Hitaat jäähyväiset - Harakan katajan kanssa 

(The Slow Goodbye - With the Juniper on Harakka)


Päivää Kataja, hyvää sumuista päivää. Olen äimistynyt siitä, että olet niin kookas ja iso ja näytät iäkkäältä. Ja silti tiedän varmasti että 14 vuotta sitten, 2011, kun vierailin viikoittain tässä aivan lähelläsi kasvavan katajan luona sinua ei ollut olemassa. Tai jos oli olemassa, olit niin pieni, että olit sammaleiden ja kalliokasvien piilottama. Se tuntuu käsittämättömältä. Miten sinun kaltaisesi kookas, valtava puu voi olla vaan 14 vuotta vanha. Onko varma, että minusta ei ole tullut höppänä vanhemmiten. Mutta silti, miksi ei? Miksi ei? On joka tapauksessa hienoa, että voin tulla luoksesi. Ja nyt tiedän senkin, että kun te kasvatte tässä vierekkäin, niin te olette ikään kuin koiras ja naaras tai uros ja naaras, miten se pitäisi sanoa. Koska katajilla, toisin useimmilla muilla puilla, on erikseen ikään kuin koiraat ja naaraat, miespuoliset ja naispuoliset yksilöt. Mutta sitten kasvatte kuitenkin tällä tavalla sopivasti vierekkäin. Ja vaikka nyt ei oikein näy marjoja missään niin muutaman marjan kuitenkin löysin tuosta naapuristasi tai ehkä kumppanistasi, koska kasvatte niin vierekkäin, todistukseksi siitä, että se taitaa olla sitten se naaraspuolinen. Mutta nämä niin kuin klassiset muodot eli tämä sinun jylhä pystyolemuksesi ja sitten toisten katajien niin kuin levittäytyvä muoto, nekin tavallaan vastaavat kuvitelmiamme koiraista ja naaraista. Absurdia, miksi puhun tällaisia sinulle? Syy miksi tulen luoksesi tänään – nyt on taiteen syntymäpäivä seitsemästoista tammikuuta 2025 – on koska tämä on minun viimeinen kokonainen vuoteni täällä Harakan saarella. Minulla on täällä työhuone ollut kauan, vuodesta -97 asti, ja ajattelin että olisi aika heittää pitkät jäähyväiset, hitaat jäähyväiset, hiljaiset jäähyväiset, hartaatkin jäähyväiset tämän vuoden ajan. Ja ensin ajattelin tietysti, että voisin lähestyä saaren keskellä kasvavaa kuusta, jolle olen joskus kirjoitellutkin. Mutta sitten muistin kuinka olin nauttinut elämästä katajien kanssa aikoinaan. Ja olen tavannut muitakin katajia, erään katajan Suomenlinnassa ja toisen katajan Tukholmassa, joten päätin tulla sinun luoksesi. Ja alun perin ajattelin tulla sukulaisesi luokse, joka kasvaa tässä aivan lähellä ja jonka luona vierailin silloin usein. Mutta kun näin sinut ja että olet näin valtavan suuri ja komea yhtäkkiä, niin totta kai halusin tulla sinun kanssasi keskustelemaa. Tietysti on tavallaan hullua, että minä vanhana naisena voin kertoa sinulle asioita tästä saaresta, jota sinä et tietäisi, koska olet nuori. Yleensä puut ovat ihmisiä vanhempia ja on jotenkin itsestään selvää, että puiden elämä jatkuu ihmiselämää kauemmin. Ja niin ehkä sinunkin, varmasti sinunkin elämäsi jatkuu paljon, paljon sen jälkeen, kun minä olen täältä lähtenyt. Enkä ainoastaan lähtenyt saaresta vaan koko maailmasta, koska te katajat voitte äärimmäistapauksissa elää vaikka tuhatvuotiaaksi, mutta ainakin monta sataa vuotta. Mutta se ajatus, että sinä olet nuori, sinä olet ensimmäinen todella nuori puu, jonka kanssa olen keskustellut. Ja nyt kun näen miten kookas sinusta on tullut niin lyhyessä ajassa, niin herää jo epäilys, että ovatkohan muutkin katajaystäväni olleet todella nuoria, vaikka minä olen suhtautunut heihin samanlaisella kunnioituksella kuin iäkkäisiin ihmisiin. Oli miten oli, niin haluaisin kuitenkin, paitsi kertoa sinulle minkälaista elämä on ollut Harakassa ennen kuin sinua oli, tai minkälaisia katajat täällä olivat, ehkä niistäkin jotakin, niin enemmän haluaisin kuitenkin oppia tuntemaan sinua ja sinun tapaasi tarkastella maailmaa. Pidän nyt oksastasi kiinni ja muistan hyvin, kuinka tärkeää oli se fyysinen kosketus, joka meillä oli sinun sukulaiseesi tai esivanhempaasi tai kuka tietää, vaikka äitiisi, joka siis kasvaa edelleen tässä lähellä. Ja miten se ei ole ollenkaan itsestään selvää tällaisen katajan kanssa, joka on piikikäs ja tuntuu, että et välttämättä ollenkaan kutsu luoksesi, mutta tässä sinulla on pieni oksa, josta voin pitää kiinni ja tuntea, että saan yhteyden sinuun ihan suoraan. Ehkä en tällä kertaa haluakaan sanoa muuta kuin sen, että kiitos että saan tulla luoksesi. Ja tulkitsen vaikenemisesi tai myöntymisesi ikään kuin niin myöntymiseksi sillä tavalla, että tunnen, että et vastusta, et pane hanttiin. Suostut siihen, että tulen luoksesi, vaikkapa kerran kuussa. Kiitos siitä ja nähdään pian taas. Ja kaikkea hyvää sinulle täällä talven sumussa. Kiitos.

Hello Juniper, good foggy day. I am stunned that you are so big and bulky and look so old. And yet I know for sure that 14 years ago, in 2011, when I visited the juniper growing right near you on a weekly basis, you didn't exist. Or if you did exist, you were so small you were hidden by moss and rock plants. It seems inconceivable. How a big, huge tree like you could be only 14 years old. Can I be sure that I haven't become a fool in my old age. But still, why not? Why not? Anyway, it's great to be able to come to you. And now I know this too, that as you grow here side by side, you are like male and, how should I put it. Because junipers, unlike most other trees, have separate male and female individuals. But then you do grow in this way, conveniently side by side. And although I don't see any berries anywhere now, I did find a few berries on your neighbour or maybe your partner, because you grow so close to each other, to prove that it might be the female. But the classic shapes, your upright form and then the spreading form of the other junipers, also sort of correspond to our images of males and females. Absurd, why am I talking like this to you? The reason why I come to you today – it is the birthday of art, January 17th, 2025 – is because this is my last full year here on Harakka Island. I've had a studio here for a long time, since '97, and I thought it was time to say a long goodbye, a slow goodbye, a quiet goodbye, a reverent goodbye during this year. And at first, of course, I thought I could approach the spruce tree in the middle of the island, which I have written to occasionally. But then I remembered how much I had enjoyed engaging with junipers back in the day. And I have met other junipers, one in Suomenlinna and another in Stockholm, so I decided to come to you. And originally, I thought I would come to your relative, who grows nearby and whom I used to visit a lot back then. But when I saw you and that you are so huge and handsome all of a sudden, naturallyI wanted to come and talk to you. Of course, it's kind of crazy that I, as an old woman, can tell you things about this island that you wouldn't know because you're young. Usually, trees are older than people and it is somehow self-evident that trees outlive human life. And perhaps you too, surely your life will continue long, long after I am gone. And not only from the island, but from the whole world, because you junipers can live to be a thousand years old in extreme cases, but at least for many hundreds of years. But the idea that you're young, you're the first really young tree I've ever talked to. And now that I see how tall you've grown in such a short time, I wonder if my other juniper friends have been really young, even though I've treated them with the same respect as older people. Be that as it may, however, I would like, not only to tell you what life was like in Harakka before you were here, or what the junipers were like here, perhaps something about them, but even more I would like to get to know you and your way of looking at the world. I'm holding on to your branch now and I remember very well how important the physical contact was that we had with your relative or ancestor or who knows, even your mother, who is still growing near here. And how it's not at all obvious with a juniper like this, which is prickly and feels like you're not necessarily inviting at all, but here you have a little branch that I can hold on to and feel like I can connect with you directly. Maybe all I want to say this time is thank you for letting me come to you. And I interpret your silence or your acquiescence as a kind of consent in the sense that I feel that you are not resisting, not fighting back. You agree that I will come to you, say once a month. Thank you for that and I will see you again soon. And all the best to you here in the mist of winter. Thank you.

(Translated with the help of DeepL.com) 

Päivää kataja, tervehdys kataja. Hyvää helmikuuta kataja, tai molemmat katajat, mutta ennen kaikkea siinä komistus. Hauska nähdä taas, viimeksi näimme tammikuussa ja silloin maailma oli toisenlainen, ei lumen häivääkään. Nyt on satanut valtavasti lunta viime yönä ja jo aikaisemmin ja talvi on tullut sitten kuitenkin. Se tuntuu erityisen kylmältä nyt kun tammikuu oli niin lauhkea ja kuvittelin, että talvi ei tule ollenkaan, mutta niin se vaan tuli vauhdilla. Ja saattaa olla, että tänne vielä kohta kävelläänkin tänne Harakan saareen. Tällä hetkellä näen, kuinka mies kävelee tuonne Särkkään ja vetää rekeä perässään. Se on kyllä aika uskaliasta. Ja me tulimme tänä aamuna kello 9.00 koko joukko taiteilijoita, joilla on työhuone täällä Eddyn kyydissä Busterilla jäälauttojen lävitse. Mutta Eddy jopa arvaili, että jos kylmä sää pitää ja ellei tule kova tuuli, mitä on luvattu torstaina tai perjantain aikaan, niin sitten voimme ehkä vielä loppuviikosta jo odottaa jäitä. Tämä on ollut kaikkina näinä vuosina Harakassa aina se jännityksen aihe, että koska jäät tulevat ja kuinka kunnolliset jäät tulevat ja uskaltaako kävellä ja koska ne sulavat. Ja tietysti siihen liittyen, että milloin pitää ottaa veneen ylös ja milloin sen taas voi laskea. No yleensä se on helppo nähdä koska veneen voi laskea koska harvemmin jää tulee takaisin, ellei sitten jotain jää lauttoja keräänny keväällä, mutta syksyllä voi tulla ohut jää ja sitten se taas sulaa, kun tulee myrsky. Mutta nyt kaikki veneet otettiin ylös. En ollut täällä itse ottamassa veneitä vaan näin vaan viestiketjusta, että porukalla kaikki veneet otettiin ylös viime viikolla, kun olin Tukholmassa. Tai oikeastaan se on nimenomaan talvisin, kun tämä saarielämä niin kuin tuntuu erilaiselta. Mutta toisaalta sitten, jos tulee hyvä jää, niin tännehän on helppo kävellä. Se on tavallaan kaikista helpointa aikaa, jos on hyvä jää. Mutta ei vielä. Kun mietin mistä voisin kertoa sinulle, lupasin nimittäin viimeksi, että kertoisin muistoja saaresta siltä ajalta, kun sinua ei vielä ollut olemassa. Se tuntuu hullulta, kun olet niin iso, mutta minähän muistan, kun sinua ei vielä ollut, tai olit vain marja äitisi oksalla tai miten sen nyt sanoisi. Mutta ensimmäisen kerran kun tulin tänne saareen oli oikeastaan, se taisi olla kesällä -93 ja en ollenkaan työhuonetta tullut katsomaan vaan tulimme katsomaan Marianna Kajantien neuvosta Raija Ojalan kanssa, tuottaja Raija Ojalan kanssa tulimme katsomaan esitystilaa eli auditoriota. Ja sinne oli tarkoitus tehdä yksi esitysversio sarjasta Joitakin Keskusteluja. Alexander Vvedenskin näytelmässä tehtiin 10 eri versiota ja muistaakseni tämä Harakan auditorioon tehty versio oli neljäs kohtaus, neljäs keskustelu, jossa pelattiin korttia. Ja siinä käytettiin sitten tämän saaren sotilaallista menneisyyttä hyväksi eli kaasunaamareita ja mitä kaikkea. Mutta se oli siis syy, miksi tulimme tänne silloin kesällä katsomaan tilaa, vaikka itse esitykset olivat sitten joulukuussa ja tammikuussa. Muistan hyvin, että jäiden takia jouduttiin peruuttamaan pari esitystä joulukuussa koska jää oli syntymässä ja sitä ei haluttu murtaa rikki venekuljetuksen takia. Ja niin esitykset jouduttiin peruuttamaan, mutta sitten tammikuussa tultiin kävellen jään yli. Mutta silloin ihastuin tähän saareen ja sitten otin selvää, että milloin täältä saattaisi vapautua työhuoneita. Oikeastaan se oli vasta myöhemmin, koska vuonna -96, muistaakseni olin Venetsiassa syksyllä pari viikkoa. Ja siellä tajusin, että Helsinkihän on merenrantakaupunki. Miksi en ole tutkinut näitä rantoja täällä. Ja silloin muistin Harakan saaren ja rupesin selvittämään uudestaan. Mutta työhuoneen sain täällä vasta -97, niin ainakin muistelen. Mutta kävin ihmettelemässä ja se oli jotenkin elokuuta, kun kävin ihmettelemässä ja kiertämässä taloa ympäri ja tapasin jotain ihmisiä ja näin sen pienen, pienen 9 neliön huoneen tuolla kellarissa, josta sitten sain vuokrattua ensimmäisen työhuoneeni täällä. Siitä on kauan aikaa. Ja nyt tuntuu haikealta kyllä lähteä täältä pois mutta toisaalta saari on muuttunut moneen kertaan eri tavoin näinä vuosina. Ja tietysti on aikakin, on aika lähteä jossain vaiheessa. Jo pelkkä ajatus siitä, että siivoaa työhuoneensa, niin se on jo valtava urakka, mutta se on myös hieno haaste, koska se pakottaisi ajattelemaan uudestaan, että mitä pitää säästää ja mitä haluaa säästää ja mitä uutta voisi ryhtyä tekemään. Voisin tietysti kertoa vaikka mitä mutta en tiedä kuinka kiinnostavaa se on sinun kannaltasi. Se mikä on ollut niin kuin tällä alueella suurin mullistus, siitä ei ole niin kovinkaan monta vuotta, kun tästä kaivettiin auki koko tämä itäranta ja vietiin jonkinlaista kaapelia, oliko se nyt sitten Särkkään vai minne asti sitä vietiin. Ja se näytti siltä, että luonto ei koskaan palaudu. Tämä oli niin kuin suurta hiekkakuoppaa koko tämä hiekkatie tässä. Mutta kyllähän se palautui. Tietysti vanhat kauniit lepät eivät palautuneet, ne siihen tuhoutuivat, mutta uusia leppiä kasvaa nyt sitten. Ja nyt minun sormeni jäätyvät. Ja sinä et kyllä, vaikka olet niin kaunis ja komea, niin sinä et kyllä lämmitä yhtään sen enempää, vaikka tuulensuojaa olisit tässä kyllä, mutta nyt ei tuule. Niin minä sanon vaan sitten kiitoksia sinulle tästä kerrasta. Ja toivottavasti nautit lisääntyvästä valosta. Ja minä tulen sitten tapaamaan sinua taas maaliskuussa, joko venekyydillä, tai jos oikein hyvin käy, niin vaikka kävellen jään yli. Siihen asti näkemisiin ja voi hyvin.


Hello juniper, good day juniper. Happy February juniper, or both junipers, but above all to you handsome. Nice to see you again, last time we met was in January and the world was a different place, not a trace of snow. Now a huge amount of snow has fallen last night and earlier and winter has come finally. It feels especially cold now as January was so mild and I thought winter wasn't coming at all, but then it came all at once. And maybe we'll be walking here to Harakka Island soon. Right now, I can see a man walking over to Särkkä, pulling a sledge behind him. That's pretty daring. We came in this morning at 9 o'clock, a whole bunch of artists with a studio here with Eddy's Buster through the ice floes. But Eddy even speculated that if the cold weather holds and there's not a strong wind, which is promised for Thursday or Friday, then we might still be able to look forward to ice by the end of the week. This has always been the source of excitement in Harakka all these years, when the ice will come and how decent the ice will be and whether it will be safe to walk and when it will melt. And, of course, when to take the boat up and when to put it in the sea again. Well, usually it's easy to see when you can launch the boat because rarely does the ice come back unless there's some ice floes that accumulate in the spring, but in the fall there can be thin ice and then it melts again when there's a storm. But now all the boats were taken up. I wasn't here to pick up the boats myself, but I saw from the message thread that the guys picked up all the boats last week when I was in Stockholm. Actually, it is in wintertime, when this island life feels special. But then again, if there is good ice, it is easy to walk here. It's kind of the easiest time of all if there is good ice. But not yet. When I was wondering what I could tell you about, because last time I promised to tell you memories of the island from the time when you didn't exist yet. It seems crazy when you're so big, but I remember when you didn't exist, or you were just a berry on your mother's branch, or however you want to express it. But the first time I came here to the island was, I think it was in the summer of '93 and I didn't come to see the studio at all, but we came to see the auditorium, on the advice of Marianna Kajantie, with Raija Ojala, the producer Raija Ojala. And there was going to be a performance of a version in the Some Conversations series. Alexander Vvedensky's play was done in 10 different versions, and I think this version for the Harakka Auditorium was the fourth scene, the fourth conversation, where they played cards. And then we used the military past of this island, with gas masks and whatnot. That was the reason why we came here that summer to see the space, even though the performances themselves were in December and January. I well remember that because of the ice we had to cancel a couple of shows in December because the ice was forming, and they didn't want to break it up because of the boat transport. And so, the shows had to be cancelled, but then in January we walked across the ice. But that's when I fell in love with this island and then I tried to find out when there might be some studio space available. Actually, it was later, because in '96, I think I was in Venice for a couple of weeks in the autumn. And there I realised that Helsinki is a city by the sea. Why haven't I explored the seashores here. And then I remembered Harakka Island and I started to investigate again. But I didn't get a studio here until -97, at least that's how I remember it. But I went and wondered, it was kind of August, when I went and wondered and walked around the house and met some people and saw that little, little 9 square meter room in the basement, which I then rented as my first studio here. That was a long time ago. And now I do feel a bit sad to leave but then again, the island has changed in many ways over the years. And of course, it's time, it's time to leave at some point. Just the thought of cleaning up your office is a huge task, but it's also a great challenge, because it would force you to rethink what you need to save, what you want to save and what new things you could start doing. Of course, I could tell you a lot of things, but I don't know how interesting it is for you. The biggest upheaval in this area, it was not so many years ago, was when they dug up this whole eastern shore and laid some kind of cable, whether it was to Särkkä or further away. And it looked like nature was never going to recover.  This was like a big sand pit, this whole sand road here. But it did recover. Of course, the beautiful old alders didn't come back, they were destroyed, but new alders are growing now. And now my fingers are freezing. And you, although you are so beautiful and handsome, you don't warm me at all, even if you were a shelter from the wind, but now there is no wind. So, I'll just say thank you for this time. And I hope you enjoy the increasing light. And I'll come and see you again in March, either by boat, or if all goes well, even walking across the ice. Until then, goodbye and be well. 

(Translated with the help of DeepL.com)