Toisissa tiloissa: Kirsikkapuita Hanami-juhlassa, Roihuvuori 19.5.2013. Harjoittelemassa Arttu Kurttila, Ella Tahkolahti, Ruu Toropainen
Kuva: Pasi Kirkkopelto
OKSANA JA KÄÄRMEENÄ
Muiden ruumiinosien kohdalla asian todentaminen ei ole välttämättä yhtä ilmeistä, mutta mahdollista se silti on. Palaan Brechtin esimerkkiin: voin toki loihtia jalkaterästäni, käsivarrestani tai pakarastani esiin monenlaisia ihmettelemisen arvoisia asioita, mutta vain sellaisia, jotka pystyvät jakamaan jotakin jalkaterän, käsivarren tai pakaran muodon, liikkumistavan tai reagointitavan kanssa. Niihin pätee epäilemättä samantyyppinen paljastuneisuuden kokemus kuin kasvoihin, ja tuosta kokemuksesta on myös mahdollista tiedostua. Tähän tiedostumiseen tarjoaa mahdollisuuden seuraava yksinkertainen harjoite. Siinä harjoittelija muodostaa jommastakummasta käsivarrestaan vuoroin puun oksan, käärmeen, käärmeen joka matelee puun oksalla ja lopulta pidättää kätensä kaikkien näiden figuraatioiden väliseen tilaan.
HARJOITE 2
Valitaan käsivarsi jonka kanssa halutaan työskennellä. Käsi viritetään harjoitetta varten heiluttamalla sitä koko pituudeltaan satunnaisesti ja nopeasti muutaman minuutin ajan siten että kaikki käsivarren nivelet - olkapää, kyynärpää ja ranne - osallistuvat liikkeeseen. Pyritään synnyttämään autonominen, harjoittelijan tahdosta riippumaton liike. Vaikutelmaa vahvistetaan katsomalla käsivartta kuin jotakin vierasta liikkuvaa objektia ja ”ihmettelemällä” sen sekasortoista liikettä. Kun käsivarsi on tällä tavoin osittaisesti eristetty muusta ruumiista sekä irrotettu hetkellisesti totunnaista toiminnoista, on sillä helpompi alkaa leikkiä. Käsi ikään kuin lakkaa olemasta käsi ja siitä tulee virtuaalisten operaatioiden tuki.
Ensiksi harjoittelija pyrkii kuvittelemaan että käsivarsi muodostaa puun oksan. Käsivarren vieraannuttamista voi helpottaa teknisesti se, että käsivartta kannatellaan olkapään korkeudella ja se suunnataan hieman takaviistoon. Näin päästään irtautumaan totunnaisesta silmän ja käden koordinaatiosta. Harjoittelija sulkee silmänsä ja kuvittelee kätensä puun oksaksi joka on kiinni puun rungossa (”runko” muodostuisi täten oletettavasti harjoittelijan omasta ruumiista, mutta rajoitetaan kuvittelu nyt vain käsivarteen). Harjoittelija saa päättää mistä puusta, minkälaisesta oksasta on kysymys ja minkälaisessa maisemassa, vuodenajassa ja säätilassa (jne.) se sijaitsee. Olennaista on että mieli- tai muistikuva on mahdollisimman tarkka. Harjoittelija tunnustelee proprioseptisesti, eli ruumiin sisäisen aistin varassa käsivartensa liikettä ja asentoa ja pyrkii antamaan sille mieli- tai muistikuvansa mukaisen muodon. Kun käsivarsi tuntuu ja näyttää sisäisesti kuvan kaltaiselta, harjoittelija avaa silmänsä luo katseen muovaamaansa käsivarsioksaan. Nyt hän voi vielä näönvaraisesti täydentää luomustaan. Kokemusta voi vahvistaa huojuttamalla käsivarsioksaa keveästi kuvitteellisessa tuulenvireessä. Oikeannäköisyyden sijasta tavoiteltavaa on (hetkittäinen) oikeantuntoisuus. Harjoitteen psykofyysinen tekniikka ei ole loppuun asti annettu vaan harjoittelija joutuu itse etsimään ja löytämään sen tunnustelemalla ja reflektoimalla tekemistään.
Käsivarsi vapautetaan oksana olemisesta. Sitä ravistellaan hetken aikaa alussa kuvailulla tavalla. Sen jälkeen, samaa tekniikkaa noudattaen, muovataan käsivarresta kiemurteleva käärme. Käärmeen pään saa helposti ja tunnistettavasti syntymään kädestä tekemällä peukalosta käärmeen alaleuan ja puristamalla muut sormet yhteen yläleuaksi. Käsivarren nivelet liikkuvat yhtaikaa lähestyen ääriasentojaan.
Kun kokemus käärmeestä on tavoitettu hetkellisesti, pyritään siitä siirtymään suoraan mutta vaiheittain ja liukuen, ei leikaten, takaisin äskeiseen oksa-asentoon, joka on säilynyt harjoittelijan proprioseptisessa muistissa. Samalla pyritään panemaan merkille, mitä siirtymän aikana tapahtuu ja miltä käsivarsi tuntuu sen aikana.
Suoraa siirtymää oksasta käärmeeksi ja käärmeestä oksaksi voi vuorotella haluamansa määrän kertoja.
Seuraava vaihe on tehtävänä periaatteessa mahdoton: pyri tekemään käsivarrestasi yhtaikaa oksa ja sitä pitkin liukuva käärme! Mielikuvan voi kuitenkin helposti luoda ja käsivarren voi saattaa liikkeeseen, joka pyrkii tavoittamaan jotakin tuosta kuvasta. Voi myös kuvitella ruumiillisen virtuositeetin asteen, esiintyjän, joka kykenisi suoriutumaan moisesta tehtävästä (mieleen tulee tässä yhteydessä erityisesti butoh-tekniikat).
Lopuksi tästä kuvitteellisesta virtuositeetista kuitenkin luovutaan ja käsivarsi pyritään saattamaan tilaan jossa se ei ole oksa eikä käärme vaan häälyy jossakin niiden välisessä tilassa. Tässä kohdin, jossa ulkoinen muoto pettää, huomio on helppo keskittää kaikkea käsivarren sisäiseen tuntoon, sen materiaaliseen ja energeettiseen tilaan. Tilaa ylläpidetään hetki, jonka jälkeen käsivarsi palautetaan ravistelun kautta totunnaiseen tilaan.
Harjoitteessa käsivarteni ilmenee paitsi minulle ja katsojilleni vuoroin kiemurtelevana käärmeenä, vuoroin tuulessa huojuvana oksana, taidostani riippuen enemmän tai vähemmän tunnistettavalla tavalla. Samalla se kuitenkin myös pelkästään ilmenee, sillä tuo käärme tai oksa, joka näin ilmaantuu, on olemassa vain ilmenemisen esteettisessä dimensiossa, ruumiini sille avaamalla näyttämöllä, taiteellisesti, virtuaalisena olentona. Suhteessa runossa, maalauksessa tai elokuvassa kohdattuun käärmeeseen tai tammen oksaan en voisi olla asiasta yhtä varma, koska en pystyisi lähtökohtaisesti tarkastelemaan synnytettyä oliota molemmilta puolin, sekä näkijän että tekijän kokemuksen kannalta. Kuitenkin, nyt kun asiaa ajattelen, alkaa tuntua todennäköiseltä, että myös noiden muiden virtuaalisten käärmeiden ja oksien tapauksessa (ajateltakoon vaikka Luomiskertomuksen kuvituksia!) kokemukseni jakaa salaa tuon saman rakenteen. Kokemuksessani näyttelen nuo kaikki käärmeet ja oksat itselleni, mikä tarkoittaa, että olen yhtaikaa sekä niiden ihoa, kuorta, että niiden lihaa, solukkoa. Prosessin voi jälleen ongelmitta ulottaa esiintyjän koko ruumiiseen eikä rajoittaa sitä vain käsivarteen. Mikäli näin on, itse näyttelemisen akti (johon, kuten harjoite osoittaa, me kaikki kykenemme tietyssä määrin spontaanisti) problematisoituu entisestään.
Wittgensteinin tunnetuksi tekemässä ”Jänis-Ankka” – kaksoiskuvassa katsoja näkee tulkinnasta riippuen joko jäniksen tai ankan pään. Edellisen harjoitteen perusteella herää perusteltu epäilys, ettei siirtymä hahmosta toiseen olekaan hyppäyksellinen, vaan salaa ruumiillinen, välitön muttei välityksetön.
On nimittäin ilmeistä, että ambivalenssi häviäisi, jos vain näkisimme loput tuon eläimen ruumiista. Ambivalenssi on siis synnytetty erottamalla pää (lopusta) ruumiistaan, siis kätkemällä kuvioiden ruumiillinen välitys, johon perustuu sekä ymmärryksemme sekä jäniksestä että ankasta. Esimerkki paljastaa ironisesti filosofi(a)n ruumiittomuuden. Filosofin ruumis rajoittuu tässäkin tapauksessa päähän, joka on irrotettu muusta ruumiista ja sen toiminnoista, olkoonkin että kysymyksessä on eläimen pää.
Voinko kuvitella mitään mitä en voisi jonkinasteisesti ruumiillistaa? En. Voinko ruumiillistaa jotakin mitä en voi kuvitella? Kyllä, mitä ilmeisimmin. Joka tapauksessa taiteiden piirissä tällaista tapahtuu koko ajan. Jos kaikki kuvittelu on ruumiillisesti ehdollistunutta, mutta ruumiillisuus menee yli kuvittelukyvyn, silloin käsitys siitä mikä ruumis on, tai mihin se pystyy, muuttuu uudella tavalla ongelmalliseksi.
Harjoite voi myös laajentua ja harjoittelijan ruumis voi muuntua kokonaan puuksi tai käärmeeksi. Tällöin koko harjoitteen aihe muuttuu, mutta se ei muuta ruumiillisen muodonmuutoksen perustavaa osittaista luonnetta. Käsivarteni oli oksa tai käärme vain sikäli kuin ne nähtiin (sisäisesti tai ulkoisesti) sellaisena, eli kun sen paljastui oksana tai käärmeenä. Voin paljastua tähän tapaan koko ruumiini pinnalla, ja siis tässä mielessä ”kokonaan”, mutta jälleen olen katseltu, ja katsoja (minä itse mielikuvituksessani ja/tai ulkopuolinen katsoja) näkee minut samaan aikaan myös näyttelijänä. Eli näyttämöllinen ero muuntujan ja muuttuneen osan/alueen/jäsenen/tekijän välillä säilyy vähintään kokemuksen itsensä tasolla, eli transsendentaalisesti. On syytä olettaa, että tämä sama ero on voimassa ja määrittää kokemustani tarkastelinpa mitä tahansa objektia esteettisessä katsannossa, kuten esimerkiksi keväisiä lehmuksia, sulavaa lunta tai kivimuuria asuinkorttelissani. Havaitsen olioiden ilmenevän pinnan, mutta ymmärrän samalla jotakin myös niiden kätkeytyvästä sisäisyydestä. Jaan niiden kanssa tietyn ruumiillisuuden tavan, joka poikkeaa olennaisesti muista ruumiin kokemuksen tavoista. Kokemuksen rakenne ja dynamiikka ovat riippumattomia siitä näenkö nuo lehmukset, tuon lumen tai tuon kivimuurin reaalisesti tai valokuvassa tai kenties taidemaalarin ikuistamina.
Toisissa Tiloissa: Käärme. Harjoittelemassa Paula Tella, Antti Halonen, Esa Kirkkopelto
Kuva: Lauri Kontula