On hautovan kuuma elokuun iltapäivä. Sellainen päivä, josta tavallisesti pitäisin paljon. Mutta nyt voin huonosti. Minua väsyttäisi, mutta minun pitää pakata. Haluaisin istua alas, juoda jotain kylmää ja tuntea sen virtaavan uupuneen kehoni läpi.
Lapsi sisälläni on möykky. Nyt tunnen sen painon. Se vetää minua kohti maata.
Jatkan pakkaamista. Lajittelen ja sullon kaiken omistamamme laatikoihin. Kaiken sen, mitä kerran luulimme tarvitsemamme, hankimme, keräsimme ja vielä päätimme pitääkin vastaisten tarpeiden varalta.
Tässä menevät hopealusikat ja alumiininen tarjotin, pastellinväriset kynttilät, pitsiset tyynynpäälliset ja pehmeä punainen torkkuviltti tummaa sohvaa piristämään. Millään ei ole enää käyttöä.
Silloin puhelin soi.
Vastaan.
Ensin luulen, että se on samanlainen puhelu kuin kaikki muutkin tähän asti. Ystävä tai tuttava soittaa hyvästelläkseen. Samat hämilliset kysymykset ja toivotukset ja jälleennäkemisen odotukset.
Jatkan pakkaamista samalla kun puhun. Puhelin on hieman hankalasti olkapään ja korvan välissä, mutta pysyy siinä.
Se mitä kuulen, yllättää minut.
En ole valmistautunut siihen mitenkään.
Se on liikaa.
Äsken ulkona odotin pientä tuulenvirettä, joka raikastaisi ilmaa vähän. Nyt tuuli nousee nopeasti ja hallitsemattomana kuin ukkosmyrsky, joka puhkeaa hellejakson päätteeksi.
Tuuli nostaa vedet ja tulva valuu sisälle huoneisiin.
Sinä kuumana elokuun päivänä pakkaan pahvilaatikoihin tavaroita, ja kun laatikko täyttyy, suljen sen kannet. Voisin oksentaa. Enää se ei johdu lapsesta, vieraasta olennosta sisälläni. Tämä on jotain syvältä ja kaukaa nousevaa.
En ole koskaan pitänyt miehestä, mutta vasta nyt saatan myöntää sen. Häntä minun olisi pitänyt osata arvostaa ja kunnioittaa, enkä voinut. Se sai minut tuntemaan häpeää ja epätoivoa. Ei minulla ollut sille sanoja.
Mies johti seurakuntaa, johon kuuluin. Hän oli opettanut minua niin kauan kuin vain saatoin muistaa. Hänen sanansa, tapansa puhua, hänen eleensä ja arvovaltansa - kaikkea hänessä olin oppinut vähitellen ensin väistämään, sitten salassa torjumaan.
Hän oli ehtinyt määrittää niin monta asiaa elämässäni. Häneltä ja hänenkaltaisiltaan opin hyvän ja pahan. Ja nyt se on tässä: hänen elämänsä, joka alkoi järkyttää omaani.
Halusin paeta.
Nyt tiesin, miksi pakkasin.
Minun piti päästä pois. Näistä huoneista, tästä mielestä ja siitä kielestä, joka sitä määritti. Sillä kaikelle sille oli sanat, ja ne kantoivat heidän antamiaan merkityksiä. Miten sanoja voi puhdistaa siitä, mitä niillä on tehty?
Olisitko sinä voinut aavistaa?
Kerron puhelimeen ne harvat asiat, joita osaan miehestä oikeastaan kertoa. Hän oli kaikkialla, mutta tavalla, joka samalla teki hänestä ja hänen opetuksistaan läpäisevän, kuin ilman, jota hengitimme ja kuin ravinnon, jolla täytimme kehomme.
Hän teki kaikesta haluamastaan Jumalan merkkejä. Niin me emme voineet kysyä niiden oikeaa merkitystä, emme voineet väittää vastaan. Eihän oikea uskova nouse Jumalaansa vastaan.
En ehkä pitänyt hänestä, mutta pidin sitä vain oman uskoni huonoutena.
Ei, ei kukaan olisi osannut aavistaa.
Kerran jouduin kahvipöytään häntä vastapäätä. Oli erään seurakuntalaisen syntymäpäivä, ja hän tarjosi illalla kotonaan kahvit. Pöytä oli valmiiksi katettu. Ojensin kukat ja istuin viimeiselle vapaalle paikalle.
Kahvikupit olivat ohutta, hienoa vaaleaa posliinia, ja kupin kylkeen taiteltu kahviliina oli silkkisen ohutta.
Yhtäkkiä tunsin oloni epävarmaksi. Mies ja hänen vaimonsa istuivat minua vastapäätä. He tuijottivat minua kuin olisivat odottaneet minun alkavan viihdyttää heitä, tai kuin he olisivat etsineet minusta jotain vikaa.
Heidän elämäntapansa ja norminsa, kaikki se mistä he puhuivat, hämmensi minua. He olivat niin täydellisiä uskovaisia ihmisiä. Minä taas, niin, kelpasin kai jotenkin.
Tiesin sen heidän olemuksestaan, ei siihen sanoja tarvittu.
Se oli ensimmäinen kerta, kun aloin varoa sanojani. Vältin tarkkaan sanomasta mitään, mihin en itse uskonut. En myöskään sanonut mitään, mikä olisi voinut antaa aiheen epäillä minua.
Paljon ei jäänyt jäljelle. Olin aivan hiljaa koko illan, ja sellaisesta alkaa vähitellen kadota.
Muistan toisenkin kahvipöydän. Seurakunnassamme oli juhlapäivä, ja vieraaksi oli kutsuttu piispa ja muita arvovaltaisia vieraita. Istuimme sakastiin katetun pöydän ääressä.
Minä olin silloin paikalla, koska minua oli pyydetty lausumaan tervetuliaisiksi muutamia runoja, seurakunnan omasta antologiasta tietenkin.
Esitykseni päätteeksi minua pyydettiin jäämään pöytään.
Mies puhui ja puhui. Hän oli ylpeä ja kehui omiaan siitä, kuinka paljon me seurakunnan ihmiset teemme vapaaehtoistyötä, kuinka annamme aikaamme vaivojamme säästämättä yhteiseksi hyväksi.
Silloin joku vieraista kysyi häneltä naisista.
Mies sanoi, että suurin osa naisista on kotona ja hoitaa lapsiaan.
Sitten hän jatkoi muusta aiheesta.
Tunsin, kuinka vieraiden silmäparit kääntyivät katsomaan minua.
Olin ainoa nainen pöydän ääressä.
Enkä sanonut mitään.
Kaikissa muissa tilanteissa olisin avannut suuni ja sanonut jotain. Olisin korjannut tai täydentänyt miehen puhetta. Mutta taas olin hiljaa.
Mies oli tehnyt minusta mykän. Minusta tuli vain hänen valitsemiaan sanoja. Kauniita korulauseita, kukkia keväisillä niityillä ja kaukana siintäviä ihania uskon näköaloja.
Illalla kotona makasin pitkään sohvalla liikkumatta, jaksamatta edes nousta.
Lopulta viha purkautui.
En mene sinne enää, sanoin.
Silloin tunsin sanat. Vain neljä, mutta ne olivat omiani.
Hetken ajan tunsin oloni kevyeksi. Olin keksinyt ratkaisun.
Sitten aloin epäillä. Sanat olivat ehkä sittenkin vääriä. Vääriä, vaikka ne tulivat minusta. Mitä tahansa tekisin, olisin merkitty.
En tiennyt mitä voisin tehdä. Päätin yrittää unohtaa.
Puhelu loppuu.
Hyvästelen ystäväni.
Sitten kuulen korvaani enää puhelimen tuuttaavan äänen.
Puhelin on edelleen lämmin poskeani vasten, mutta hän ei ole enää siellä.
Se tuntuu oudolta: toinen vain lähtee pois, ääni katoaa ja pitää totutella jälleen hiljaisuuteen.
Se elokuinen päivä muutti kaiken.
Illalla mies palasi työstä kotiin ja katsoi seiniä vasten kohoavaa pahvilaatikkolaatikkovuorta.
-Olen valmis lähtemään, minä sanoin.
Muuttopäivä olisi kohta. Mutta nyt tiesin, mitä lähtö merkitsi. Ei sitä, minne oli menossa, vaan kaikkea sitä, mikä piti jättää taakse. Nyt olin lopultakin nähnyt sen.
Lähteminen on työntö ja veden varaan joutuminen, nopea riisuutuminen virtaavassa vedessä.