Kirjoittamisen edellytys on ääni, jokin yhteinen nimittäjä sanojen välillä, syy ja tarkoitus, joka liittää ne yhteen ja jonka vuoksi on myös perusteltua tulkita sanoja yhteydessä toisiinsa. Bakhtinin tunnetun määritelmän mukaan ääni on kieltä tuottava persoonallisuus, jolla on historia, haluja ja tahto. Tekstejä analysoitaessa ääni voidaan paikantaa tekstin piirteisiin tai se voidaan käsittää lukijan havaintoina ja tulkintana tekstin oletetusta tai todellisesta kertojasta. Ensimmäinen tapa tähdentää tekstin rakenteita ja kerronnan elementtejä ja toinen lukijan tulkintaa osana merkityksenmuodostamista (Sperling & Appleman 2011, 46).

Ääntä ei ole ilman kontekstia, sitä ympäristöä, jossa se on rakentunut ja joka sitä väistämättä määrittää. Sosiokonstruktivistisen teorian mukaan kirjoittaja voi kirjoittaa itsenään vasta, kun hän on paikantanut positionsa tietyssä materiaalisessa ja ideologisessa kontekstissa. Tämä vuorovaikutus itsen ja muun välillä muodostaa äänen (Kalamaras 1999, 77–82).^. Lopulta kirjoittaminen on muodon antamista sille, mitä on olla ihmisenä maailmassa, jossain ympäristössä. 

Kun tekstistä implikoituu ääni, se vaikuttaa autenttiselta. Autenttisuus tarkoittaa tekstistä välittyvää vaikutelmaa tekstin merkityksestä. Se voi rakentua yhtä hyvin muodosta, sisällöstä tai käyttöyhteydestä. Autenttisuuden kokemus voi olla lukijan havainto tekstin merkityksestä, todenkaltaisuudesta, koherenssista, ilmaisusta tai ainutlaatuisuudesta. Autenttisuus ei tarkoita todenperäisyyttä, vaan sitä, että tekstillä on jokin aktualisoituva kosketuspinta lukijan maailmaa koskevaan tietoon, hänen historiaansa, tarpeisiinsa ja haluihinsa, ja tämän merkityksellisyyden havaitseminen synnyttää lukijassa kiinnittymistä tekstiin, mielihyvää ja havaintoja hyödystä. 

Autenttinen kirjoittaminen on siis henkilökohtaisesta nousevaa ja jaetuksi muuntuvaa, ja kirjoittamisen ensisijaisena tavoitteena tulisi olla tämän ”aktuaalisen tilan” rakentaminen tekstiin. Sitä ei voine mallintaa. Kirjoittajan tulisi tarkastella omaa kirjoittamisen motivaatiotaan siitä näkökulmasta, miten se olisi hyödynnettävissä tekstin ominaisuudeksi, ja tekstiään tunnustellen sitä, mitä siihen on jo oheistunut. Kirjoittajan tulee tuottaa teksti kuin hän tuottaisi sitä itsensä läpi: kirjoittaa tunteiden, tarpeiden ja tavoitteiden ohjaamana, virran viemänä ja siitä tietoisena. Ehkä silloin lukijallakin on pääsy vastaaviin oman mielensä kerrostumiin tekstiä lukiessaan. Kirjoittaja ei kontrolloi tekstiään eikä ole kirjoitusprosessinsa kontrolloima, sen sijaan hän on kehollaan läsnä ja sitoutunut tekstiinsä: intohimoinen, kärsivä, ja haavoittuva, tahtova ja voimakas; näitä kaikkia samaan aikaan. Hän on toisin sanoen tietoinen kehostaan kirjoituksen välineenä (Wilson 2015). Tekstin prosessi muuttuu sarjaksi siihen rakentuvia inhimillisen läsnäolon kerroksia, joista on helpompaa puhua metaforin kuin kuvailevalla kielellä. 

Ruusu-tekstini kertoja puhuu kielestä, vaikenemisesta, normeista ja häpeästä. TV-dokumentissa Roth on Roth (ohj. William Karel, USA, 2011). Philip Roth kuvasi kirjoittamista häpeän ylittämisenä. Jos häpeää, ei voi kirjoittaa. Rothille alter egot ovat eras mahdollinen keino piiloutua häpeää tuottavalta suoralta katseelta ja olla samalla läsnä. Naamion takana on vapaus: ääni on samaan aikaan kirjoittajan, eikä olekaan. Tekstissäni ruusu on kirjoittajan naamio, se on kerroksinen, samaan aikaan paljas, puhdas ja kenties sepitteellinenkin. Mutta ei olennaista olekaan kirjaimellinen totuudellisuus eli reaalimaailman ilmiöihin suhteutettu vastaavuus, vaan se, mitä naamion takaa ja juuri sen mahdollistamana voi kertoa.  

Metaforana häpeä kertoo kirjoittamisesta jotain olennaista, ja kuten kaikki metaforat, se jättää myös toisia olennaisuuksia kertomatta. Häpeän kokemus rakentuu todellisesta tai oletetusta konfliktista itsen ja koettujen sosiaalisten tai muiden normien välillä. Se kutsuu vaikenemaan: se on hiljaisuuden, salaisuuksien, torjumisten, kasvojen menetysten ja stigmojen aluetta.

Kaikessa kirjoittamisessa on oikeastaan kysymys hiljaisuuden ja merkityksettömyyden tai tukahdutetun merkityksen muuntamisesta ääneksi. Sitä voi kutsua kirjoittamisen varsinaiseksi prosessiksi. Siihen ei ole metodia, ei työvaiheiden sarjaa tai aikarajaa valmiina, nämä tuotetaan työskentelyn kuluessa. Ennalta ei myöskään tiedä, tuleeko se noudattamaan lineaarista tai syklistä kulkutapaa, vai onko se yksittäisen tapahtuman kaltainen tavalla, joka häivyttää ajallisuuden. Ei ole oikeastaan merkitystä, luonnostellaanko sitä esimerkiksi ensin ennen varsinaista tuotosta. Sen sijaan olennaista on muutos. Jos häpeä tarkoittaa ideologian ja sosiaalisen todellisuuden aiheuttamaa painetta ja pelkoa minuuden menettämisestä, kirjoittaminen kääntää voiman toisin: se muuntaa yksityisen kielen sosiaaliseksi, jaettavaksi. Kirjoittamiseen liittyy usein jokin sisäinen motivoiva syy, eräänlainen missio, paine tai tavoite (Pentikäinen 2013), joka toimii kirjoittajan perimmäisenä työskentelyä ohjaavana voimana. 

Jos kirjoittamisen varsinainen prosessi voidaan kuvata hiljaisuuden muuntamisena ääneksi, siihen liittyy kaksi ehtoa. Ensinnäkin äänellä pitää aina olla funktio: se muuntaa esiintyessään vallitsevaa asiantilaa toisenlaiseksi. Toiseksi ääni on aina kirjoittajan, eli sillä on positio. Kirjoittaja on väistämättä yksityisen ja yleisen eli sosiaalisen ja ideologisen kohtaamispisteessä, ja vain tämä suhde rakentaa äänen kaltaisekseen.