Tässä tutkielmassa olen verrannut elokuvaamme tilan käytäntönä muistomerkkeihin, jotka käsittelevät samaa aihetta. Muistomerkin suhde paikkaan osoittautui kartoittavaksi, kun taas elokuvan suhde muistin paikkoihin on reitti-kertomuksen kaltainen. Toisin kuin kartoittava kertomus, reittiä hakeva kertomus koskee tilan aistimuksia. Kun kertomusta lähestytään reittinä elokuvan mediumissa, paljastuu erityisesti elokuvan mediumia koskeva ongelma. Elokuvan otoksen merkitykset eivät nimittäin typisty vain siihen kertomukseen, johon otos elokuvan tarinassa rinnastuu, sillä otoksen viitekohtana on aina myös se tilanne, jossa otos on kuvattu.
Kun pohdimme Juha Salmisen kanssa sitä, miten muistelukertomuksen muodostama reitti pitäisi sijoittaa elokuvan kuvarajaukseen siinä miljöössä, joka Kuusankoskella vallitsi toukokuussa 2017, saatoimme löytää joitakin kosketuspintoja menneeseen tapahtumaan, mutta nuo jäljet olivat tulkinnanvaraisia. Ne harvat rakennukset, jotka olivat tuosta toisesta ajasta säilyneet, olivat rapistuneet. Tien linjauksia oli muutettu ja esimerkiksi teloituspaikkana toimineen rinteen sora oli siirretty toiseen paikkaan, levitetty mahdollisesti jonkin tehdasrakennuksen perustuksiin.2
Kun kuvasimme kävelymatkaa paperisalista Töörin kankaalle, kuulostelimme, tähyilimme ja tunnustelimme paikkojen herättämiä tuntemuksia. Kuuntelimme hiljaa mielessämme, kuinka matkakertomuksen aiheuttamat tuntemukset keskustelivat niiden paikan tuntujen kanssa, joita kohtasimme kävellessämme.
Tällaisten tuntemusten merkitys ei välttämättä olisi koskaan tullut esiin, jos olisimme tarkastelleet kuljettua reittiä kirjallisessa muodossa. Kirjoitettu tutkimus (kuten tämäkin kirjoitus) palauttaa paikan loppujen lopuksi aina kertomuksen tekstiin, joka on olemukseltaan loppujen lopuksi aina paikatonta. Vaikka kertomuksella olisi viitekohtana oma erityinen paikkansa, kertomus väistämättä muuttaa tilan tekstiksi, onhan paikka yhdessä merkityksessään tilan merkitsijä.3 Taiteellisen tutkimuksen keinoilla muistelukertomusten paikkoja voidaan tarkastella myös muissa kertomuksen mediumeissa, aistittavina tuntuina. Silloin todella joudutaan pohtimaan sitä, miten poissaoleva esiintyy aistisesti.
Ruumiillisen toiminnan äärellä syntyy kokemusperäistä tietoa ja tuota tietoa vastaavaa sanastoa, joka tulee esiin silloin kun toimeen ryhdytään. Tämän taiteellisen tutkimuksen äärellä yksi esiin tullut tärkeä aistinvarainen käsite on katve, joka tässä tutkielmassa esiintyy kollektiivisten käsitysten ja aistein havaittavan kaksoismerkityksessä. Kollektiivisten käsitysten katve muodostuu niistä asioista, joista kertomukset vaikenevat, ja lisäksi noita kertomusten katveita vastaavista paikoista. Tällaiset katveet eivät varsinaisesti sijaitse missään erityisissä paikoissa, vaan kyse on siitä, että jokin paikka jää katveeseen. Näkymättömiin kätkeytyvät siimekset ovat metsän katvealueita, vaikenemiset ovat lausuntojen katveita.
Eivät katveet kuitenkaan ole tyystin poissaolevia paikkoja. Ajattelen katveita nyt irtikytkentöjen tapaan erottavan kytköksen kaksoismerkityksessä sellaisina kohtina, joita ei osata nähdä. Jotta irtikytkettyjä katvealueita voisi havaita, pitää muuttaa havainnoinin tapaa. Täytyy kuulostella poissaolevaa, kuunnella hiljaisuutta. Tällaisia katveita voi löytää taiteellisen tutkimuksen menetelmin, sillä tuntumat saattavat paljastaa jotakin sellaista, mistä kertomus vaikenee.
[1] Ks. Tiina Ahon kirjoitukset Kouvolan Sanomissa 18.2.2018 ja 10.5.2018.
[2] Yhden kertomuksen mukaan omaisten pystyttämä muistokivi oli uponnut pohjaveteen. Ehkä siitä veteen liukenevat mineraalit kulkeutuivat seudun asukkaiden juomaveteen, kylpyveteen ja astioiden sekä vaatteiden pesuvesiin.
[3]Ks. tutkielmani Irtikytketty kaupunki (2023)alaluku:Paikka, paikattomuus ja kulkuri.
Kuopan reunalla
Min nimi on Laura Viljander -elokuva ensiesitettiin 10.5.2018. Pidimme näytöksen illansuussa kello kuuden aikaan Kymintehtaan vanhassa salissa. Sali oli muutettu joitakin vuosia aikaisemmin kulttuuritapahtumapaikaksi nimeltä Pato Areena. Emme voineet järjestää elokuvanäytöstä siinä salissa, jonne Verner ja Laura kerran vangittiin, sillä siellä ei turvallisuussyistä voitu järjestää yleisötapahtumia. ”Kymin Ruukiksi” nimetty tehdasrakennus, jossa Pato Areena sijaitsee, on kuitenkin tärkeä osa Kuusankosken vuoden 1918 tapahtumien muistin miljöötä. Siellä olivat työskennelleet monet teloitetut – ja heidän jälkeläisensä – sekä teloituksiin osallistuneet Kuusankosken suojeluskuntalaiset. Näytöksen jälkeen järjestimme Kymin Ruukin huoneistossa taiteellisesta tutkimuksestamme näyttelyn. Sitä varten saimme tehdasrakennuksen omistavalta UPM Kymmene Oy:ltä huoneiston käyttöömme näyttelyn ajaksi.
Elokuvanäytöstä tuli siis katsomaan 115 vierasta, ja näyttelyssä vieraili 147 ihmistä viikon aikana. Yleisömäärää voi pitää suurena, kun huomioidaan se, että Kuusankoskella asuu alle 10 000 asukasta. Tulevasta näytöksestä ja näyttelystä kirjoitettiin Kouvolan Sanomissa, joka auttoi yleisöä löytämään elokuvanäytöksen ja näyttelyn.1 Teosten aktiivista vastaanottoa selittänee asukkaiden kiinnostus omaa paikallishistoriaansa kohtaan, sillä teokset esitettiin tyystin ilman tunnustettujen taideinstituutioiden myötävaikutusta. Juha Salmisen kirjoittama Nurmilinnut-näytelmä (2006) paikkakunnalla kyllä muistettiin. Näytelmän herättämä kiinnostus paikallishistoriaan varmasti houkutteli yleisöä katsomaan elokuvaa ja näyttelyä. Niin elokuva liittyi yhdeksi lenkiksi siihen muistelukertomusten jatkumoon, joka on käsitellyt toukokuussa vuonna 1918 Kuusankoskella sattuneita tapahtumia.
Tarve käsitellä tapahtunutta yhä uudestaan selittyy sillä, miten tapahtumista joskus vaiettiin ja tapahtumia koskevat muistin paikat hävitettiin. Irtikytketty muisto jäi kummittelemaan paikkakunnalle ylisukupolviseksi jälkimuistiksi vailla tunnistettavaa paikkaa.
