Verner vaikenee
Verner Granqvistin omakohtaiseen kokemukseen perustuva muistelukertomus on tyyliltään seikkailukertomus. Hän kertoo siinä pakomatkansa jännittävistä vaiheista, neuvokkuudestaan ja ovelasta piileskelystä. Kertomuksen lopussa kaikki on hyvin: ”ei oo kukaan mitään puhunu”. Hän kutsuu punakaartilaisia veljellisesti ”miehiksi” ja vangitsijoitaan ”sotilasherroiksi”. Näin hän ilmaisee oman luokka-asemansa. Tuntemuksistaan ja mielipiteistään Verner vaikenee.
Jacques Rancièren käsite aistisen jako (partage du sensible) tarkastelee järjen (logos) vaikutusta yhteisesti aistittavaan (aísthēsis) eli siihen, mitä nähdään, kuullaan, tunnetaan (Rancière 2009, 52). Aistittavaa tilaa muovaava ’järki’ (logos) on toisessa merkityksessään myös ’puhetta’ (Rancière 2009, 53), joka määrittelee sen, mistä voidaan puhua (ibid.). Myös muistelukertomuksella on ’järkensä’, joka määrittelee sen, mistä voi puhua ja mistä täytyy vaieta. Poliittisen filosofian käsitteenä aistisen jako auttaa hahmottamaan muistin politiikkaa, joka toimii myös Verner Granqvistin kertomuksen taustalla.
Sana ”järki” toistuu vieläpä Verner Granqvistin lausunnoissakin. Tosin Verner viitannee ilmaisulla omaan toimintakykyynsä, mutta lisäksi ”järki” muodostaa erottelun hänen itsensä ja niiden välille, joilla sitä ei ole. Verner käyttää ilmaisua tilanteessa, jossa kertomuksessa on saavuttu siihen paikkaan, jossa hän pakenee. Yleisradion toimittaja kysyy, yrittivätkö muut lähteä karkuun. Vernerin mukaan he eivät yrittäneet. Hän kuvailee, kuinka hermostuneita he olivat, vertaamalla heitä härkämullikkaan, jota viedään teurastettavaksi: ”sekin epäilee jo ja hermostuu, saatikka ihminen, jolla on järki”. Vernerin kertoman mukaan toiset vain ynähtelivät. Poikkeuksena tästä hän mainitsee ”yhden Ruotsalaisen”, joka sentään pyysi häneltä tupakkaa. ”Sen järki melkein seiso”, hän kuvailee Julius Ruotsalaista. Toimittaja kysyy: ”Sinullako järki sitten pelasi?” Siihen Verner vastaa: ”Ihan niin hyvin kuin tänään päivällä nytkin, kylmästi.”
Järki ilmaisee siis hänen kykyään tehdä järkeviä ratkaisuja, mutta järki on myös asia, joka erottaa härkämullikan ihmisistä ja pelkäävän rohkeasta. Vernerin järkevä toiminta pelottavassa tilanteessa erottaa hänet niistä, jotka ammutaan. Verner kertoo kuulleensa ”joka napsauksen”. Hän ei kuitenkaan surkuttele ammuttujen toveriensa kohtaloa, vaan tyytyy vain toteamaan, että ”nää on semmoisii asioit, et ei niit sais olla”. Kun toimittaja sitten kysyy Verneriltä: ”Onko tämä tilanne palautunut koskaan painajaisena mieleenne myöhemmin? ”, Verner kieltää sen jyrkästi.
Kansanrunousarkiston muistitiedon kerääjälle vuonna 1966 Verner kertoi palanneensa jo samana syksynä takaisin vanhaan metsästysporukkaan. Tuohon porukkaan kuului Kymin tehtaitten herroja (Aalto 2018, 15 & 301). Kahden vuoden kuluttua hän palasi vanhaan työpaikkaan Kymintehtaalle. Niilo Ihamäelle hän lopettaa kertomuksensa sanomalla: ”Ei oo kukaan mitään puhunu, kaikk on hyvin.” (Granqvist 1967.) Lausahdus, jossa ”kaikki on hyvin”, rinnastuu siihen, että ”ei oo kukaan mitään puhunu” kuulostaa vaikenemiselta. Ulla-Maija Peltosen mukaan vaikenemisen taustalla on ”ristiriitaisten tunteiden ja järjen sovittelu, jossa ristiriidat pyritään sisäistämään” (Peltonen 1996, 29). Syy vaikenemiseen voi olla Peltosen mukaan myös se, että kertojan henkilökohtaisissa suhteissa tai poliittisissa mielipiteissä on tapahtunut muutoksia (ibid.). Antamissaan haastatteluissa Verner ei tuo esiin poliittista katsantoaan. Sillä tehtaalla, jonne Verner palasi töihin, olivat päällystönä sisällissodan jälkeen samat herrat, jotka osallistuivat päätöksentekoon myös massateloituksista (Aalto 2018, 339). Samoja herroja pyssyineen olivat myös hänen metsästyskaverinsa. Niinpä hänellä oli hyvä syy vaieta.
