Päätelmät
Löytyikö palaamalla tähän vanhaan työhön hylättyjä tai vaihtoehtoisia polkuja, joita vielä kannattaisi tutkia? Aluksi ajattelin, että tienvarsilla matkalla Randavuorelle kuvattu, ”Randa-nauhoiksi” kutsumani käyttämätön videomateriaali olisi tuollainen kesken jäänyt polku, joka tulisi kulkea loppuun. Tämän eksposition parissa työskenneltyäni ajattelen kuitenkin, että suhteeni tekstiin on se kysymys, joka tässä työssä oli käännekohdassa.
Yhtäältä on kyse siitä, että olen sittemmin luopunut kirjoittamisesta keskeisenä taiteellisen työn metodina. Kuunnelma Ramon Llullista jäi kesken, enkä ole Tuulikaide - Wind Rail työn jälkeen oikeastaan käyttänyt kertojanääntä tai vastaavaa tekstiä videotöissäni kuin hetkittäin ja suppeassa muodossa. Videossa Istun kivellä (Rock with text) (2003) on vielä kertojanääni, ja muutamissa muissa myöhemmissäkin vuorokauden kierron dokumentoivissa töissä on mukana äänitettyä puhetta, mutta periaatteessa lähes kaikki videotyöni ovat sanattomia. Ehkä kertojanääntä olisi sittenkin vielä joskus syytä kokeilla.
Toisaalta on kyse tekstin luonteesta, ja tämä on olennainen kysymys taiteellisen tutkimuksen kannalta yleisemminkin. Rinnastamalla videoteokseen kirjoitetut kertojan tekstit ja akateemisempaan tapaan kirjoitetun konferenssialustuksen ikään kuin osoitin itselleni, melkein tietämättäni, että minun olisi syytä miettiä, miten kirjoitan. Millä tavalla ajatukset, kokemukset sekä tutkimusprosessin mahdollisesti tuottama uusi tieto ja ymmärrys parhaiten tulevat artikuloiduksi ja välitetyksi muille? Kertojanäänen vapaamuotoisemmin, kaunokirjallisemmin –
jopa runollisemmin – kirjoitetut tekstit kertovat mielestäni paljon enemmän ja paljon olennaisempia asioita siitä, mitä Randa vuorella ja sieltä palattua yritin tehdä, ymmärtää ja näyttää, kuin konferenssialustus. Asiaan tietysti vaikutti rajoittavasti paitsi esittämisen konteksti, myös se, että kirjoitin alustuksen englanniksi.
Monet ympäristöstä kirjoittavat tutkijat korostavat, että tavoilla, joilla puhumme ja kirjoitamme ympäristöstä, maisemasta ja suhteestamme siihen, on väliä. David Abram esittää, että animistinen tapa puhua – tapa puhua asioista ei vain objekteina vaan elollisina subjekteina, itsessään elävinä voimina – uudistaa ja elävöittää ruumiilliset aistimme. Se avaa mahdollisuuden integroitumiseen ja vuorovaikutukseen ruumiimme ja hengittävän maan välillä. Lisäksi ”kuvailemalla tuhannet asiat kehkeytyvinä, elollisina olioina me palautamme kielemme yhteyteen aistikokemuksen tilapäisyyden ja monimielisyyden kanssa…” (Abram 2010, 70-71). Tämä ajatus käy yksiin Jane Bennettin uskomuksen kanssa, että ”on väärin kieltää ei-inhimillisiltä ruumiilta, voimilta ja muodoilta vitaalisuus, ja varovainen inhimillistäminen voi auttaa paljastamaan tuon vitaalisuuden, vaikkakin se väistää täydellistä kääntämistä ja ylittää käsityskykyni.” (Bennett 2010, 122).
Tässä en ole yrittänyt kehittää animistista, aistimellista tai jollakin muulla tapaa elollisen ja kehittyvän maailman kanssa samanhenkistä puhetyyliä, vaan pikemminkin pyrkinyt välttämään turhaa romantisointia. Tunnistan kuitenkin, että on tärkeää valita tarkoin, mitä termejä ja sävyjä käytämme puhuessamme maisemasta ja ilmiöistä kuten vaikkapa tuuli.
Conclusions
Did I find some abandoned or alternative paths worth exploring, by returning to this old work? To begin with I thought that the un-used video material recorded on the roadside on the way to Mount Randa, which I call ”Randa Ribbons”, was such an interrupted path, which should be followed to the end. After working on this exposition I think, however, that my relationship to text is the question, which in this work came to a turning point.
On one hand this question relates to the fact that I have since then abandoned writing as a primary method for artistic work. The radio play about Ramon Llull remained un-finished and after Wind Rail I have not really used voice over texts in my video works, except occasionally and in a limited way. The video Sitting on a Rock (Rock with Text) (2003) still has a voice over, and in a few other works documenting a day and a night recorded speech is included, but in principle almost all of my video works are without words. Perhaps I should try using a voice over text again some time.
On the other hand the question concerns the nature of the text, and this is an issue relevant for artistic research more generally. By juxtaposing the voice over texts written for the video work and the conference paper written in a more academic style I almost unconsciously demonstrated to myself that I should consider how I write. In what way are thoughts, experiences and the possible new knowledge and understanding produced by a research project, best articulated and conveyed to others? The voice over texts written in a more free, literary and even poetic manner, tell, in my opinion, much more, and much more relevant things about what I tried to do, to understand and to show on Mount Randa and after returning from there, than the conference presentation, which of course was restricted, not only by a specific context, but also by the fact that I wrote it in English.
Many researchers and scholars writing on the environment emphasize that our ways of speaking and writing about the environment, the landscape and our relationship to it do matter. David Abram maintains that an animistic style of speaking – one that speaks of things not merely as objects but as animate subjects, as living powers in their own right – will renew and rejuvenate our bodily senses. It opens a possibility for integration and reciprocity between our bodies and the breathing earth. And ”by describing the myriad things as unfolding, animate beings we bring our language back into alignment with the ambiguous and provisional nature of sensory experience itself… ” (Abram 2010, 70-71). This thought is in line with Jane Bennett’s belief that “it is wrong to deny vitality to nonhuman bodies, forces and forms, and that a careful course of anthropomorphization can help reveal that vitality, even though it resists full translation and exceeds my comprehensive grasp.” (Bennett 2010, 122)
Here I have not tried to develop a specific style of speaking, whether animistic, sensuous or in some other way congenial with an animate evolving world; I have rather tried to avoid unnecessary romanticizing. I recognize, however, that it is important to choose carefully what terms and tone we use when describing a landscape and phenomena like, for instance, the wind.