1. OSA: LUENTO KULKIJAN PAIKATTOMUUDESTA
Paikka, paikattomuus ja kulkuri
Välitön mielleyhtymä sanasta kulkuri viittaa ’kulkemiseen’. Hän, joka kulkee, ei halua tai kykene pysymään paikoillaan. Onko paikka sittenkään staattinen ilmiö? Paikkaa tarkastelevissa teorioissa kreikan kielen sanat topos ja khora tai latinan kielen sanat locus ja spatium, puhumattakaan englannin kielen sanoista place tai site, hallitsevat paikan käsitystä. Suomenkielisen sanan paikka etymologiset merkitykset tulevat esiin harvemmin. Kuitenkin ne kytkeytyvät paikan ajatteluun joko tiedostettuina tai tiedostamattomina.
Nykysuomen etymologinen sanakirja ehdottaa paikalle kahta merkitystä, joista ensimmäinen on vaatteen korjaukseen käytettävän paikkatilkun merkitys ja toinen viittaa pilkkaan (Häkkinen 2004, 852). Silloin kun vaate paikataan, tilkku laitetaan reiän, siis puuttuvan kohdan päälle. ”Pitää paikkansa” on hyvin ommeltu. Pilkka taas on ikivanha menetelmä, jossa puun kuoreen veistetään kirveellä taustaansa vaaleampana täplänä erottuva kohta eli pilkka. Pilkalla puu merkitään osaksi kulkusuuntaa. Myös kulkureiden käyttämät hobomerkit toimivat usein samalla tavoin. Nekin osoittavat kulkusuuntia.1
Jos paikka käsitetään ’pilkan’ tavoin, se ei kanna mukanaan ’erityisen paikan’ merkitystä, sillä pilkka osoittaa vain kuljettavan suunnan. Samaa tarkoittava sana kuin paikka on myös sija (Häkkinen 2004, 1148). Sijasta johdettua sanaa sijainti käytetään esimerkiksi merenkulussa, jossa se määritetään etäisyyksinä tunnistettaviin paikkoihin, kuten majakkaan, loistoon tai tähtiin. Asioita voidaan merkitä myös ajallisesti merkitsemällä jokin tapahtuma almanakkaan. Sijainnin muita merkityksiä ovat ’kohta’ ja ’vuode’ (ibid.). Sanalla kohta on ajallinen ulottuvuus epämääräisenä tulevaisuuden ilmaisijana.
’Sijan’ yksi etymologinen merkitys on vuode (’leposija’), eli paikka, jossa ruumis pysyy paikallaan (ibid.). Tässä merkityksessä sijalla on sosiaalisia suhteita paikantava merkitys, sillä vieraaseen vuoteeseen ei tunnetusti ole meneminen lupaa kysymättä.
Paikan käsitteeseen liittyy myös arvostelmia. Jos joutuu ulos väylältä, voi ajautua ’pahaan paikkaan’. Jostakin syystä ”paha sijainti” kuulostaa oudolta, mutta ”epätarkkaa sijaintia”, tai jopa ”huonoa sijaintia” kuuluu ilmaisuna käytettävän. Tyyppinä paikallinen kuvaa ihmisen erityistä suhdetta paikkaan. Paikallisesta saatetaan puhua silloin, kun käsitellään käyttöoikeuksia, maan omistussuhteita tai kaavasuunnitelmia. Paikallisella voidaan viitata myös siihen, ettei kyseinen henkilö ole liikkuvainen.
Tässä tutkielmassa tarkastelen paikattomuutta ’ei-paikan’ merkityksessä, joka on myös yksi utopian (ou-topos) määritelmä. Toinen utopian määritelmä on ’hyvä paikka’ (eu-topos), jota en tässä tutkielmassa tarkastele kuitenkaan tämän enempää. Utopia mielletään yleensä vaihtoehtoiseksi tilan järjestykseksi suhteessa vallitsevaan asioiden tilaan, mutta tuo vaihtoehtoinen järjestys ei utopiasta puheen ollen sijaitse missään (tai se voi sijaita kaukaisella saarella eli jossakin sellaisessa paikassa, mikä ei ole saavutettavissa).
Myös irtikytkennät synnyttävät oman paikattomuutensa sellaisien kytkösten suhteen, jotka ovat hajonneet. Esimerkiksi käytöstä poistettu junarata, jota tarkastelin tutkielmassa Elisenvaara–Pieksämäki – hajonnut kone (2021), sisältää utopian kulkuyhteydestä. Maisemassa häilyvät jäljet viittaavat poissaolevaan järjestykseen.
On tärkeää huomata se, että käsitteenä paikattomuus voidaan ymmärtää myös hyvin toisella tavoin kuin tässä tutkimuksessa. Jos esimerkiksi paikkasidonnaisuus käsitetään sellaisiksi esteettisiksi arvoiksi, joiden takia taideteosta ei voida siirtää pois paikoiltaan2, silloin paikattomuus voidaan käsittää tällaisten merkitysten vastakohdaksi. Yksi tällainen paikkaan sitoutuva merkitys on taideteoksen aura, joka tekee taideteoksesta autenttisen suhteessa erityiseen paikkaan (Arlander 2010, 89). Walter Benjamin esittelee auran käsitteen muun muassa esseessään ”Taideteos teknisen uusinnettavuutensa aikakaudella” (Benjamin 1989). Siinä auran käsite kietoo paikan, etäisyyden ja erityisyyden toisiinsa kiasmaattisesti. Esseessä Benjamin määrittelee auran ”ainutlaatuiseksi etäisyyden tunnuksi” (Benjamin 1989, 145). Hän viittaa etäisyyteen tässä ainakin kahdessa merkityksessä, paitsi fyysisten paikkojen välisen etäisyyden merkityksessä, mutta myös sosiaalisten suhteiden ja käsitystapojen välisenä etäisyytenä. Hän kutsuu ”auran rappioksi” joukkojen halua tuoda ”esineitä ja asioita tilan ja inhimillisen sisällön suhteen lähemmäksi” (ibid., 145). Kun aura rapautuu, jäljennös hyväksytään ainutlaatuisen korvaajaksi (ibid., 146). Jos paikattomuus ymmärretään auran rappiota luonnehtivaksi ominaisuudeksi, silloin paikattomuus tarkoittaa itse asiassa etäisyyksien katoamista tai tilaa, jolla ei ole ulottuvuutta.
Kaikuja Benjaminin auran käsitteestä voi kuulla yhteisötaiteilija ja taiteilija-tutkija Minna Heikinahon toteamuksessa, jonka mukaan ”käsitys paikasta ja sen merkityksestä globaalissa maailmassa on yhdenmukaistunut” (Heikinaho 2021, 173). Hän väittää, että ”[g]lobaalissa ja virtuaalisessa tilassa läheisen ja etäisen välinen välimatka katoaa” (ibid.).
Paikkojen yhdenmukaistumisen ilmiötä tarkastelee myös sosiologi Marc Augén epäpaikan (non-lieu) käsite. Augé kutsuu ’epäpaikoiksi’ esimerkiksi lentokenttiä, moottoriteitä ja kauppakeskuksia. Ne ovat hänen mukaansa supermoderneja pintoja vailla symbolisia merkityksiä tai paikkoja, joissa kulkija menettää yksilöllisen identiteettinsä. Tällaisissa paikoissa vierailijat tunnistetaan anonyymeiksi toimijoiksi, kuten ”matkustajiksi”, ”jalankulkijoiksi” tai ”turisteiksi” (Conley 2012, 71–87). Kaupunki kuitenkin paikantaa turistit hotelleihin, lomanviettopaikkoihin ja ravintoloihin.
Kulkurin tilasuhteessa paikattomuus näyttäytyy toisenlaisessa merkityksessä, sillä kulkuri on kaupungin järjestykselle vieras ja kulkureita vieroksutaan. Niinpä koditon kulkuri löytää leposijan usein rautatieasemilta ja rappukäytävistä eli paikoista, joissa nukkuminen pyritään estämään kielloilla ja epämukavilla ratkaisuilla.
[1] Lukuisia ns. hobomerkkien selityksiä löytyy mm. Carl Liungmanin teoksesta Dictionary of Symbols (1991).
[2] Esimerkkeinä tällaisista paikkasidonnaisuuden käsityksistä, katso Purhonen (2010), s.34 ja Kwon (2002), s.11.
Urbaani teksti ja hobomerkkien lausumat
”[O]hikulkijoiden kasvot, heidän eleensä, merkkinsä, toimintansa, vaikenemisensa, elehtimisensä, väitteensä, ja vastaantulevien joukkojen reaktiot [– –] ja lisäksi vielä vastaantulevat mainostaulut, ilmoitustaulut tolpissaan, liikenneympyrät, eli lyhyesti sanoen kaikki esineet ja asiat, jotka ilmaantuvat latautuneina moninaisista merkityksistään, [– –] puhuvat meille brutaalia kieltään pelkällä läsnäolollaan”.
Pasolini (1976), sivu 542
Walter Benjaminin vanavedessä myös elokuvaohjaaja Pier Paolo Pasolini (1922–1975) käsitti kaupunkia koskevat aistihavainnot ”puheeksi”. Elokuvan poetiikkaa käsittelevässä esseessään hän vertaa elokuvan kuvakieltä yksinäiseen kävelyretkeen kaupungilla (ilmeisesti kävelyretkeen Napolissa). Tätä ”kuvamerkkien puhetta”, tai ”kielellistä instrumenttia”, hän kutsuu ”irrationaaliseksi” ja ”merkityksiltään avoimeksi” puheeksi, jolla ei sellaisenaan ole valmista sanastoa (ibid.). Tällainen ”puhe” saa merkityksensä kulkijan askelissa syntyvistä kertomuksista.
Vaikka Pasolini ei jatka analyysiään kävelijän kohtaamasta ”brutaalista kielestä” tämän pidemmälle, hän onnistuu välittämään idean urbaanista tekstistä ilmaisukeinoiltaan rikkaana, merkillisenä lörpöttelynä. Michel de Certeau esittää hieman pidemmälle kehitetyn teorian kulkijan kohtaamasta kaupungin ”puheesta” esseessään ”Arkipäivän kekseliäisyys” (L’invention du quotidien, 1980).1 Siinä hän vertaa kävelemistä kaupunkijärjestelmässä puheaktin ja kielen suhteeseen (De Certeau 2013, 150). Hän rinnastaa kaupunkisuunnittelijoiden ja arkkitehtien tekemät suunnitelmat kaupungin toiminnasta kielitieteen ja kielioppien oletuksiin normaaleista kielen käytön tavoista (ibid., 153). Tällä kaupungin tilallisella järjestelmällä on de Certeaun mukaan myös kurinpidollinen ulottuvuus, joka järjestää mahdollisuuksien ja rajoitusten kokonaisuuden (ibid., 150). Hän kuvailee tätä kurinpidollista ulottuvuutta kaikkialle leviävänä valona, joka pyrkii hävittämään kaupungin kielellisestä jäsennyksestä sen katveissa lymyilevät tekstin hämäryydet (ibid., 157). Tällaista vallankäytön pyrkimystä, joka valtaa ympäristön nimeämällä sen tahdon mukaisiksi omiksi paikoiksi, de Certeau kutsuu strategiaksi (ibid., 73–74).
Mahdollisuuksia vastarintaan tällaista järjestystä kohtaan Michel de Certeau etsi puhekielisten ilmaisujen epäsäännönmukaisuuksista. Kun kaupungilla kuljeskelija seuraa vallitsevan tilallisen järjestyksen mahdollisuuksia, hän ikään kuin seuraa tuon järjestyksen ”lausumia” (ibid., 151). Kulkija voi kuitenkin myös poiketa väyliltä, löytää oikopolkuja ja muuttaa niiden tilalliset merkitsijät toisiksi (ibid., 151). Nämä kulkijan ”vastaan panevat”, ”itsepäiset” ja ”ovelat” menettelytavat pakenevat de Certeaun mukaan kuria, mutta pysyttelevät samalla sen hallitsemalla alueella (ibid.,148). Hän kutsuu taktiikaksi toimintaa, joka tapahtuu vihollisen hallitsemalla alueella (ibid., 75).2
De Certeaun mukaan taktiikan toinen tunnuspiirre on se, että siinä tartutaan vastaan tuleviin tilaisuuksiin (ibid.). Kaupungilla kävelijälle tilaisuus taktikointiin voi avautua esimerkiksi paikkojen nimityksistä ja niihin kätkeytyneistä merkityksistä (ibid., 157).3 Tällaiset kätketyt merkitykset voivat löytyä paikkoja koskevista legendoista, muistoista, unista tai jopa tuntemuksista, ja ne voivat puhutella kuljeskelijaa myös sanattomasti (ibid., 162–163). Kun kulkija seuraa näitä paikkojen vaihtoehtoisia merkityksiä, hän synnyttää tilaan ”antitekstejä" (ibid., 161). Niistä muodostuu kulkijalle toisia tiloja, jotka rakentuvat vaihtoehtoiseksi järjestykseksi. Tätä järjestystä de Certeau kutsuu ”poeettiseksi maantieteeksi” (de Certeau 2013, 108).
Myös silloin kun kulkuri kaivertaa veitsellä, piirtää hiilellä tai liidulla (ehkä nykyisin spraymaalilla tai tinneritussilla) urbaanin tilan pintoihin, kuten sähkötolppiin ja seiniin salaisia viestejä neuvoksi tai varoitukseksi toisille kulkureille, hän kytkeytyy irti vallitsevasta järjestyksestä ja perustaa vaihtoehtoisen järjestyksen. On kuitenkin tärkeää huomata, ettei tuo vaihtoehtoinen järjestys näyttäydy erillisenä vallitsevasta järjestyksestä, vaan ne operoivat toisten hallitsemassa tilassa. Siitä viestii myös merkki, joka varoittaa poliisin valvonnasta.
Merkkien avulla salainen kieli uurtaa toisen tilan kaupungin sisälle ikään kuin kuiskutellen, ja se supattaa vaihtoehtoisia merkityksiä niille, jotka tuntevat merkkien koodin. Tällaisesta vaihtoehtoisesta tilan hahmotuksesta kielii myös erään jenishin4 kieltä puhuvan kiertolaisen esittämä vertaus siitä, miten hänen kansansa tapa hahmottaa todellisuutta eroaa valtaväestön todellisuuskäsityksistä:
”Jos te katselette asuntojenne kattoja, te ette näe, mitä ne oikeasti ovat. Yritän nyt sanoa sen, että te rakastatte alakattoja ja vaikutelmia. Oikeita kattoja te ette edes tunne, sillä mieluummin te ette niitä näkisi. Ettekä te erota asuinseutunne upeita maisemia maalatuista kulisseista. Minä kyllä tunnen ne ja voin kertoa teille, mitä teidän kotinne todella ovat.”
Puchner (2020), sivu 224
Vertauksessa ”kulissi” ja ”maisema” merkitsevät kahta toisistaan poikkeavaa tilan jäsennystä. Kulissi on näkymän rajaava elementti, joka tässä asiayhteydessä saa merkityksen ’valheellinen ’. Vastaavasti maisema viittaa avoimeen tilaan, joka on todellinen (mutta ainoastaan niille, jotka kykenevät sen näkemään). Käsitän alakaton ja kulissin metaforisiksi ilmaisuiksi, joiden tehtävänä on viestiä siitä, että on olemassa myös toisenlaisia vieläpä totuudenmukaisempia katsantoja. Ilmaisukeinona metafora osoittaa myös suhteen näiden katsantojen välillä. Alakatto kätkee taakseen todellisen katon, kulissi kätkee taakseen todellisen maiseman.
Annikki Koskensalo on määritellyt salakielelle neljä yleistä motiivia, jotka hän tunnistaa erityisesti rotwelschin kielestä: viestin salaamisen, vaaroilta suojautumisen, harhaan johtamisen ja yhteisön integraation (Koskensalo 2015, 499). Kiistanalaisessa tutkimuksessaan myös Jules J. Wanderer tunnisti hobomerkeistä metonymisiä ja metaforisia ilmauksia (Wanderer 2001, 137–139). Metonymisestä merkistä esimerkkinä hän mainitsee merkin, joka kuvaa keppiä hoivan ja avun metonymiana (ibid., 137). Metaforisesta merkistä yhtenä esimerkkinä hän mainitsee merkin, joka kuvaa lintua (ibid., 139). Wandererin mukaan lintu herättää mielikuvan vapaudesta (”vapaa kuin taivaan lintu”), mutta lisäksi hän väittää, että merkin viesti perustuisi myös siihen, että linnut istuvat puhelinlangoilla. Niinpä merkki Wandererin mukaan viestii siitä, että merkityssä paikassa voi käyttää puhelinta ilmaiseksi (ibid.). Metonymiset ja metaforiset ilmaisut palvelevat Koskensalon esittelemiä salakielen tarkoituksia, kuten viestin salaamista, harhaan johtamista ja vaaroilta suojautumista. Metaforien ja metonymien välittämät viestit eivät paikannu merkin ilmeiseen kuva-aiheeseen, vaan toisiin merkityksiin. Siten ne harhauttavat niitä, jotka eivät tunne merkkijärjestelmän koodia, ja salaavat näin todellisen viestinsä. Viestin salaamalla ne myös suojelevat sitä ryhmää, joka on vihitty merkkien koodikieleen. Näin metonymiset ja metaforiset ilmaisut toimivat taktisesti toisten hallitsemassa tilassa.
Ne ovat jatkuvasti uhanalaisia ja vaarassa tulla anastetuiksi toisenlaiseen käyttöön. Esimerkiksi Vladimir Putin on käyttänyt Neuvostoliiton ja Venäjän vankilaslangin, fenjan, ilmaisuja viestiessään vallankäytön keinoistaan (Weiser 2018, 153). Kun salakielen ilmaisut omaksutaan vallankäyttäjien puheeseen, taktiikka kääntyy strategiaksi.
Tutkielmassa Le Princes du Jargon (1990) taiteilija-tutkija Alice Becker-Ho tarkasteli Ranskasta löydettyä salakieltä nimeltä ”argot” (Becker-Ho 2004). Hän havaitsi, että salakielen ilmaisumuodot muuttuivat monimutkaisemmaksi silloin, kun sen käyttäjiin kohdistetut sorron, valvonnan ja hallinnan keinot tehostuivat (Becker-Ho 2004, 43). Kun salakieliset ilmaukset sitten leviävät ja sekoittuivat slangiin, sen viekkaat ja yllättävät metaforat rikastuttavat slangia (ibid., 157–159). Samalla nuo ilmaisut kuitenkin menettävät tarkan analogian merkityksen salakielen palveluksessa.
Ehkäpä siksi kaikille niille (itseni mukaan lukien), jotka eivät ole vihkiytyneet salakielen käyttöön, kulkureiden salaiset merkit metaforisine ja metonymisine ilmauksineen vaikuttavat runollisilta väliintuloilta urbaanin tilan arkiseen käsitykseen.5 Ne kutsuvat leikkiin ja ruokkivat mielikuvitusta vaihtoehtoisista todellisuuksista.
Kati Korosuon ja Timo Jokitalon kanssa kehittämämme harjoite Irtikytketty tila valjastaa kulkureiden merkit osaksi leikinomaista, yhdessä tehtävää harjoitetta. Tuo harjoite syntyi alun perin pandemian keskellä tarpeesta etsiä yhteistä ruumiiden välisyyden kokemusta tilanteessa, jossa fyysisen etäisyyden kurinormi esti ihmisiä kokoontumasta samoihin paikkoihin samanaikaisesti. Ratkaisuja tähän ongelmaan aloin etsiä kulkurin paikattomuudesta eli tutkimalla sitä kysymystä, kuinka kulkurit voivat asuttaa kaupunkia paikattomana tilana.
Kun sulkutilasta luovuttiin ja fyysisen etäisyyden kurinormi väistyi, sillä aikaa kehittynyt harjoite tarjosi keinon tarkastella kaupunkitilan tekstuaalisuutta marginaalisen kirjoittamisen käytännön näkökulmasta. Kehittämämme harjoite ei tutkimusmenetelmänä kuitenkaan tarkastele sitä, miten kulkurit tai laajemmin vaaralliseksi kutsuttu luokka käytti salaisia merkkejä, eivätkä harjoitteeseen omaksutut tekniikat tavoita kaikkia kulkuria koskevia merkityksiä, joita olen käsitellyt tässä tutkielmassa. Se ei ollut myöskään tämän tutkimuksen alkuperäinen tavoite.
Niinpä emme harjoitteessa kannusta osallistujia myöskään leikkimään kulkuria roolileikkinä tai larppaamaan kulkurin elämää. Harjoitteessa kulkureiden salaisten merkkien tehtävänä on toimia aistillisena käytäntönä, joka johdattaa osallistujan havainnoimaan kaupunkitilaa luettavana tekstinä. Merkkien toisena tehtävänä on järjestää tilapäisesti kaupungin totunnaisesti aistittavalle järjestykselle vaihtoehtoinen jäsennys, joka harjoitteessa rakentuu myös yhteiseksi tilaksi. Seuraavassa osassa tätä tutkielmaa yritän kuvata harjoitteessa noudatettavan tekniikan niin seikkaperäisesti, että lukija voi halutessaan toisintaa harjoitteen kokeen asettelun myös itse. Itse asiassa tämän tutkielman kriittinen tarkastelu voisi näkökulmasta riippuen jopa edellyttää sitä. Niinpä toivotan hyviä harjoituksia!
[1] Käytän tässä teoksessa suorien viitteiden lähteenä Tapani Kilpeläisen suomennosta (Certeau 2013), jota olen verrannut teoksen englanninkieliseen käännökseen (de Certeau 1984).
[2] Michel de Certeaun tapa nähdä kaupunki vihamielisenä tilana muistuttaa kovasti Kansainvälisten situationistien (SI) asennetta, sillä myös heille kaupunki näyttäytyi vihamielisenä tilana (Sederholm 1994, 90; Pyhtilä 2005, 48). Taktiikan käsitteessä voisi olla kaikuja myös ajelehtimisen menetelmästä, jossa sattumia (vertaa: ’tilaisuuksia’) pyrittiin käyttämään tietoisena menetelmänä (Sederholm 1994: 99). De Certeau ehdottaa vastarinnalle kuitenkin välittömämpää ja arkipäiväisempää merkitystä, kuin ”ajelehtimisen”. Hänelle myös tavallinen kaupungilla kuljeskelu mahdollistaa vastarinnan, ja tuo mahdollisuus on jopa näyteikkunoita katselevalla kuluttajalla (De Certeau 2013, 149, 153).
[3] Myös Lettristit olivat havainneet paikannimien kytköksen vallitsevaan järjestykseen (Pyhtilä 2005, 48).
[4] Annikki Koskensalon mukaan rotwelschin kielellä on ollut merkittävä vaikutus jenishiin (Koskensalo 2015, 499).
[5] Romanttinen viehätys salakieltä kohtaan on luettavissa myös Alice Becker-Hon tutkielmasta. Hän liittyi Kansainvälisiin situationisteihin ryhmän viimeisinä vuosina. Hänen huomionsa salakielestä ovat luettavissa osaksi sitä taiteellisen tutkimuksen jatkumoa, jonka situationistit aloittivat ajelehtimisista. McKenzie Wark selvittää tarkemmin Alice Becker-Hon roolin osana Kansainvälisten situationistien ryhmää tutkielmassaan The Spectacle of Disintegration (Wark 2013, 167–168).
Kulkuri ja uusi barbaari
Sanan kirjaimellisessa merkityksessä kulkureiksi voitaisiin kutsua periaatteessa kaikenlaisia ihmisiä, jotka eivät ole asettuneet elämään aloillaan. Ajattelen kuitenkin, että kulkurin paikattomuuteen liittyy oleellisesti marginaalisesta asemasta johtuva turvattomuus. Lisäksi sijoitan kulkurin erityisesti modernisaation murrokseen, teollistumiseen ja modernin kaupungin syntyyn.
Yhdysvalloissa kulkurit ilmestyivät katukuvaan laajoina asunnottomien työläisten joukkoina ensimmäisen kerran vuoden 1873 paniikista alkaneen pitkän laman aikoihin (DePastino 2005, 5). Historioitsija Todd DePastino osoittaa tutkielmassaan Citizen Hobo: How a Century of Homelessness Shaped America (2005), että ”kulkuriongelmaksikin” kutsutun ilmiön taustana olivat Yhdysvalloissa 1800-luvun lopussa vallinneet työmarkkinat, joiden aikana tarjolla oli vain tilapäisiä töitä (ibid., 11–12). Siitä huolimatta kulkurit koettiin uhkaksi yleiselle järjestykselle. Esimerkiksi vuonna 1877 sosiologi Francis Wayland (1826–1904) määritteli kulkurit American Social Science Associationin konferenssissa köyhiksi, jotka kieltäytyvät työstä, vaikka olisivat siihen kykeneviä (Wayland 1877, 10). Hän julisti: ”[k]un lausumme sanan kulkuri, mieliimme välittömästi nousee kuva laiskasta, saamattomasta, rehvakkaasti laahustavasta, huonokuntoisesta, vastuuttomasta, parantumattomasta, raukkamaisesta ja kerta kaikkiaan irstaasta villistä” (ibid.).
Ei tiedetä, miksi ja milloin kulkureita alettiin nimittää ’hoboiksi’ (De Pastino 2005, 65). Nimitys sisällytettiin kuitenkin pian luokitteluun, jossa hobo käsitettiin työtä tekeväksi kiertolaiseksi erotuksena kulkurille ja pummille, joita pidettiin työn välttelijöinä (ibid.). Esimerkiksi kulkureita tutkinut ja itsekin kulkurina elänyt sosiologi Nels Anderson käytti tällaista luokittelua hoboja koskevassa kuuluisassa sosiologisessa tutkimuksessaan (Anderson 1923, 87). Ihmisryhmänä kulkurit altistettiin muutenkin erotteleville luokitteluille. Esimerkiksi yömajat, klubit ja työmaat erottelivat kulkurit etnisen taustan, ihon värin ja sukupuolen perusteella (De Pastino 2005, 82). Niinpä historioitsija Todd De Pastino määrittelee hobot valkoisiksi, Yhdysvalloissa syntyneiksi amerikkalaisiksi, joilla oli etuoikeutettu asema suhteessa kiertolaisina eläviin siirtolaisiin ja afrikkalaistaustaisiin amerikkalaisiin (ibid., 81).
Monet heistä saattoivat käsittää viiteryhmänsä toisin. Kulkureiden keskuudessa laajasti suosittu anarkosyndikalistinen työväenliike (ja ammattiyhdistys) IWW2 korosti laajaa solidaarisuutta sorrettujen ihmisryhmien keskuudessa. Liike otti mukaan toimintaansa naistyöläiset, siirtolaisten ryhmät, afrikkalaistaustaiset amerikkalaiset ja meksikolaiset ja ajoi myös heidän asioitaan (De Pastino 2005, 97). IWW:n poliittiset laulut olivat hobojen keskuudessa suosittuja (ibid.), ja liikkeen sanomaa siis kuunneltiin. Esimerkiksi sosiologi Nels Anderson kuvasi ”jungeleita” eli kaupunkien ulkopuolella sijainneita hoboleirejä ”kansojen sekametelisopaksi” (De Pastino 2005, 82), eikä suinkaan vain valkoisten syntyperäisten amerikkalaisten omiksi paikoiksi.
Junapummien keskuudessa vallinnut solidaarisuuden henki välittyy myös amerikansuomalaisen kirjailijan Matti Herneshuhdan (1881–1960) vuonna 1911 julkaistusta romaanista (Herneshuhta 1911, 107). Romaanin suomalaistaustaiset siirtolaiset lukevat itsensä mutkattomasti ”hoopoiksi”, mutta kutsuvat itseään myös ”trämpeiksi” ja ”jätkiksi”(Herneshuhta 1911, 7–9).
Artikkelissa ”Miesten kanssa kulkevat miehet – Junapummikuvaukset, 1910-luku ja queer” (2020) kirjallisuuden tutkija Elsi Hyttinen esittää Herneshuhdan kirjasta mielenkiintoisen luennan, jossa kulkureiden paikattomuus avautuu ”kaiken elettävissä olevan järjestyksen häiritsevänä, mihinkään johtamattomana ulkopuolena”, joka muistuttaa Hyttisen mielestä Lee Edelmanin käsitystä queerista ”absoluuttisena vastarinnan figuurina” (Hyttinen 2020, 73). Palkkatyö ja heteronormi muodostavat tila-ajallisen järjestyksen, joka sysää toisiinsa rakastuneet miehet paikattomuuteen. Kirjan toinen kulkurina elävä päähenkilö esittää useita puheenvuoroja palkkatyön vahingollisuudesta (Herneshuhta 1911, 16–18, 37, 38). Tarinassa elämää, jossa työn välttely näyttäytyy hyveenä, kannattelee miesten välinen rakkaus. Sellainen paikaton elämä päättyy, kun kirjan toinen päähenkilö asettuu aloilleen ja naittaa itsensä heteronormin mukaiseen avioliittoon.
Palkkatyön ohella nainen siis asettuu rajaksi tarinan kulkurimiesten paikattomalle elämälle. Artikkelissa ”In Search of the Female Hobo” sukupuolentutkija Heather Tapley osoittaa, että hobojen maskuliinisuutta korostanut kulttuuri piti myös todellisuudessa naissukupuolta vaarallisena (Tapley 2009, 66–67). Naisen pelättiin sitovan kulkumiehet kodin, perheen ja palkkatyön ikeeseen. Tällainen käsitys välittyy myös IWW:n propagandasta, joka esitti itärannikon työmiehet kodin, perheen ja palkkatyön turmelemina alistujina (De Pastino 2005, 97, 118–119), kun taas ulkoilmaan tottuneita hoboja he pitivät ”proletaariseen luokkatietoisuuden puhtaimpina ilmenemismuotoina” (DePastino 2005, 97). Elsi Hyttisen luennassa naissukupuoli ei kuitenkaan erityisesti uhkaa junapummien vapautta (Hyttinen 2020, 71), sillä heidän paikattomuuttaan kannattelee heidän seksuaalisuutensa kriminalisointi, joka pakottaa heidät elämään ulkopuolisina (ibid., 73).
Tämän motiivin suhteen kulkuri muistuttaa Antonio Negrin ja Michael Hardtin keksimää käsitteellistä henkilöä nimeltä uusi barbaari (Negri & Hardt 2000, 214). Negrin ja Hardtin mukaan ne, jotka pakenevat oman elämänsä piirissä vallitsevia rajoitteita, joutuvat rakentamaan itselleen uuden elämän ja uuden kehollisuuden (ibid., 214). Siksi uudet barbaarit ovat ”kehollisuuksia, jotka ovat täysin kyvyttömiä tottelemaan ja alistumaan käskyille” (Parikka 2004, 105; Negri & Hardt 2000, 216), ja lisäksi heidän on ”täysin mahdotonta sopeutua perinteiseen perhe-elämään, tehdaskulttuuriin ja totutun seksielämän rutiineihin” (Parikka 2004, 105).
Käsitteellisenä henkilönä uusi barbaari muistuttaa kulkuria myös siksi, että ”uudelle barbaarille mikään ei ole pysyvää, ja siksi hän näkee kulkureittejä kaikkialla. Siellä missä muut kohtaavat vuoren tai muurin, sieltäkin hän löytää tien” (ibid., 215). Uuden barbaarin hahmossa kulkuri-käsitteellisyydestä paljastuu vallankumouksellinen potentiaali, joka voidaan aktivoida kamppailussa myös uusia sorron muotoja vastaan.
Tässä tutkielmassa en seuraa uuden barbaarin viitoittamia polkuja pidemmälle, sillä varsinainen pyrkimykseni on hahmottaa sitä, miten kulkurin paikattomuus rakentuu vaihtoehtoiseksi tilan järjestykseksi. Tässä pyrinnössä siirryn seuraavaksi tarkastelemaan toisenlaisia kulkurin käsitteellisyyksiä.
[1] IWW eli ”Industrial Workers of the World”.
Ensimmäinen hahmotelma kulkurin paikattomuudesta
Hän näki asioita lukemattomista perspektiiveistä, omistaan ja muiden ja hänellä oli tavaton tietomäärä, lisäksi sellainen ettei sitä voinut siirtää eikä soveltaa. Ja ehkä se juuri oli hänestä vaikeinta, ja toisinaan katkerinta, että hänen kokemuksensakin olivat kodittomia, koska paikallaan pysyvät eivät millään tavoin ottaneet vasten hänen käsityksiään todellisuudesta, vaan pilkkasivat niitä ja tekivät ne epäilyksenalaisiksi…
Martinson (1976) sivu 172
Harry Martinsonin kaunokirjallisessa romaanissa Kulkijan pilvilinnat (”Vägen till Klockrike”, 1948) päähenkilö menettää käsityöläisammattinsa sikarintekijänä ja ajautuu kulkuriksi. Kirjan päähenkilö on mahdollista tulkita kirjailijan alter egoksi, sillä Martinson eli nuoruusvuosinaan kulkurina Ruotsissa. Missä määrin kulkurielämä on vaikuttanut Martinsonin käsityksiin kirjailijan osasta ja missä määrin taas päähenkilö on teoksessa kirjailijan allegoria? Niin tai näin, edellä esitetyssä sitaatissa piirtyy esiin kokemuksellinen raja, joka erottaa kulkurin paikallisväestöstä. Tosin vain kulkuri voi tunnistaa tuon rajan eli sen, miten hänen kokemuksensa poikkeavat paikalliseen elämään sitoutuneiden kokemuksista. Lisäksi kulkuri tunnistaa sen, millaisesta tilan hahmottamisen eroista kokemistapojen poikkeavuudet johtuvat.
Gilles Deleuzen ja Felix Guattarin teoreettiset käsitteet uurteinen tila ja sileä tila auttavat hahmottamaan sitä, miten perustavanlaatuisella tavalla kulkurin paikattomuus eroaa paikallisten tilakäsityksistä.1 Tosin he eivät tee rinnakkaiskäsitteiden avulla havaintoja kulkureista, mutta he kutsuvat sileää tilaa nomadin tilaksi (Deleuze & Guattari 2005, 381). Nomadille erilaiset paikat ovat vain kautta kulkemisen paikkoja (ibid., 380), mutta nomadi ei paikannu mihinkään niistä, sillä sileä tila hahmottuu ”vain suuntina” (ibid., 484). Sitä ”merkitsevät vain polut, jotka katoavat ja korvautuvat risteyksissään” (ibid., 381). Itse asiassa heidän mukaansa nomadi ei välttämättä liiku. Vaikka hevosen selässä ratsastava beduiini on jatkuvassa liikkeessä, hän istuu paikoillaan hevosen selässä (ibid., 381).
Sileää tilaa luonnehtii Deleuzen ja Guattarin mukaan kreikan kielen termi nomos. Sillä he viittaavat tilan jaon periaatteeseen, jossa tilaa ei rajoiteta (ibid., 380). Tätä periaatetta noudatetaan avoimella rajaamattomalla alueella, kuten takamailla, vuoristoissa ja kaupungin ympärille muodostuneilla epämääräisillä alueilla (ibid., 380). Yhdeksi nomoksen ilmenemismuodoksi he mainitsevat kaupunkien ympärille tilapäisesti rakentuneet hökkelikylät (ibid., 481). Vaikka nomoksella yleensä tarkoitetaan ”lakia”, Deleuze ja Guattari viittaavat tässä käsitteen kreikankieliseen etymologiaan, jossa sanalla on viitattu myös ”laidunalueeseen”.2 Laidunalueet olivat kaupunkien ympäriltä löytyviä alueita, jonne karjan sai viedä laiduntamaan vapaasti. Sileälle tilalle vastakkainen tilan järjestys on uurteinen tila. Se ”osittaa ihmiset rajalliseen tilaan, jossa jokainen saa osansa ja jokaisen osaa säännöstellään” (ibid, 380). Muurien ympäröimä kaupunki on ”uurteinen tila par excellence” (ibid., 481). Se muodostaa tilan, jossa toimintaa rajoitetaan lailla ja asetuksilla.
Sileän tilan ja uurteisen tilan jäsennykset ovat Deleuzen ja Guattarin mukaan vastavuoroisesti tilaa jäsentäviä periaatteita: ”sileä tila antautuu uurtumille” ja ”uurteinen tila voi jakaa uudelleen sileitä tiloja” (Deleuze & Guattari 2005., 486). Deleuzen ja Guattarin mukaan sileä tila voi periaatteessa avautua myös kaupungin uurteiseen järjestykseen (ibid., 482). Tätä kysymystä he eivät kuitenkaan tarkastele kovin selkeästi.
Voisiko kulkuri paikattomana toimijana kääntää kaupungin uurteisen järjestyksen sileäksi tilaksi? Yhden määritelmän mukaan sileä tila on ”ääretön ja avoin sekä keskukseton” (Väliaho 2004, 125). Tällainen luonnehdinta voisi kuvata osuvasti Harry Martinsonin kirjoittaman kulkurihahmon ”kodittomia kokemuksia” ja niitä ”lukemattomia perspektiivejä”, joissa kulkuri kohtaa ne seudut, joiden poikki hän kulkee (Martinson 1976, 172). Kirjan kulkurihahmo ei kuitenkaan voi välttyä kohtaamasta toisia, jotka kieltävät epätosiksi hänen kokemuksensa. Onko kulkurille sittenkään mahdollista tavoittaa kaupunkia äärettömänä, avoimena ja keskuksettomana tilana, vai onko rajoitteinen tila jatkuvasti vastassa estämässä askelten vapaata poljentoa?
Tarkastelen seuraavaksi toisesta näkökulmasta sitä, miten kaupunki aistittavana tilana muodostuu järjestykseksi, joka ”osittaa ihmiset rajalliseen tilaan, [ja] jossa jokainen saa osansa ja jokaisen osaa säännöstellään” (Deleuze & Guattari 2005, 380). Kysymyksen lähempi tarkastelu auttaa tunnistamaan kulkurin erityisen aseman kaupungin järjestyksessä.
[2] Tämä selviää sivun 380 alaviitteestä 51 (Deleuze & Guattari 2005, 557). Vrt. Liddell & Scott (1883), 1007. Tällainen tilan jaon periaate muistuttaa Britanniassa edelleen käytössä olevaa ”commons”-käytäntöä (Yhdistyneiden Kuningaskuntien Kansallisarkiston verkkosivut, 2022). Myös Suomessa ennen isojakoa käytössä ollut yhteismaa oli commonsien kaltainen käytäntö. Yhteismaat olivat kyläläisten yhteisessä käytössä olleita alueita, joiden hyödyntäminen oli jokaiselle kyläläiselle sallittua vapaasti sillä periaatteella, ettei se rajoittanut toisten kyläläisten oikeutta alueen hyödyntämiseen (Talvitie 2013, 53).
Poikkeama kulkurista kaupungilla harhailemiseen
”[L]iikennemerkit, katujen nimet, ohikulkijat, katot, kioskit ja baarit puhuttelevat harhailijaa, niin kuin oksan katkeaminen jalan alla, kaulushaikaran hätkähdyttävä laulu jossain kaukana [metsässä], tai äkillinen hiljaisuus aukealla, jonka keskellä kasvaa lilja”
Benjamin (1986), sivut 8–9
Edellisessä otteessa (esseestä Berliinin kronikka) Walter Benjamin kuvailee kaupungilla eksymisen kokemuksellisuutta. Huomion arvoista tuossa otteessa on se, että hän kutsuu eksyneen kokemuksessa korostuneita aistihavaintoja puheeksi (Sprechen).1 Lisäksi hän rinnastaa kaupunkia koskevat aistihavainnot luonnon ilmiöitä koskeviin aistimuksiin, jotka näyttäytyvät yllättävinä erityisesti niille, joille ne eivät ole totunnaisia. Siihen Benjaminin havainnossa viittaavat sanat ”hätkähdyttävä” ja ”äkillinen”.
Kaupungin arkinen kokemus erottelee havaittavat paikat oleellisiin ja epäoleellisiin paikkoihin. Eksyminen viittaa siihen, että käsitys paikkojen sijainneista eli järjestyksestä hajoaa. Voisiko äärettömän, avoimen ja keskuksettoman kokemuksen saavuttaa kuljeskelemalla tarkoituksellisen päämäärättömästi eli pidättäytymällä erotteluista oleellisten paikkojen (paikat, joissa vieraillaan) ja epäoleellisten paikkojen (paikat, jotka voi ohittaa) välillä? Miten se olisi mahdollista?
Sattuman hyödyntäminen on erityisesti taiteen avantgardessa omaksuttu menetelmä. Lori Waxmanin mukaan surrealistien kehittelemät sattuman hyödyntämisen menetelmät liittyivät usein kaupungilla kävelemiseen (Waxman 2010, 15, 27). Tunnetuin tapaus, jossa sattuman käyttämistä perustellaan valittuna menetelmänä, on luultavasti Lettristien aloittama ja Kansainvälisten situationistien (SI) edelleen kehittämä ajelehtimisen menetelmä (dérive), jossa sattumalla pyrittiin vaikuttamaan siihen, miten ajelehtija suhtautuu urbaaniin tilaan (Debord 2006; Sederholm 1994: 99). Alun perin vuonna 1956 julkaisemassaan artikkelissa ”Ajelehtimisen teoria” (Théorie de la dérive) Guy Debord varoittaa pitämästä sattumaa tämän menetelmän suhteen liian suuressa arvossa, sillä sattuman mahdollisuudet rajoittuvat annettuihin vaihtoehtoihin (Debord 2006, 63).
Ajelehtimisen tarkoituksena oli tuottaa havaintoja urbaanissa tilassa vallitsevasta järjestyksestä ja sen tuottamista tiedostamattomista vaikutuksista (Pyhtilä 2005, 53). Siksi sen voi ajatella leikinomaiseksi taiteellisen tutkimuksen menetelmäksi. Tuota menetelmää on kuitenkin vaikeaa arvioida, sillä ajelehtimisia koskevissa kuvauksissa ei juurikaan kerrota, millaisia tekniikoita ajelehtimiseen käytettiin. Tosin ”Ajelehtimisen teoriassa” annetaan kyllä tarkkojakin ohjeita ajelehtimiseen, mutta ne eivät ole konkreettisia. Debord jättää mainitsematta esimerkiksi sen, miten osallistujat ”pidättäytyvät totunnaisista liikkumisen ja toiminnan motiiveistaan” (Debord 2006). Artikkelin yhteydessä julkaistut kaksi tapauskertomusta kuvaavat kyllä yksityiskohtaisesti ajelehtimisen aikana kohdattuja tapahtumia, mutta kertomuksista ei paljastu, miten ajelehtijat noihin tilanteisiin joutuivat ja miten he niissä toimivat.
Varhaisista lettristien toteuttamista ajelehtimisista on olemassa joitakin mainintoja esimerkiksi liftausmatkoista eri kaupunginosiin (Pyhtilä 2005, 54). On epäselvää, oliko kyseessä esimerkiksi yhtä menetelmällinen tekniikka kuin Tuuli Mallan ja Lauri Jäntin kehittämä Urban Hitchhiking2, joka antaa huomattavasti selkeämmät ohjeet urbaanin tilan tutkimiseen. Taidehistorioitsija Claire Bishopin mukaan ”ajelehtimisesta” on jäänyt jäljelle niin vähän yksityiskohtaisia kuvauksia, ettei niiden perusteella voi tehdä kunnollista analyysiä ajelehtimisesta (ks. Bishop 2012, 84).
Lori Waxman taas arvelee, etteivät tutkijat ole onnistuneet tavoittamaan ajelehtimisen tekniikkaa siksi, että niistä säilyneet todistukset olivat niin usein hallusinogeenisten myrkytystilojen tuotoksia (Waxman 2010, 114). Hän ehdottaa, että päihteiden käyttö olisi itse asiassa ollut tekniikka, jota olisi käytetty tarkoituksellisesti osana tätä epäsystemaattista tutkimusmenetelmää (ibid.,115). Vaikka ajelehtimisen tekniikat ovat jääneet hämäriksi, yksi kiinnostava havainto ajelehtimista on se, että ne päättyivät aina vääjäämättä omaan mahdottomuuteensa siitä huolimatta, että yksittäinen ajelehtiminen saattoi kestää useita päiviä tai jopa kuukausia (Pyhtilä 2005, 54–55).
Kulkureiden tapa hahmottaa kaupungin tila ei voi perustua sellaiseen harhailuun, jota Kansainväliset situationistit tavoittelivat ajelehtimiskokeiluissaan, sillä kulkurit ovat irtolaisina jatkuvasti uhanalaisia. Ehkäpä kulkurit eivät edes hahmota kaupunkia äärettömänä, avoimena ja keskuksettomana tilana.
Kun kävelin itsekseni kaupungilla pandemian sulkutilan vallitessa, silloin kaupungin keskus ihmisten kokoontumisen keskittymänä katosi kuitenkin hetkeksi, ja kaikki ne paikat, joissa keskustassa vierailijat olisivat voineet pysähtyä, oli suljettu. Tila vapautui hieman paikkojen ja niihin liittyvien toimintojen mielleyhtymistä, mutta huomasin, että pandemian irti kytkemä järjestys kummitteli askeleissani ja eri paikkoihin liittyvät tuntemukset ohjasivat edelleen askeleitani. Kaipuu yhteisen tilan kokemukseen johdatti minut tutustumaan yhdessä Kati Korosuon ja Timo Jokitalon kanssa kulkureiden merkkien käytäntöön. Pandemian aikaisessa järjestyksessä etsimme merkeistä ratkaisua poikkeustilan ongelmiin, mutta noilla merkeillä on myös toisenlainen merkitys marginaalisessa asemassa eläneiden kulkureiden keskuudessa.
Seuraavissa luvuissa tarkastelen sitä, kuinka kulkureiden käyttämä salaisten merkkien käytäntö perustaa vaihtoehtoisen järjestyksen kaupungin tilaan. Haluan käsittää tuon merkkijärjestelmän taustan ymmärtääkseni, millaisessa suhteessa tilaan tuo käytäntö on kehittynyt ja millaisen suhteen tilaan se mahdollisesti tuottaa. Tuohon merkkijärjestelmään perustuva harjoitteemme (Irtikytketty tila) nojaa menetelmällisesti myös päämäärättömään kuljeskelemiseen kaupungilla, joka on yksi tuon harjoitteen vaihe.
Hobomerkit, kulkureiden salakieli
Lehtijuttuja hiilellä tai liidulla piirretyistä kulkureiden käyttämistä salaisista merkeistä alkoi ilmestyä sanomalehtiin Yhdysvalloissa 1870-luvulla. Esimerkiksi vuoden 1879 Brenham Weekly Banner -sanomalehdessä väitettiin, että ”yksikään järjestäytynyt kulkuri ei lähtisi tien päälle kantamatta liidun palaa taskussaan”. Useissa tuohon aikaan julkaistuissa lehtikirjoituksissa kulkuri paljastaa toimittajalle kulkureiden salaisen merkkijärjestelmän.
Vaikuttaa siltä, ettei hobomerkeistä olisi tehty kovin seikkaperäisiä tutkimuksia. Yksi harvinainen tulkinta hobomerkkien semiotiikasta on esitelty sosiologi Jules J. Wandererin artikkelissa ”Hobo Signs: Embodied Metaphors and Metonymies” (2001). Kulttuurintutkija John F. Lennon on kuitenkin omissa hoboja koskevissa tutkimuksissaan kyseenalaistanut sen oletuksen, että hobot olisivat käyttäneet tällaisia merkkejä (Lennon 2016, 29). Lennonin mukaan hobot kyllä maalasivat tai kaiversivat junien seiniin. Piirtämällä nuolen ja nimikirjaimen tavaravaunun seinään hobot viestivät toisilleen ja rautatieyhtiöiden vartijoille onnistuneista matkoistaan pummilla. Lennonin mukaan tällaisia merkkejä käytettiin osana kilvoittelua rautatieyhtiöiden palkkaamia vartijoita vastaan, jotka yrittivät estää pummilla matkustamisen (Lennon 2016, 35). Esimerkiksi Robert Aldrichin ohjaama elokuva Emperor of the North Pole (1973) on kuvitteellinen tarina tästä kilvoittelusta.
Viitteitä todellisista kulkureiden käyttämistä salaisista merkeistä on kuitenkin olemassa, ja niiden jäljet johtavat Eurooppaan. Kirjassa The Language of Thieves (2020) kirjallisuuden tutkija Martin Puchner mainitsee lapsuutensa patikkamatkat Saksan Baijerin maaseudulle (Puchner 2020, 66). Noilla matkoilla hänen isänsä esitteli hänelle erilaisiin paikkoihin piirrettyjä salamerkkejä. Myöhemmin Puchner oppi, että näitä merkkejä, joita kutsutaan nimellä Zinken, käyttivät rotwelschin kieltä puhuvat kulkurit (ibid., 6).1 Selvisi, että rotwelsch oli itse asiassa erilaisten marginaalisessa asemassa elävien ihmisryhmien lingua franca (ibid., 223). Kun Puchner tutustui amerikkalaisiin hobomerkkeihin, hän ällistyi huomatessaan, kuinka samanlaisia ne olivat verrattuna niihin merkkeihin, joita hän oli nähnyt lapsuudessaan Saksan maaseudulla (Puchner 2020, 271). Esimerkiksi zinken, joka varoittaa vihaisesta koirasta (Puchner 2020, 272), on samanlainen, kuin eräs hobomerkki, joka sekin varoittaa vihaisesta koirasta (Dreyfus 1972, 91). Ei kai olisi täysin tavatonta, jos zinkenit olisivat kulkeutuneet Saksasta Yhdysvaltoihin, sillä 1900–luvun taitteessa niin monet matkustivat Yhdysvaltoihin ja päätyivät pian kulkurin elämään.
Germaanisen filologian tutkija Annikki Koskensalon mukaan rotwelsch perustuu erityisesti saksan kieleen, mutta siitä löytyy lukuisia sanoja myös muista kielistä, kuten jiddishistä, romanikielistä sekä muun muassa muinaisessa Rooman imperiumissa käytetystä juutalaisten kielestä (Koskensalo 2015, 499). Merkittävänä tietolähteenä rotwelschiin ja zinkeneihin pidetään saksalaisen rikostutkija Jacob Georg Schäfferin tekemiä kuulustelupöytäkirjoja vuodelta 1784 (Puchner 2020, 58). Nämä tutkimukset viittasivat siihen, että rotwelschiä olisivat käyttäneet Saksan ja Sveitsin alueilla liikkuneet kiertolaiset, kuten kulkurit, kerjäläiset, huijarit, ammattirikolliset ja muiden sellaisten elinkeinojen harjoittajat, jotka usein mielletään vaarallisen luokan eli ”ryysyköyhälistön” edustajiksi (ibid.144).2 Rotwelschin kieli liitettiin epämääräisiin ammatteihin itse asiassa jo vuonna 1528 julkaistussa kirjasessa Liber Vagatorum. Kirjasen aiheina ovat irtolaisten käyttämät huiputuskeinot, kuten sokeaksi tekeytyminen, valeraajat, hullun esittäminen, ja erilaiset petkutustarinat, ja tuon kirjasen lisäsivuille Martti Luther kokosi yli 200 sanaa käsittävän listan rotwelschin kielisistä sanoista (Puchner 2020, 41–42).
Vastineita hobomerkeille löytyy myös Skandinaviasta. Esimerkiksi kirjassa The Dictionary of Symbols(1991) Carl Liungman esittelee merkkejä, joita hän kutsuu ”ruotsalaisiksi hobomerkeiksi” (Liungman 1991, 59). Liungman ei teoksessaan paljasta sitä, mistä hänen löytämänsä merkit ovat peräisin, mutta toimittaja Bo Hazell on tutkinut Ruotsissa elävää, ”Skandinavian kiertolaisiksi” (resande folket) nimitettyä kansaa ja havainnut, että tuon kansan keskuudessa on ollut käytössä merkkijärjestelmä, jossa polkujen ja teidän varteen jätettyjä merkkejä käytetään viestittämiseen (Hazell 2011, 540). Skandinavian kiertolaisiksi kutsutun kansan etninen tausta on Bo Hazellin mukaan kiistanalainen (Hazell 2011, 134). Osa heistä lukee itsensä romaneihin, mutta toiset heistä ajattelevat, että he polveutuvat jenisheistä. Bo Hazellin mukaan Skandinavian kiertolaisten kieli sisältää vaikutteita sekä jenishien keskuudessa käytetystä rotwelschistä että romanikielestä (ibid., 136).
Vaikka Skandinavian kiertolaisten käyttämät merkit eivät välttämättä ole samanlaisia kuin zinkenit, niillä saattaa olla käytäntönä yhteinen menneisyys. Romanitutkija Hedina Tahirović-Sijerčić väittää artikkelissaan ”Romani Secret Road Symbols: The First Written Words in Romani or the First Translation of Romani” (2014), että tien varsille jätetyt salaiset merkit olisivat olleet romanikielen ensimmäinen kirjoitettu muoto.
Oli salaisten merkkien järjestelmän alkuperä mikä tahansa, tuo järjestelmä on varmaankin menettänyt jo alkuperäisen tehtävänsä. Esimerkiksi Hedina Tahirović-Sijerčić toteaa artikkelissaan, että romanien keskuudessa tienvarsiin piirretyt salaiset merkit ovat menettäneet tarkoituksensa (Tahirović- Sijerčić 2014, 6). Annikki Koskensalon mukaan rotwelsch menetti salakielen aseman sen jälkeen, kun kielestä alettiin julkaista tutkimuksia (Koskensalo 2015, 500). Myös kulkurin elämä on kohdannut valtavia muutoksia.
Jessica Bruderin journalistisen tutkimuksen Nomadland – Surviving America in the Twenty-first century(2017) aiheena ovat asuntovaunuilla pitkin poikin Yhdysvaltoja matkustavat kiertolaiset, jotka elättävät itsensä hobojen tavoin huonosti palkatuilla kausitöillä. Nämä jälkiteollisen ajan kulkurit eroavat varhaisemman teollistumisen vaiheen kulkureista siinä, että useimmat heistä ovat jo eläkeikään tulleita ihmisiä, jotka sinnittelevät heikkenevien voimavarojen, hajoavan vanhan auton ja huonosti palkattujen kausitöiden kurimuksessa. Eivätkä he suinkaan piirtele merkkejä kadun kulmiin, vaan neuvovat toisiaan blogien ja sosiaalisen median alustojen välityksellä (Bruder 2017, 93).
Vaikka salaisten merkkien järjestelmä olisikin jo menettänyt merkityksensä kulkureiden keskuudessa, liidulla tai hiilellä kadun kulmiin kuten sähkötolppiin, rakennusten seiniin, portin pieliin ja muihin erottuviin pintoihin jätettävät merkit ovat kuitenkin kiehtova käytäntö, jonka avulla yksinäiset kuljeskelijat voivat perustaa kaupungin tilaan vaihtoehtoisen yhteisen tilan. Nuo kadun pinnoille piirrettävät merkit muuttavat kaupungin aistittavan tilan luettavaksi tekstiksi. Millaisia lausumia merkit synnyttävät ja millaisen tekstin tilaan ne syntyvät?
[2] ”[S]iinä oli rinnan rappiolle joutuneita irstailijoita, joiden toimeentulo oli yhtä epäilyttävä kuin heidän sukuperänsäkin, porvarispiireistä lähteneitä rappeutuneita ja seikkailevia maankiertäjiä, vakinaisesta palveluksesta vapautettuja sotilaita, entisiä rikosvankeja, karanneita rangaistusvankeja, huijareita, ilveilijöitä, latsaroneja, taskuvarkaita, silmänkääntäjiä, uhkapelureita, parittajia, porttolanpitäjiä, satamajätkiä, kynäilijöitä, posetiivareita, lumppureita, veitsenteroittajia, tinaajia, tavallisia kerjäläisiä, sanalla sanoen koko se epämääräinen, hajanainen, sinne sun tänne harhaileva joukko, jolle ranskalainen on antanut nimen la bohème..." (Marx & Engels 1973, 400).
Toinen hahmotelma kulkurin paikattomuudesta
”[K]un hän aamukuudelta tuijottelee itseään suuren myymälän lasi-ikkunasta [– –] Hän liikuttelee hiljaa leukojaan, hiljaa, hän narskuttelee hiljaa hampaitaan, sillä hän tietää, että tämä maailma veisaa hänestä viis. Hän ei voi mitään tälle maailmalle. Hän laskee sormin: yksi, kaksi, kolme [– –] se on kolme päivää ilman ruokaa, eikä auta, että hän on kolme päivää toistellut itselleen: niin ei voi jatkua. Niin jatkuu [– –] ja noiden lasi-ikkunoiden takana nuo pasteijat, pullot, säilykkeet, kuolleet kalat rasioittensa suojassa, rasiat ikkunalasien suojassa ikkunalasit poliisien suojassa, poliisit pelon suojassa. Mikä barrikadi kuudelle kurjalle sardiinille!”
Aki Kaurismäen elokuvasta Calamari Union (1985)
Edellä esitetyssä sitaatissa aistittava todellisuus, joka koostuu elintarvikkeista (makuaisti), niitä ympäröivistä materiaaleista (tuntoaisti), ikkunalasista (näköaisti), nälän tuntemuksesta ja hiljaisesta narskuttelusta (kuuloaisti) ilmentää järjestystä, joka sijoittaa kertomuksen päähenkilön ulkopuolisuuteen. Sitaatissa vilisevät erottelun keinot, jotka jäsentyvät vastineiksi toisilleen: peltirasia, ikkunalasi ja poliisi. Kuvattu aistillinen kokemus on eräänlainen kokemus irtikytkennästä, jossa päähenkilö kytkeytyy aistisesti niihin asioihin, jotka ovat hänelle tavoittamattomia.
Jacques Rancièren käsite aistisen jako (partage du sensible)1 tarkastelee sitä, miten hierarkiat,valtasuhteet ja organisatoriset periaatteet kietoutuvat aistihavaintoihin ja tilan hahmotuksiin. Rancièren käsitteen avulla voidaan hahmottaa niitä mekanismeja, joiden kautta kaupunki rakentuu sellaiseksi erottelujen uurtamaksi tilaksi, joka ”patoaa ihmismassojen, tavaroiden ja eläinten virtoja [välineinään] kaupungin muurit ja portit, sakot ja tullit” (Deleuze & Guattari 2005, 386).
Määritelmällisesti aistisen jako on ”niiden aististen itsestäänselvyyksien järjestelmä, jotka näyttävät samalla sen, kuinka ihmisillä on jotakin yhteistä, ja sen, että itse kullakin on tällä yhteisellä alueella oma paikkansa ja osansa” (Lindberg 2017, 172). Rancièren kääntäjä Heikki Kujansivun mukaan sanalla sensible on Rancièren teorioissa kaksinainen merkitys, jolla viitataan paitsi siihen, miten asiat ymmärretään, myös aistihavaintoihin (Rancière 2009, 9).
Teoksessa: Dissensus – On Politics and Aesthetics (2010) Rancière kutsuu poliisia sellaiseksi aistisen jaoksi, jonka periaatteena on ”häivyttää järjestyksen vastaiset asiat pois aistittavan piiristä” (Rancière 2010, 36). Tätä ulossulkevaa periaatetta Rancière havainnollistaa poliisien käskyllä ohikulkijoille: ”Täällä ei ole mitään nähtävää!” (ibid., 37). Mustafa Dikeç määrittelee Rancièren poliisin käsitteen ”symbolisoinnin käytännöksi, joka lujittaa tilallisen ja ajallisen järjestyksen, paikkojen hierarkiat, sekä niiden avulla institutionaaliset, legitiimit ja luonnollisina pidetyt hallinnan tavat” (Dikeç 2015, 91). Niinpä käsite poliisi on syytä käsittää ensisijaisesti ’poliisijärjestykseksi’.
Rancièren mukaan aistisen jaon perustana on järkeily (logos), joka jäsentää aistein havaittavan (aisthesis), siis sen, mitä nähdään, kuullaan, tunnetaan, haistetaan ja maistetaan (Rancière 2009, 52). Logos tarkoittaa toisessa merkityksessä myös puhetta, ja niinpä aistisen jako koskee siis myös sitä, kuka voi tai kuka saa puhua (ibid., 51).2 Lisäksi Rancièren mukaan logos määrittelee myös sen, kenellä on symbolinen kiinnitys kaupunkiin ja kenellä sitä ei ole (ibid., 50). Esimerkiksi tämän luvun alussa esitetyssä sitaatissa kertomuksen protagonistilla ei ole symbolista kiinnitystä kaupunkiin, niinpä ”maailma veisaa hänestä viis” (Kaurismäki 1985).
Poliisijärjestys perustuu käsitykseen tilan ja ajan rajallisuudesta. Tällainen perustelu esitetään esimerkiksi Platonin Valtio-dialogissa, jossa Platon perustelee rajallisella ajalla kansalaisten hierarkkisen erottelemisen tehtävien ja niiden suorituspaikkojen mukaiseen järjestykseen (Korhonen 2017, 54–55). Lyhyesti ilmaistuna jokaisen on suoritettava niitä tehtäviä, joihin hänellä on kykyä ja taipumuksia, koska aikaa on rajallisesti. Jokaisen tehtävän suorittamiseen on oma paikkansa, ja tuo paikka määrittää sen, mitä voi nähdä omilla silmillään, tuntea omissa kourissaan, ja myös sen, millaisia asioita voi kuulla tai ymmärtää. (Ibid.)
Tällaisen vallanjaon oikeutuksen Rancière kyseenalaistaa tasa-arvon käsitteen avulla. Tasa-arvolla hän tarkoittaa hierarkioiden perustuksissa vallitsevaa anarkiaa eli sitä tosiasiaa, että hierarkiat ovat keinotekoisia ja satunnaisia (Rancière 2009, 42). Kulkurilla ei käsitteellisesti ymmärrettynä voi olla omaa paikkaa (missään) eikä siksi myöskään symbolista kiinnitystä kaupunkiin. Rancièren kehittämän aistisen jaon käsitteen valossa kulkurin paikattomuus voidaan nähdä paikkojen ja tehtävien muodostaman tilan haastavaksi toimijaksi.
Missä määrin käsitykset kulkureista vastaavat tällaista määritelmää? Charles Chaplinille kaupunki erilaisten rajoittavien käytäntöjen ja kurinpidollisten menetelmien suhteen oli slapstick-komedian aihe. Hänen elokuvissaan kulkuri henkilöi vastarinnan kurinpidon muodoille ja sosiaalisille hierarkioille. Esimerkiksi elokuvassa The Kid kulkuri höynäyttää esivaltaa monilla tavoilla, mutta yhdeltä kurinpidon keinolta pakeneminen kutsuu esiin seuraavan kurinpidon keinon.
Chaplin kehitti kulkurin hahmonsa tekemällä havaintoja todellisesta kulkurista, jota hän kestitsi joskus ravintolassa (DePastino 2005, 158). Chaplinin kulkuri saattoi siksikin perustua tarkkasilmäisiin havaintoihin kulkureista. Kuitenkin hänen elokuviensa keskeinen konflikti nojaa kulkurihahmon kamppailuun sosiaalisia hierarkioita ylläpitäviä käytäntöjä vastaan, eikä kulkurihahmo siksi elokuvissa koskaan vapaudu tuosta kamppailusta.
Miten siis kaupungin voisi kokea paikattomana tilana, joka olisi avoin, ääretön ja keskukseton? Yksi mahdollinen ratkaisu tähän kysymykseen voisi löytyä päämäärättömästä kuljeskelusta, joka liittyi menetelmällisesti surrealistien ja Kansainvälisten situationistien tutkimuksiin kaupungin tilasta.
[1] Noudatan käsitteen aistisen jako (le partage du sensible) suomennoksessa Heikki Kujansivun suomennosta, jota hän noudattaa käännöksessään Erimielisyys (Rancière 2009). Janne Kurki on kääntänyt käsitteen Kujansivusta poiketen ”aistittavan osaksi” (Rancière 2006, 8). Kurki haluaa käännöksessään korostaa sitä, että partage voi tarkoittaa myös ’kohtaloa’ eli sitä, ”mikä tulee kunkin osaksi” (Ibid., 49). Kujansivu taas korostaa, että sanalla partage Rancière tarkoittaa erityisesti erotteluihin jakamista (Rancière 2009, 9).
[2] Liisa Kaski käsittelee valaisevasti logoksen eri merkityksiä artikkelissaan ”Alussa oli vaikeasti kääntyvä sana” (Tiede & edistys Nro. 4/2022).Rancièren käyttämien merkitysten suhteen kannattaa muistaa, että sanoilla ’järki’ ja ’järjestys’ on yhteinen tausta (Häkkinen 2004, 302).
