Osa I.

Olla vuorella on aivan eri asia kuin olla vuorilla tai vuoristossa. Yksittäinen vuori on melkein kuin saari, irrallaan ympäristöstään, oma kokonaisuutensa. Tällainen huipultaan laakea pikku vuori kuten Randa, joka sijaitsee alavalla tasangolla, on kuin villi saareke keskellä viljelysmaita. Täältä näkee kauas kaikkiin suuntiin, toisin kuin vuoristossa, jossa näkee aina vain lisää vuoria. Täältä ei pääse enää ylemmäs, kaikki mitä ympärillä on, on kaukana alhaalla tai ainakin alempana. Juuri tällaiselta vuorelta Saatana luultavasti näytti Jeesukselle kaiken maailman kuningaskunnat ja rikkaudet. Tällainen vuori ei suuntaa ajatuksia ylöspäin siten kuin ‘oikea’ vuoristo, vaan alaspäin, tasangolle, sinne mikä ympäröi vuorisaarta. Tänne tullaan saamaan yleiskuva maailmasta enemmän kuin kohtaamaan hengen kosketus. Voi olla että turistibussit jotka sinnikkäästi jurnuttavat serpentiinitietä tänne pyhäkön pihalle, ja valtavat satelliittihäkkyrät jotka vain muutaman metrin päässä sojottavat taivaalle antenneineen, ovat tuhonneet kykyni aistia. Ehkä osasyynä on se, että Randavuoren huippu on suhteellisen laakea, kuin alttari, kuten joku on sanonut. Enemmän kuitenkin kuin ylänkö, jonkinlainen nummi, sillä puita ei todellakaan ole kuin nimeksi. Saari tämä vuori on senkin vuoksi, että voimakkain luonnonelementti on tuuli. Joltakin suunnalta tuulee aina. Tietysti taivas on vahva, kun mitään näköesteitä ei ole, mutta samalla tavalla valtava taivas on aavikolla tai lakeuksilla. Täällä ei tunne olevansa äiti maan syleilyssä, ei todellakaan, täällä istuu jonkinlaisen syylän päällä, kuin lintu luodolla keskellä merta. Tuuli, elämän henkäys, on täällä melkein liikaa, kun missään ei ole siltä suojaa.

Täällä Randavuorella missä hullu Ramon, Ramon Llull, sai ilmestyksenä nähdä suuren taitonsa pääperiaatteet, on nykyään kolme luostaria. La Cura, eli Santuario Nostra Senora de Cura on niistä ylinnä. Llullin aikaan 1200-luvulla täällä oli vain luolia paimenille eikä kukaan osannut kuvitella viikonloppuisin paellapannujen kanssa rinteelle levittäytyviä perheitä. Tänään tämä Palmasta noin 30 km päässä sijaitseva vuori kuuluu Mallorcan keskeisiin nähtävyyksiin. Se kohoaa 548 metrin korkeuteen. Luonto on karua ja viljelykseen sopimatonta, "näyttää kuin Jumala olisi luonut sen yksin itselleen, se on ollut pyhä vuori, ikään kuin toinen Siinai".

Vaikka meille opetetaan, että luonto ja ihmisen havainnot kuuluvat kahteen eri maailmaan, ovat ne kuitenkin erottamattomat. Ennen kuin maisemasta voi nauttia aisteillaan on sen täytynyt muotoutua mielessä. Vuoret ovat yhtä lailla mielen ja muistin kuin kivilajien kerrostumia. Tietysti luonto elää elämäänsä myös ihmisestä riippumatta, mutta ihminen on jo vaikuttanut ratkaisevasti kaikkiin maapallon ekosysteemeihin, eikä pelkästään Uudella ajalla vaan muinaisista ajoista lähtien. Koskematonta luontoa ei ole, ei päiväntasaajan sademetsien viidakoissa, ei napapiirien jäätiköillä. Ja tässä peruuttamattomasti muokatussa maailmassa meidän on elettävä. Unelma "parantavasta erämaasta", joka olisi pelastus, on yhtä lailla kulttuurin tuote kuin mikä tahansa unelmapuutarha. Ja nekin seudut, joita luulemme vapaiksi ja erillisiksi omasta kulttuuristamme ovat tarkemmin ajatellen sen luomia, ylläpitämiä tai suojelemia. Erämaa ei nimeä eikä paikanna itseään. Luonnon pyhyys on ihmisen sille antamaa.

Sanotaan, että on olemassa kahdenlaisia pyhäkköjä, "subjektiivisia" ja "objektiivisia". Subjektiiviset ovat sellaisia, joiden voima toimii tiettyyn kulttuuriin kuuluvien ihmisten kohdalla, jos tuo kulttuuri pitää tiettyä paikkaa pyhänä, kuten vaikkapa Roomaa, Jerusalemia, Mekkaa. Mutta ne jättävät kylmäksi ihmisen, joka ei usko. "Objektiivisina" pyhäkköinä voi pitää sellaisia paikkoja, jotka toimivat kenelle hyvänsä, joka ei ole täysin pökkelöitynyt. Jokainen vierailija jolla on hitusen herkkyyttä hämmästyy vuoren huipulla, mahtavan laakson sisuksissa, niemekkeellä joka työntyy mereen tai luolanonkalon suulla. Paikat voivat myös olla vailla erityistä esteettistä arvoa - vaikka monet pitävät niitä vaikuttavuutensa takia kauniina - mutta useimmat tuntevat niissä "maan voiman", jonka voi jopa mitata malminetsinnässä käytetyillä laitteilla.

Nämä objektiiviset ja subjektiiviset pyhäköt käyvät kuitenkin usein yksiin, kun esimerkiksi erakkoluostareita rakennettiin paikkoihin, jotka olivat pyhiä kauan ennen Kristusta ja Neitsyt Mariaa. Heitä palvotaan nyt pienissä kirkoissa joiden luo ihmiset kiipeävät pyhiinvaelluksillaan, mutta alunperin ne olivat neoliittisen ajan palvontapaikkoja, joissa kiitettiin kauniin sään paluuta tai sytytettiin tulia viestinä Isä Auringolle, että hän pian palaisi lämmittämään meitä. Kaikkein vanhimmat paikat oli pyhitetty Suurelle Äidille, Valkoisella Kuujumalattarelle, Välimeren maanviljelyskulttuurin pääjumaluudelle, aikana ennen kuin karjankasvattaja-nomadit ja soturikansat, hevosen, auringon, kaiken machon ja urhean ylistäjät valloittivat seudut neljä tuhatta vuotta sitten. Ainoa ero on siinä, että nyt sanomme häntä tämän tai tuon paikan Jumalan Äidiksi, eikä kukaan ole lainkaan hämmästynyt kun hänen kuvassaan on mukana puolikuu.

Tämä pyhäkön, Santuario de Nostra Senora de Cura eli Curan Madonnan pyhäkön nimestä ollaan eri mieltä. Toiset liittävät sen arabiankieliseen paikannimeen, toiset Mallorcan murteen sanaan cura eli huolenpito. On olemassa "Pelastuksen Madonna", "Lohdutuksen Madonna" ja niin edelleen. Tässä tapauksessa kysymys olisi "Huolenpidon Madonnasta". Lasten satukirjassa kerrottiin, että on paikkoja, joissa aika kumoutuu. Ja jos sellaiseen paikkaan sattuu seisomaan, voi olla että eteen ilmestyy äkkiä joku menneisyyden hahmo, ritari haarniskassaan tai munkki kaavussaan ja kertoo sinulle elämästään. Ja niin voi matkustaa ajassa liikahtamatta paikaltaan. Ajattelin, että ehkä tämä vuori voisi olla sellainen paikka. Ehkä Ramon Llull voisi astua esiin nimikkoluolansa suulta ja kertoa, mitä hän kerran täällä näki. Hänen tiedetään oleskelleen vuorella ja saaneen täällä sen ilmestyksen, jonka vuoksi hänet tunnetaan nimellä "Valaistu opettaja".

On myös oletettu, että Llull perusti tänne oppilaitoksen, mutta asiakirjatietoja ei ole säilynyt. Sen sijaan katalonialainen Llullisti Joan Llobet sai vuonna 1449 Aragonian kuninkaalta luvan perustaa tänne koulun. Nykyään entisen luostarikoulun yhteydessä on pieni fransiskaanitertiaarien ylläpitämä Llullille omistettu museo. Luostarin suljetun siiven käytävällä on juliste, joka kuvaa taivaankappaleiden kiertoratoja ja johon on kuvattu Ramon Llullin mukaan nimetty asteroidi. Sen vieressä on pöydälle kyltti, jossa lukee "Dio es amor", Jumala on rakkaus. Rinteessä luostarin alapuolella on Ramon Llullin luola ja sen edustalla luonnollista kokoa oleva patsas. Valitettavasti patsaalta puuttuu pää. Se sopii turistivalokuvien tintamareskiksi, mutta ei oikein innosta mietiskelyyn tai ilmestyksen odottamiseen.

Mitä hullulle Ramonille tällä vuorella tapahtui? Vanhoilla päivillään Llull saneli elämäntarinansa eräälle kirjurimunkille Pariisissa ja kertoo tapahtumasta lyhyesti: 

Ramon nousi eräälle vuorelle, ei kovinkaan kaukana kotoaan, mietiskelläkseen Jumalaa suuremmassa rauhassa. Kun hän oli ollut siellä tuskin viikkoakaan tapahtui niin, että hänen tuijottaessaan taivaalle Herra äkkiä valaisi hänen mielensä ja antoi hänelle muodon ja menetelmän jolla kirjoittaa kirja vääräuskoisten erehdyksiä vastaan. Kiittäen kaikkivaltiasta hän laskeutui alas vuorelta ja palasi välittömästi luostariin, missä hän ryhtyi suunnittelemaan ja kirjoittamaan kirjaa, kutsuen sitä ensin nimellä Ars Magna, Suuri Taito, ja myöhemmin Ars Generalis. Kun hän oli saanut kirjoittamisen päätökseen hän meni uudelleen samalle vuorelle. Ja siihen samaan paikkaan missä hän oli seissyt, kun Jumala oli näyttänyt hänelle Taidon menetelmän hän rakennutti erakkomajan. Siinä hän vietti keskeytyksettä neljä kuukautta, rukoillen Jumalaa yötä päivää että Jumala armossaan soisi menestystä hänelle ja Taidolle, jonka oli hänelle antanut, jotta se koituisi Jumalalle kunniaksi ja tämän kirkolle hyväksi. Kun hän asui siinä erakkoluolassa hänen luokseen tuli kaunis, nuori, iloisen näköinen paimen, joka tunnissa kertoi hänelle niin monia hyviä asioita Jumalasta ja taivaallisista seikoista, erityisesti enkeleistä ja muista, että sen kertominen olisi tavalliselta ihmiseltä vienyt ainakin kaksi kokonaista päivää. Nähdessään Ramonin kirjat paimen polvistui ja suuteli niitä hartaasti ja vuodatti niille kyyneleensä. Ja hän sanoi Ramonille että nuo kirjat tuottaisivat paljon hyvää Kristuksen kirkolle. Paimen myös siunasi Ramonin monin luonteeltaan profeetallisin siunauksin ja teki ristinmerkin hänen päänsä ja ruumiinsa päällä ennen kuin lähti. Kun hän ajatteli tätä kaikkea Ramon oli kuitenkin hämmästynyt, sillä hän ei ollut koskaan aiemmin nähnyt paimenta eikä ollut kuullut tästä puhuttavan.

Ramon Llull on haudattu San Franciscon luostarin kirkkoon Palmassa, jonka valoja katselen iltaisin. Täällä en ole häntä kohdannut. En ole häntä edes kunnolla kutsunut. Tällä saarivuorella missä ihmiset ovat kaukana ja taivas lähellä olen kohdannut vain tuulen.

Täällä missä kaikki on kaunista kun sitä katselee kaukaa,
missä kaikki on kaunista kun sitä katselee kauan,
täällä missä on tilaa hengittää,
täällä tuuli hengittää minuun, minussa, minua.

Osa II.

Olla saarella on eri asia kuin olla saaristossa. Sieltä näkee kauas avomerelle, toisin kuin saaristossa, jossa näkee aina vain lisää saaria. Saarella on vähän kuin vuorellakin, erillään. Ihmiset tulevat sinne tahallaan, kukaan ei eksy sinne vahingossa tai poikkea sattumalta. Mutta saari ei suuntaa ajatuksia ylöspäin niin kuin vuoret, vaan ulospäin merelle, sinne mikä vie pois mantereelta.

Kallioinen pikkusaari kaupungin edustalla on kuin villi kumpare keskellä viljelysmaita. Tänne tullaan kuin puistoon, hengähdystauolle kaupungin melusta, ei niinkään kohtaamaan luonnon hiljaisuus. Ehkä turistiveneet ja vesibussit jotka pärisevät ympäri saarta, valtavat ostoskeskukset jotka lipuvat ohitse ja telakkarakennelmat jotka muutaman sadan metrin päässä kurottavat merelle, ovat turruttaneet aistini. Tai viereisen Uunisaaren rannoilta kuuluva auringon palvojien kikatus, puhumattakaan kuumailmapalloista, helikopterista ja benjihyppääjistä. Hiljaisuus saarella on suhteellista, mutta hengittämiseen paikka on hyvä.

Vuorta saari muistuttaa senkin vuoksi, että voimakkain luonnonelementti on tuuli. Joltakin suunnalta tuulee aina, kesäaikaan yleensä lounaasta. Mutta joskus – kuten tänä vuonna - tuuli lepää.

Kauan sitten norjalainen arkkitehti kirjoitti kirjan nimeltä Genius Loci, paikan henki. Tämänkin paikan henkeä on manattu esiin erilaisissa esityksissä. Maisema jonka näette, on kuitenkin muualla. Edessänne on kuva siitä. Kuva maisemasta ei ole maisema, eikä maisema ole kuva. Ennen kuin maisemasta voi nauttia aisteillaan on se muotoutunut mielessä. Unelma "parantavasta erämaasta", joka olisi pelastus, on yhtä lailla kulttuurin tuote kuin mikä tahansa unelmapuutarha. Erämaa ei nimeä itseään. Luonnon pyhyys on ihmisen sille antamaa.

Onneksi tämä puistosaari ei edes yritä olla pyhäkkö. Pikemminkin informaatiokeskus, kappale museoitua, esille pantua luontoa. Se on kuin luotu koululaisryhmien kokoon sopivaksi ja meren ihmeiden esittelyyn akvaarioissa. Puolustusvoimien kemian koelaitoksen sinappikaasut ovat jo aikaa haihtuneet tuuleen, tai liuenneet veteen. Mäntysuopaa, moottoriöljyä, sinilevää tai ei - meri ympärillä on silti vettä.

Kun luonto ympäriltämme kutistuu, menetämme laajoja alueita myös itsestämme. Jotakin sisällämme kuolee kun ihmisen ja luonnon välinen juopa laajenee. Ympäristön ekologinen epätasapaino heijastuu sieluun ja köyhdyttää sitä. Sielu kaipaa luonnon voimaa ja elämän pyhyyttä. Se haluaisi tuntea taivaan, vuoret ja puut omikseen, osaksi itseään. Se etsii yhä tätä yhteyttä. Se kuulostelee ja tunnustelee.  Vaikka näyttäisi että olemme jo menettäneet yhteyden, on se yhä olemassa. Napanuora on kuitenkin jo niin ohut, että se on vaarassa katketa kokonaan. Sitä on vahvistettava. Mitä paremmin asuinympäristömme sopeutuu luonnon rytmiin, sitä paremmin voimme. Näin väittää amerikkalainen nainen, joka neuvoo miten sisustaa kotinsa sielunsa asuinsijaksi. Voi olla. Minä en osaa ajatella suhdetta luontoon napanuorana, mutta sen minä ymmärrän, että mieli lepää kun silmä lepää. Ja että sielu (tai ehkä sittenkin henki) tarvitsee tilaa hengittää.

Maiseman perustekijät ovat taivas ja maa. Kun ne yhtyvät onnekkaasti maisemassa on hyvä olla. On paikkoja, joissa taivas on vahvin ja paikkoja, joissa vahvin on maa. Paikan henkeä kuvaavassa kirjassaan norjalainen arkkitehti esittää, että maiseman perustyyppejä on kolme: kosminen, romanttinen ja klassinen. Kosmisen maiseman hän löytää aavikolta – hiekkaa ja horisontti, taivas suurena kupuna, ihmistä isompi maailma. Romanttisen maiseman taas pohjoisesta – maanpinnan monet yksityiskohdat, valon ja varjon leikki, sääolosuhteiden vaihtelu. Klassiseksi hän mieltää Välimeren maiseman – voimakas tasainen valo, selkeät ääriviivat ja muodot, ihmisen mittakaava.

Romanttisen maiseman perustyyppi on pohjoinen metsä. Maa on harvoin tasainen, sen mikrotason pintarakenne on rikas. Taivas näkyy vain alueina puiden, kallioiden tai pilvien lomasta. Ilman laatu vaihtelee. Aurinko on matalalla ja luo vaihtuvia varjoja. Vettä on kaikkialla. Maailma on muuttuvainen ja käsittämätön, arvoituksellinen. Maisemaa hallitsee maa eikä taivas. On vain loputon määrä epämääräisiä paikkoja, ei mitään yleistä yhtenäistä järjestystä. Maiseman myyttiset asukkaat ovat haltijoita, menninkäisiä ja peikkoja. Pohjoinen metsä on romanttinen sikäli, että se palauttaa kuvitteelliseen menneisyyteen. Ihminen elää kyllä yhteydessä luontoon, mutta ei sosiaalisesti, vaan jokainen löytää luonnosta oman piilopaikkansa.

Kosmisessa maisemassa, aavikolla, konkreettinen maailma on pelkistetty – laaja hedelmätön maa, taivaan pilvetön kupoli. Polttava aurinko luo varjottoman valon, ilma on kuuma ja kuiva. Maisema on ehdoton ja ikuinen kuin kosminen järjestys. Auringon kierto jakaa tilan idäksi ja länneksi, ajan päiväksi ja yöksi ja luo yksinkertaisen rytmin. Ainoa yllätys on hiekkamyrsky. Maa ei tarjoa suojaa eikä erityisiä paikkoja. Taivas hallitsee. Se jäsentyy auringon, kuun ja tähtien kautta eikä sen järjestystä haittaa muuttuva sää. Jumala on yksi, niin kuin maisemakin, absoluutti. "Mitä edemmäs menet aavikolla sen lähemmäs pääset jumalaa", sanotaan. Maailma on abstrakti, pintoja ja viivoja. Elääkseen ihminen tarvitsee keitaan, mikrokosmoksen makrokosmoksen sisässä.

Klassinen maisema on luonteeltaan etelän ja pohjoisen välimuoto ja se löytyy tietysti Kreikasta. Maisema muodostaa komposition – selkeitä yksikköjä, vuoria, laaksoja, erillisiä paikkoja. Voimakas, tasainen valo ja kirkas ilma luo veistokselliset muodot. Maisema vastaanottaa valon kadottamatta konkreettisuuttaan. Maa on jatkuva ja samalla vaihteleva. Mikrotason pintarakenne puuttuu. Kaikki mittasuhteet ovat inhimillisiä, kuin kreikkalaisten ihmisen kaltaiset jumalat. Ihminen löytää luonnosta itsensä, ei absoluuttista jumalaa, ei haltijoita tai peikkoja. Ihmisen ja luonnon yhteys toteutuu käytännössä, maanviljelyksessä ja luo kulttuurimaiseman. Ihminen asettuu maisemaa vastapäätä eikä piiloudu siihen. Sanotaan, että klassinen maisema mahdollistaa veljeyden, jokainen osa säilyttää itsenäisyytensä kokonaisuuden osana.

Romanttinen, kosminen ja klassinen ovat vain nimikkeitä, eräänlaisia maiseman arkkityyppejä. Ne esiintyvät yhdistelminä tai välimuotoina. Romanttisessa maisemassa asustaminen merkitsee mikrotasolta makrotasolle nousemista. Siinä maan voima on annettu mutta jumala kätkeytyy. Kosmisessa maisemassa prosessi on päinvastainen, tavoitteena on suljettu puutarha, paratiisi. Klassisessa maisemassa ihminen on itse keskellä ja voi kurottaa yhtä hyvin sisään kuin ulospäin. 

Merimaisema on oikeastaan kosminen, klassinen ja romanttinen. Meri on melkein kuin aavikko - vain tasainen pinta, horisontti ja taivas, ei monimuotoisuutta, ei yksityiskohtia. Vaikka taivas olisi matalalla maailma ympärillä on avara, ihmistä isompi. Mutta pysyvä meri ei ole, se liikkuu ja muuttuu jatkuvasti. Sääolosuhteet muuttuvat, samoin valaistus. Meri voi kätkeä mitä tahansa, vaikka sen pinta on ehjä. Aurinkoisena merimaisema on kuin kesälomasta kertova postikortti

Kuva maisemasta ei ole maisema, eikä maisema ole kuva. Maisema ei ole vain näkymä. Sen synnyttämä mielikuva on muistojen ja kuvitelmien kooste. Silti se rajattuna ja sensuroitunakin on todellinen tavallaan. Kun seison kaiteen luona ja katselen merelle esiinnyn kameralle. Tilanne on fiktiivinen, keinotekoinen, esitys. Silti tunnen tuulen ihollani.

Taivas on niin laaja kuin paikka, josta sen näkee, sanotaan. Miten siis esittää maisema? Ehkä parhaiten kulkemalla maiseman halki, liikkumalla, hengittämällä, aistimalla. Tai ehkä – jos on siihen taipuvainen – seisomalla hiljaa siinä, katsellen ympärilleen, antaen sen ympäröidä, hengittäen, haistaen, kuunnellen. Miten esittää maisema toiselle? Näyttääkö kuvia siitä tai soittaa sen ääniä? Muuttaa se kertomuksiksi? Kertoa uudelleen tarinoita jotka ovat syntyneet siitä? Kuvitella se ihmisten keskinäisten draamojen tapahtumapaikaksi? Paras tapa on ehkä sittenkin ensimmäinen, eli tehdä retki maisemaan, dokumentoida se ja esittää todistusaineisto toisille, toisella tavalla koettavaksi.

Miksi puhua epäolennaisesta. Kuvaat, äänität, kerrot, asetat esille otoksia, mitä väliä sillä on? Väline muuttaa, aika muuttaa, jo toiset silmät näkevät toisin. Olennaisempaa on toisto, halu ja pakko toistaa, leikki josta tulee pakkomielle, rutiini, hartaudenharjoitus, narsismikin. Tai romantiikan ja kauneuden kaipuu, ironian karttaminen, jatkuvuus siinä mikä muuttuu, muutos siinä mikä pysyy, ajan loputtomuus…

Lopeta, riittää jo. Olla kuvassa on eri asia kuin olla maisemassa. Maisema ei ole kuva, ja kuva siitä tuottaa vain lisää kuvia. Olla kuvassa on eri asia kuin olla näyttämöllä, vaikka näyttämöllä voi muuttua kuvaksi. Näyttämöllä katsotaan ihmistä eikä maailmaa, siellä nähdään aina vain oma kuva. Minä haluaisin näyttää tuulen, eikä tuuli näy jos maailma on kiveä. Ajattelin että minua tarvitaan koska minä en ole kiveä. En osannut ajatella, ettei merikään ole. Se näyttää tuulen, ja taivaankin, silloin kun tuuli lepää – heijastuksena tosin.