KATVEEN VARJON SANOMINEN KOREOGRAFISENA KIRJOITTAMISENA
Aluksi sanoja
Katve on ei-tunnustettu oleminen, läsnäolematon läsnäoleva,
läsnä poissaolevana, tunnistamaton, vieras.
Ruumis on katve, sen poissaoleva laatu, joka on aina pakeneva,
ruumiin teot nousevat katveesta.
Katve on tilallista.
Katve on aina jollain tavalla vallitsevaa, potentiaali
toisen näkemiseen, tekemiseen ja toiseksi muuttumiseen.
Kuusen katve.
Olla vähän tai ihan katveessa.
Katveessa on puutetta.
Katveessa tullaan rajalle, jolloin merkitykset menettävät
merkityksensä ja merkityksettömyytensä.
Katve on hiljainen, äänetön, se ei vaivaa,
ellei sille anna tilaa, ellei asetu alttiiksi.
Katveessa on viipyilevyyttä, siinä on myös suojaa,
sen takia jotkut viihtyvät katveessa, sen vetäytyneisyydessä, levossa.
Katveessa on ajattomuutta.
Katveessa on hämäryyttä.
Katve ei ole uhkaava, se kutsuu hiljaisesti pysähtymään
tai orientoitumaan uudestaan.
Katve on huomaamattoman kautta avautuva.
Katveesta voi avautua koko anergian maailma.
Katve itsestäänselvyytenä.
Miten katveeseen havahtuu? Jokin tilanne ei toimi,
kyseenalaistamalla omia ennakko-oletuksia.
Katve on jaettua.
Atmosfääri on katvetta.
Katve on niin kuin siimes vaan ei soiro.
Katve liittyy näkymättömyyteen, transparenssiin.
Ei haluta nähdä.
Minkälaisen katveen kanssa halutaan olla tekemisissä?
Katve on abjektia, pelottavaa ja etovaa.
Katve on se, joka jää huomaamatta, varjo.
Milloin ruumiin katve katoaa?
Katve pakenee meitä koko ajan.
Katveen tarkastelu on fenomenologiaa,
katve kysyy uudelleen miten olemme maailmassa.
Edelliset sanat ja lauseet kirjasimme yhteisessä improvisaatiossa Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun harjoitussalissa 535 helmikuun 2. päivänä talvella 2020. Improvisaatio oli osa kuuden improvisaation sarjaa erilaisissa kaupunkitiloissa, jossa haimme pohjaa yhteistyöllemme koskien hengityksen, ilman ja atmosfäärin kysymyksiä esityksessä ja koreografiassa. Meitä molempia kiinnosti näiden ulottuvuuksien osittainen kätkeytyminen ja niiden tilallisuus. Hengitämme usein huomaamattamme. Ilma ja atmosfääri puolestaan koetaan pääosin epäsuorasti lämpötilan, tuulen, pölyn, kosteuden, materiaalien, valon ja varjon tai vaikkapa kasvon ilmeiden välityksellä. Tarkoituksenamme oli lähestyä näitä kiinnostuksemme kohteita fenomenologisesti orientoituneen taiteellisen tutkimuksen keinoin.1 Tuona helmikuun iltapäivänä käsittelimme liikkuen, puhuen, pohtien ja kirjoittaen esiymmärrystämme osittaiseen kätkeytyneisyyteen liittyvästä termistä ‘katve’. Etsimme tuntumaa epäsuorasti havaittuun ja poissaolevasti läsnäolevaan. Tarkastelimme mikä kokemuksemme mukaan on katveessa tai katvetta ja mitä katveessa tapahtuu. Yhteinen liikeimprovisaatio tai tutkiva liikkuminen ja keskustelu sekä samanaikaisesti kirjaamamme huomiomme muodostivat alun kehkeytyvälle paikkasidonnaiselle taiteelliselle tutkimukselle suhteestamme katveeseen ja vieraaseen. Tarkastellassmme katvepaikoksi kutsumiamme ympäristöjä kohtasimme mykkää vaikuttavuutta tilanteissa, joissa tavanomainen aikakäsityksemme murtui.
Tässä ekspositiossa esittelemme paikkasidonnaista menetelmäämme, pohdimme sen suhdetta fenomenologi Emmanuel Levinasin ajatuksiin toiseudesta, sanotusta ja sanomisesta sekä taiteesta. Ehdotamme, että lähestymistapamme on koreografiaa, joka tarjoaa mahdollisuuden olla kontaktissa katveen kanssa ja ilmentää sitä ainakin osin sen vierautta kunnioittaen. Lisäksi esittelemme prosessin aikana tuottamaamme materiaalia, ennen kaikkea kirjoitusta, joka on yksi ehdotus siitä, miten sanominen toteutuu sanotussa. Tämän yhteiskirjoituksemme tavoitteena on siis kuljettaa mukanaan jälkiä vieraasta, joka ollessaan hiljaisuutta tai varjoa sisältää silti tuntuvaa vaikuttavuutta. Samalla tiedostamme, että katvetta käsitellessämme se piirtyy esiin, liikkuu varjosta kohti valoa. Lähestymistavassamme katve kuitenkin säilyttää yhteytensä vieraaseen, se ei menetä toisaalla, äärettömyydessä asuvaa toiseuttaan. Se ei tule koskaan täysin tiedetyksi. Samalla kun lähestymme ja olemme yhteydessä katveeseen, opimme myös jotain omasta mykästä tavastamme vastata katveessa asuvan vieraan kutsuun ja vastuustamme sitä kohtaan. Katveen äärellä ollessa olemme samalla katveessa ja katvetta ja siinä tapahtuvat vähäiset ja hiljaiset eleet muuttavat käsitystämme todellisuudesta. Kuvatessamme yhteistyömme luonnetta ja sen aikana syntyneitä oivalluksia ja kirjoittamista otamme tässä ekspositiossa kantaa myös siihen, miten hiljaisuus ja hitaus haastoivat meitä ja kuinka ne liittyivät vieraan kohtaamiseen koreografisessa taiteellisen tutkimuksen prosessissamme.2
Meistä ja koreografiasta
Olemme molemmat alalla pitkään toimineita tanssitaiteilijoita ja esiintyjiä hieman erilaisin painotuksin. Kirsi Heimosen tausta on tanssissa, koreografiassa ja somaattisissa liikemenetelmissä, erityisesti Skinner Releasing –tekniikassa. Paikkasidonnaiseen improvisaatioon hän paneutui jo 1990-luvun alussa MA-tutkielmassaan (Heimonen 1993) Lontoossa. Atmosfääristä lähestymistä, ruumiillisuuden kykyä vaikuttaa ja vaikuttua, hän on tarkastellut sekä taiteessa että kirjoituksissa mielisairaalakokemuksia käsittelevässä monialaisessa tutkimushankkeessa (esim. Heimonen 2019; Heimonen ja Kuuva 2020). Kiinnostus kieleen, sen harhailuun ja oleiluun käsitteiden tai representaation ulottumattomissa, syntyi jo väitöstutkimuksessa. Myös hiljaisuus- ja hitausteemat ovat kulkenet hänen matkassaan pitkään (Heimonen 2008; 2009; 2015; 2016; 2020). Leena Rouhiainen puolestaan on nykytanssija ja koreografi, joka 1990–2000 -luvuilla erikoistui Suomussalmi -ryhmän kanssa paikkasidonnaiseen improvisaation. Hän on opiskellut useita somaattisia menetelmiä ja kehopsykoterapiaa sekä psykodynaamista hengitysterapiaa. Hänen tutkimusintresseihinsä on kuulunut esiintyjän kysymykset ja ruumiilliset praktiikat erityisesti fenomenologisesta näkökulmasta (esim. Rouhiainen 2006; 2009; 2011). Näistä kumpusi hänen kiinnostuksensa tarkastella hengitystä ja sen jälkeen ilmaakin taiteellisessa tutkimuksessaan, jossa myös kokeellisella kirjoittamisella on ollut keskeinen rooli (esim. Rouhiainen 2010; 2015; 2017).
Taustallamme on siis jaettu uteliaisuus niin poeettiseen tai kokeelliseen kirjoittamiseen kuin ruumiillisuuden kysymyksiin ja fenomenologiaan. Jaamme myös kiinnostuksen laajennettuun koreografian käsitteeseen, jonka mukaan koreografia on vapautunut perinteisestä siteestään tanssiin ja tanssivaan ruumiisen. Laajennetulla koreografialla viitataan kokemuksellisten, käsitteellisten, liikkeellisten ja materiaalisten komponenttien tilaan ja aikaan liittyvään työstämiseen ja strukturoimiseen. Koreografia ei tässä kontekstissa siis merkitse ennalta määrättyjen liikesarjojen suunnittelua ja niiden esittämistä, vaan avoimempaa kestoon, liikkeeseen, toimijoihin, paikkoihin, objekteihin ja materiaaleihin liittyvää taiteellista toimintaa. Koreografiaa lähestytään avoimena kehyksenä jäsentää liikettä ja keinona artikuloida tai teoretisoida sitä mitä suhteiset ruumiit ja materiaalit voivat tehdä. Laajennetun koreografian voi ymmärtää kokeellisena tapana luoda kysymyksenasetteluja, jotka häiritsevät tai keskeyttävät konventionaalisia havaitsemisen järjestelmiämme ja uudelleen muotoavat käsityksiämme esimerkiksi subjektiudesta, ruumiillisuudesta, kanssakäymisestä, liikkeestä ja materiasta. (Allsopp ja Lepecki 2008; Foster 2010a; 2010b; Cvejić 2015; da Silva 2017.) Tässä merkitysyhteydessä ymmärrämme yhteistyömme paikkasidonnaisen liikkumisen ja kirjoittamisen kuuluvan koreografian piiriin. Paikkasidonnaisuudella puolestaan viittaamme sellaiseen taiteelliseen prosessiin, jossa paikka on osallinen ja sillä on toimijuutta, joka kyseenalaistaa paikkaan liittyviä totunnaisia merkityksiä ja toimintoja (Hunter 2015).
Kohti katvepaikkojen toiseutta
Suunnittelimme katveen pohtimisesta kummunneen yhteistyömme käytännöllisen, yhteisestä tutkivasta liikkeestä koostuvan osuuden toteutuvaksi huhtikuussa 2020. Aikataulumme osui juuri pahimpaan koronakriisiaikaan, jolloin valmiuslakiin nojaten Suomen valtioneuvosto asetti rajoituksia kansalaisten toiminnalle. Taideyliopisto, jonka taiteellisen tutkimuksen keskus CfARissa tutkimustamme teimme, määräsi työntekijänsä etätöihin ja sulki toimitilansa. Näin päädyimme toteuttamaan liikeosuudet erikseen “etänä” kummankin lähiympäristössä, jotta emme joutuneet käyttämään julkisia liikennevälineitä. Liikuimme valituissa paikoissa samaan aikaan yhteisesti sovitun ohjeistuksen mukaan. Kehittämämme tehtävät olivat tärkeitä etätyöskentelemisen onnistumiselle ja jäsensivät yhteistyömme jouhevaksi. Tehtävät muotoutuivat yhteisen keskustelun perusteella ennen paikkojen valikoitumista ja tarkentuivat hieman työskentelymme edetessä. Toteutimme alunperin yhteiseksi tarkoitetut liikeosuudet erikseen, mutta yhteistyömme perustui aiemmille tunnusteleville yhteisimprovisaatioillemme. Koimme näin jatkavamme yhteistä liikkeellä ja kirjoittamisella tutkimista, emmekä halunneet työn edetessä korostaa prosessiemme erillisyyttä vaan nimenomaan niiden yhteisyyttä ja erityisesti sitä, miten kehittämämme menetelmä liikutti ja kirjoitti meitä. Yhteinen prosessi opetti meitä meissä asuvassa ja meissä avautuvassa toiseudesta. Ensimmäiset kaksi tehtäväohjetta koskivat meitä luokseen kutsuviin paikkoihin virittäytymistä, niihin suhteessa olemista ja tilanteen visuaalista dokumentointia. Kolmas tehtävä liittyi paikan kohtaamisen kokemuksen artikulointiin sanoin ja lausein. Neljäs tehtävä kohdentui puolestaan kirjoittamisessa syventyneeseen suhteeseen paikkojen avaamiin katveen ulottuvuuksiin. Valikoituneille katvepaikoille alttiiksi asettuminen synnytti siis sanoja, kirjoitusta ja valokuvia.
Paikkasidonnainen tutkiva liike ja kirjoittaminen Levinasin suuntaamana
Katveeseen liittyvä peittyneisyys, sen vieraus kutkutti uteliaisuuttamme. Halusimme altistua sen erityisyydelle, kunnioittaa sen omalakisuutta. Ymmärsimme olevamme toiseuden ja mahdollisesti eettisten kysymysten äärellä ja tästä syystä meistä oli luontevaa palata fenomenologi Emmanuel Levinasin ajatuksiin. Liittämällä ne ympäristön ja paikan kohtaamiseen sovelsimme niitä ainakin osin Levinasta itseään laajemmin. Mielestämme Levinas tarjoaa kuitenkin edelleen ajankohtaisia näkökulmia, jotka kyseenalaistavat käsityksen kiinteärajaisesta yksilöllisestä subjektista. Niiden varassa on mahdollista hahmottaa, miten olemme perustavasti yhteydessä niin inhimillisiin kuin ei-inhimillisiin toisiin ja kuinka nämä vaikuttavat meihin.
Levinas tunnetaan ennen kaikkea etiikkaa ja eettisiä suhteita problematisoivana filosofina. Hän ei esitä niinkään preskriptiivisiä näkökulmia hyvän elämän perustaksi, vaan asettaa eettisen suhteen toiseen filosofiansa perustaksi ja pohtii mitä tästä näkökulmasta seuraa. Subjektin ja subjektin tietoisuuden sijaan hänen filosofiansa lähtökohtana on toiseus, se miten toisen, ennen kaikkea toisen ihmisen, läsnäolo haastaa toimintamme, murtaa ja muuntaa käsitystämme itsestämme ja maailmasta. Tässä ekspositiossa me kuitenkin tarkastelemme toiseutta laajemmin liittyen myös toisiin ei-inhimillisiin toimijoihin (vrt. Llewelyn 1991; Casey 2003; Sparrow 2013; Loevy 2017). Ymmärrämme toiseuden sisältävän niin toiset ihmiset ja heidän toimintansa kuin ihmisten muovaamat vieraat materiat ja ympäristöt. Tämän lisäksi viittaamme toiseudella inhimillistä ulottuvuutta laajempiin olemassaolon muotoihin, kuten ei-inhimillisiin toimijoihin, materioihin ja kantamiin. Toisen kohdatessamme kohtaamme myös hänen radikaalin ja tyrehtymättömän vierautensa, toisen toiseuden. Tällä kohtaamisella on Levinasin ajattelussa keskeinen subjektiutta ja maailmaa konstituoiva rooli (Lingis 1978, xxi). Toinen asettaa meille eettisen vaatimuksen tarkastella vapautamme ja valtamme rajoja. Toiseus murtaa egoistisen, subjektille tutun maailman yhtenäisyyden, ja se on erityistä juuri siinä mielessä, että sitä ei voi ottaa haltuun, tunnistaa ja näin kesyttää. Se säilyttää vierautensa ja kuuluu maailman järjestyksen ulkopuolelle äärettömyyteen. Tämä ulkopuolisuus viittaa siis siihen olemassaolon perustaan, jota ei kokemuksessa tai tiedolla voi tavoittaa. Sen voi tavoittaa vain jonkinlaisena toiseuden jälkenä, joka häiritsee tai keskeyttää vallitsevan tilanteen.
Yhteistyössämme katve kutsui meitä luokseen. Se herätti ihmetyksemme, emmekä tietoisesti valinneet niitä lähiympäristömme aiemmin huomaamattomaksi jääneitä paikkoja, joita asetuimme tarkastelemaan. Kokemuksemme mukaan ne nousivat esiin ja vaativat huomiomme, häiritsivät hiljaisesti arkipäiväisissä toimissamme kulkiessamme niiden ohi, läpi tai ollessamme niissä. Asettuminen vastaanottamaan kunkin paikan tunnelmaa vaati aikaa ja hiljentymistä vastaanottavaiselle tarkkailulle avautumiseksi, altistumista paikalle. Vaikka kirjoitamme hiljentymisestä ja epäsuorasti viittaamme aikaa vaativaan hitauteen, molemmat menettivät tavanomaisen merkityksensä. Tässä prosessissa havaitsemisemme tapa muuttui, samalla paikan kokemus ja itse paikka muuttuivat vieraaksi. Kohtasimme katvepaikoissa aikaisemmin peittoon jääneen outouden, mikä edellytti meiltä vastaamista. Valpastuessamme aistisuudelle tapahtuman kestollinen jänne muuntui tunnustelevaksi intensiteetiksi, joka odottaessaan vastausta myös sisälsi sen. Tässä yhteydessä vastaaminen tapahtui ennen kaikkea meissä tai meistä huomaamattomastikin esiin nousevissa liikkeissä, sanoissa ja kirjoituksissa.
Katvepaikoissamme ympäröivä inhimillinen ja ei-inhimillinen asettui siis toiseksi, Levinasia mukaillen, kasvoiksi, joka vaati vastaamisen. Esimerkiksi John Llewelyn (1991) käyttää Levinasin toiseuden käsitettä laajasti niin, että se koskee kaikkia eläviä organismeja ja ympäristön ei-eläviä ainesosia. Näin kasvot voivat olla eläin, kasvi tai vaikka kallio. Katharine Loevy (2017) puolestaan esittää, kuinka Levinasin ihmiskeskeisyydestä huolimatta monet tutkijat ovat soveltaneet hänen eettisiä näkökulmiaan kasvojen kohtaamisesta ja vastuusta toisesta myös muihin eläimiin kuin ihmiseen. Vaikka Levinas keskittyi ensisijaisesti ihmisten väliseen kommunikointiin, hän kuitenkin esitti ihmisten välisen kohtaamisen ylittäviä avoimia kysymyksiä. Niitä ovat seuraavat: Voivatko asiat saada kasvot? Eikö taide ole toimintaa, joka antaa asioille kasvot? Eikö talon fasadi ole talo, joka katsoo meitä? (Levinas 2006, 9). Me tutkimme, miten tuttu kaupunkiympäristö tarjosi meille paikkoja vieraan kohtaamiselle.
Olkoon kyseessä inhimillinen tai ei-inhimillinen toinen, Levinas alleviivaa, että me emme valitse kohdata toiseutta. Toiseus vaatii meiltä vastaamista ja vetää meidät itsestämme muualle. Tässä liikumme tunnistettavan kokemuksen ulkopuolelle, ruumiin ja anonyymin aistisuuden tasolle, joka johtaa meidät arvoituksen äärelle (Moran 2000, 349). Levinasin ajatteluun perehtynyt filosofi Alphonso Lingis kuvaa asiaa näin: “The sensibility affected by alterity is not that sensibility, where identification is already at work. Precisely alterity is the unidentifiable. Its sense is the unilateral direction of an approach, caught in a being ordered, an obedience.” (Lingis 1978, xxiv.) Kuuliaisuutemme toiseudelle on sitä, että olemme altistuneita sille jo ennen kuin luomme siihen suhteen. Se on intiimiä kontaktissa olemista, läheisyyttä vailla etäisyyttä. Kuuliaisuus on väistämätöntä ja välitöntä vastuutamme asettua alttiiksi toiseudelle ja asettaa itsemme sen paikalle (Lingis 1978, xxv, xxiv). Altistuimme kumpikin neljälle eri paikalle lähiympäristössämme, ja seurasimme, miten ne asettuivat meihin, liikuttivat meitä ja kirjoittautuivat sanoiksi.
Merkittävää meille oli se, että Levinasin mukaan toiseus ilmaisee itsensä aistisuudessa. Juuri aistinen kohtaaminen on intiimiä, kontaktissa olemista, aistista affektiota. Intiimi kohtaaminen on anonyymia ja ei-intentionaalista perustavaa osallisuutta. Levinas (2000/1974) ymmärsi aistisen sisältävän vitaalisuutta. Hän argumentoi, että aistinen materia materialisoituu, siinä viehtymyksessä tai nautinnossa, joka kontakti on. Tässä tapahtumassa aistisuus saa volyyminsä ja elävöittää meitä: “elämä tulee itselleen täydeksi” (Lingis 1978, xxxii). Toiseus avautuu siis aistisessa ja ruumiillisessa kohtaamisessa ja tulee eläväksi siinä, miten vastaamme sen vaatimukseen. Vastuu ja vastaaminen ovat ensisijaisesti eräänlaista tunnustamista, itsensä ilmaisemista ja paljastamista toiselle. Sen sijaan, että me ottaisimme vieraan haltuun tunnistamalla sen joksikin, ne teot, joilla tunnustaminen tapahtuu ovat paljastamista ja antamista, oman olemuksensa toiselle luovuttamista. (Lingis 1978, xix.) Meille katvepaikkojen vierauden tunnustaminen tapahtui niissä hiljaisissa liikkeissä ja sanoissa, jotka meistä piirtyivät esiin jo ennen kuin tietoisesti teimme mitään. Mykkä kuvaa oikeastaan liikkeitämme tai sanojamme enemmän, sillä ilmentäessään kontaktissa olemista ne eivät ole tarkkaan identifoitavissa. Kohtaaminen avasi merkityksellisyyden, joka ei tyhjentynyt mihinkään tunnistettavaan ja jäi osin mykäksi. Vaikuttavuudessaan se väreilee meissä edelleen: sen kesto on määrämätön. Muut voivat parhaiten tavoittaa vastaamisemme sävyn siinä sanomisessa, josta katveen varjon koreografiassa on jälkiä ja jonka esitämme tämän eksposition päätteeksi.
Vastaamiseen liittyen Levinas pohtii erityisesti kieltä, sitä miten vastuu toisesta kutsuu esiin puhumisen aktin, sanomisen, jossa sanoin paljastamme oman altistumisemme toiselle (Lingis 1978, xl). Levinas itse kuvaa asiaa muun muassa seuraavasti:
“Se (äärettömyys) käskee, ja siinä mielessä se on sisäistä. Kunnia ei kosketa minua samalla tavalla kuin representaatio tai keskustelukumppani, jokin tai joku, jonka eteen astun. Se antaa itselleen kunnian omassa sanomisessani, käskee minua oman suuni kautta. Sisäisyys ei näin ole salainen paikka jossain minun sisälläni. Se on kääntyminen, jossa ehdottoman ulkopuolinen, ääretön poikkeama essenssiä, koskee minua, ympäröi minut ja käskee minua omalla äänelläni. Se tekee näin juuri ehdottoman ulkopuolisuutensa ansioista: sen on mahdotonta olla “sisältö” ja siis tulla tematisoiduksi.” (Levinas 1996a, 86)
Puhumisessa toinen yllyttää meidät vastaamaan ja vastauksemme on samalla vastuumme, vastuullisuuttamme (Moran 2000, 349). Sanominen paljastaa haavoittuvaisuutemme ja passiivisuutemme toisen vastaanottamisessa. Toisen tunnustaminen ruumiillisessa ja puhutussa ilmaisussa on antamista. Levinas (2000/1974, 49) itse toteaa: “Saying uncovers, beyond nudity, what dissimulation there may be under the exposedness of a skin laid bare. It is the very respiration of this skin prior to any intention.” Sanominen paljastaa siis sen, mikä on aistisuuden ja ruumiillisuuden tasolla jo ennen avoimuutta ja intentionaalisuutta. Kielessä toteutuu kuitenkin jännite sanotun ja sanomisen välillä. Aiemmin sanottu ja toistettu konventionaalinen kieli kuuluvat totaliteetin järjestykseen, joka hiljentää toiseuden, peittää sen alleen. Sanottu hallitsee ja määrittelee. Kielellisenä toiseuden tunnustava eettinen ilmaisu tai sanominen on itse aina myös osin uskoton toiseudelle. Ollessaan poeettista ja uutta luovaa sanominen nojaa jo olemassa olevaan kieleen. Sanomista ei voi käsittää tekemättä siitä sanottua ja näin sanomisen lähtökohta aina petetään. Vastuu toisesta mahdollistuu vain sanotun ja sanomisen välisessä jatkuvassa jännitteessä ja epäluotettavissa kielellisissä ilmaisuissa. Levinas toteaa kysymykseen liittyen seuraavasti:
“Olen jossain yhteydessä puhunut filosofisesta sanomisesta sanomisena, jonka on jatkuvasti välttämätöntä tehdä itsensä tyhjäksi, kiistää itsensä. Olen jopa tehnyt tästä tyhjäksi tekemisestä oman tavan filosofoida. En kiellä, etteikö filosofia olisi tietoa ja nimeäisi jopa sitä, mitä ei voida nimetä, ja tematisoi sitä, mitä ei voida tematisoida. Mutta antaessaan sanotun muodon sille, mikä ei sovi yhteen (filosofisen) diskurssin kategorioiden kanssa, se kenties samalla painaa sanottuun tämän eron (rupture) jäljet.” (Levinas 1996a, 84–85)
Katveen tutkiminen ja paikkojen kohtaaminen kirvoitti meissä liikkeiden ohella sanoja. Kirjasimme ne ja jatkoimme niiden työstämistä, maistelemalla miten ne edelleen puhuivat meihin asumaan jääneestä katveen hiljaisesta tai mykästä ruumiillisesta tunnosta. Tämän perusteella loimme tahoillamme kehkeytyviä tekstejä, katveiden tihentymiä, joihin punoutuivat myös toistemme sanat ja lauseet. Purimme aiemmin kirjattujen sanojen järjestystä, jätimme joitain sanoja käyttämättä ja uudelleen järjestimme toisia aina uudenlaisiksi erojen täyttämiksi kokonaisuuksiksi. Näin syntyi avoimeksi jäävä prosessinomainen liikkeellis-kirjoituksellinen paikkasidonnainen koreografia, jossa ruumiillinen kohtaaminen, liikkeen kirjottaminen ja lukeminen kietoutuivat toisiinsa rajatuissa kohtaamisissa eräänlaisena aistisen moninaisuuden rytmin rykelminä. Tutkiessamme katvetta tutkimme myös sitä, miten koronakriisin aikaisessa sosiaalisessa eristyksessä voimme toisiamme tukien edistää kykyämme olla vastaanottavaisia ympäristöllemme sekä tuottaa tätä vastaanottavaisuutta tukevia koreografisia kehyksiä – kehyksiä, joita toivomme muidenkin voivan hyödyntää.
Vielä hiljaisesti vaikuttavasta, kirjoittamisesta ja taiteesta Levinasin suuntaamana
Mykästi ja hiljaisesti vaikuttava ohjasi keskeisesti luovaa koreografista prosessiamme. Myös Levinas pohtii taidetta tähän liittyvästä näkökulmasta. Vieraus ja tuntemattomuus, toisen toiseus kuvastuu Levinasin taidenäkemyksessä olemisen pimentymisenä ja todellisuuden hämärtymisenä. Taide toteutuu merkittävästi tunnetun todellisuuden ulkopuolella ja on tiedon vastakohta. Taiteessa yö ja varjot saapuvat. (Levinas 1989/1948.) Taidetta olemisen pimentymisenä tai hämärtymisenä voi tarkastella vieraantumisena tiedetystä minästä, tutuista tavoista havaita. Näin olemisen pimentyminen vapauttaa valosta, jolla havaitseminen on tapahtunut, ja taiteessa oleminen palauttaa asiat niiden perustavanlaatuiseen vierauteen (Bruns 2002, 220).
Pohtiessaan taidetta Levinas tarkastelee aistisen ulottuvuutta ja kirjoittaa sen moniaineksisesta yhteen kutoutuvasta rytmistä:
“..rhythm...designates not so much an inner law of poetic order as the way poetic order affects us, closed wholes whose elements call for one another like the syllables of a verse, but do so only as far as they impose themselves on us, disengaging themselves from reality. But they impose themselves on us without our assuming them. Or rather, our consenting to them is inverted into a participation. Their entry into us is one with our entry into them. Rhythm represents a unique situation where we cannot speak of consent, assumption, initiative, or freedom, because the subject is caught up and carried away with it.” (Levinas 1989/1948, 132)
Kun olemme kontaktissa toiseuteen ja aistisuuden rytmin tapahtumisessa, emme ole täysin tiedostamattomia mutta emme liioin tarkkarajaisesti tiedostavia, vaan uppoutuneena aistisen elementaalisten aineksien rytmien leikkiin (Levinas 1989/1948, 132). Levinasin (1989/1948, 132; 2001/1978, 51) tavassa kuvata aistisuuden rytmiä ja maalauksen kohtaamista on jotain samankaltaista kuin altistumisessamme kullekin katvepaikalle, niiden muotojen, massojen ja virtojen intensiteeteille, niiden tavoille tulla kohti, kaikelle sille, jota ei voi nimetä. Materian karkeus, tiiviys, koostumus elettynä liikkeessä ja liikkeenä toi esiin jonkinlaisen ankaruuden. Materian muoto saattaa peittää sen paljauden, vaikka jotain, jokin on, vuotaa läpi, kun sille altistuu. Kunkin paikan intensiteetti, sen lämpötila, liike, rakenne ja sijainti ihmisten reittien varrella tai vieressä, historialliset kerrostumat tai käyttötarkoitukset solmiutuivat kokemuksessamme jäljeksi, tuntuvaksi hämäryydeksi, jota sanomisemme ja sanotun purkamisemme yhä uudestaan jäljittää.
Toisen kasvojen, taideteoksen tai katvepaikan kohtaaminen on kuitenkin liiallista siinä mielessä, että se keskeyttää subjektiivisen olemisen. Vastuullisuus herää, ja samalla syntyy ihmisen ainutlaatuisuus: hän ei ole vaihdettavissa (Levinas 1993/1987, 125). Näin toisen toiseus, ihmisen tai katvepaikan, outouttaa toimijan ja samalla yksilöi hänet. Hänen ainutlaatuisuutensa on kuitenkin vailla identiteettiä (Levinas 2000/1974, 57). Paradoksaalisesti taiteesta ja taiteen tekemisestä oppiminen tarkoittaakin läksyn kärsimistä, sen sallimista, että tulee kohtaamisessa ilmaistuksi ja samalla muuttuneeksi(Sparrow 2013, 30).
Samoin kun sanominen elää kiistassa sanotun kanssa, Levinasin ajattelussa myös taide elää kaksinaisessa jännitteessä. Taideteokset eivät tule koskaan valmiiksi ja toteutuvat vetäytymisensä välityksellä. Taideteos siis pakenee sitä mitä se esittää, se näyttää esittämänsä poissaolevuuden. (Levinas 1989/1948, 135, 136.) Näin tehdessään taideteos ei Levinasin mielestä johdakaan meitä lopulta todellisuuden ulkopuolelle, äärettömyyteen, vaan sen tämänpuoleiseen, joka on hänelle aistisuuden elementaalista ulottuvuutta. Hän kirjoittaa:
“The movement of art consists in leaving the level of perception so as to reinstate sensation in detaching the quality of this object reference. Instead of arriving at the object, the intention gets lost in sensation itself, and it is this wandering about in sensation, in aisthesis that produces the aesthetic effect. Sensation is not the way that leads to an object but the obstacle that keeps one from it, but it is not the subjective order either: it is not the material of perception. In art sensation figures as a new element, or better, it returns to the impersonality of elements.” (Levinas 2008/1978, 47)
Toimiessaan näin ja johdatellessaan poissaolevan ja varjon kohtaamiseen, taideteokset myös pysäyttävät tai viivästyttävät ajankulun. Ne eivät ole tavanomaisesti läsnäolevia, vaan toteutuvat päättymättömissä anonyymeissä aistisuuden hetkissä. Ne elävät eräänlaista ikuisesti keskeytettyä tulevaisuutta ja avaavat aikavälin tai tauon tavanomaiseen ajankuluun. Levinas kiteyttää tämän ajatuksen toteamalla, että
“Art brings about just this duration in the interval, in that sphere which a being is able to traverse, but in which its shadow is immobilized. The eternal duration of the interval in which a statue is immobilized differs radically from the eternity of the concept; it is the meanwhile, never finished, still enduring – something inhuman and monstrous.” (Levinas 1989/1948, 141)
Aika, paikka, ilmapiiri, affekti, aistimus, liike, sana, kirjoittaminen elävöityivät rytmillisinä intiimeinä hetkinä ja pakenivat luotamme toistuvissa alttiiksi asettumisen ja siitä vetäytymisen teoissamme. Työskentely vaati hiljentymistä, kärsivällisyyttä, ihmettelyä sekä epäselvän ja eksyneisyyden sietämistä. Näin avauduimme sille, että lähiympäristöjemme paikkojen katve liikutti meitä ja synnytti tuottamassamme kirjoituksessa muuntuvia ja epätäydellisiä heijastuksia tai jälkiä itsestään. Kirjoituksemme ovat katveen heterogeenista, moniaikaista ja -aineksista koreografiaa, jossa erilaiset ajankulut ja aistisen rytmit kietoutuvat toisiinsa. Koreografia on niin katvepaikkojen liikkeissä, meidän ruumiin liikkeissä, kirjoittamisessa, lukemisessa ja ikuistetuissa sanoissa kuin tämän eksposition tapahtumisessa, lukijassa, hänen liikkeissään ja hänessä heräävässä sanomisessa sekä kaikkien näiden väliin jäävissä varjoissa. Koreografiamme voikin ajatella toteutuvan “sillä välin”ja päättymättömänä sarjana moninaisia uudeelleen kohtaamisia.
Koreografia viittaa tunnetusti kirjoittamiseen. Se on tanssiaskeleiden ja liikekuvioiden säätämistä ja muistiin merkitsemistä, kirjoittamista (esim. Allsopp ja Lepecki 2008). Viime vuosikymmeninä koreografian esittämiseen ja esitykseen liittyvien kysymysten rinnalla koreografian ja kirjoittamisen suhdetta on tarkasteltu kriittisesti. Samalla on edistetty uutta luovan koreografisen kirjoittamisen mahdollisuuksia. Näitä ovat muun muassa kirjalliset tehtävämuotoiset koreografiat tai kirjeen muotoon kirjoitettu koreografia. (esim. Bauer 2018; Fahlin 2018; Kellokumpu 2019; Gaudreau 2020.). Jo 1990-luvun puolivälissä tanssihistorioitsija Susan Foster (1995, 16) käsitteli kirjoittavaa ruumista (writing body) ja tarkasteli tanssien tekemistä, koreografiaa, erilaisten ruumiillisten hetkien merkityksellisyyden teoretisointina. Hän pohti kirjoittavaa ruumista ja ruumiillista kirjoittamista:
“How to transpose the moved in the direction of the written. Describing bodies’ movements, the writing, the writing itself must move. It must put into play figures of speech and forms of phrase and sentence construction that evoke the texture and timing of bodies in motion." (Foster 1995, 9)
Hän siis korostaa kirjoittamisen ja kirjoitetun liikkeellisen luonteen merkitystä (vrt. Heimonen 2009). Runsas vuosikymmen myöhemmin kuraattori ja esitysteoreetikko André Lepecki pohtii myös koreografiaan liittyvää kirjoittamista. Hän puolestaan korostaa liikkeellisyyden lisäksi kirjoittamisen itsensä lykkäävää ja ei-intentionaalista luonnetta.
“Writing is that which catches movement – but only after entering an endless self-displacement (the self-deferment and generative force of any mark). And movement is that which releases writing from any representational hopes, from any illusion of its subserviently serving a fixed, ‘conscious presence of full intention’ of anyone who produces a mark. Thus, writing as movement performs a displacement, a dislodging with profound political consequences: the ungrounding of the author (the choreographer, but also the dancer) as the always self-present, self-conscious, self-identifiable intentionality. In the same way, choreography, if it commands, if it demands, does so in ways that exceed intentions of choreographers, dancers, critics, audiences. . ." (Allsop ja Lepecki 2008, 7–8)
Vuosikymmenen päästä olemme edelleen kirjoittavan ruumiin ja koreografisen kirjoittamisen äärellä. Olemme perustelleet tässä ekspositiossa sen, miten ymmärrämme tarkasteltujen katvepaikkojen vierauden ja kuinka tuo vieraus on saanut ilmaisun meissä ja kirjoittamisessamme. Samalla ehdotamme, että tällainen kirjoittaminen on koreografiaa, jota liikuttaa vieraan aistinen rytmi. Koreografiassamme kohtaaminen tapahtui ei-intentionaalisella ruumiillisella tasolla, jossa käyttämämme sanat rinnastuivat sanomiseen. Koreografinen kirjoittamisemme on hapuilevaa, muuntuvaa ja se liikkuu takellellen. Se toistaa, kiistää itsensä yhä uudestaan ja alistuu jo sanotulle, jolloin se seisahtuu: vaatii jälleen sanomisen.
Lopuksi sanoja:
Viitteet
1. Teimme yhteistyötä Phenomenological explorations in artistic research through cases of breath, air and atmosphere focused performance and choreography –nimisessä tutkimushankkeessa Taideyliopiston taiteellisen tutkimuksen keskuksessa (CfAR) ajalla 1.10.2019 - 31.8.2020.
2. Katvetta käsitellään myös Ruukku: taiteellisen tutkimuksen kausijulkaisun teemanumerossa 13. Kirjoituskutsussa todetaan, että “katveita ja periferioita voidaan pohtia konkreettisina tai immateriaalisina alueina, ilmiöinä, mielentiloina, assosiaatioina ja marginaalisiksi määrittyvinä taiteen ja olemisen käytänteinä ja tiedon muodostuksen tapoina. Periferiat ovat aina suhteessa valtavirroiksi asemoituviin asioihin ja ilmiöihin. Millä tavalla ne, samalla kun ne haastavat näitä asetelmia, tulevat itse haastetuiksi? Onko marginaaleihin kirjoittuvan ajattelun ja toiminnan avulla mahdollista haastaa vakiintuneita käsityksiä ja normatiivisen ajattelun, visualisoinnin ja tila-ajallisen esityksen rajoja?” (http://ruukku-journal.fi/issues/13/call). Tässä ekspositiossa kuitenkin pohdimme katveessa asuvan vieraan ja siihen kuuluvan mykän tai hiljaisen ja varjon vaikuttavuutta. Näin ekpositiomme kytkeytyy nähdäksemme erityisesti Ruukun teemanumeroon hitaus ja hiljaisuus, joka kysyy muun muassa mitä hiljaisuus ja hitaus haastaa, kuinka tunnistaa hiljaiset tai hitaat signaalit ja millaisia ulottuvuuksia hiljaisuus ja hitaus voivat avata taiteellisessa tutkimuksessa (http://ruukku-journal.fi/fi/issues/silence/call).
Lähteet
Allsop, Rick ja Lepecki, André. 2008. “Editorial: On Choreography.” Performance Research 13:1,1: 1–6. DOI: 10.1080/13528160802465409
Bauer, Eleanora. 2018. "Documentation/Examination." Teoksessa Vida L. Midgelow, Jane Bacon, Paula Kramer ja Rebecca Hilton (toim.) Research in/as Motion: A Resource Collection. https://nivel.teak.fi/adie/documentation-examination/
Bruns, Gerald L. 2002. “The concepts of art and poetry in Emmanuel Levinas’s writings.” Teoksessa Simon Critchley ja Robert Bernasconi (toim.) The Cambridge Companion to Levinas, Cambridge, UK: Cambridge University Press, 206–233.
Casey, Edward. 2003. "Taking a Glance at the Environment: Preliminary Thoughts on a Promising Topic." Teoksessa Charles S. Brown ja Ted Toadvine (toim.) Eco-Phenomenology: Back to Earth Itself. Albany: State University of New York Press, 187-209.
Cvejić, Bojana. 2015. Choreographing Problems. Expressive Concepts in Contemporary Dance and Performance. London UK: Palgrave Macmillan.
Da Silva, Joao Cerquiera. 2017. Reflections on Improvisation, Choreography and Risk-Taking in Advanced Capitalism. Helsinki: University of the Arts Helsinki, Theatre Academy.
Fahlin, Marie. 2018. “Wridden – wringing, writing and riding.” Teoksessa Vida L. Midgelow, Jane Bacon, Paula Kramer and Rebecca Hilton (toim.) Research in/as Motion: A Resource Collection. https://nivel.teak.fi/adie/wridden-wringing-writing-and-riding/
Foster, Susan. 2010a. Choreographing Empathy: Kinesthesia in Performance. New York and London: Routledge.
Foster, Susan. 2010b. “Choreographing Your Move.” Teoksessa Stephanie Rosenthal (toim.) Move Choreographing You: Art and Dance Since the 1960s. London: Hayward Publishing, 30–39.
Foster, Susan. 1995. “Choreographing History.” Teoksessa Susan Foster (toim.) Choreographing History. Bloomington and Indianapolis: Indiana University Press, 3–21.
Gaudreau, Lynda. 2020. "A Letter to Ludwig Wittgenstein." Dance Articulated, Special Issue: Choreography Now 6 (1), 7-1. DOI:https://doi.org/10.5324/da.v6i1.3615
Heimonen, Kirsi. 2020.’Writing about the ungraspable: silence as the spatiality of corporeality.” Special Issue: Research in Art and Experience, Research in Art Education, 1/2020, 56–73. (saatavilla https://wiki.aalto.fi/download/attachments/168087084/Kirsi_Heimonen.pdfversion=1&modificationDate=1585601874596&api=v2)
Heimonen, Kirsi. 2019. Kävelyhäkki-teos. Lapinlahden sairaala-alue, Helsinki 19.–25.5.2019.
Heimonen, Kirsi. 2016. “Walking as a Passage to Dis/appearing.” Journal of Dance & Somatic Practices 8:2, 261–74.
Heimonen, Kirsi. 2015. “Hidas kävely.” Teoksessa Annette Arlander, Helena Erkkilä, Taina Riikonen ja Helena Saarikoski (toim.) Esitystutkimus. Helsinki: Patruuna, 253–274.
Heimonen, Kirsi. 2009. Sukellus liikkeeseen – liikeimprovisaatio tanssimisen ja kirjoittamisen lähteenä. (väitöstutkimus) Acta Scenica 24. Helsinki: Teatterikorkeakoulu.
Heimonen, Kirsi. 2008. "Tanssi hiljaisuudesta." Musiikki. Fenomenologinen musiikintutkimus 2008:1, 135–149.
Heimonen, Kirsi. 1992. Places - The Experience of Dancing in Different Places With Special Reference to the Phenomenology of Environmental Psychology, Humanistic Geography and the Phenomenology of Architecture. MA-thesis,Laban Centre for Movement and Dance, London (Julkaisematon, saatavilla https://uniarts.finna.fi/Record/arsca.86619)
Heimonen Kirsi ja Kuuva, Sari. 2020. ”A corridor that moves: Corporeal encounters with materiality in a mental hospital.” Teoksessa Monika Ankele ja Benoît Majerus (toim.) Material and Immaterial Cultures of Psychiatry. Transcript. Open access, 334–353.
Hunter, Victoria. 2015. "Introduction." Teoksessa Victoria Hunter (toim.) Moving Sites: Investigating Site-Specific Dance Performance. Lontoo ja New York: Routledge Taylor & Francis Group, 1-21.
Kellokumpu, Simo. 2019. Choreography as a Reading Practice. Doctoral dissertation. University of the Arts Helsinki.
https://www.researchcatalogue.net/view/437088/437089
Levinas, Emmanuel. 2008/1978. Existence and Existents. Käännös Alphonso Lingis. Pittsburgh: Pennsylvania.
Levinas, Emmanuel. 2006. Entre nous: on Thinking-of-the-other. Käännös Michael B. Smith ja Barbara Harshav. London: Continuum.
Levinas, Emmanuel 2000/1974. Otherwise than Being or Beyond Essence. Käännös Alphonso Lingis. Pittsburgh, Pennsylvania: Duquesne University Press.
Levinas, Emmanuel. 1996a. Etiikka ja äärettömyys: keskusteluja Philippe Nemon kanssa. Suom. Antti Pönni. Helsinki: Gaudeamus, 32–97.
Levinas, Emmanuel. 1996b. “Toisen jälki.” Teoksessa Etiikka ja äärettömyys: keskusteluja Philippe Nemon kanssa. Suom. Outi Pasanen. Helsinki: Gaudeamus, 98–121.
Levinas, Emmanuel. 1993/1987. Outside the subject. Käännös Michael B. Smith. Stanford, California: Stanford University Press.
Levinas, Emmanuel. 1989/1948. "Reality and Its Shadow." Käännös Alphonso Lingis. Teoksessa Sean Hand (toim.) The Levinas Reader. Basil Blackwell: Oxford, UK & Cambridge, MA, USA, 129–143.
Lingis, Alphonso. 1978. “Translator’s Introduction.” Teoksessa Emmanuel Levinas 2000/1974 Otherwise than Being or Beyond Essence. Käännös Alphonso Lingis. Pittsburgh, Pennsylvania: Duquesne University Press, xvii–xlv.
Llewelyn, John. 1991. The Middle Voice of Ecological Conscience: A Chiasmatic Reading of Responsibility in the Neighborhood of Levinas, Heidegger and Others. New York: San Martin Press.
Loevy, Katharine. 2017. “‘The Fear of the Dog’: Levinas’s Rhetoric on Animal Violence.” Philosophy Today. 61: 1, 155–173.
Moran, Dermot. 2000. Introduction to Phenomenology. London and New York: Routledge.
Rouhiainen, Leena. 2017. “Exposing Breath: An Experiment in Undoing Data through Artistic Research.” Teoksessa Mirka Koro-Lundberg, Teija Löytönen, Marek Tesar (toim.) Disrupting Data in Qualitative Inquiry: Entanglements with the Post-Critical and Post-Anthropocentric. New York: Peter Lang Publishing, 67–78.
Rouhiainen, Leena. 2015. “Priming the Body. Breath as a Foundation for Exploring Ethical Artistic Practice.” Nordic Journal of Dance 6(1): 6–21.
Rouhiainen, Leena. 2011. “Fenomenologinen näkemys oppimisesta taiteen kontekstissa.” Teoksessa Eeva Anttila (toim.) Taiteen jälki:Taidepedagogiikan polkuja ja risteyksiä. Helsinki: Teatterikorkeakoulu, 75–94.
Rouhiainen, Leena. 2010. “A Mono-Trilogy on a Collaborative Process in the Performing Arts.” Teoksessa James Freeman (toim.) Blood, Sweat & Theory: Research Through Practice in Performance. United Kingdom: Libri Publishing, 139–150.
Rouhiainen, Leena. 2009. “Havainnoiva tanssi.” Synteesi: Taiteidenvälisen tutkimuksen aikauslehti 1(29): 53–64.
Rouhiainen, Leena. 2008. “Somatic Dance as a Means of Cultivating Ethically Embodied Subjects.” Research in Dance Education 9 (3): 241–256.
Rouhiainen, Leena. 2006. “Mitä somatiikka on? Huomioita somaattisen liikkeen historiasta ja luonteesta.” Teoksessa Pia Houni, Heta Reitala ja Leena Rouhiainen (toim.) Liikkeitä näyttämöllä:Näyttämö & Tutkimus 2. Helsinki: Helsinki University Press, 10–34.
Pönni, Antti. 1996. "Toinen on ensimmäinen. Lähtökohtia Emmanuel Levinasin ajatteluun." Teoksessa Emmanuel Levinas Etiikka ja äärettömyys: keskusteluja Philippe Nemon kanssa. Käännös Antti Pönni. Helsinki: Gaudeaumus, 7–31.
Sparrow, Tom. 2013. Levinas Unhinged. Winchester, UK and Washington, USA: Zero Books.