Olen jo useamman vuoden pohtinut suhdettamme muunlajisiin eläimiin. Taiteellisen tutkimukseni ensimmäinen taiteellinen osioni koostuu kahdesta teoksesta; Lintupäiväkirjasta ja eläinten itsetuntemusta ja arvoa pohtivasta teoksesta Kaiken mitta. Lintupäiväkirja on seurausta toisesta työprosessista, jossa pyrin tukemaan lintujen mahdollisuuksia pesiä 3-D printtaamalla niille pesäaihioita. Tämän työskentelyn myötä huomasin, etten tiedä ketä oikeastaan yritän auttaa. Päädyin kuitenkin jatkamaan työtä suunnitellusti, sillä taiteellisen työskentelyni yhtenä tavoitteena on toteuttaa taideteoksia, jotka pyrkivät muuttamaan käytännössä jotakin; ympäristöä, olosuhteita, turvaa, tai elinmahdollisuuksia. En kuitenkaan uskonut, että pesien asuttaminen olisi tätä tyhjiötä täydentävä vastaus. Epäilin myös, että lintukato teeman käsitteleminen tuottaisi lopputulosta tai taideteosta, josta ilmenisi jotain oleellista linnuista tai ihmisen ja eläimen suhteesta. Linnuista lukeminen ei auttanut tähän vaillinaisuuden olotilaan. Totesin, että ainut mahdollisuus edetä, on yrittää tutustua elinpiirinsä kanssani jakaviin lintuihin, ei yleisesti lintuihin, lintulajeihin, kirjoissa ja verkossa, televisiossa tai äänitteillä. Minun oli päästävä lähelle näitä lintuja. Halusin ystävystyä niiden kanssa ja pyrkiä ymmärtämään niitä, jotta voisin yrittää olla avuksi. Tästä ystävystymisyrityksestä tuli taiteellisen osioni teos, kun taas lintujen pesintää työstävä työskentely osoittautui vain välttämättömäksi vaiheeksi matkalla löytää jotain oleellisempaa ihmisten ja eläinten suhteesta.
Rakensin vanerista eräänlaisen veistoksellisen valepuvun, ”lintukopin”, jossa seistessäni minusta tulee ulos vain käsi, jossa tarjoan linnuille ruokaa ja odotan niiden tulevan luokseni. Olin lukenut tutkijoiden piiloutuvan erilaisiin valeasuihin päästäkseen lähelle eläimiä ja päätin tehdä omanlaiseni version. Ymmärsin kyllä myöhemmin, miten hullunkurinen lähtökohta tuo oli yrittää ystävystyä. Sulkeuduin tuohon lintukoppiin 56:den päivän ajan, puoleksi tunniksi kerrallaan, epäsäännöllisen säännöllisesti. Ojensin siemeniä pitävän käteni ulos koppiin sahatusta reiästä ja odotin lintuja saapuvaksi. Olen kuvannut nämä ”lintukopissa” viettämäni puolituntiset ja kirjannut kokemuksista oleellisimmat seikat ylös lintupäiväkirjani sivuille.
Toivoin, että voisimme tutustua lintujen kanssa, ystävystyä ja oppisin niistä ja niiltä. Tuona aikana tutustuimmekin varmasti jollain lailla. Linnut lähestyivät kättäni kesäpäivien edetessä yhä rohkeammin ja olimmehan osa toistemme elinpiiriä tai voisiko sanoa osa toistemme elämää myös normaalisti omissa arjen toimissamme. Ensimmäisen kerran, kun kädelleni laskeutui lintu, sinitiainen, ja sain kokea sen kosketuksen, sen painon tai painottomuuden, oli tuo hetki yllättävän merkittävä. Yhtä lailla myöhemmin muidenkin lintujen tulo kädelleni tuotti suurta sanoittamatonta iloa. Ystävystymisyritys ja siitä nousseet kokemukset nostattivat erinäisiä tunteita, mm. iloa, surua, häpeää, yksinäisyyttä, yhteenkuuluvuuden tunnetta, pelkoa ja hämmennystä. Yhä uusia kysymyksiä ja kyseenalaistuksia ihmisistä ja eläimistä tulvi mieleeni. Kuinka tavata muunlajisia eläimiä? Miten ymmärtää niitä? Miten kommunikoida niiden kanssa? Miten kuunnella niitä? Mitä kieltä voisin niille puhua? Miten voisin oppia niiltä ja mitä voisin oppia? Ovatko ne niitä vai yksilöitä? Voiko empatia muunlajisia kohtaan löytyä taiteen kautta? Osa näistä kysymyksistä johdatti Kaiken mitta-teokseen, josta tuli taiteellisen osioni toinen teos.
Vuorovaikutuksen odotuksen kautta empatiani lintuja kohtaan on kasvanut. Lintukopissa viettämäni ajan myötä opin kiinnittämään lintuihin huomiota aivan toisella tapaa kuin aiemmin, useammin aistein. Lintupäiväkirjan sivuilla kerrotaan joistain näistä kokemuksista. Niin lintukopissa ollessani kuin normaalissa arjessani, tuntuu kuin jokin ympäristössäni olisi muuttunut. On vaikea tunnistaa, mikä tämä tunne on. Ehkä se liittyy jonkinlaiseen yhteenkuuluvuuteen, siihen että lintuja on ympäristössä, ne huomaavat minut, vaikka minä en ehkä niitä. Ne reagoivat liikkeisiini ja menoihini pihalla ja joskus minä reagoin niihin. Minut nähdään.
Odottaessani lintuja, minulla oli aikaa pohtia ihmisen suhdetta eläimiin. Huomasin kaipaavani konkreettista kuin käsitteellistä tai henkistä kosketusta luonnon olentoihin. Tunnistin kaipuuni luettuani Michael mcGinnisin käsitteestä species loneliness, lajiyksinäisyydestä. Lajiyksinäisyys on syvää, selittämätöntä surua, joka johtuu vieraantumisestamme muusta luomakunnasta. Kun inhimillinen valta-asemamme maailmassa on kasvanut, meistä ihmisistä on tullut eristyneitä ja yksinäisempiä.(Wall Kimmerer 2022)
Loppujen lopuksi totesin oppineeni enemmän ihmisistä kuin linnuista, siitä, miksi emme ole ystäviä. 55.päivänä eli toiseksi viimeisenä päivänä, jolloin seisoin lintukopissa odottamassa lintuja saapuvaksi, varmistui ajatukseni siitä, että olisi kai lintuja kunnioittavampaa lopettaa kuin jatkaa ystävystymisyritystä.Olin jo aiemmin pohtinut lintupäiväkirjassani, onko toiminnassani jotain eettisesti kestämätöntä (38.päivä). Vaikka lintukopissa viettämässäni ajassa olipaljonkin hyviä hetkiä, tuo muista lajeista erakoitumisen tunne tai sen tiedostaminen oli jollain lailla hyvin syvä ja merkittävä. Tuon yksinäisyyden tunteen kautta ymmärsin, että olen oppinut tässä kohtaa kaiketi tarvittavan ja lintujen on ehkä parempi olla ystävystymättä liikaa ihmislajin kanssa. Minä olen yksilö, mutta olen myös ihminen. Olemme eronneet liian kauas toisistamme, kadottaneet yhteiselon tasapainon, tuo matka takaisin toistemme luo vie vuosikymmeniä tai vuosisatoja, sukupolvia ja murroksia, josko se edes tapahtuu koskaan. Syökööt vapaasti kaikki siemenet niin lintulaudalta kuin lintukopin päältäkin vailla huolta. Ehkä luopuminen yrityksestäni ystävystyä lintujen kanssa onkin askel tai pyrähdys kohti toisiamme.
Lintupäiväkirja 56 sivua; videokooste ja teksti.
Videokooste 12:44min lintupäiväkirjan päivien puolituntiset kiteytettynä.
Odottaessani lintuja, minulla oli aikaa pohtia ihmisen suhdetta eläimiin. Huomasin kaipaavani konkreettista kuin käsitteellistä tai henkistä kosketusta luonnon olentoihin. Tunnistin kaipuuni luettuani Michael mcGinnisin käsitteestä species loneliness, lajiyksinäisyydestä. Lajiyksinäisyys on syvää, selittämätöntä surua, joka johtuu vieraantumisestamme muusta luomakunnasta. Kun inhimillinen valta-asemamme maailmassa on kasvanut, meistä ihmisistä on tullut eristyneitä ja yksinäisempiä.(Wall Kimmerer 2022)
Loppujen lopuksi totesin oppineeni enemmän ihmisistä kuin linnuista, siitä, miksi emme ole ystäviä. 55.päivänä eli toiseksi viimeinen päivä, jolloin seisoin lintukopissa odottamassa lintuja saapuvaksi, varmistui ajatukseni siitä, että olisi kai lintuja kunnioittavampaa lopettaa kuin jatkaa ystävystymisyritystä.Olin jo aiemmin pohtinut lintupäiväkirjassani, onko toiminnassani jotain eettisesti kestämätöntä (38.päivä). Vaikka lintukopissa viettämässäni ajassa olipaljonkin hyviä hetkiä, tuo muista lajeista erakoitumisen tunne tai sen tiedostaminen oli jollain lailla hyvin syvä ja merkittävä. Tuon yksinäisyyden tunteen kautta ymmärsin, että olen oppinut tässä kohtaa kaiketi tarvittavan ja lintujen on ehkä parempi olla ystävystymättä liikaa ihmislajin kanssa. Minä olen yksilö, mutta olen myös ihminen. Olemme eronneet liian kauas toisistamme, kadottaneet yhteiselon tasapainon, tuo matka takaisin toistemme luo vie vuosikymmeniä tai vuosisatoja, sukupolvia ja murroksia, josko se edes tapahtuu koskaan. Syökööt vapaasti kaikki siemenet niin lintulaudalta kuin lintukopin päältäkin vailla huolta. Ehkä luopuminen onkin askel tai pyrähdys kohti toisiamme.