10.4.2020
Rakas kuusi, vai pitäisikö minun sanoa Harakan kuusi? Minulla ei ole oikeastaan ollut muuta vaihtoehtoa, kun mietin mikä (tai kuka) olisi merkittävä puu Harakan saarella. Koska sinä olet saaren ainoa kuusipuu, ja vielä saaren korkein puu, ja kasvat keskellä saarta, sinua ei voi kerta kaikkiaan olla ajattelematta saaren merkittävänä tai huomattavana puuna. Toki Harakka on tunnettu vanhoista lepistään, joista osa taitaa jopa olla suojeltuja, tai sitten ne vain sattuvat kasvamaan saaren suojellulla alueella. Ja toki Harakan vanhat tuomet ovat myös aivan poikkeuksellisia, varsinkin kukinta-aikaan. Mutta mikään leppä tai tuomi ei ole ainut ja yksilönä erityinen siten kuin sinä. Yrittäessäni tutustua erilaisiin puihin tämän hankkeeni puitteissa, Kohtaamisia merkittävien ja merkityksettömien puiden kanssa, tai tarkemmin huomattavien ja huomaamattomien puiden kanssa, on tietysti suuri houkutus valita itselle läheiseltä tuntuvia puita, jotka aina mahtuvat kategoriaan merkityksettömät tai huomaamattomat puut, vaikka olisivatkin juuri minun kannaltani merkittäviä. Mutta rakas kuusi, sinä olet kyllä merkittävä muillekin kuin minulle, jollakin tapaa ole sitä varmaankin kaikille saarelaisille. Sinua ei voi olla huomaamatta, vaikka harva viettää aikaa kanssasi, kuten minä nyt. Ja paikka, jossa istun, kalliolla hyvän matkaa luotasi, on minulle entuudestaan outo. Polku saaren eteläosaan kulkee ohitsesi toisella puolella. Valitsin tämän kohdan yhtäältä, koska tänään tässä on hiukan tuulen suojaa, ja toisaalta, koska uskoisin pääseväni tähän helposti Luontotalon pihan lävitse myös lintujen pesimisaikaan, joka alkaa melko pian. Hanhet ovat jo saapuneet, vaikkeivat ne vielä istu pesissään… Olen usein miettinyt miten on mahdollista, että sinä olet säilynyt saaren ainoana kuusena, että sinulla ei ole mitään jälkikasvua, ei juurakosta (mutta kuuset eivät varmaan yleensäkään tee versoja juurakostaan) eikä myöskään kävyistäsi tai siis siemenistäsi. Oletko sinä täällä niin eristyksissä poikamiehenä tai ”vanhana piikana” etteivät tuulet ole päässeet pölyttämään kukintojasi? Vai onko ongelma siinä, että olet jotain erityistä kuusityyppiä, joka ei kasva täällä luonnonvaraisena? Voi hyvinkin olla, että sinut on istutettu tänne joskus Puolustusvoimien kemian koelaitoksen aikaan, sillä kasvat keskellä niin sanottua vanhaa puutarhaa, jossa maa edelleen on viljavaa, ja josta joka kevät versoo runsaasti narsisseja ja loppukesästä sormustinkukkia. Ulkomuodoltasi olet kyllä kuin mikä tahansa kuusi, en ymmärrä miksi olisit erilainen. Mutta voi olla, että maaperä on liian karua jälkikasvulle? Ei, ei voi olla, juurihan kerroin, että sinun kasvupaikallasi maa nimenomaan on viljavaa. Syynä täytyy olla ”kavereiden” puute. Ehkei lähistöllä, siis Kaivopuistossa tai lähisaarilla Särkällä ja Uunisaaressa kasva kuusia. Kaivopuistossa, heti kahvila Ursulan takana kadun toisella puolella on kyllä kuusia, mutta ehkä ne ovat väärän laisia. Vaikea uskoa, ettei tuuli kuljettaisi siitepölyä tänne asti, vaikka tuuli tosin useimmiten käy lounaasta ja siellä on lähisaariin matkaa, Pihlajasaaren kuuset voisivat pölyttää tänne asti? No, mitäpä turhaa spekuloida, kasvat siinä itseksesi ja näytät voivan hyvin ilman jälkeläisiä ympärilläsi tai missään koko saarella. Voisihan ajatella, että tänne olisi juurtunut joku toinenkin kuusi, siksi ajattelen, että sinut on istutettu. Ehkä kemistit ajattelivat, että täytyy olla edes yksi pihakuusi. Niinhän sanonta kuuluu: Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto. No, heidän asuntonsa ei ollut sinun juurellasi, ei edes heidän työpaikkansakaan, tarkkaan ottaen, mutta ajatus on silti selvä. Sitä kuusta kuuleminen, jonka kanssa elämäänsä elää. Vaikka olen ollut paljon poissa saaresta viime aikoina, haluan yrittää palata tänne kuuntelemaan sinua, silloin tällöin. Kiitos, että jaksat kasvaa siinä niin komeana, ja kannat mukanasi kaikki vuotesi niin kauniisti. Tapaamisiin!
18.4.2020
Kuusi hyvä, vai sanoisinko sittenkin Rakas Kuusi? Hauska nähdä toistamiseen! Tarkoitukseni oli tulla tapaamaan sinua samaan paikkaan kuin viimeksi, itäpuolelle kalliorinteeseen, mutta kuinka ollakaan, se mitä yritin välttää, olikin tapahtunut. Lähellä paikkaa, jossa viimeksi istuin olikin nyt hanhiemo istumassa pesässään, ja lähestyessäni huolestuneen näköinen uros suuntasi minua kohti. Se ei ollut kieli pitkällä raivoissaan, mutta yritti kuitenkin näyttää, että sinne ei kannattaisi tulla. Olisin varmaan voinut istuutua suhteellisen lähelle entistä paikkaani, mutta luovutin yrittämästä, en halunnut haastaa riitaa, enkä itsekään turhaan hermostua. Olin siis jo kääntymässä pois, kunnes oivalsin, että voisin valita toisen kuvakulman ja toisen paikan vierailla lähelläsi. Luoteistuulen kannalta olisi suhteellisen miellyttävää istua missä tahansa lähelläsi, sillä kasemattikumpare toimisi ainakin osittaisena tuulensuojana. Idästä päin olisit myös melkein vastavalossa näin iltapäivällä, joten vaihdoin suosiolla paikkaa. Nyt kamera on vanhalla kivitasanteella polun puolella, ja minä istun aivan sinun juurellasi maassa, aika lähellä paikkaa, jossa istuin viikoittain sian vuonna 2008, vaikka silloin minulla oli palli mukanani, jolla istua, ja minusta oksasi roikkuivat alempana niin, että juurellasi oli melkein täysin piilossa ohikulkijoilta. En näe rungossasi oksanjälkiä, joten kuivia alempia oksiasi ei ole katkottu. Olet ehkä vain itse venynyt pituutta näinä kahtenatoista vuotena, ja sitä paitsi lännen puoleinen paksu oksa on kääntynyt kasvamaan melkein pystysuoraan, kuin toinen latvus tai runko. Viimeksi mietin, miksei sinulla ole jälkikasvua, ja huomasin, ettei sinulla ole lainkaan käpyjä. Nyt ajattelen enemmän, miten kosteaa maa on tässä ympärilläsi, toisin kuin muualla kallioilla. Aivan vieressäni kukkivat siniset ja valkoiset lumikellot, ja vinosti vasemmalla takanani ensimmäiset narsissit ja pääsiäisliljat ovat juuri puhkeamassa kukkaan. Kun katselen oksiasi takanani huomaan, että alimmat oksat ovat pudottaneet neulasensa ja kuivuneet pois, ainakin pääosin. Siksi juurellasi ei ole enää piilossa kuten ennen. – Jostakin syystä minun on hankala löytää oikeaa tapaa puhutella sinua, tuntuu kuin kirjoittaisin itselleni. Vai johtuuko se siitä, etten malta kuunnella? Kun kuulostelen ääniä ympärilläni, kuulen ennen muuta tuulimyllyn ujelluksen ja hanhien kaakatuksen; nyt on se aika, kun on selvitettävä kuka mihinkin pesänsä tekee. Aina välillä lokit kirkuvat sekaan. Ja kyllä sinun oksasi kohisevat tuulessa vähän väliä. Ääni tulee niin korkealta, etten aina tajua, että juuri oksistosi se on, joka humisee. Välillä ajattelen, että minun olisi kehitettävä itselleni jonkinlainen systemaattisempi kuunteluharjoitus, tai aistimisharjoitus, muuten tästä tapaamisesta ei tule vuoropuhelua tai millään tavalla vastavuoroista kohtaamista. Toisaalta syy miksi kirjoitan sinulle, on juuri siinä, että yritän löytää vaihtoehtoisia tapoja viettää aikaa yhdessä, ilman että minä vaatisin sinua tekemään mitään, tai edes huomaamaan minut. Olen joskus yrittänyt puhua sinun nimissäsi, tai en siis juuri sinun, vaan eräiden muiden puiden nimissä tälläkin saarella, esiintynyt puuna tavallaan, tai väittänyt leikisti olevani puu, sillä niinhän fiktiossa voi tehdä. Toisaalta olen ajatellut, että voimme esiintyä yhdessä kameralle, ja kuvaamalla sinua aikoinaan kauempaa ja lähempää ja vielä sinun juureltasi, oksiesi lävitse, halusin yrittää kiinnittää huomion sinuun. Nyt yritän tehdä sen puhuttelemalla sinua. En siis puhu sinun puolestasi tai sinun nimissäsi, mutta en myöskään yritä saada sinua puhumaan minkään erityisen teknologian avulla, tai äänittää ja tulkita ”puhettasi” sellaisena kuin minä, tai ihmiskorva yleensä sen kuulee. En pyydä sinua piirtämään tuulen avulla, enkä muuta veden haihtumisprosesseja tai sähkömagneettisia reaktioitasi ääniksi, jne. Tällainen puhuttelu muuttuu helposti yksinpuheluksi, ja sehän ei ole tarkoitus. Siksi minun pitäisi kehittää jokin tapa tai sääntö, jonka avulla voisin helpommin yrittää kuunnella sinua, aistia sinun olemassaolon tapaasi. Mutta ehkä se jää ensikertaan. Nyt huomaan, että jalkani puutuvat tässä juurellasi istuessani, ja hanhet ympärilläni kaakattavat niin voimallisesti, että ne vievät kaiken huomion. Ehkä ensi kerralla löydän taas jonkun uuden paikan läheltäsi, tai uuden kulman lähestyä sinua. Siihen saakka – voi hyvin! Ja kiitos tästä hetkestä kevään kynnyksellä…
22.4.2020
Rakas Kuusi, hauska nähdä taas, ja nyt uudesta kulmasta. Jotta voisin saada sinut kuvaan kokonaan – siis maan yläpuolella kasvavan osan sinusta – jouduin siirtämään kameran aika kauas lounaaseen. Ja niin myös istun melko kaukana sinusta, jotta näkyisin kuvassa mutta voisin silti istua kalliolla. Käytännössä istun lähestulkoon keskellä polkua, joka tässä kohtaa katoaa kallioihin, mutta juuri nyt se ei haittaa, sillä täällä ei ole paljoa väkeä. Pari ihmistä puuhaa idempänä risukasojen luona, mutta muuten täällä on lähinnä lokkeja ja hanhia, kuten kuvasta kuuluu. Lisäksi on harvinaisen tyyntä, pilviä kerääntyy hiljakseen, mutta ne ovat poutapilviä, toistaiseksi. Kauempaa kuuluu moottoriveneiden ääniä, variskin raakkuu jossakin. En tunne lintujen ääniä, mutta tiedän, että täällä on muitakin kuin lokit ja tiirat, hanhet ja varikset. Meriharakoilla on omanlaisensa ääni, mutta ne ovat usein lähempänä rantaa. En tiedä kuuletko lintujen äänet? Ehkä niillä ei ole sinulle merkitystä. Mutta tutkijat ovat havainneet, että kasvit voivat kyllä tunnistaa esimerkiksi solisevan veden äänen, ja siinä on tietysti järkeä. Sinä seisot siinä kaksilatvaisena (vaikkei se näy tästä suunnasta) oli lähelläsi vettä tai ei, ehkä koska maasto on juuri tässä aika kosteaa. Ja juurellasi kasvaa valtava määrä pääsiäisliljoja, jotka kohta puhkeavat kukkaan – vaikka pääsiäinen onkin tältä vuodelta ohi. Osa oksistasi näyttää kuivahtaneilta, ehkä kärsit kuivuudesta sittenkin. Mutta olet kyllä komea korkeana kasvaessasi, ellet olisi rinteen suojassa mittasi tuntuisi varmaan vieläkin hurjemmalta. Ylöspäin kääntyvät oksasi ovat jotenkin outoja, en ole nähnyt sellaisia muissa kuusissa. Tietysti oksat voivat kaartua, mutta että ne kääntyvät kasvamaan kohtisuoraan ylöspäin kuin ylimääräisinä runkoina tai mahdollisina vaihtoehtoisina latvuksina, sitä en muista nähneeni. – Olet koko ajan pienessä liikkeessä, ikään kuin tanssit tuulen kanssa, hiukan, hellävaroin ja kevyesti. Onko se sinusta nautinnollista, vai sopeudutko siihen, että tuuli heiluttelee oksiasi vain väkipakosta? Vaatiiko tasapainon säilyttäminen paljon työtä? Ihmisen lihakset työskentelevät herkeämättä pitäen pystyasennon, ja niin on varmaan sinunkin kohdallasi. – Tähän kynäni päätti lopettaa (tai loppua), joten palasin kameran luokse ja löysin laukustani toisen kynän. Tämänkertainen ”keskustelumme” katkesi siis yllättäen. Toivottavasti tapaamme taas kohta. Kaikkea hyvää sinulle siihen saakka! Ja kiitos taas!
3.5.2020
Rakas kuusi, hauska nähdä taas, oudossa säässä. Tuuli on tuonut mereltä hullun sumun, joka peittää kaiken vaaleaan usvaan, vaikka aurinko silti paistaakin. Oksasi heiluvat tuulessa, ja ilmassa leijuu pienen pieniä vesipisaroita, joista ne varmaan pitävät – eräänlainen minisuihku. Huomaan, että pisarat suomentavat silmälasini ja tekevät tahroja paperiin. Eniten minua kuitenkin huolestuttaa hanhiuros, joka vahtii minua tarkasti, koska pienen kallionkumpareen toisella puolella istuu luultavasti emo hautomassa pesässään. Siinä se ainakin viimeksi istui, kun yritin lähestyä sinua tästä suunnasta. Mutta tässä istuessani en sitä näe. Voihan olla, että pesiminen ei onnistunutkaan, mutta miksi uros tässä tepastelisi niin tärkeänä, ellei emäntä istuisi aloillaan? Outo sää joka tapauksessa – ja tuuli on kylmä. Tämä kosteus on tietysti sinulle hyväksi, se huuhtoo pois talven pölyt – vaikka saari on yleensä niin tuulinen paikka, että paljon pölyä oksillesi on tuskin päässyt kertymään. Nyt on toukokuu, ja kuvittelin että huhtikuun säävaihtelut ja takatalvet olisivat, niin, takana päin. Mutta onhan joskus juhannuksenakin satanut rakeita. Tämä usvainen maisema on huikean hieno tavallaan, en tiedä näkeekö kamera sen, ja sinä seisot niin jylhästi itseksesi, ettei sellaista vaaleanvihreää ohutta oksistoa, josta sumu tekee maagisen, ole aivan lähelläsi. Miten olet voinut viime päivinä? Nouseeko mahla sinunkin rungossasi niin kuin koivuissa, vaikket olekaan luomassa kokonaista lehvistöä. Mutta kuusenkerkät, uudet kasvukohdat oksien kärjessä varmaan sinäkin teet? – Tänään tuuli on niin kylmä, etten varmaan viihdy tässä kovin pitkään. Toivon ettet pane pahaksesi vaikken jääkään seuraasi pidemmäksi aikaa? Ja miksi sinä siitä välittäisit? Istun täällä maassa, kaukana juuristasi, kalliolla sammaleiden välissä. Tuskin havaitset läsnäoloani, kun minullakin on vaikeuksia tuntea sinun läsnäolosi, vaikka olet niin kookas ja komea, ja hallitset maisemaa yksinvaltiaan tavoin. Ei, en aio enää puhua yksinäisyydestäsi, mitäpä siitä jankuttamaan. Jokainen joutuu sopeutumaan niihin rajoituksiin, jotka hän on syntymänsä ajan ja paikan myötä saanut. Ja siihen nähden olet todellinen malliesimerkki – kasvaa nyt kallioluodolla ihmisten ja lintujen keskellä tuollaiseen mittaan, se on aikamoinen saavutus! Mutta nyt, saavutuksista puheen ollen, olen minäkin saavuttanut sopeutumiseni ääripisteen, en kerta kaikkiaan enää jaksa värjötellä tässä, vaan lähden sisään lämpimään ja tulen luoksesi uudestaan jonakin päivänä, kun tuuli on leudompi. Voi hyvin siihen saakka, ja kiitos taas!
28.6.2020
Hyvä kuusi, rakas kuusi, arvoisa kuusi, kunnioitettu kuusi… siitä on niin kauan, kun viimeksi tapasimme, etten edes muista millä tavalla sinua lähestyin, enkä myöskään tarkkaan ottaen mistä suunnasta. Oliko se alhaalta polulta länsipuoleltasi, vai kalliolta itäpuolelta? Tämä on joka tapauksessa ensimmäinen kerta, kun lähestyn sinua ylhäältä rinteestä, näköalapaikan alapuolelta. Polku ja portaat oikealla puolella, jotka vievät saaren eteläkallioille, ovat edelleen suljetut lintujen pesimisrauhan vuoksi, mutta periaatteessa melkein kaikki pesät ovat jo tyhjentyneet. Tässä missä nyt istun, tepasteli äsken iso harmaa lokinpoikanen, mutta muuten ei ole näkyvissä ketään. Vielä muutama viikko sitten tässä rinteessä oli montakin hanhiemoa istumassa hautomassa, mutta nyt niistä on jäljellä vain painaumat ja höyheniä. Edes hanhipariskuntia tepastelemassa pikku pörröt perässään ei enää näy. Eli kohta voin varmaan tulla lähemmäksikin sinua tapaamaan. Nyt juurellasi kukkivat valkoiset malvat tai floksit, täältä käsin en erota kummat, mutta muistelisin että ne ovat malvoja – ja aivan juurellasi, varjossa, maitohorsmat tietysti. Itäpuolella ne sekoittuvat sormustinkukkiin. – Harakan perinteiset hyönteistutkijat ovat ripustaneet pyydyslamppunsa melko korkealle oksaasi, tänne pohjoispuolelle. En muista nähneeni sitä aiemmin, mutta ehkä tarkastelin sinua toisesta suunnasta. Kalliolla liikkuu turisteja, kielloista huolimatta. Ehkä he ovat päätyneet sinne toista kautta… Ja tuuli yltyy. Kaikkialla on kuivaa. Rinne, jossa istun, on aivan rutikuiva, melkein pölyä. En käsitä kuinka kasvit selviävät, mutta ehkä niillä, pienilläkin, on syvät juuret, jotka löytävät vettä maasta. Tässä missä istun, on koivuvesakkoa, joka on katkottu aivan juuresta asti, ilmeisesti jotta maasto säilyisi jotenkuten avoimena. Tässä istun itse asiassa kasematin katolla, niin luulisin. Yritin äsken kuvata näkymää näköalapaikalta kaupunkiin päin ja tajusin, että se on kasvanut tyystin umpeen. Onneksi merelle päin on vielä avointa. En tiedä vaikuttaako saaren rehevöityminen sinun elämääsi millään olennaisella tavalla. Kaakosta leviää lepikkoa kilpailemaan vanhan puutarhan rikkaasta maaperästä, mutta lepät myös lannoittavat maata, sitovat typpeä tai jotakin, mikäli muistan oikein. Ainakaan kuivuus ei näytä sinua haittaavan. Jos selviät syysmyrskyistä ja talvipakkasista muutaman viikon helle tuskin tuntuu missään. – Jotenkin olet vielä kookkaampi, kun sinua katselee näin ylempää rinteestä. Oksasi heiluvat tuulessa, mutta runkosi ei huoju. Ja latvuksesi, joka on jakautunut kahtia, näyttää sen vuoksi erityisen tuuhealta. Toisin kuin monet kuuset, joiden latva on ohut soiro, sinun latvasi on tuuhea ja leveä, kaksinkertainen kun on, ja näyttää vielä tavallista pyöreämmältä muutenkin. – Lokit kirkuvat ja kirkuvat. Ne eivät piittaa minusta, luulisin, vaan muista kulkijoista. Tai sitten ne mekastavat vain muistuttaakseen toisiaan olemassaolostaan. Sinä olet vaiti. Jos istuisin lähempänä, kuulisin, miten humiset, mutta se on oikeastaan tuulen ääni, eikä sinun. Tiedemiehet ja -naiset ovat tutkineet kasvien ääntelyä, ja ne kyllä lähettävät jonkinlaisia napsahduksia tai vastaavia – ja kuulevat veden äänen! Mutta koskeeko se kuusia, sitä en tiedä. Hauska nähdä sinut pitkästä aikaa, joka tapauksessa, vaikkei minulla olekaan mitään tärkeitä uutisia – ehkä sellaisena voisi pitää sitä, että hellesäät ovat vaihtumassa viileämmiksi ja huomisillaksi on luvattu sadetta. Eli, kohta pääset suihkuun. – Kaikkea hyvää sinulle jatkossa, ja toivottavasti tapamme heinäkuussa hieman useammin. Voi siis hyvin, ja kiitos taas!
17.7.2020
Rakas Kuusi, hauska nähdä pitkästä aikaa, ja uudelta suunnalta. Istun kalliolla eteläpuolellasi, tai oikeastaan etelän ja lounaan välillä, ja vielä pari viikkoa sitten tämä alue oli rauhoitettu lintujen pesimispuuhiin. Aivan lähelläni on selvästi entinen pesäpaikka, ja se onkin suojaisa kalliopaaden reuna. Nyt missään ei näy edes lokinpoikaisia, ja maisema on yllättävän hiljainen. Tai ei, sillä juuri äsken aika voimakas moottorin ääni lopulta vaimeni, ja nyt kuulen toisen, tosin pienemmän moottoriveneen äänen lähestyvän ja loittonevan. Kun tulin kallioille näin vanhemman rouvashenkilön tai sanoisinko iäkkäänpuoleisen naisihmisen ripustavan hyönteislamppua oksaasi pohjoispuolella. Se ei näy täältä, mutta näköalapaikalta se erottuu selvästi. Hän oli saarella kahdeksankymmenluvun lopulta asti hyönteisiä keränneen tutkijapariskunnan tytär, joka oli ”kokemassa verkkoja”, eli tyhjentämässä satimeen jääneitä hyönteisiä. En tiedä onko se vain lampun valo, joka houkuttelee hyönteiset yöllä ansaan, vai onko lampun alapuolella olevassa säiliössä jotain muuta houkutinta. Tämä on muistaakseni ensimmäinen vuosi – ainakin vähään aikaan – kun lamppu on kiinnitetty sinun oksaasi. Niitä taitaa olla useampia eri puolilla saarta, ja sinun oksallasi roikkuva on aika korkealla. Mutta sinun mittaasi suhteutettuna se on tietenkin varsin matalalla. Benji-hyppyteline, joka sinisenä kurkottaa kohti pilviä takanasi oikealla, on enemmän samaa ”kaliiberia”. Se on selvä merkki siitä, että nyt on siirrytty loppukesään. Yleensä yhdistän sen elokuulle. Silloin Kaivopuiston rantaan laiturin lähelle ilmestyy lautta, ja rannalla on valtava ajopeli, jonka lavalta benji-torni nousee. Jos sen asettaisi aivan sinun viereesi, se olisi varmasti korkeampi, mutta tässä istuessani sinä olet etualalla ja täytät melkein koko näkökenttäni. Nyt on niin tyyntä, että huojut vain tuskin havaittavasti, ylemmät oksasi liikahtelevat hitaasti, ja alemmat oksasi ikään kuin keinuvat hiljaa. Nautit varmaan valosta, vaikka se teettää työtä, mutta en tiedä onko tämä helle sinusta miellyttävää vai ei. Tuskin pidät kovin kuumasta, kun selviät niin korkealla pohjoisessakin. En tiedä varmuudella, mutta kuvittelen että koko Siperia on etupäässä kuusipuuta, olisikohan niin? Siis metsäosuudeltaan. Täältä katsottuna olet todella muhkea, eikä ole yhtä selvää, että teitä on kaksi, jos latvuksen mukaan ajatellaan. Mutta ehkä on viisaampi ajatella juurakkoa, ja silloin kaksi latvusta ei ole sen kummempi juttu kuin hiukan lisää oksia, tai jotakin. Tekisi mieleni kysyä mitä sinulle kuuluu? Mutta se tuntuu hullulta. Ihan konkreettisesti sinulle kuuluu varmaan osin samaa kuin minullekin, eli moottoriveneiden ääniä, jotka peittävät kaikki muut äänet alleen. Vain lokkien kirkuna pärjää niille. – Olen nyt saaressa päivittäin, näyttelyvahtina, ja lisäksi vierailen rannalla pienen männyn luona heinäkuun ajan. Kuljen siis ohitsesi joka päivä, mutta nyt vasta sain aikaiseksi istahtaa tähän luoksesi hetkeksi. Ja jotta saisin sinut kuvaan kokonaisuudessaan, siis maanpäällisen osasi, istun tässä kalliolla aika etäällä sinusta. Läsnäolosi tuntuu silti vahvasti tänne asti, koska olet ainoa omanlaisesi ja jotenkin ihanasti siinä, näennäisesti samanlaisena kuin aina ennenkin. Minun silmissäni näytät samalta kuin 20 vuotta sitten, vaikka tiedänkin, että sinäkin muutut ja kasvat koko ajan kuten muutkin kasvit ja kaikki elollinen. On silti hienoa, että olet siinä juuri sellaisena kuin olet. Kiitos siitä, ja nähdään taas….
25.8.2020
Rakas kuusi, hauska nähdä taas, pitkästä aikaa, ja niin mukavissa merkeissä. Sateen jälkeen maa on märkä, sammaleet ja jäkälät kallioilla pöyhistelevät virkistyneinä ja kuihtuneet, siementen peitossa olevat kultapiiskutkin näyttävät jotenkin virkeämmiltä. Ja sinä olet yhtä uhkea kuin aina. Koska tämä saattaa olla viimeinen visiittini, tai ainakin edessä on pitkä tauko, halusin lähestyä sinua samalta suunnalta – surin piirtein – kuin mistä aloitin. Nyt on sen verran myöhäinen iltapäivä, etten auringon vuoksi valinnut ihan samaa kuvakulmaa. Ja ensi kertaa sinua lähestyessäni istuin kalliolla enkä kivellä. Mutta silti. Muistan ajatelleeni, että tekisin sarjan, jossa sama kuva toistuisi, mutta kun hanhet pesivät juuri siinä missä olin istunut, tai aivan siinä lähellä, enkä halunnut niitä häiritä, tajusin, ettei oikeastaan ollut mitään syytä toistaa aina samaa kuvaa. Onhan itse asiassa paljon kiinnostavampaa nähdä tai näyttää sinusta eri puolia. – Nyt kuulen, että luontotalon väki kulkee kallioilla takanani ja keskustelee jostain puutarhan hoitoon tai vastaavaan liittyvistä asioista. Sinua ne eivät hetkauta. Kuuselle tämä on varmaan aivan erityisen turvallinen paikka, sillä täältä ei puita kaadeta noin vaan, onhan kyseessä luonnonsuojelualue. Jos kasvaisit muutama kymmenen metriä pohjoisempana tilanne olisi toinen, sillä silloin juuresi haittaisivat kasematin perustuksia, ja sinun olisi käynyt kalpaten jo kauan sitten, kuten kävi tuomille, jotka kasvoivat kasematin katolla. – Täältä et näytä yhtä symmetriseltä kuin lännempää, sillä tästä näkee, että itä- tai koillissuunnassa oksasi levittäytyvät paljon laajemmalle ja ulottuvat kauemmas rungostasi. Syynä on varmaan tuuli, joka usein puhaltaa voimakkaasti lännestä tai lounaasta, ja koillinen on siten tuulen suojassa, ja samalla lähempänä kasematin rinnettä. Tästä katsottuna olet todellakin aikamoinen muotopuoli. Mutta ehkä se kertoo enemmänkin siitä, että kaikki muuttuu sen mukaan, mistä päin sitä tarkastelee, sinäkin, joka muuten vaikutat niin vakaalta ja pysyväiseltä. – Kun aurinko peittyy pilveen, tuntuu ilmassa jo selvästi syksyn koleus. Silti joku lintu visertää puissa luototalon vieressä, kuin olisi kevät. Ja meren kohinan lisäksi kuulen kimalaisten surinan tässä kiven juurella. Ne pyörivät vaaleiden maksaruohojen kimpussa, jotka vielä ovat kukassa. Oikeastaan ne eivät ole varsinaisia maksaruohoja, vaan niiden kookkaampia sukulaisia. Ja onhan täällä pietaryrttejä ja rantakukkia ja mäkikuismaakin. Nyt kun kiinnitin niihin huomiota, kimalaiset katosivat, ja niiden sijaan kuulen veneiden moottorit ja meren. Miksi kiinnitän huomioni kaikkeen muuhun paitsi sinuun, vaikka nimenomaan sinua tulin tähän tapaamaan? Olen jotenkin luovuttanut yrityksistäni päästä jonkinlaiseen kosketukseen kanssasi. Kaikki ympärilläsi vaikuttaa niin paljon helpommin lähestyttävältä, jopa pieni tuulimylly takanasi, jonka vaimean ujelluksen kuulen, vaikken sitä näekään tähän. Toivottavasti sinulla on ollut hyvä ja tuottoisa kesä, että olet kerännyt voimia syysmyrskyjen ja talven pimeiden päivien varalle. Olen pahoillani, etten ole vieraillut luonasi useammin, ja kiitollinen niistä kerroista, jotka olen saanut viettää kanssasi. Toivotan sinulle onnea ja menestystä tuleviin koitoksiin ja kaikkea hyvää kaikille muillekin lähipiirissäsi. Näkemiin, tai ehkä sittenkin hyvästi! Niin, ja kiitos kaunis, todellakin, kiitos kaikesta työstä mitä siinä seisoessasi teet meidän kaikkien muiden hyväksi. Kiitos!
10.4.2020
Dear Spruce, or should I say Spruce of Harakka? I really had no alternative when thinking of a remarkable tree on Harakka island. Because you are the only spruce tree on the island, and the tallest tree on the island and you grow in the middle of the island, one cannot help thinking of you as the remarkable and notable tree of the island. Sure, Harakka is known for its old alder trees, some of which might even be protected or then they happen to grow in the protected area of the island. And the old bird cherries on Harakka are surely truly exceptional, especially when in bloom. But no alder or bird cherry is singular and special as an individual, like you. When I try to familiarize myself with various trees within this project of mine, meetings with significant and insignificant trees, or remarkable and unremarkable trees, to be more exact, it is tempting to choose trees that one feels close to, which always fit into the category insignificant or unremarkable trees, even though they would be significant from my perspective. But, dear spruce, you are significant for others besides me, and in some sense probably for everybody on the island. One cannot avoid noticing you, although few people spend time with you like I do now. And the place where I sit, on the rock rather far away from you, is not familiar to me from before. The path to the southern part of the island goes past near you on the other side. I chose this spot on the one hand because today here is shelter from the wind, and on the other hand because I assume to be able to reach this spot easily from the yard of the Nature House even during the birds’ nesting season, which is soon to begin. The geese have already arrived, even though they do not sit in their nests, yet… I have often wondered how it is possible that you have remained the only spruce tree on the island, that you have no offspring, not from your roots (although spruces probably do not usually grow offshoots from their roots) nor from your cones, that is, seeds. Are you here so isolated as a bachelor or spinster that the wind has not pollinated your flowers? Or is the problem that you are of a particular type of spruce, which does not grow here wild? Might be that you have been planted here at the time the Chemical Research Laboratory of the Armed Forces, because you grow in the midst of the so-called old garden, where the soil continues to be fertile and where plenty of daffodils sprout each spring and foxgloves later in summer. To your appearance you look like any spruce, I do not understand how you would be different. Perhaps the soil is too poor for offspring? No, that cannot be, I just told that the soil is especially fertile in the place where you grow. The reason must be lack of buddies. Maybe there are no spruces growing in the vicinity, in Kaivopuisto or the nearby islands like Särkkä and Uunisaari. In Kaivopuisto Park, right behind Café Ursula there are some spruces, but they might be of the wrong kind. Hard to believe that the wind could not transport pollen all the way to here, although the wind mostly blows from southwest and the distance to the nearest islands is longer in that direction; the spruces on Pihlajasaari Island could pollinate all the way to here? Well, useless to speculate, you grow here on your own and seem to be well without any offspring around you or anywhere else on the island. One would imagine some other spruce could have taken root here; that is why I think you have been planted. Perhaps the chemists thought that they needed at least one spruce in the yard. That is how the saying goes: you ougth to listen to the spruce under which you have your house. Well, their house was not at your base, not even their workplace, strictly speaking, while the idea is clear. You ought to listen to the spruce with whom you live your life. Although I have often been away from the island lately, I want to return here to listen to you every now and then. Thank you for keeping on growing here so handsome and carrying all your years so beautifully. See you soon!
18.4.2020
Dear Spruce, or should I say beloved Spruce? Great to see you again! My aim was to come and visit you in the same spot as last time, on the rocky slope to the east, but as it turned out what I tried to avoid had happened. Close to the spot where I sat last time there was now a goose mother sitting in her nest, and when I approached a worried looking male goose headed towards me. It was not enraged with its tongue out, but nevertheless tried to show that it was not a good idea to go there. I probably could have sat relatively close to my former spot but gave up trying; I did not want to pick a fight nor become nervous for nothing myself. I was about to turn away when I realized I could choose another perspective and another spot to visit near you. Considering the northwesterly wind, it would be relatively convenient to sit anywhere near you, because the hill formed by the cellar roof would serve as a partial wind protection. From the east you would be almost in backlight at this time of the afternoon. Thus, I willingly changed my place. Now the camera is placed on the old rock platform on the same side as the path, and I am sitting on the ground right next to you, quite close to the spot where I sat weekly during the year of the pig 2008, although at that time I had a stool to sit on with me, and I think your branches were hanging lower hiding me almost completely from passers-by. I cannot see any marks of branches on your trunk; your dry lower branches have not been cut. Perhaps you have simply grown taller during these twelve years, and moreover the thick branch on the western side has turned to grow almost vertically, as a second crown or trunk. Last time I wondered why you don’t have any offspring and noticed that you have no cones. Now I am thinking of the rather humid soil around you, unlike the soil elsewhere on the rocks. Right next to me blue and white snowdrops are blossoming and to the left behind me the first daffodils and narcissuses are about to burst forth. When I look at your branches behind me, I notice that the lowest branches have dropped their needles and dried out, at least for the most part. That is the reason why I am no longer hidden when sitting beneath you like before. – For some reason it is difficult to find the right way to address you, it feels like writing to myself. Or is it because I cannot contain myself and listen? When I listen to the sound around me, I hear first of all the howling of the windmill and the quacking of the geese; now is the time when they have to find out where to make their nests. Once in a while the seagulls cry intermixed with them. And your branches are rushing, too, all the while. The sound comes from so high up I do not always realize that it is your branches which really buzz. Sometimes I think I should develop some kind of more systematic practice of listening, or sensing, otherwise this meeting will not become a dialogue or a mutual encounter in any way. On the one hand the reason for writing to you is trying to find alternative ways of spending time together without demanding you to do anything, not even to notice me. I have sometimes tried to speak in your name, or not exactly your name, but in the name of some other trees on this island as well, in some sense performed as a tree, or playfully claimed I was a tree; in fiction you can do that. On the other hand, I thought we could perform together for the camera and by video recording you both from a distance and further away and also from beneath you, through your branches, I tried to focus attention on you. Now I try to do that by addressing you. Thus, I do not speak on behalf of you or in your name, neither do I try to make you speak with the help some specific technology, nor record and interpret your “speech” in a way that I or the human ear in general can hear. I do not ask you to draw with the help of the wind, nor transform the processes of evaporating water or your electromagnetic reactions to sounds and so on. This kind of addressing will easily turn into a soliloquy, although that is not the aim. Therefore, I have to develop some habit or rule to help me in listening to you, in sensing your way of existing. Perhaps we can save that for next time. Now I feel my legs getting numb sitting here beneath you and the geese around me are quaking forcefully, demanding all the attention. Perhaps next time I find a new spot next to you, or a new point of view e to approach you. Until then – be well! And thank you for this moment at the threshold of spring…
22.4.2020
Dear Spruce, nice to see you again, and now from a new perspective. In order to get all of you into the image – that is the part growing above ground – I had to move the camera rather far to southwest. And therefore, I am sitting at some distance from you as well, in order to be visible in the image and still sit on the rock. Actually, I am sitting almost in the midst of the path, which here disappears into the rock, but right now that does not matter because there are not many people around. A few of them are doing something near the pile of brushwood further east; otherwise, there are mainly seagulls and geese, as you can hear from the image. Moreover, it is unusually calm, some clouds gather slowly, but they are light summer clouds, so far. In the distance one can hear the sound of motorboats, a crow caws somewhere. I do not know the sounds of birds, although I know there are others here, besides seagulls and terns), geese and crows. The oystercatchers have a particular sound, although they often found close to the shore. Can you hear the sounds of birds? Perhaps they are of no importance to you. Researchers have discovered, however, that plants can recognize for example the sound of running water, and that makes sense of course. You stand there with your double crown (although one cannot see it from this direction) regardless of whether there is water nearby or not, perhaps because the ground right here is fairly humid. And an enormous number of daffodils or easter lilies, which soon will blossom, grow at your roots - even though easter is already over this year. Part of your branches look withered, perhaps you do suffer from drought after all. You are handsome, however, growing tall; if not sheltered by the slope your height would probably seem even more enormous. Your upward turning branches are somehow strange, I have not seen such branches in other spruces. The branches can bend, of course, but to turn and grow vertical like extra trunks or alternative crowns, that I cannot remember seeing before. – You are constantly moving a little bit, as if dancing with the wind, slightly, gently and lightly. Is it pleasurable for you or are you adapting to the fact that the wind is brandishing your branches only because you are forced to? Does keeping your balance require much work? Human muscles are ceaselessly working to maintain vertical posture and that is probably the case with you as well. – Here my pen decided to end (or run out) and I returned to the camera to find another pen in my bag. Our “conversation” was thus suddenly interrupted. Hopefully we will meet again soon. All the best to you until then! And thank you again!
3.5.2020
Dear Spruce, great to see you again in this strange weather. The wind has brought from the sea a funny fog that covers everything in a pale mist, even though the sun is shining. Your branches are swinging in the wind and tiny droplets are floating in the air, which they probably like – a kind of miniature shower. I notice how the drops blur my spectacles and create stains in the paper. My main worry, however, is the male goose, who guards me closely, because on the other side of the small mound a mother goose is probably hatching in her nest. There it was at least last time, when I tried to approach you from this direction. While sitting here I cannot see it. Perhaps the nesting did not succeed, although why would the male goose swagger around here, with such importance, if the lady of the house would not sit in her place? A strange weather in any case, and the wind is cold. This moisture is of course good for you, it wipes away the winter dust – although the island is usually such a windy place that much dust has hardly gathered on your branches. It is May and I imagined the changeable weather and cold spells of April to be over, behind us. But sometimes there has been hail in midsummer. This misty landscape is kind of amazingly fine, I don’t know if the camera can see it, and you are standing so rugged on your own, that there are near you none of those pale green thin branches, which the mist makes so magic. How have you been lately? Is the sap rising in your trunk as it does in birches, even though you are not creating a completely new foliage? Some kind of spruce sprouts, new spots of growth at the tips of your branches you, too, will probably create? – Today the wind is so cold that I will not stay here for very long. I hope you don’t mind if I don’t remain in your company for a longer time? And why would you mind? I am sitting here on the ground, far from your roots, on the rock between patches of moss. You probably hardly notice my presence, when I have difficulty in sensing your presence, even though you are so big and handsome, and dominate the landscape like an autocrat. No. I am not going to speak about your solitude, why go on about that. Everyone has to adapt to the limitations they have received through the time and place of their birth. And in that respect, you are a real epitome and example – to grow on a rocky islet in the midst of humans and birds up to that height, that is quite an achievement! Now, speaking of achievements, I have reached the endpoint of my adaptation, I simply cannot huddle here any longer, but will go indoors for some warmth and come back to you another day when the wind is milder. Be well until then and thank you again!
28.6.2020
Dear Spruce, beloved spruce, esteemed spruce, honored spruce … it is so long time since we met that I cannot even remember in what manner I approached you, nor exactly from which direction. Was it down by the path on your western side, or from the rock on the eastern side?
This is nevertheless the first time when I approach you from up on the slope, from below the panorama spot. The path and the stairs on the right, which lead to the southern rocks of the island are still closed to let the birds keep nesting in peace, although basically almost all the nests are already empty. Here where I am sitting now a big grey seagull chick was strutting along a moment ago; otherwise, there is nobody in sight. Only a few weeks ago several goose mothers were sitting on the slope hatching, while now there are only some dips and feathers left. Not even goose couples strutting around with their small fluffy young are any longer to be seen. Thus, I will soon be able to come closer to visit you. Now white mallows or phlox are blossoming around you, from here I cannot distinguish them, but I think I remember they were mallows, and right at your roots, in the shade, the fireweeds, of course. On the eastern side the mix with the foxgloves. – The traditional insect researchers have placed their trap lamp rather high up on your branch, on this northern side. I don’t remember seeing it before, probably because I looked at you from the other side. Tourists are moving on the rocks, despite the prohibitions. Perhaps they have ended there via another path… And the wind is rising. Everything is dry. The slope where I sit is completely bone-dry, almost mere dust. I don’t comprehend how the plants an make it, although perhaps even the small ones have deep roots that can find water in the ground. Where I sit the coppice of birches is cut very close to the ground, probably to maintain the terrain relatively open. Actually, I am sitting here on the roof of the ammunition cellar, I assume. I just tried to photograph the view towards the city from the panorama spot and realized it is completely overgrown. Luckily the view towards the sea is still open. I don’t know whether the eutrophication of the island has any crucial influence on your life. From southeast the alders are expanding to compete for the rich soil in the former garden, although they also fertilize the soil by binding nitrogen or something, if I remember correctly. At least you do not seem to be bothered by the drought. If you can survive the autumn storms and the winter colds, a few weeks of a heatwave is hardly a problem for you. – In some way you seem even bigger when observed from higher up on the slope. Your branches are swinging in the wind, but your trunk does not waver. And your crown, which is divided in two, seems especially dense because of that. Unlike many spruces with thin elongated crowns, you crown is dense and broad, as it is double, and looks rounder than usual anyway. – The seagulls keep shrieking. They do not mind me, I guess, but the other passers-by. Or then they make noise simply to remind each other that they exist. You are silent. If sitting closer I would hear how you wuther, although it is really the sound of the wind, not you. Scientists have examined the sounds or utterances of plants, and they do send some kind of snaps or clicks or the like, and they hear the sound of water! Whether than concerns spruces, I don’t know. Great to see you after such a long time, in any case, and although I do not have any important news for you – perhaps one could consider news the fact that the heat wave will give way to cooler weather and they have promised rain for tomorrow night. Well, you can have a shower soon. – All the best to you for the coming days, and hopefully we will meet more frequently in July. Take care and thank you again!
17.7.2020
Dear Spruce, nice to see you again – it has been a long time since – and from a new direction. I am sitting on the rocks to the south from you, or rather between south and southwest. Only a few weeks ago this area was protected and reserved for nesting birds. Right next to me is clearly a former nest and it is sheltered by the edge of the rock. Now there are not even young seagulls anywhere and the landscape is surprisingly silent. Or then not, because just now the rather strong sound of a motor finally lessened and I can hear the sound of another, albeit smaller motorboat approaching and moving away. When I came to the rocks, I saw an elderly lady or should I say an aging woman hanging an insect lamp on your branch on the northern side. It is not visible from here, but from the panorama spot it is clearly distinguishable. She turned out to be the daughter of the scientist couple who has collected insects on the island since the end of the eighties who was “checking the nets”, that is emptying the insects from the traps. I don’t know if it is only the light of the lamp that lures the insects into the trap at night or is there something else alluring in the container below the lamp. This is the first year, if I remember correctly - at least for some time – when the lamp is fastened on your branch. There may be several of them around the island and the one on your branch hangs rather high up. Considered in relation to your height it is of course rather low. The tower construction for bungee jumping which stretches blue towards the clouds behind you, is more of the same “calibre. It is a clear sign of reaching the end of summer. Usually, I associate it with August. At that time a floating platform arrives to the shore of Kaivopuisto Park, near the peer, and on the shore stands a huge vehicle from which the bungee-tower rises. Placed right next to you it would certainly be higher but sitting here you stand in the foreground and fill most of my field of view. It is so calm that you sway almost imperceptibly, your upper branches move slowly and your lower branches seem to be swinging softly. You are probably enjoying the light, although it means work for you, but I don’t know if this heat is pleasurable for you or not. You hardly enjoy too hot weather, since you manage to live high up in the north. While not being sure of it, I imagine most of Siberia consisting of spruce trees, could it be? The forest part, that is. Seen from here you look really hefty, and it is not as clear that you are two, if we think in terms of the crowns. Perhaps it is wiser, however, to think in terms roots, and in that case two crowns is no bigger deal than a few more branches, or something. I would like to ask how you are doing [in Finnish literally ‘what do you hear’]? But that feels funny. Quite literally you probably can hear partly the same as I do, the sound of motorboats, which drown all other sounds. Only the shrieking of seagulls can beat them. – I am now on the island daily, as a gallery sitter, and additionally visiting a small pine tree on the shore during the month of July. Thus, I am walking past you every day, but only now did I manage to sit down here with you for a while. And in order to fit all of you into the image frame, the above ground part, I sit here on the rock rather far away from you. Your presence is felt strong, however, all the way to here, because you are one of a kind and right there in a lovely manner, seemingly the same as always. In my eyes you look like you did twenty years ago, although I know that you, too, keep changing and growing all the time as other plants and everything living. It is nevertheless great that you are there exactly the way you are. Thank you for that, and see you soon again…
25.8.2020
Dear Spruce, great to see you again, and in such nice circumstances. After the rain the ground is wet, the mosses and lichen on the rocks are plumping, refreshed, and even the withered goldenrods, covered in seeds, seem somehow more alert. And you are as luscious as ever. Because this might be my last visit – or at least there will be a long break, I wanted to approach you from the same direction – approximately – from where I began. Due to the late afternoon, now, and the position of the sun, I did not choose exactly the same perspective. And when I approached you the first time, I sat on the rocky ground not on a piece of rock. But anyway. I remember thinking that I would make a series by repeating the same image, but because the geese were nesting in the very spot I had been sitting on, or very close to it, and I did not want to disturb them, I realized there was no real reason for always repeating the same image. It is actually much more interesting to se and show different sides of you. – Now I can hear people from the Nature house moving on the rocks behind me and discussing issues concerned with gardening or something to that effect. You are not bothered by that. For a spruce this is probably a particularly safe place, because here trees are not easily felled, after all it is a nature reserve. If you would grow a few ten meters further north the situation would be different, because in that case your roots would harm the foundations of the ammunition cellar, and you would have got it in the neck (and lost your life) long ago, as did the bird cherries that grew on the roof of the cellar. – From here you do not look as symmetrical as from the west, because from here one can see that your branches spread out much wider and further from your trunk in the eastern and northeastern direction. The reason must be the wind, which often blows strongly from the west or southwest and northeast is therefore sheltered from the wind, and also closer to the slope of the ammunition cellar. Viewed from here you are actually rather distorted. Which may tell more about the fact that everything changes depending on from which direction you observe it, even you, who otherwise seem so steady and permanent. – When the sun is hidden by the clouds the coolness of autumn is clearly felt in the air. Still some bird is singing in the trees next to the nature House, as if it was spring. And besides the murmur of the sea, I can hear the buzz of bumblebees here below by the rock. They are circling around the pale livelongs, which are still in bloom. Actually, they are not real livelongs, but some kind of bigger relatives. And there are tansies and purple loosestrifes and St John’s worth, too. Now, when I focused on them, the bumblebees disappeared, and instead of them I hear the motorboats and the sea. Why do I notice everything else except you, although you are the one, I came here to meet? I have somehow given up my attempts at getting in touch with you in some way. Everything around you seem so much more approachable, even the small windmill behind you, the faint screech of which I can here although I cannot see it from here. Hopefully you have had a good and productive summer, gathering strength to prepare for the autumn storms and the dark days of winter. I am sorry for not visiting you more often, and grateful for the times I have had the chance to spend with you. I wish you good luck and success in your future efforts and all the best to everybody else in your vicinity, too. Goodbye, or perhaps rather farewell! Yes, and many thanks, really, for all the work that you do standing there to the benefit us and everybody else. Thank you!