KATVEEN VARJON KOREOGRAFIAA 

juureton pitsi 

joutopuu 

jätetty elämä 

ohitettu hauta 

järjestelmällinen tuho 

piittaamattomuuden normaalius 

ylevä melankolia 

tiaisen oma Kotkanpesä 

valmisesine 

materian rihmastollinen kompleksisuus

Toisiinsa kietoutuvien oksistojen ja runkojen tiheä meri hiljentää tarkkailijan kauneudellaan. 

Lumoavan tuoksun keskellä kaksi suurta kuusta vakaasti vahtii omaistensa hautaa kuin hellästi kutsuen sitä maatumaan. 

lävistävä  

saareke  

suo

muheva 

koteloimaton 

heijaava tiiviys  

leikki: paikan vaihto 

sinnikäs  

kaihtimet  

sir-koli-tus 

Huojun reunasaumalla, hakkeen ja nurmen liitoksessa, jossa tulen vetäistyksi aukinaiseen piiriin, hakkeen ja havun sakkaan. Väylien välissä, katseiden keskellä, tämä koteloimaton tiivistymä piiloutuu ja näyttäytyy tuulen hengityksen tahdissa. Kaihtimet rapisevat. Menneisyyden sahan tuoksu heilauttaa tasapainon, suo upottaa jalkaterän sinne, kauas, tänne, lähelle. Havu orkestroi meren, lantion ja sormien askeleet; suon sir-koli-tus. Aika pidättää hengitystään. Kaidat kuuset loikkivat vaihtavat paikkaa, työntyvät kylkiluiden väliin, siirtyvät keuhkoihin, vatsaan, juurtuvat säveleksi joka levittäytyy; ottavat kaltaisekseen ja samalla tuttuus minussa kalpenee. Jää vain lähtö.   

Väylien välissä koteloimaton tiivistymä piiloutuu ja näyttäytyy tuulen hengityksen tahdissa.  

Kaidat kuuset loikkivat, vaihtavat paikkaa, työntyvät kylkiluiden väliin, siirtyvät vatsaan, keuhkoihin, juurtuvat säveliksi. 

Havu orkestroi lantion ja sormien askeleet. 

Toisiinsa kietoutuvien oksistojen ja runkojen tiheä meri hiljentää, aika pidättää 

hengitystään. 

Lumoavan tuoksun keskellä kaksi suurta kuusta vahtii vakaasti omaistensa hautaa, hellästi kutsuen sitä maatumaan.  

Huojun reunasaumalla, hakkeen ja nurmen liitoksessa, runkojen tiheä meri hiljentää kauneudellaan. Kaksi kuusta kutsuu maatumaan; aika pidättää hengitystään. Kuuset työntyvät kylkiluiden väliin, siirtyvät keuhkoihin, vatsaan. Suo upottaa jalkaterän. Juurrun säveleksi; jää vain lähtö.  

Oksistojen tiheä meri kutsuu maatumaan. Havu vaihtaa paikkaa, työntyy kylkiluiden väliin, lumoava tuoksu juurtuu. Aika pidättää hengitystään. 

Tuulen tiivistymä hengittää kylkiluiden väliin.

Väylien välissä, suon keuhkossa, meri kutsuu.

Lähtö: jalkaterä uppoaa säveleksi. Jään, vain. 

Juureton pitsi, oksistojen tiheä meri heijaa hengityksen tahdissa. Ylevän melankolian lävistämä tiiviys työntyy kylkiluiden väliin, siirtyy keuhkoihin, vatsaan. Sinnikäs valmisesine kuvastaa piittaamattomuuden normaaliutta. Joutopuun koteloimaton hauta kutsuu maatumaan.  

Huojun reunasaumalla, jätetyn elämän hakkeessa; 

tuulen hengitys orkestroi sormien ja lantion askeleet.  

Suo upottaa joutopuun, jalkaterän. Kutsu maatumaan säveleksi sir-tus-ko. 

Ajan heijaava tiiviys pidättää hengitystään. 

Sinnikkäät kuuset työntyvät kylkiluiden väliin, lävistävät keuhkot, vatsan. 

Ja koteloimaton tuho levittäytyy juurettomana pitsinä. 

Vain lähtö, jää. 

Väylien välissä ohitettu hauta, oksien ja runkojen maatuva meri. Juureton pitsi vaihtaa paikkaa. Havu työntyy kylkiluiden väliin, siirtyy keuhkoihin, lumoava tuoksu heilauttaa tasapainon – piittaamattomuuden normaalius ja ylevä melankolia. 

Huojuuko tuhon tahti piittaamattomuudessa? 

Meri hiljentää ajan hengityksen, rungot työntyvät kylkiluihin. Keuhkot maatuvat. Jalkaterä kietoutuu oksiston juurettomuuteen. Sävelet upottavat suohon, havut näyttävät haudan,

elämän jätteen pesän. 

Koteloimaton leikki kahden kuusen saarekkeessa lävistää elämän. Melankolia maatuu joutopuuna. 

Jätetty nurmi, meri, rungot. Jää heijaava pitsi: lähtö. 

Sinnikäs paikan vaihto. Nyt juureton pitsi. Koteloimattomassa haudassaan heijaava tiiviys maatuu. Jätetyn elämän muheva melankolia.  

Koteloimaton, juureton pitsi heijaa melankolian suossa.  

Materia lävistää piittaamattomuuden, ohittaa normaaliuden. 

Elämä saarekkeena, sinnikäs leikki. 

Joutavaa, paitsi puut. 

huputettu väliaikainen lepopaikka 

sisäkkäiset muurit 

rypytetty ja sidottu laahus 

solmitut, lukitut muistot 

lepattava huntu 

unohdettu heilahdus  

mykkä odotus 

painon rapistuva kiila 

jäädytetyt kidukset 

säilötty lupaus 

Painon rapistuva kiila luo sisäkkäiset muurit.  

Ajan mykkä, ruostunut odotuksen viiva. 

Askelten vieressä tiiviisti solmitut muistot, tuuli heijaa niiden rypistynyttä laahusta.  

Huntu lepattaa lepopaikan päällä, säilötty lupaus uudesta kierrosta, syntymästä.    

Nyt, kuitenkin: hautojen massiivinen rivi tässä, kaukana näkymättömissä.   

odottaa mennyttä 

mennyt vaappuu nykyisen virrassa 

vihdoin antautunut viimeisen kerran 

auringon lämmössä kellertävä ruskea haikeus 

nukahtanut kauneus 

elämästä vetäytynyt hauras kuivuus 

kasvin raato kertoo poissaolevasta 

talven kokemukset taustallaan 

hoitamaton elämä 

unohtuneet ruukut 

Unohtunut kauneus, ei aikoihin vaalittu. Kokoon taittunut, pieneksi käpertynyt hengetön pelargonia odottaa mennyttä. Murtuva ja hauras, se on säilyttänyt vain osan muodostaan. Haikeana se vaappuu vielä nykyisen virrassa.  

Käpertynyt huntu lepattaa kiilana muistojen laahuksessa.

Tässä, ruostunut odotuksen viiva kaukana näkymättömissä.

Lupaus säilötty hengettömäksi.

Muodoltaan haikea, mykkä, ruostunut. Säilötyn lupauksen hauras viiva odottaa mennyttä. 

Hengetön, muodoltaan haikea kiilaa sisäkkäisiin muureihin. Tuuli vaappuu muistojen rypistyneessä laahuksessa, odotuksen virta rapistuu mykkänä. Säilötty lupaus on hauras viiva, huntu käpertynyt. Solmitut muistot tässä, kaukana näkymättömissä.    

Ajan mykkä ruostunut odotuksen viiva.  

Kokoon taittunut pieneksi käpertynyt hengetön pelargonia odottaa mennyttä.  

Huntu lepattaa lepopaikan päällä, säilötty lupaus uudesta kierrosta.  

Nyt ei aikoihin vaalittu unohtunut kauneus 

Hautojen massiivinen rivi kaukana näkymättömissä. 

Muiston ruostunut viiva  

säilötty kiilan alle. 

Vihdoin, viimeisen kerran 

odottaa mennyttä. 

Hoitamattoman elämän 

hauraat solmitut muistot  

käpertyneet haikeudeksi 

sisäkkäisiin muureihin. 

Laahus lepattaa  

odotuksen virrassa, 

hunnutetussa lepopaikassa. 

Poissaoleva tässä 

rypistyneenä raatona 

kaukana, näkymättömissä.  

Tässä näkymättömissä.   

Ajan mykkä ruostunut viiva, säilötty lupaus. Väliaikaisuuden virta vaappuu rypistyneessä laahuksessa, käpertyneessä hunnussa. Talven kokemukset taustallaan nukahtaneen kauneuden lepopaikka odottaa mennyttä. 

Poissaolevan paino vaappuu, kiilaa hauraaseen muotoon.  

Ruostunut talvi kuivuu lämmössä. 

Nyt tuuli. 

Viiva lepattaa, laahustaa näkymättömissä. Käpertynyt, haikea rivi odottaa lupausta.   

Vaalittu, unohtunut kauneus hoitamattoman elämän raatona.  

Se mennyt. 

Kasvin raato talvi taustallaan, rypytetty laahus. Hengetön odottaa mennyttä. Ruostunut lupaus uudesta kierrosta. 

Odotuksen rypytetty, sidottu laahus lepattaa lupauksen ruukussa. 

Elämä mykistyy sisäkkäisien muurien kiilassa. 

Haikeuden huntu jäätyy. Poissaoleva nukahtaa.  

Viimeisen kerran, vihdoin, lukitut muistot heilahtavat painon alla. 

Viimeisen kerran antautunut mykkä odotus. Hoitamattoman elämän jäädytetty raato. Lukitut muistot vaappuvat nykyisyyden virrassa – luvatta säilöttynä. 

katveko? 

aidoin rajattu vaara

työmaakoneiden hämmentävä purkuvoima

varomerkit pitävät meidät elävät poissa

uhka, meteli ja pöly, kura ja rapakin 

seinät, ikkunat, leikkimaa viety, melkein muistotkin 

hometalo muuttuu murskaten tasamaaksi 

ennen tarpeellinen nyt jätettä 

vääjäämätön tuho? 

Varautunut ruumis hätkähtää, uskaltaako varomerkeistä huolimatta lähelle. Ruumis halvaantuu ja resonoi hälytysäänen jälkeisessä jyrähdyksessä. Kauhakuormaajien ja kaivurien parven murskaamien rakennusten raunioista huokailee sukupolvien jakamien hetkien muistot. Haikeus, hämmennys ja epäusko voimanuhon edessä.    

uppoutunut unohduksiin 

niin näkyvä että katse karttaa; pakopaikka esillä 

korkeuden tilallisuus 

kiitollisuuden majakka 

oikea käsi lehmus, vasen lehtikuusi 

historian pohjaton kaivo mäellä 

että hänellä olisi hyvä näköala 

alamaisesi 

ajan päällekkäisyys, kerrostumat 

kun ruumista ei enää ole, vain kallo ja kaulus jäljellä 

Kun ruumista ei enää ole, kallo ja kaulus jäljellä kurkiauran reitillä. Kumarran kohti kiitollisuuden marmoria. Historian kerrostumat tamppautuneet, litistyneet havunneulasten ja hiekan alle; tuntematon menneisyys tuoksahtaa. Valoton majakka risteyskohdassa. Järkäle niin liikkumaton, että pakenee katseita, luo huikean tilan pilvien vierellä. Puutarhurin jäätynyt katse lahdelle. 

Varautunut ruumis hätkähtää, uskaltaako varomerkeistä huolimatta lähelle.  

Kauhakuormaajaparven murskaamista raunioista huokailee sukupolvien muistot.  

Hiekan alle litistyneet historian kerrostumat. 

Kun ruumista ei enää ole, tuntematon menneisyys tuoksahtaa.  

Valoton majakka risteyskohdassa – epäusko voimanuhon edessä. 

Halvaantunut hätkähtää jyrähdyksessä. Kaivurien ja kurkiauran leikkautuvat reitit litistyneiden menneisyyksien yllä. Hämmennys jäätyy katseeseen. Valoton majakka huokailee; ruumista ei enää ole.   

Hämmentynyt hätkähtää. Varomerkki huokailee menneisyyksien yllä. Raunioituneet muistot leikkautuvat halvaantuneesta ruumiista. 

Menneisyydet litistyneet raunioihin, jossa epäusko tuoksahtaa.

Hämmennys jäätyy ruumiiseen, jota ei enää ole.

Ei ole, ei enää ole. 

Halvaantunut hätkähtää jyrähdyksessä. Rajattu vaara, murskattu tasamaa. Huokailevilla muistoilla pakopaikka, epäusko voimanuhon edessä. Kiitollisuus, tuhon ruumista ei enää ole. 

Kun ruumista ei enää ole,  

unohduksiin uppoutunut murskautuu tasamaaksi, litistyneet menneisyydet jätteeksi.  

Jäätynyt katse, kallo ja kaulus jäljellä kurkiauran ja kaivurien reittien leikkauspisteessä.  

Valoton majakka huokailee pohjattoman kaivon uhkaa,   

ei enää ruumista, katveko? 

Oikea käsi lehmus, vasen käsi kuusi. Leikkimaa. Huikea tila pilvien äärellä. Kiitollisuuden majakka. 

Kaivossa, korkeuksissa, kurkiauran reitit leikkaantuvat. 

Kun ruumista ei enää, ikkunat ja seinät viety. Aidattu jäte.  

Alamaisesi historian pohjattomuudessa, majakan valottomuudessa.  

Menneisyys jäätynyt, poissa.   

Oikea käsi lehmus, vasen lehtikuusi. Pakopaikka. Työmaakoneiden vääjäämätön vaara. Elävät poissa. Ruumis mäellä alamainen. 

Seinät viety, vain ruumis ja kaulus jäljellä. 

Ajan kerrostumat viety, murskattu tasamaaksi. 

Muistot jätettä, jäljellä pakopaikka mäellä, jota katse karttaa. 

murtuman mitta  

kynnyksellä 

tiilenpäät 

piintynyt ahtaus 

kivetty polku 

pakotettu 

säilötty, lukittu elämä 

piinaava katkos 

ajan kitkassa kitkeryyden maku 

puhuiko kukaan mitään?  

Mutta puhuiko kukaan täällä mitään? Kivetetty polku pinnoitettu ahtaudella, ajan kitkan kitkeryydellä maustettuna. Elämä säilötty ja lukittu tähän piinaavaan katkokseen. Kynnyksellä tiilenpäät avaavat todellisuuksia; murtuman mitta muurissa ja minussa.   

muovinen solmu 

heiveröinen ruumis 

räikeä näkymätön 

vahinkomerkki 

puunkoristama 

hillitön liike 

punaiset kaverukset 

kysymys vailla merkitystä 

Heiluu omineen vailla tarkoitusta. Kiinni kietoutuneena puunkoristama on vieraan jälki. Puu ei sitä kaipaa kuten ei muutkaan, väri vain huutaa huomion luokseen.     

Kynnyksellä, tässä, kukaan ei kaipaa. 

Katkoksen kitka piinaa ahtaassa tarkoituksettomuudessa. 

Vieraan jälki muurissa, minussa; värin mittana ei-mitään. 

Kuka huutaa luokseen kietoutuneen kitkeryyden? 

Elämä säilötty ja lukittu piinaavaan katkokseen.  

Heiluu omineen vailla tarkoitusta.  

Kiinnikietoutuneena puunkoristama on vieraan jälki,  

vain väri huutaa huomion luokseen. 

Kivetty polku pinnoitettu ahtaudella, 

kynnyksellä tiilenpäät avaavat todellisuuksia. 

Murtuman mitta muurissa ja minussa. 

Kynnys mittana, polun katkos ei-mitään.

Murtuman jälki huutaa kitkeryyttä; kitka avaa tarkoituksettomuuden.

Tässä: minussa, elämässä. 

Kynnyksellä, heiluu omineen vailla tarkoitusta. Katkoksen mittana ei-mitään. Vieraan jälki, tässä, kenessä, minussa. 

Murtuman mitta kynnyksellä: vieras jälki minussa ja muurissa. 

Piinaava katkos heiluu vailla tarkoitusta, merkitystä. 

Näkymätön säilötty kivettyyn polkuun, ajan kitkeryys ahtautunut tiilenpäiden väliin.   

Kuka huutaa? 

Puhuiko kukaan mitään. Heiluu omineen vailla tarkoitusta. Kynnyksellä, tässä, kukaan ei kaipaa. Räikeä näkymätön, vahinkomerkki. Vieraan jälki minussa. Kysymys vailla merkitystä vai murtuman mitta. 

Kiinnikietoutunut katkeruus, ahtaus pinnoitettu kivetykseen.  

Vieras jälki huutaa minussa ja muurissa, ei-mitään piinaa.  

Kitka ruumiissa heiluu, huutaa. Kysymys solmussa.  

Katkos kynnyksellä: muovinen elämä murtuu, sen mitta vailla makua.  

Puhuiko kukaan? Räikeä näkymätön ja heiveröisen ruumiin hillitön liike. Elävän kysymys –  avaa todellisuuksia? 

Ruumis murtuman kynnyksellä, lukitun elämän kitkeryydessä. 

Liike pakotettu ahtauden mittaan, kysymys säilötty merkityksettömyyden solmuun. 

Piinaava katkos merkki kivettymisen hillittömyydestä, näkymätön elää räikeydessä.  

Mitään, puhuiko kukaan? 

Muovinen solmu puhuu murtuman mittaa. Piinaava puunkoristama lukitsee räikeän katkoksen. Vahinkomerkki kysyy merkitystään.