostavalla tavalla sama kokemus, mutta toisin päin:
Seuraava tilanvaihto [galleriasta kirjagalleriaan] oli edellistäkin haparoivampi, mutta koin sen alkuperäisen teemani mukaan kulttuurivaelluksena luolamaalausten ajasta nykyiseen tiedon runsauteen. Kirjakauppaan tulo oli melkoinen yllätys. (katsojakyselyn vastauksia, Between two skies: osiosta kirjagalleria ja avoin lopetus)
Koin tässä poikkeuksellisen orgaanisessa galleriatilassa tilallisuuden kokonaisuuden ruumiillistumana, tilan oman luurangon tai luonteen esiin kaivamisena. Yksi kellaritilan voimakkaasti antamista impulsseista oli vesielementti. Tästä johtuen videokuvasimme harjoitusperiodin aikana esiintyjäämme ulkona Vuosaaren rannalla, saadaksemme tuntuman veden ja tanssijan liikkeen välisestä kanssakäymisestä. Keskustellessamme myöhemmin galleristin kanssa kävi ilmi, että maalattia joskus keväisin tulvii sulavan lumen ansiosta, mikä entuudestaan voimisti ajatuksiamme ympäröivän vesimassan tunnusta. Halusimme sisällyttää tämän lähes vuosittaisen ’vesivahingon’ installaatioomme, joten vuorasin kalliopohjan matalimpiin paikkoihin pienet vedenkestävät altaat, jotka saivat veden imeytymisen seisahtumaan. Toimme tilaan laiturit korostamaan veden äärellä olevaa kiireetöntä tunnelmaa ja myös siksi, että kävijöillä olisi paikka jäädä pidemmäksikin aikaa tarkkailemaan ympäristön yksityiskohtia.
Ajatukset kolmiulotteisen maisematilan luomisesta valoprojisointien avulla kiinnostivat, koska paikalla on lähihistoria valokuviin profiloituneena galleriana. Myös nimi Laterna Magica viittaa kuvan heijastamiseen tarkoitettuun laitteeseen. Vasta jälkeenpäin teosprosessin ollessa jo reflektointivaiheessa, mieleeni palautuivat vuosia aiemmin näkemäni Marja Pirilän valokuvat kirjassa Camera obscura; Sisätila - ulkotila (2002), jossa ihmiset on kuvattu individuaalisti omassa kodissaan huoneen muodostaessa ihmisenkokoisen neulanreikäkameran, jolloin ulkotilan maisema heijastuu samaan tilaan väärinpäin. Tämä aiheutti sen, että kuva kertoo yhtä aikaa henkilöstä, henkilön kodista ja kotia ympäröivästä näkymästä unenomaisin tiivistymin. http://marjapirila.com/interior.html
Esityksen ja installaation kokonaisuutta muodostaessamme otin välillä ajatuksissani etäisyyttä ja kuulostelin keskustelujamme; välillä aktiivisen työryhmäläisen ja välillä sivusta tarkkailevan tutkijan positiosta käsin. Yritin näin muodostaa jonkinlaista kokonaiskuvaa, risteilevistä ja kunkin henkilökohtaisista ajatuksista ja kokemuksista, kirjaten niitä ylös myös teospäiväkirjaani. Havaitsin, että yhteistekijyyden voima tutkimusmielessä piilee juuri siinä muodonmuutoksessa, joka saattaa alitajuiset kokemukset jaetuiksi ja artikuloiduiksi. Kaikista näistä ilmassa risteilevistä tunnuista ja tunnelmista kirjoitin runomuotoisen tekstin, joka oli henkilökohtainen yritys leikata kokemusperäisten ajatuskuvioiden läpi: ------------------
Kuukausia myöhemmin, teosprosessin ollessa jo esitysvaiheessa, huomasin kuinka tämä yhdistelevään ja vapaaseen haltuunottoon pyrkivä teksti alkoi toteutua itsestään ja koin valmiissa kokonaisuudessa paljon samaa tunnelmaa, mikä tiivistyneen tekstin kautta näyttäytyi jo suunnitteluvaiheessa. Taiteilija-tutkija Liisa Ikonen on omassa väitöstutkimuksessaan Dialogista skenografiaa (2006) perehtynyt assosiatiiviseen vuoropuheluun syntyvän teoksen kanssa. Samaan tapaan se tässä tapauksessa vei suunnitteluprosessiani eteenpäin.
Paljastaessaan kokemusta kieli avaa etenevässä ja jatkuvasti tulkitsevassa ketjussa näkymän aina enempään kuin se kirjaimellisesti sanoo. Alkuna se voi irrottautua välittömästi nähdystä, hajottaa havainnon ja kuljettaa skenografista työskentelyä eteenpäin. Kieli ei ole silloin kerronnan väline, vaan mahdollisuus skenografiseen sanontaan, joka puhuu ainutkertaisesta maailmasuhteesta välittömässä dialogissa yhteisen esitystapahtuman kanssa. (Ikonen 2006, 232.)
Päivien ja öiden verenkierto – valon liike ja pilvimassojen
Nyt-hetki läsähtää kalliolle
korvia vihlaisee munankuoren ohut rasahdus
Vesi tulvii sisällä ja ulkona
sisään ja ulos hengittäen
Veri kiehuu, hyytyy ja humisee ihon pinnan alla
kaikki seinät pelkkää solua ja läpäisevää kudosta
ääriviivat hajoavat pienimmästäkin tuulenpuuskasta
Kaiken keskellä ja sivustakatsojana
(teospäiväkirja Lifländer lokakuu 2011)