Miksi minun piti kirjoittaa juuri ruusuista? Autoritaarisuus, autenttisuus ja autoetnografisuus kirjoittamisessa

Johanna Pentikäinen

My essay seeks to discuss the writing process as a very ambivalent object of study, and I aim to use my own experience as a teacher, researcher, and writer in developing the methods for my study. The discourses of creative writing processes produced in classrooms and in textbooks often emphasise certain aspects of the discovering, selecting, producing and editing phases, while language appears as a medium for a set of activities. However, many professional writers have either stated or mentioned that they have a certain need to write or a set of "writing drives" that enforces and leads them to their activity. These driving aspects of motivation and interest are not easily represented in classroom or textbook discourses, due to their unique and particular nature. I have chosen three terms as a starting point for my study: 1) Authority, because all writing needs to face the questions of authority, sometimes in terms of scientific or aesthetic authority, sometimes in terms of what can or cannot be said in a certain context; 2) Authenticity, because both research and fiction writing need a sense of lived experience and/or some references to real life in order to remain vital and expressive, and 3) Autoethnography, because it too uses the experienced reality as its starting point, and manifests how transformation from silence to voicing is the real process in writing. I am studying my ideas by combining autoethnographic and explorative narrative voices, and I use my own prose text ”Why write about Roses” as an example of the construction of the voice.

Tekstini ”Miksi kirjoittaa ruusuista” kirjoitin ilman suunnitelmaa. Mielessäni oli vain kuva tulvasta ja veden varaan joutuvasta naisesta, jonka tavarat vesi paiskoo ympäriinsä. Naiselle kirjoittaminen on tapa pelastua joltain uhalta. Ajattelin myös pihamaata, jossa kasvaa ruusuja, ja ruusupensaan juuria. Kestäisivätkö ne tulvaa? Ruusuissa olisi jotain naiselle arvokasta, ja niistä luopuminen satuttaisi. Kirjoitin tekstini ensimmäiset versiot vieraalla kielellä. Kirjoittaminen ei tuntunut helpolta. Ehkä vaikeuden tunne oli paine, jonka koin, ja jonka siirsin tekstin kertojan kokemukseksi: miten jättää toisten määrittämät sanat ja etsiä omansa.

Kirjoittamista voi kutsua autoetnografiseksi, koska halusin tutkia määriteltyä ilmiötä. Autoetnografiassa tuotetaan omaan kokemusmaailmaan limittyviä kuvauksia tähtäimessä jokin lopputulos, esimerkiksi tutkimus, jossa se voi olla yksi tiedonhankinnan menetelmä. Siten se eroaa henkilökohtaisesta tai omaelämäkerrallisesta kirjoittamisesta. Autoetnografian ideana on tuottaa ja muuntaa itseä käsittelevä kerronta kulttuurisen analyysin ja tulkinnan apuvälineeksi. (Chang 2008, 43.)

Kirjoittamisen metodina autoetnografia paikoittuu tutkimuksen piiriin. Kaunokirjallisuuden alueella samantyyppisestä ilmiöstä on käytetty käsitettä autografia. Esimerkiksi Samuel Beckettin tuotantoa tutkinut Abbot luonnehti Beckettin tapaa kirjoittaa autografisesti seuraavasti: hän ei kirjoittanut itsestään, mutta itsensä läpi hyödyntäen tunnetilojaan, kokemuksiaan ja havaintojaan (Abbot 1996). Molemmt termit pitävät sisällään ajatuksen kirjoittamisesta, ääntä tuottavasta itsestä yksityisen ja yhteisen rajalla.

Autoetnografia on kirjoittamisen tapa, jonka avulla voi tutkia kirjoittamisen prosessia. Se auttaa hahmottamaan, kuinka kirjoitetaan itsen läpi. Toki kirjoittamisella voi olla myös ilmaisuun ja sisältöön liittyviä terapeuttisia tai muita vaikutuksia, mutta ne ovat kuitenkin toissijaisia. Itsen läpi kirjoittamisen tehtävänä on näyttää hahmottamaan kokevan ja ääntä tuottavan minän positio yksityisen ja yleisen yhteenliittymänä. Kirjoittamiseen kuuluu myös sen hahmottaminen, kuinka tuotettu materiaali on hyödynnettävissä erilaisissa käyttöyhteyksissä. Autoetnografian perimmäinen tavoite on tutkimusaineiston kokoaminen, mutta Changin pohdinta itsen roolista autoetnografisessa tutkimuksessa on sovellettavissa muuhunkin kirjoittamiseen: kirjoittaja voi keskittyä lähinnä omiin kokemuksiinsa, käyttää kokemuksiaan osana muuta aineistoa tai hyödyntää henkilökohtaisia kiinnostuksenkohteitaan aiheiden valinnassa (Chang 2008, 43). Vastaavasti kaunokirjallisuuden alueella voidaan kirjoittaa kokonaan sepittäen, reaalitodellisuutta jäljentäen tai näitä kahta monimuotoisesti yhdistellen.

Tekstini eri osissa käytin näitä kaikkia tulokulmia. Joitain todellisen elämäni elementtejä punoutui tekstiin, mutta määräävää roolia reaaliminäni elämällä ei siihen tullut. Esimerkiksi ruusut kuitenkin olivat arkielämän havainto: olen hoitanut ruusupenkkiä ja tiedän, miten eri tavoin maanpeiteruusut, leikkoruusut ja pensasmaisiksi muodostelmiksi kerrostuvat ryhmäruusut kasvavat. Ruusut myös palkitsevat, sillä ne ovat monivuotisia ja kukkivat uutterasti läpi kesän. Huomasin, että tekstissäni ruusuista rakentui monikerroksinen kuva: ruusut olisivat tekstin kertojalle kaikkea sitä, mitä hän jää kaipaamaan. Todelliset kukat ovat yhtä tärkeitä ja eläviä kuin muistot ja kuvitelmat.

Toiseksi kirjoitin ruusuista samaan aikaan hieman varoen ja uhmaten. Kirjallisuudessa ruusut ovat jo aikaa sitten kuolleeksi konventionalisoitu metafora, mutta silti minusta tuntui, että juuri ruusu kuuluu tähän tekstiin. Ruusu auttoi täsmentämään sitä, kuinka jokainen kirjoittaja joutuu työstämään kieltä oman merkityksenantonsa lävitse, eikä silloin ainesten tuoreudella tai kuluneisuudella olekaan keskeistä merkitystä, tärkeää on vain se, mikä merkitys juuri siinä tilanteessa aineksiin oheistuu.

Kolmanneksi ruusuista rakentui kirjoittamisen metafora, eräänlainen prosessin kuva siis. Niin kuin pensasruusu kerrostuu itsestään ja voi kasvaa sekä vertikaalisesti että horisontaalisesti, kirjoitin yhdestä havainnosta tai mentaalisesta tilasta ja siirryin siitä seuraavaan jonkinlaisen kerrostumisen logiikan perusteella. Kirjoitin ilman erityistä sisällöllistä tavoitetta, lajityyppiä tai rakennetta, teksti vain laajeni muotoonsa.

→

Tip

Tip