Niilo Ihamäki:
– Vuosien 1917 ja 18 tapahtumista on kulunut jo puoli vuosisataa mutta monelle silloiset kokemukset jäivät lähtemättömästi mieleen. Heihin kuuluu myös kuusankoskelainen, 80-vuotias Verner Granqvist. Herra Granqvist tehän ette olleet rintamalla varsinaisesti taistelevana miehenä, vaan tehän olitte keittäjänä?
Verner Granqvist:
– No ne miehet kun valitti et mie oon sopivin siihen keitto..., uskollisin, niin mie olin siin keittäjän kaiken aikaa.
Niilo Ihamäki:
– No sitten nämä taistelut päättyivät ja tulos oli... No se mikä tiedetäänkin. Punaiset hävisivät.
Verner Granqvist:
– Niin?
Niilo Ihamäki:
– Mitenkäs te, jouduittekos te vangiksi?
Verner Granqvist:
– Mie sanoin siin koton, et mitäs nyt tekis, et lähtisköhän jatkaa matkaa eteenpäin ja piiloutua johkin? Taikka enhän mie oo mitään pahaa tehny. Mie menin sinne rintamalle taikka esikuntaan. Mie kävelin siellä monta tuntii, kukaan ei tiennyt mihkä mie joudun. No sitten joku sotamies sano, "mene sinne paperisaliin". Sithän ne tutki minuu, yks opettaja Niinivaara, mut ei minkään näköistä rikosta ei ollu minkään kohtaa ilmoitettu. No mie luulin, kyllähän täältä pääsee pois, mutta eihän sielt pääsykään pois.
Kertoja:
– Äiti, mie kirjoitan teille, mie kerron teille...
Ne huus min nimen, ja Senjan. Me ollaan oltu täällä jo viikko.Voi olla et ne päästää meidät nyt kotiin. Haulivuoren Lyydia kävi halaamas meitä. Se itki ja sano et hei nyt sitten.
Niilo Ihamäki:
– Oliko siis jonkinlainen oikeudenkäynti siinä?
Verner Granqvist:
– Ei ollu mintään. Se oli semmoinen oikeudenkäynti, et tuli niitä sotilasherroi ja tätä pitkä lista ja siinä oli nimiä ja siitä huus vaan: "Seuraava!". Ja sit tuli se pitkä matka ja vietiin suoraan tapettavaks.
Kertoja:
– Oskari Rusi, Riku Halinen, Matti Hevossaari, Arvi Viljander. Täällä salissa on paljon meidän yhistyksen porukkaa. Jyräksen Einarikin on tossa. Se opetti meijän Heikkiä onkimaan Mörkölinjan rannassa viime kesään.Rosteenin Taavi ja Pastisen veljet Matti ja Yrjö on jo tuolla ovella. Nekin on huuettu kans ja nekin lähtee. On siel muitakin mut en mie tunne niitä.
Niilo Ihamäki:
– No teidät huudettiin esiin. No mitäs sitten tapahtu.
Verner Granqvist:
– No sitten ketjuun ja lähdetään mäkeen.
Niilo Ihamäki:
– Kuinkas paljon teitä suunnilleen oli, oliko sata vai
Verner Granqvist:
– Ei meittii ollut kun neljätoista.
Niilo Ihamäki:
– No kyselittekö te yhtään siinä et mihinkäs tässä nyt sitten lähdetään?
Verner Granqvist:
– Ei, kun ei voinut sanoo mitään, ei mitään. ne sanoo: "Jos vangit aikoo karata jos vangit puhuu keskenään, ammutaan paikalla."
Kertoja:
– Kuulustelus väitettiin et me oltais oltu Kouvolan esikunnassa töis. Mie sanoin et se ei ole totta. Me oltiin Kymintehtaan postiasemalla koko ajan. Opettaja Valkama sanoi et me ollaan kidutettu ja rääkätty vankeja.
Mie sanoin sille, et kysykää vaikka keneltä, niin myö ei olla ketään rääkätty. Myö kirjoitettiin miliisien raportteja puhtaaks ja lajiteltiin postia. Eihän siellä postiasemalla edes pidetty vankeja. Ne raivostu ja kiros et: "Punikki huorat viisastelee ja valehtelee. Teidät ammutaan molemmat". ja että "lapset pitää tommoisilta nartuilta ottaa pois". Senja meni ihan tolaltaan. Se ei pystynyt sanoo mitään. Nyyhkytti vaan. Mie sanoin et haluisin mennä kotiin kun poika on ollut mummon luona monta päivää ja on jo ikävissään. Ne ei sanonu siihen mitään. Opettaja Niinivaara oli siellä kans. Se kysy, et ymmärränkö mie kuinka paljon häpeetä ja suruu oon tuottanut kaikille. Teillekin äiti. Se sanoi niille muille, et Viljanderin vanhemmat on kyllä sopuisaa ja siistiä väkeä. Et on se hyvä ettei isäparka ole näkemässä, mitä sen tyttärestä on tullut. Sit meidät vietiin takaisin saliin eikä mitään tuomioo annettu.
Mie juoksisin tästä kotiin viidessä minuutissa tuosta tehtaan kentän poikki linjalle kaupan ohi mäelle. Juoksisin enkä taakseni kattois. Viis minuuttia ja mie oisin pihalla. istuisin vähän rappusella ja vetäisin henkeä ennenkuin tulisin sisään, laittaisin pojan nukkumaan ja kävisin ite nukkumaan siihen viereen ja myö herättäis aamulla. Jos vaan nyt pääsis kotiin. Viis minuuttii.
Anna anteeks äiti. Tänään on perjantai. Minuu itkettää.
Niilo Ihamäki:
– Kuinkas pitkä matka tässä kuljettiin ensin?
Verner Granqvist:
– Jaa. Jotain kolme kilometrii.
Niilo Ihamäki:
– Ihan äänettömänä marssittiin?
Verner Granqvist:
– Ihan äänettämänä, ei kuulunu ku jotain: "yyh, yyh" jotain joku san, joku hermostuneista vangista. Se on semmoinen paikka et lyö hermot jo niin et ei siin..., kun viedään härkämullikkain teurastettavaksi, niin sekin epäilee jo
ja hermostuu, saatikka ihminen jolla on järki. Paitsi yks Ruotsalainen, se pyys miulta tupakkaa. Mie sanoin et: "ei tarvitse enää mitään tupakkaa". Se oli vaan hyvin hermostunut, se sanoi vaan et "yyh yyh...", tolla viisiin.Et sen järki melkein seiso.
Niilo Ihamäki:
– Mutta teilläkö toimi järki siinäkin tilanteessa?
Verner Granqvist:
– Ihan niin hyvin kuin tänään päivällä nytkin, kylmästi. En ollenkaan mie tuntenut mitään pelkoa.
Kertoja:
– Tos vieres kävelee tuttu poika, se yks insinöörioppilas Helge. Mie oon tanssinu sen kanssa seuran talolla. Se on sellain ujo ja arka poika. Nyt sillä on kivääri ja valkoin nauha käsivarressa, ja se on kuin se ei tuntiskaan minuu. Tuijottaa vaan eteensä maahan. Luuleeko se et mitään pahaa ei tapahu jos kattoo vain poispäin. Sillä on takin hihas iso vekki. Tietääköhän se itse sen? Joku senkin sille korjaa.
Tekin häpesitte minuu äiti, häpesitte, etten mie pärjännyt yksin pojan kanssa. Sanoitte että hoidan pojan huonosti, vaikka tiedätte mitä yksin jääminen tarkoittaa.
Se ei ollu min vika et Eetu lähti, vaikka hyvä kun lähti. Työväenyhistys on ollut minulle tärkee. Piirikkälän Impi ja Otto on auttaneet minuu kovasti, kun on ollut kaikista vaikeint. Eikä siellä kukaan syyttänyt minua. Mut ei sillä oo enää välii.
Oispa isä elos. Se hakis minut pois.
Vappun käytiin Heikin kanssa paitasilleen Työväentalolla. Kuunneltiin pihal mustarastasta. Tuntu ihan kesält. Koppelinnotkossa on kaunis kesäl, Koppelinnotkossa on kaunis kesäl...
Tullaan Mäenpään tien mutkaan. Nokkasen Iidan keittiössä palaa valo. Se on luvannut tulla kaventaa min uuden mekon ens viikolla.
Koppelinnotkossa on kaunis kesäl, sireenipensaat tuoksuu pihois. Kaikki kasvaa, ja myö laitetaan viinimarjapensaita liiterin eteen. Heikki täyttää kuus
Aurinko laskee just, voi tulla pakkanen. Miul ei oo käsissä enää tuntoo. Senjalla on pahan näköinen haava kädessä. Se sai sen eilen paperisalis. Se on sellainen haava joka paranee parhaiten kun sen annetaan pysyä auki, et se ei tulehdu tai ala mätänee.
Tultiin Naukion mettään. Tuos edessä on hiekkamonttu Siellä makaa verisii ihmisii. Ne on kuolleita kaikki.
Niilo Ihamäki:
– No sitten tultiin sinne metsään ja mitäs siellä sitten tapahtui?
Verner Granqvist:
– Joku huus et pysähdytään. Helge tattu minut olkapäästä ja sano et: "Nyt seis!"
Kertoja:
– No sitten tultiin sinne metsään. Siellä oli semmoin vanha sorakuoppa, ne toppas siihen kun se oli semmoin vierumäki et kun pääs sinne kuopalle.
Niilo Ihamäki:
- Niin?
Verner Granqvist:
– Sit mie huomaan et nyt on viimein tilaisuus. Ne sotilaat olit kiväärit olas täl taval, ne olit kuin riukuaita.Tökkäsin vähän toista tonne, toista niskaan, sit se oli auki. Pääsin juoksemaan noin sata metrii. En sitäkään. Sit oli sellainen katajan kanto ja mie löin nurin siihen, ja ne ampus justiin sitten minuu siinä. Mie nousin ylös ja koitin sattuko mihkään. Ei mihkään. Sit mie otin suunnan ja menin 25 kilometriä silloin yöllä.
Kertoja:
– Täällä ammutaan. Tuu Senja. Ota minuu käestä. Kieloja, kato kieloja.
Niilo Ihamäki:
– Kaikkiko nämä muut kolmetoista?
Verner Granqvist:
– Kaikki meni. Mie kuulin joka napsauksen.
Niilo Ihamäki:
– Onko tämä tilanne palautunut koskaan
Painajaisena mieleenne myöhemmin?
Verner Granqvist:
– Ei!
Kertoja:
– Etkö sie muista minuu? Min nimi on Laura Viljander.
