Johdanto
Auringon valo tulvii sisään tehdassalin ikkunoista ja paljastaa kaikkialla hiljaa leijailevan pölyn. Jostain katon rajasta kuuluu pulujen siipien räpistelyä. Kaukaa toisista rakennuksista kantautuu kolinaa, kalahteluja ja surinaa. Suuria paperirullia lojuu siellä täällä. Tällaisessa paikassa, jota kukaan ei käytä mihinkään tai harva edes ajattelee, tuntuu siltä kuin ajan olemus muuttuisi. Valossa on illan tuntua, on toukokuun 26. päivä vuonna 2017.
Vanha tehdasrakennus sijaitsee Kuusaansaaressa Kymijoen rannalla. Rakennus näkyy joen toiselle puolelle. Sieltä katsottuna tämän paikan voisi mieltää osaksi tehdasmiljöötä. Satunnaisen ohikulkijan olisi kuitenkin vaikeaa päästä vierailemaan täällä, sillä paikka sijaitsee Kemira Chemicals Oy:n suljetulla tehdasalueella. Vierailuun tässä tyhjässä tehdashallissa tarvitaan kemianteollisuuden tuotteita valmistavan yhtiön lupa sekä turvallisuuskoulutus siltä varalta, että tehdasalueella sattuisi jokin onnettomuus. Siksi tunnen olevani katseiden tavoittamattomissa eli katveessa.
Etymologisesti katve merkitsee ’varjopaikkaa’ (Häkkinen 2004, 380). Synonyymi katveelle on siimes (Suomen etymologinen sanakirja 2022). Katveet ovat paikkoja, joita valo ei tavoita. Koska valo on näkyvyyden medium, voisivatko katveet olla sellaisia paikkoja, joita ei voi nähdä? Ehkä katveita täytyy katsoa toisella tavalla. Myös valon poissaolon voi nähdä. Katveessa hämärän tummuuden asteet piirtävät esiin varjoja.
Katveen merkitystä tarkastellaan kiehtovalla tavalla Henna Lainisen toimittamassa kirjassa Taiteen metsittymisestä (2018). Siinä kuvataan osuvasti se ristiriita, että usein katvealueilla toimiva taide tulee esiin nykytaiteen julkisuudessa, jolloin se ei enää olekaan kovin katveista (Laininen 2018, 48).
Tämän paikan katveisuus johtuu osittain siitä, ettei tänne pääse, eikä tätä paikkaa voi siksi nähdä. Tämän paikan katveet sijaitsevat myös kollektiivisten käsitysten unohduksissa. Suomen sisällissodan muistelukerrontaa tutkineen folkloristi Ulla-Maija Peltosen mukaan kollektiiviset käsitykset ovat niitä tapoja, joilla yhteisö tulkitsee sen omaan kokemuspiiriin kuuluvia asioita (Peltonen 2003, 21). Peltosen mukaan kului 50 vuotta ennen kuin virallisessa julkisuudessa käsiteltiin sisällissodan tapahtumia hävinneiden näkökulmasta (Peltonen 1996, 30). Siitä, mitä tapahtui täällä, vaiettiin pidempään. Kokonaiskuva paikkakunnan tapahtumista, jonka yksi näyttämö tämäkin sali oli, hahmottui kunnolla vasta historiantutkija Seppo Aallon vuonna 2018 julkaistusta tutkimuksesta Kapina tehtaalla.1 Toki sitä ennenkin monista tapahtumista tiedettiin, mutta se tieto oli hajallaan.
Toukokuun 4. päivänä 1918 Kuusaansaaren tehtaan saliin koottiin yli tuhat vankia (Aalto 2018, 306–309). Seuraavana yönä kello neljän aikoihin heistä ensimmäiset teloitettiin (ibid.). Seuraavina päivinä teloitustahti oli kova, sillä kahdeksan päivän aikana ammuttiin ainakin 104 vangittua (ibid., 315). Toukokuun kymmenennen päivän illansuussa kuulutettiin neljäntoista henkilön nimet. Heidät kävelytettiin kolmen kilometrin päässä sijainneelle soramontulle. Verner Granqvist onnistui pakenemaan. Kolmetoista muuta ammuttiin ja heidän ruumiinsa haudattiin miten kuten soramonttuun, jossa lojui jo paljon ruumiita. Verner kertoi tapahtumista Yleisradion toimittaja Niilo Ihamäelle heinäkuun 21. päivänä vuonna 1967. Se saattoi olla ensimmäisiä valtakunnalliseen julkisuuteen vuotaneita kertomuksia Kuusankosken joukkoteloituksista. Ainakin se oli ainoa valtakunnan julkisuuteen kerrottu silminnäkijän lausunto siitä, mitä soramontulla tapahtui ”siinä kymmenen aikaan illalla” 10.5.1918.
Keväällä 2017 etsin kuusaalaisen (”kuusankoskelainen”) näytelmäkirjailija Juha Salmisen kanssa sitä reittiä, jota neljätoista vankia marssitettiin 10.5.1918 illansuussa ammuttaviksi. Pohdimme, miten menneet tapahtumat vaikuttavat tuntemuksiin aistittavasta tilasta. Halusimme tarkastella elokuvan keinoin sitä, miltä tuo kävelymatka paperisalista sorakuopalle tuntuu toukokuisessa iltahämärässä 99 vuotta myöhemmin. Saatuamme asianmukaisen turvallisuuskoulutuksen menimme toukokuun 26. päivänä vanhan paperitehtaan ”pakkasaliin”. Kun ilta alkoi hämärtää, lähdimme hiljaisesta paperisalista kävelemään kohti Töörin kangasta eli sitä paikkaa, jossa toukokuussa 1918 sijaitsi teloituspaikka.
Yksi tuona iltana ammutuista (ja sen jälkeen unohdetuista) oli 24-vuotias Laura Viljander. Punakaartin postitoimiston työntekijällä ei ollut mitään erityisasemaa kaartissa, eikä häntä jälkeenpäin erityisesti muisteltu. Joku saattoi mainita hänet sivulauseessa. Lauran äiti, poika ja sisarukset eivät jälkeenpäin muistelleet perheenjäsentään. Lapsenlapset saivat kuulla isoäidistä vain yksinkertaisen lauseen, että hänet ammuttiin.
Tässä tutkielmassa tarkastelen irtikytkentää muistin politiikan ilmiönä. Muistin politiikka tarkoittaa Ulla-Maija Peltosen mukaan pyrkimyksiä unohtaa, muuttaa tai parannella mennyttä muistelijan omaksuman ajattelun ja nykyhetken mukaiseksi (Peltonen 2003, 13). Muistin politiikka häivyttää omaksutun käsitystavan vastaiset yksityiskohdat muistelukertomuksista ja myös niitä paikkoja koskevan muistin, jotka eivät sovi omaksuttuun käsitykseen. Muistin politiikan keinoja ovat vaikeneminen ja unohtaminen. Koska muistin politiikkaan kuuluu myös paikkoja koskeva ulottuvuus, muistin politiikkaa voisi Jacques Rancièren käsittein kutsua poliisijärjestykseksi (”la police”, Rancière 2010, 36).2 Sisällissodan lopussa toteutetuissa puhdistuksissa ja niitä seuranneina vuosina poliisijärjestys toimitti tehtäväänsä hyvin konkreettisin toimenpitein, joihin palaan myöhemmin. Muistin maaperää ei kuitenkaan voi täydellisesti puhdistaa.
Kollektiivisesta muistista unohdetut kertomukset elävät katveissa. Vaietut kertomukset puhelevat hiljaisuutena. Ulla-Maija Peltosen mukaan vaikeneminen on ei-kielellistä kommunikaatiota, joka on jopa enemmän sidoksissa kontekstiinsa kuin kerronta (Peltonen 1996, 29). Ne asiat, joista vaietaan, esiintyvät äänenpainossa ja eleissä, esimerkiksi lyhyiden torjuvien lausahdusten välittäminä vihjeinä. Tällaista muistin fragmentaarista kudelmaa muistitieto-tutkimuksessa kutsutaan ”jälkimuistiksi” (Jokipii & Liski 2022, 272). Lisäksi virallisessa julkisuudessa vaietut tarinat voivat elää esimerkiksi perhepiirin keskinäisessä muistelukerronnassa eli pienessä traditiossa (Peltonen 1996, 284).
Vaikeneminen on myös tilan käytäntö, joka irtikytkee muistin paikat.3 Sillä ne fyysiset paikat, joissa vaietut asiat toteutuivat, eivät katoa. Vaikeneminen irtikytkee nuo paikat muistista. Toisinaan tällaiset kollektiivisten käsitysten katveeseen jääneet paikat ajautuvat myös aistittavan tilan katveeseen. Entinen Kuusankoski Oy:n paperisali, josta suojeluskuntalaiset kuljettivat 14 ihmistä ammuttaviksi sorakuopalle 10. toukokuuta 1918, on yksi tällainen paikka. Tosin tuo tehdasrakennus ajautui katveeseen vasta silloin, kun paperitehdas suljettiin vuonna 2005. Katveeseen on ajautunut myös se paikka, jonne Laura Viljander ja lukuisat muut teloitettiin toukokuussa Töörin kankaalla.
Yhdessä Juha Salmisen kanssa kokosimme kertomuksen niistä harvoista tiedon rippeistä, joita Laura Viljanderista löytyi. Tuosta kertomuksesta teimme elokuvaan kertojaäänen, jonka esittäjäksi kutsuimme Kuusankoskella lapsuudessaan eläneen näyttelijä Nora Dadun. Min nimi on Laura Viljander ensiesitettiin 10.5.2018 Kuusankoskella. Järjestimme esityksen Kymintehtaan salissa, joka oli muutettu 2000-luvulla kulttuuritapahtumapaikaksi. Pato Areenaksi nykyisin kutsuttavassa Kymintehtaan salissa järjestettyyn näytökseen saapui 115 hengen yleisö. Haastattelimme elokuvaa varten myös Laura Viljanderin lapsenlapsia, jotka sanoivat, että heidän isoäitiään kohdanneista traagisista tapahtumista puhuttiin silloin ensimmäistä kertaa. Elokuvanäytöksen jälkeen järjestimme Kymintehtaalle näyttelyn (20.5.–27.5.2018), jossa vieraili laskelmiemme mukaan 147 ihmistä. Lupa tilan käyttöön piti anoa UPM Kymmeneltä. Tuo metsäteollisuusyhtiö taas periytyy osittain Kymiyhtiöstä, jonka johtajistolla oli merkittävä rooli myös vuoden 1918 sisällissotaa seuranneissa puhdistuksissa.4
Elokuvataiteessa on pohdittu läpi elokuvataiteen lyhyen historian sitä, miten elokuva representoi muistia.5 Toistuvasti elokuva on myös hahmotettu muistiksi.6 Vaikka tarkastelen tässä tutkielmassa muistiin liittyviä kysymyksiä, ja myös elokuvan suhdetta muistelukertomukseen, en kuitenkaan vertaa Min nimi on Laura Viljander -elokuvaa näihin elokuvateoreettisiin pohdintoihin.
Sen sijaan tarkastelen elokuvaamme tilan käytäntönä, joka toimii poliittisen ja aistittavan tilan rajalla. Esseessä ”Kävelyllä kaupungissa” Michel de Certeau kutsuu paikkojen herättämiä tuntemuksia tilan käytännöiksi (de Certeau 2013, 162–163). Paikkojen herättämät tuntemukset saattavat viestiä noihin paikkoihin koteloituneista menneisyyksistä (ibid.). Vaietut tapahtumat voivat olla juuri tällaisia, koteloituneita menneisyyksiä. Tässä tutkielmassa pohdin sitä, miten elokuva ilmaisee paikan herättämiä tuntemuksia niissä valinnoissa, jotka koskevat erityisesti kuvarajauksia ja äänikerrontaa.
[1]Seppo Aalto ja Hannu Häkkinen avustivat meitä aiheemme taustatutkimuksessa. Monet tässä tutkielmassa esitetyt viitteet Seppo Aallon tutkimukseen olivat sellaisia tietoja, joita saimme kuulla häneltä jo elokuvaa tehdessämme. Aallon kirja julkaistiin vasta myöhemmin syksyllä.
[2]Tarkastelin Rancièren käsitettä tähän taiteelliseen tutkimukseen kuuluvassa tutkielmassa Irtikytketty kaupunki (2023).
[3] ’Muistin paikka’ (lieux de memoire) on Pierre Noran käsite, jota Ulla-Maija Peltonen on käyttänyt tutkimuksessaan sisällissodan 1918 muistamisesta (Peltonen 2003, 188).
[4]UPM Kymmene Oyj muodostettiin Kymmene Oy:n ja Yhtyneet paperitehtaat Oy:n fuusiossa (UPM Kymmenen verkkosivut 2023). Kymmene Oy taas perustettiin mm. Kuusankoski Osakeyhtiön ja Kymi-yhtiön fuusiossa. Pyysimme toisin sanoen luvan näyttelyn järjestämiseen yhtiöltä, joka oli perinyt kiinteän pääomansa sisällissodan lopussa valkoiseen terroriin osallistuneilta pääomapiireiltä.
[5]Vrt.Chris Markerin elokuva La Jetée (1962).
[6]Esimerkiksi Jean-Luc Godardin elokuva Histoire(s) du cinéma (1989–1998).
Jaakko Ruuska:
IRTIKYTKETYISSÄ TILOISSA
– poissaolevan kosketuksia katveessa
Kuvataiteen tohtorin opinnäyte
Taideyliopiston Kuvataideakatemia, 2024
Kadonnut isoäiti (2017–2023) tutkielma perustuu näytelmäkirjailija Juha Salmisen kanssa tekemääni elokuvaan Min nimi on Laura Viljander, joka ensiesitettiin Kuusankoskella 10.5.2018.
> Katso elokuva (20 min) viereisestä kuvakkeesta >
