Miksi minun piti kirjoittaa juuri ruusuista? Autoritaarisuus, autenttisuus ja autoetnografisuus kirjoittamisessa

Johanna Pentikäinen

My essay seeks to discuss the writing process as a very ambivalent object of study, and I aim to use my own experience as a teacher, researcher, and writer in developing the methods for my study. The discourses of creative writing processes produced in classrooms and in textbooks often emphasise certain aspects of the discovering, selecting, producing and editing phases, while language appears as a medium for a set of activities. However, many professional writers have either stated or mentioned that they have a certain need to write or a set of "writing drives" that enforces and leads them to their activity. These driving aspects of motivation and interest are not easily represented in classroom or textbook discourses, due to their unique and particular nature. I have chosen three terms as a starting point for my study: 1) Authority, because all writing needs to face the questions of authority, sometimes in terms of scientific or aesthetic authority, sometimes in terms of what can or cannot be said in a certain context; 2) Authenticity, because both research and fiction writing need a sense of lived experience and/or some references to real life in order to remain vital and expressive, and 3) Autoethnography, because it too uses the experienced reality as its starting point, and manifests how transformation from silence to voicing is the real process in writing. I am studying my ideas by combining autoethnographic and explorative narrative voices, and I use my own prose text ”Why write about Roses” as an example of the construction of the voice.

-Tätä minä siis tarkoitan, sanon kahvilassa pienen pyöreän pöydän ympärillä istuvalle ystävälleni.

Hän nyökkää, vaikka näyttää edelleen hieman epäuskoiselta.

Omalla kielelläni osaisin kirjoittaa kauniisti. Mutta ei tämä ole kaunista. Jos kirjoittaisin kauniisti, toistaisin vain toisten jo merkitsemää.

Vieras kieli on lähtemisen kieltä. Se on pakoa toisten kielestä, outoutta uuden edessä, pakottautumista sanoihin, joita ei kunnolla hallitse. Kieleen joutuu kuin virtaan, ja siinä on selvittävä.

Virta on kuin elämä sen jälkeen, kun illuusio sen hallinnasta on mennyt. Nuorena elämän rajaa vain mielikuvitus, myöhemmin oppii huomaamaan aitoja. Ne voivat pysäyttää. Jos niitä alkaa siirtää, voi menettää paljon.

En haluaisi kirjoittaa miehestä. Silti tiedän, että minun pitää. Vain sanojen avulla pääsen pois minulle rajatulta alueelta. Vain sanoillani piirrän hänenkaltaistensa ympärille kehän, merkitsen heidät vuorostani. Ehkä kirjoittaminen tekee minut sairaaksi, niin kuin väärä aine elimistöön jouduttuaan sairastuttaa, mutta sen kestän.

Onhan se myös minun saastaani.

Miksi minä uskoin siihen hyvään elämään, jota mies meille puheissaan tarjosi? Miksi oletin, että juuri hän tiesi, mitä on paha, ja annoin hänen suojella itseänikin siltä. Kun juuri häneltä minua olisi pitänyt suojella. Minuakin, vaikka ei hän minulle sitä kaikkein pahinta tehnyt.

Miksi uskoin enemmän hänenkaltaistensa puheisiin kuin omiin ajatuksiini? Vaikka kapinoin, uskoin. Se on surullista myöntää. Mikä onni että sen lopulta huomasin.

En ole journalisti. Ei minun tarvitsisi kirjoittaa juuri näistä asioista. Kukaan ei lopulta edellytä minua kertomaan, kukaan ei tarvitse juuri tätä tietoa. Vaikeneminen nujertaisi vain minut.

Tylsä aihe, minulle varmaan sanotaan. Niin kuin minä olisin valinnut jonkin aiheen. Ei ei. Kirjoitan päästäkseni pois.

Oikeastaan haluaisin kirjoittaa jostain aivan muusta. Haluaisin kirjoittaa kukista, jotka jäävät, kun lähden viimeistä kertaa pois tästä talosta, jätän tyhjät huoneet ja kävelen pihan poikki. Katson niitä ikkunan läpi pakatessani. Katson niitä yhä uudelleen, opettelen näkemään ne. Piha ei tyhjene.

Näen pionien korret. Ne kukkivat jo kesäkuussa. Ruusut kukkivat läpi kesän lokakuuhun asti. Näen silmissäni myös kirsikkapuun kukat ja omenapuiden hetkellisen valkoisen kukkahunnun. Ne ovat hauraita ja katoavat nopeasti.

Ne jäävät, kun minä lähden. Juuriltaan tempaistuna ne kuolisivat nopeasti. Ne lähtevät mukaani. Ilman niitä kuolisin nopeasti.

Kirjoitan ruusuista, koska ne ovat hyvin tarkkaan olemassa. Niiden mainitsematta jättäminen ei tekisi oikeutta maailmalle. Oikeastaan ne ovat tärkeintä, mitä nyt tiedän.

Ruusut kasvavat kerrostuen itsestään. Ne versovat maata vasten, muodostavat pensaita, tekevät ilman ympärillään tiheäksi tuoksullaan. Ne ovat kirjoittamiseni.

→

Tip

Tip