Hitaat jäähyväiset - Harakan katajan kanssa 

(The Slow Goodbye - With the Juniper on Harakka)


Päivää Kataja, hyvää sumuista päivää. Olen äimistynyt siitä, että olet niin kookas ja iso ja näytät iäkkäältä. Ja silti tiedän varmasti että 14 vuotta sitten, 2011, kun vierailin viikoittain tässä aivan lähelläsi kasvavan katajan luona sinua ei ollut olemassa. Tai jos oli olemassa, olit niin pieni, että olit sammaleiden ja kalliokasvien piilottama. Se tuntuu käsittämättömältä. Miten sinun kaltaisesi kookas, valtava puu voi olla vaan 14 vuotta vanha. Onko varma, että minusta ei ole tullut höppänä vanhemmiten. Mutta silti, miksi ei? Miksi ei? On joka tapauksessa hienoa, että voin tulla luoksesi. Ja nyt tiedän senkin, että kun te kasvatte tässä vierekkäin, niin te olette ikään kuin koiras ja naaras tai uros ja naaras, miten se pitäisi sanoa. Koska katajilla, toisin useimmilla muilla puilla, on erikseen ikään kuin koiraat ja naaraat, miespuoliset ja naispuoliset yksilöt. Mutta sitten kasvatte kuitenkin tällä tavalla sopivasti vierekkäin. Ja vaikka nyt ei oikein näy marjoja missään niin muutaman marjan kuitenkin löysin tuosta naapuristasi tai ehkä kumppanistasi, koska kasvatte niin vierekkäin, todistukseksi siitä, että se taitaa olla sitten se naaraspuolinen. Mutta nämä niin kuin klassiset muodot eli tämä sinun jylhä pystyolemuksesi ja sitten toisten katajien niin kuin levittäytyvä muoto, nekin tavallaan vastaavat kuvitelmiamme koiraista ja naaraista. Absurdia, miksi puhun tällaisia sinulle? Syy miksi tulen luoksesi tänään – nyt on taiteen syntymäpäivä seitsemästoista tammikuuta 2025 – on koska tämä on minun viimeinen kokonainen vuoteni täällä Harakan saarella. Minulla on täällä työhuone ollut kauan, vuodesta -97 asti, ja ajattelin että olisi aika heittää pitkät jäähyväiset, hitaat jäähyväiset, hiljaiset jäähyväiset, hartaatkin jäähyväiset tämän vuoden ajan. Ja ensin ajattelin tietysti, että voisin lähestyä saaren keskellä kasvavaa kuusta, jolle olen joskus kirjoitellutkin. Mutta sitten muistin kuinka olin nauttinut elämästä katajien kanssa aikoinaan. Ja olen tavannut muitakin katajia, erään katajan Suomenlinnassa ja toisen katajan Tukholmassa, joten päätin tulla sinun luoksesi. Ja alun perin ajattelin tulla sukulaisesi luokse, joka kasvaa tässä aivan lähellä ja jonka luona vierailin silloin usein. Mutta kun näin sinut ja että olet näin valtavan suuri ja komea yhtäkkiä, niin totta kai halusin tulla sinun kanssasi keskustelemaa. Tietysti on tavallaan hullua, että minä vanhana naisena voin kertoa sinulle asioita tästä saaresta, jota sinä et tietäisi, koska olet nuori. Yleensä puut ovat ihmisiä vanhempia ja on jotenkin itsestään selvää, että puiden elämä jatkuu ihmiselämää kauemmin. Ja niin ehkä sinunkin, varmasti sinunkin elämäsi jatkuu paljon, paljon sen jälkeen, kun minä olen täältä lähtenyt. Enkä ainoastaan lähtenyt saaresta vaan koko maailmasta, koska te katajat voitte äärimmäistapauksissa elää vaikka tuhatvuotiaaksi, mutta ainakin monta sataa vuotta. Mutta se ajatus, että sinä olet nuori, sinä olet ensimmäinen todella nuori puu, jonka kanssa olen keskustellut. Ja nyt kun näen miten kookas sinusta on tullut niin lyhyessä ajassa, niin herää jo epäilys, että ovatkohan muutkin katajaystäväni olleet todella nuoria, vaikka minä olen suhtautunut heihin samanlaisella kunnioituksella kuin iäkkäisiin ihmisiin. Oli miten oli, niin haluaisin kuitenkin, paitsi kertoa sinulle minkälaista elämä on ollut Harakassa ennen kuin sinua oli, tai minkälaisia katajat täällä olivat, ehkä niistäkin jotakin, niin enemmän haluaisin kuitenkin oppia tuntemaan sinua ja sinun tapaasi tarkastella maailmaa. Pidän nyt oksastasi kiinni ja muistan hyvin, kuinka tärkeää oli se fyysinen kosketus, joka meillä oli sinun sukulaiseesi tai esivanhempaasi tai kuka tietää, vaikka äitiisi, joka siis kasvaa edelleen tässä lähellä. Ja miten se ei ole ollenkaan itsestään selvää tällaisen katajan kanssa, joka on piikikäs ja tuntuu, että et välttämättä ollenkaan kutsu luoksesi, mutta tässä sinulla on pieni oksa, josta voin pitää kiinni ja tuntea, että saan yhteyden sinuun ihan suoraan. Ehkä en tällä kertaa haluakaan sanoa muuta kuin sen, että kiitos että saan tulla luoksesi. Ja tulkitsen vaikenemisesi tai myöntymisesi ikään kuin niin myöntymiseksi sillä tavalla, että tunnen, että et vastusta, et pane hanttiin. Suostut siihen, että tulen luoksesi, vaikkapa kerran kuussa. Kiitos siitä ja nähdään pian taas. Ja kaikkea hyvää sinulle täällä talven sumussa. Kiitos.

Hello Juniper, good foggy day. I am stunned that you are so big and bulky and look so old. And yet I know for sure that 14 years ago, in 2011, when I visited the juniper growing right near you on a weekly basis, you didn't exist. Or if you did exist, you were so small you were hidden by moss and rock plants. It seems inconceivable. How a big, huge tree like you could be only 14 years old. Can I be sure that I haven't become a fool in my old age. But still, why not? Why not? Anyway, it's great to be able to come to you. And now I know this too, that as you grow here side by side, you are like male and, how should I put it. Because junipers, unlike most other trees, have separate male and female individuals. But then you do grow in this way, conveniently side by side. And although I don't see any berries anywhere now, I did find a few berries on your neighbour or maybe your partner, because you grow so close to each other, to prove that it might be the female. But the classic shapes, your upright form and then the spreading form of the other junipers, also sort of correspond to our images of males and females. Absurd, why am I talking like this to you? The reason why I come to you today – it is the birthday of art, January 17th, 2025 – is because this is my last full year here on Harakka Island. I've had a studio here for a long time, since '97, and I thought it was time to say a long goodbye, a slow goodbye, a quiet goodbye, a reverent goodbye during this year. And at first, of course, I thought I could approach the spruce tree in the middle of the island, which I have written to occasionally. But then I remembered how much I had enjoyed engaging with junipers back in the day. And I have met other junipers, one in Suomenlinna and another in Stockholm, so I decided to come to you. And originally, I thought I would come to your relative, who grows nearby and whom I used to visit a lot back then. But when I saw you and that you are so huge and handsome all of a sudden, naturallyI wanted to come and talk to you. Of course, it's kind of crazy that I, as an old woman, can tell you things about this island that you wouldn't know because you're young. Usually, trees are older than people and it is somehow self-evident that trees outlive human life. And perhaps you too, surely your life will continue long, long after I am gone. And not only from the island, but from the whole world, because you junipers can live to be a thousand years old in extreme cases, but at least for many hundreds of years. But the idea that you're young, you're the first really young tree I've ever talked to. And now that I see how tall you've grown in such a short time, I wonder if my other juniper friends have been really young, even though I've treated them with the same respect as older people. Be that as it may, however, I would like, not only to tell you what life was like in Harakka before you were here, or what the junipers were like here, perhaps something about them, but even more I would like to get to know you and your way of looking at the world. I'm holding on to your branch now and I remember very well how important the physical contact was that we had with your relative or ancestor or who knows, even your mother, who is still growing near here. And how it's not at all obvious with a juniper like this, which is prickly and feels like you're not necessarily inviting at all, but here you have a little branch that I can hold on to and feel like I can connect with you directly. Maybe all I want to say this time is thank you for letting me come to you. And I interpret your silence or your acquiescence as a kind of consent in the sense that I feel that you are not resisting, not fighting back. You agree that I will come to you, say once a month. Thank you for that and I will see you again soon. And all the best to you here in the mist of winter. Thank you.

(Translated with the help of DeepL.com) 

Päivää kataja, tervehdys kataja. Hyvää helmikuuta kataja, tai molemmat katajat, mutta ennen kaikkea sinä komistus. Hauska nähdä taas, viimeksi näimme tammikuussa ja silloin maailma oli toisenlainen, ei lumen häivääkään. Nyt on satanut valtavasti lunta viime yönä ja jo aikaisemmin ja talvi on tullut sitten kuitenkin. Se tuntuu erityisen kylmältä nyt kun tammikuu oli niin lauhkea ja kuvittelin, että talvi ei tule ollenkaan, mutta niin se vaan tuli vauhdilla. Ja saattaa olla, että tänne vielä kohta kävelläänkin tänne Harakan saareen. Tällä hetkellä näen, kuinka mies kävelee tuonne Särkkään ja vetää rekeä perässään. Se on kyllä aika uskaliasta. Ja me tulimme tänä aamuna kello 9.00 koko joukko taiteilijoita, joilla on työhuone täällä Eddyn kyydissä Busterilla jäälauttojen lävitse. Mutta Eddy jopa arvaili, että jos kylmä sää pitää ja ellei tule kova tuuli, mitä on luvattu torstaina tai perjantain aikaan, niin sitten voimme ehkä vielä loppuviikosta jo odottaa jäitä. Tämä on ollut kaikkina näinä vuosina Harakassa aina se jännityksen aihe, että koska jäät tulevat ja kuinka kunnolliset jäät tulevat ja uskaltaako kävellä ja koska ne sulavat. Ja tietysti siihen liittyen, että milloin pitää ottaa vene ylös ja milloin sen taas voi laskea. No yleensä se on helppo nähdä koska veneen voi laskea, koska harvemmin jää tulee takaisin, ellei sitten jotain jäälauttoja keräänny keväällä, mutta syksyllä voi tulla ohut jää ja sitten se taas sulaa, kun tulee myrsky. Mutta nyt kaikki veneet otettiin ylös. En ollut täällä itse ottamassa veneitä vaan näin vaan viestiketjusta, että porukalla kaikki veneet otettiin ylös viime viikolla, kun olin Tukholmassa. Tai oikeastaan se on nimenomaan talvisin, kun tämä saarielämä niin kuin tuntuu erilaiselta. Mutta toisaalta sitten, jos tulee hyvä jää, niin tännehän on helppo kävellä. Se on tavallaan kaikista helpointa aikaa, jos on hyvä jää. Mutta ei vielä. Kun mietin mistä voisin kertoa sinulle, lupasin nimittäin viimeksi, että kertoisin muistoja saaresta siltä ajalta, kun sinua ei vielä ollut olemassa. Se tuntuu hullulta, kun olet niin iso, mutta minähän muistan, kun sinua ei vielä ollut, tai olit vain marja äitisi oksalla tai miten sen nyt sanoisi. Mutta ensimmäisen kerran kun tulin tänne saareen oli oikeastaan, se taisi olla kesällä -93 ja en ollenkaan työhuonetta tullut katsomaan vaan tulimme katsomaan Marianna Kajantien neuvosta Raija Ojalan kanssa, tuottaja Raija Ojalan kanssa tulimme katsomaan esitystilaa eli auditoriota. Ja sinne oli tarkoitus tehdä yksi esitysversio sarjasta Joitakin Keskusteluja. Alexander Vvedenskin näytelmässä tehtiin 10 eri versiota ja muistaakseni tämä Harakan auditorioon tehty versio oli neljäs kohtaus, neljäs keskustelu, jossa pelattiin korttia. Ja siinä käytettiin sitten tämän saaren sotilaallista menneisyyttä hyväksi eli kaasunaamareita ja mitä kaikkea. Mutta se oli siis syy, miksi tulimme tänne silloin kesällä katsomaan tilaa, vaikka itse esitykset olivat sitten joulukuussa ja tammikuussa. Muistan hyvin, että jäiden takia jouduttiin peruuttamaan pari esitystä joulukuussa koska jää oli syntymässä ja sitä ei haluttu murtaa rikki venekuljetuksen takia. Ja niin esitykset jouduttiin peruuttamaan, mutta sitten tammikuussa tultiin kävellen jään yli. Mutta silloin ihastuin tähän saareen ja sitten otin selvää, että milloin täältä saattaisi vapautua työhuoneita. Oikeastaan se oli vasta myöhemmin, koska vuonna -96, muistaakseni olin Venetsiassa syksyllä pari viikkoa. Ja siellä tajusin, että Helsinkihän on merenrantakaupunki. Miksi en ole tutkinut näitä rantoja täällä. Ja silloin muistin Harakan saaren ja rupesin selvittämään uudestaan. Mutta työhuoneen sain täällä vasta -97, niin ainakin muistelen. Mutta kävin ihmettelemässä ja se oli jotenkin elokuuta, kun kävin ihmettelemässä ja kiertämässä taloa ympäri ja tapasin jotain ihmisiä ja näin sen pienen, pienen 9 neliön huoneen tuolla kellarissa, josta sitten sain vuokrattua ensimmäisen työhuoneeni täällä. Siitä on kauan aikaa. Ja nyt tuntuu haikealta kyllä lähteä täältä pois mutta toisaalta saari on muuttunut moneen kertaan eri tavoin näinä vuosina. Ja tietysti on aikakin, on aika lähteä jossain vaiheessa. Jo pelkkä ajatus siitä, että siivoaa työhuoneensa, niin se on jo valtava urakka, mutta se on myös hieno haaste, koska se pakottaisi ajattelemaan uudestaan, että mitä pitää säästää ja mitä haluaa säästää ja mitä uutta voisi ryhtyä tekemään. Voisin tietysti kertoa vaikka mitä mutta en tiedä kuinka kiinnostavaa se on sinun kannaltasi. Se mikä on ollut niin kuin tällä alueella suurin mullistus, siitä ei ole niin kovinkaan monta vuotta, kun tästä kaivettiin auki koko tämä itäranta ja vietiin jonkinlaista kaapelia, oliko se nyt sitten Särkkään vai minne asti sitä vietiin. Ja se näytti siltä, että luonto ei koskaan palaudu. Tämä oli niin kuin suurta hiekkakuoppaa koko tämä hiekkatie tässä. Mutta kyllähän se palautui. Tietysti vanhat kauniit lepät eivät palautuneet, ne siihen tuhoutuivat, mutta uusia leppiä kasvaa nyt sitten. Ja nyt minun sormeni jäätyvät. Ja sinä et kyllä, vaikka olet niin kaunis ja komea, niin sinä et kyllä lämmitä yhtään sen enempää, vaikka tuulensuojaa olisit tässä kyllä, mutta nyt ei tuule. Niin minä sanon vaan sitten kiitoksia sinulle tästä kerrasta. Ja toivottavasti nautit lisääntyvästä valosta. Ja minä tulen sitten tapaamaan sinua taas maaliskuussa, joko venekyydillä, tai jos oikein hyvin käy, niin vaikka kävellen jään yli. Siihen asti näkemisiin ja voi hyvin.


Hello juniper, good day juniper. Happy February juniper, or both junipers, but above all to you handsome. Nice to see you again, last time we met was in January and the world was a different place, not a trace of snow. Now a huge amount of snow has fallen last night and earlier and winter has come finally. It feels especially cold now as January was so mild and I thought winter wasn't coming at all, but then it came all at once. And maybe we'll be walking here to Harakka Island soon. Right now, I can see a man walking over to Särkkä, pulling a sledge behind him. That's pretty daring. We came in this morning at 9 o'clock, a whole bunch of artists with a studio here with Eddy's Buster through the ice floes. But Eddy even speculated that if the cold weather holds and there's not a strong wind, which is promised for Thursday or Friday, then we might still be able to look forward to ice by the end of the week. This has always been the source of excitement in Harakka all these years, when the ice will come and how decent the ice will be and whether it will be safe to walk and when it will melt. And, of course, when to take the boat up and when to put it in the sea again. Well, usually it's easy to see when you can launch the boat because rarely does the ice come back unless there's some ice floes that accumulate in the spring, but in the fall there can be thin ice and then it melts again when there's a storm. But now all the boats were taken up. I wasn't here to pick up the boats myself, but I saw from the message thread that the guys picked up all the boats last week when I was in Stockholm. Actually, it is in wintertime, when this island life feels special. But then again, if there is good ice, it is easy to walk here. It's kind of the easiest time of all if there is good ice. But not yet. When I was wondering what I could tell you about, because last time I promised to tell you memories of the island from the time when you didn't exist yet. It seems crazy when you're so big, but I remember when you didn't exist, or you were just a berry on your mother's branch, or however you want to express it. But the first time I came here to the island was, I think it was in the summer of '93 and I didn't come to see the studio at all, but we came to see the auditorium, on the advice of Marianna Kajantie, with Raija Ojala, the producer Raija Ojala. And there was going to be a performance of a version in the Some Conversations series. Alexander Vvedensky's play was done in 10 different versions, and I think this version for the Harakka Auditorium was the fourth scene, the fourth conversation, where they played cards. And then we used the military past of this island, with gas masks and whatnot. That was the reason why we came here that summer to see the space, even though the performances themselves were in December and January. I well remember that because of the ice we had to cancel a couple of shows in December because the ice was forming, and they didn't want to break it up because of the boat transport. And so, the shows had to be cancelled, but then in January we walked across the ice. But that's when I fell in love with this island and then I tried to find out when there might be some studio space available. Actually, it was later, because in '96, I think I was in Venice for a couple of weeks in the autumn. And there I realised that Helsinki is a city by the sea. Why haven't I explored the seashores here. And then I remembered Harakka Island and I started to investigate again. But I didn't get a studio here until -97, at least that's how I remember it. But I went and wondered, it was kind of August, when I went and wondered and walked around the house and met some people and saw that little, little 9 square meter room in the basement, which I then rented as my first studio here. That was a long time ago. And now I do feel a bit sad to leave but then again, the island has changed in many ways over the years. And of course, it's time, it's time to leave at some point. Just the thought of cleaning up your office is a huge task, but it's also a great challenge, because it would force you to rethink what you need to save, what you want to save and what new things you could start doing. Of course, I could tell you a lot of things, but I don't know how interesting it is for you. The biggest upheaval in this area, it was not so many years ago, was when they dug up this whole eastern shore and laid some kind of cable, whether it was to Särkkä or further away. And it looked like nature was never going to recover.  This was like a big sand pit, this whole sand road here. But it did recover. Of course, the beautiful old alders didn't come back, they were destroyed, but new alders are growing now. And now my fingers are freezing. And you, although you are so beautiful and handsome, you don't warm me at all, even if you were a shelter from the wind, but now there is no wind. So, I'll just say thank you for this time. And I hope you enjoy the increasing light. And I'll come and see you again in March, either by boat, or if all goes well, even walking across the ice. Until then, goodbye and be well. 

(Translated with the help of DeepL.com) 


Päivää taas Kataja, hyvää tiistaipäivää. Nyt on kahdeksastoista maaliskuuta ja enää pari päivää kevätpäiväntasaukseen, kun päivä ja yö ovat yhtä pitkiä. Toisin sanoen nyt alkaa se valoisa aika, se meidän lempiaika ja sinun ahkeruusaikasi, se on tosin varmasti jo alkanutkin. Kevät oli jo pitkällä mutta pari päivää sitten tuli valtavasti lunta, joka nyt sitten taas on suurimmaksi osaksi sulanut. Kun viimeksi tapasimme, odotettiin jäitä ja veneet oli nostettu ylös, mutta eihän niitä jäitä kunnolla koskaan tullut. Nyt kaikki veneet ovat vesillä ja kesäkausi siinä mielessä alkanut. Tänään tuuli on luoteesta eikä kovin vahva niin että aallokkoa ei ole kuin nimeksi. Tänne tullessa oli myötätuuli ja kotiin lähtiessä luultavasti sitten vastatuulta mutta ei niin voimakasta. Täällä kaakkoisrannalla olemme tuulensuojassa aika hyvin, todellakin. Minusta sinä olet entisestään kasvanut sitten viime näkemän, mutta ehkä se johtuu siitä, että olet nyt niin rehevä ja vihreä. Ja huomasin kun asetin kamerajalustaa tuonne kalliolle ja yritin löytää oikean paikan, että nyt kun lumi on sulanut mutta ruoho ja lehdet eivät ole vielä puhjenneet niin täällähän on katajia, vaikka millä mitalla, pieniä katajia ympäriinsä ja isompiakin. Koko tämä kaakkoiskallio on tästä lintupiilon luota eteenpäin, on oikeata katajien valtakuntaa. Periaatteessa tuossa on köysi elikkä olemme juuri luonnonsuojelualueen puolella siis sen alueen, jolle ei saisi lintujen pesimäaikaan astua, mutta tämä on aivan tässä reunassa niin tuskin se nyt kovasti lintuja häiritsee. Pitääkin itse asiassa muistaa laittaa jotain oksia tähän viereen, ettei joku hanhi tule tekemään pesää ihan juuri tähän missä seison nyt, koska niitä tulee joka vuosi enemmän ja enemmän ja niillä alkaa olla täällä jo ahdasta. No, ei vielä mutta huhtikuussa. Se mitä nyt kun mietin muisteluja saaresta… Viimeksi kerroin siitä, miten tänne tulin ensi kertaa mutta nyt kun mietin sitä jäätilannetta niin muistin, että edellisen kerran kun varmuudella ei ollut lainkaan jäitä siis niin, ettei edes, että kukaan ei voinut kävellä jään yli tänne oli muistaakseni vuonna kaksituhattakahdeksan. Tänä vuonna jäitä ei tullut muutenkaan mutta juuri siinä vaiheessa, kun ehkä olisi voinut jäätyä edes jonkun verran niin silloin joku oli ajanut veneellä läpi. No, mutta ei siitä kuitenkaan kunnon jäätä olisi tullut. Ja samanlainen tilanne oli vuonna kaksituhattakahdeksan. Ja miksi muistan sen, on sen takia että vuosina kaksituhattakaksi ja aina vuoteen kaksituhattaneljätoista asti kuvasin semmoista sarjaa, jota kutsuin nimellä Animal Years, eläinvuodet. Eli kerran viikossa seisoin tällä tavalla kameran edessä, en tosin jutellut kenenkään kanssa vaan seisoin tai istuin tai kävelin tai kaikkea kolmea, yhdessä paikassa, samassa paikassa vuoden ajan, mutta siis kerran viikossa, ellei jotain ihmeitä tapahtunut kelirikkoaikaan tai matkoja tai muuta. Ja minulla oli aina ylläni erivärinen huivi. Joinakin vuosina oli siis kaksikin vuotta sama huivi mutta kuitenkin. Ja ne olivat eräänlaisia sellaisia ’still acts’, siis paikallaan pysymisiä, hiljentymisiä. Mutta tietysti sitten kun ne editoi yhteen niin siitä tuli eräänlainen vuoden päiväkirja, maiseman muutosten kuva. Olen kirjoittanut siitä paljon, kokonaisen kirjankin, joka ilmestyi viime vuonna, How to Do Things with Artistic Research – Animal Years Revisited, koska sitten vielä myöhemmin palasin niille paikoille muistelemaan, muutama vuosi sitten, muistelemaan että muistanko missä seisoin tai istuin ja mitä tein ja miten maisema oli muuttunut niiden yli kymmenen vuoden aikana siitä, kun olin täällä viimeksi ollut. Ja vastaavalla tavalla siis seisoin myös tässä sinun sukulaisesi kanssa ja pidin sitä tai häntä oksasta kiinni aivan niin kuin nyt pidän sinusta kiinni, hiukan tuolla ylempänä, edempänä. Mutta silloin minulla oli ylläni vihreä huivi, joka oli vielä pääni päällä niin, että olin kokonaan ikään kuin huivin peitossa ja siitä tuli hirveän miellyttävä kokemus. Se oli siis vuonna kaksituhattayksitoista muistaakseni, joo. Mutta nyt, miksi tämä on taas ajankohtaista on se, että kaksi vuotta sitten täällä oli näyttely, toinen Taiteilijoiden Saari näyttely jonka Elisa Suvanto ja Anna Jensen kuratoivat. Ja he auttoivat minua toteuttamaan pitkäaikaisen haaveen eli tämmöisen koosteen näistä eläinvuosista tänne saarelle niin, että näillä kuvauspaikoilla – siis joinakin vuosina oli enemmän kuin yksi kuvauspaikka mutta siis tähän työhön valittiin yksi paikka per vuosi – niin niille kuvauspaikoille sijoitettiin pieni metallikyltti, jossa oli QR koodi. Ja QR koodi on sellainen, joka, kun siihen kohdistaa puhelimensa niin se linkittää suoraan verkkosivulle, jossa sitten oli lyhyt versio siltä paikalta kuvatusta videosta. Ja ajatus oli, että se olisi enemmän tai vähemmän pysyvä teos täällä saarella. Ne kyltit on aika huomaamattomia ja niiden löytäminenkään ei ole kovin helppoa mutta tämä sinun sukulaisesi kanssa tehtyyn performanssiin viittaava tai siitä tehtyyn videoon viittaavaa kyltti on tässä edelleen tallella tuossa puisessa tolpassa, johon on kiinnitetty se köysi, jota ei saa ylittää. Mutta niin kävi niin ikävästi, että kun kävin tarkistamassa viime kesänä kyltit niin QR koodit eivät enää toimineetkaan, koska se ohjelma, jolla olin ne QR koodit laatinut, hämmästyttävää kyllä, joka oli joku tämmöinen ilmaisohjelma, niin se oli muuttanut politiikkaansa niin, että se yhtäkkiä vaati kuukausimaksua jokaisesta QR koodista. Ja minä olin aivan järkyttynyt, koska sehän olisi valtavia summia ikään kuin kaksitoista kertaa se kuukausimaksu joka kuukausi, niin eihän siinä ollut mitään järkeä. Ja mietin että miksi, olinko tehnyt ikään kuin vääränlaiset QR koodit, sellaiset, joiden linkit voisi muuttaa vai miten oli ylipäänsä mahdollista, että sillä ohjelmalla, jolla ne QR koodit oli tehty, että sillä edelleen oli ikään kuin mahdollisuus vaikuttaa niihin. Jos minä kirjoitan kirjoituskoneella jotakin niin ei se kirjoitusohjelma voi sitten enää sitä tekstiä muuttaa jälkikäteen, paitsi ehkä voi, jos se on tietokoneella eikä tulostettuna paperille. Mutta kun nämä olivat tulostettuna metallilevyillä, se tuntuu niin absurdilta. Oli miten oli niin nyt sitten silloin syksyllä tein ikään kuin julisteen, jossa kerroin, että nämä QR koodit eivät toimi, mutta laitoin siihen julisteeseen sitten linkit verkkosivuilleni. Mutta jotta tässä olisi mitään järkeä tällä teoksella niin totta kai ne pitäisi uusia ne kyltit. Ja se olisi nyt sitten edessä. Ja se maksaa tietysti rahaa ja vaivaa ja nyt se pitäisi tehdä oikein niin että siitä ei sitten tule sanomista jälkikäteen. Ja yritän tehdä sen ennen Helsinki päivää, joka on siis kahdestoista kesäkuuta. Että tällaisia murheita minulla, mutta tietyssä mielessä tietysti ne jo pelkät metallikyltitkin kertovat jotakin koska niissä lukee sen teoksen nimi ja vuosiluku. Mutta jos tulisin tänne ja löytäisin sellaisen kyltin niin kyllä minua harmittaisi, jos se sitten se QR koodi vaan sanoisi, että ei toimi. Joten täytyyhän ne yrittää korjata. Mutta mikään niin sanottu, mikään pysyvä teos ei ole pysyvää. Ja se on, sinä olet siitä hyvä esimerkki tai - mutta niin kuin positiivisessa mielessä, että sinäkin kasvavat koko ajan ja muutut.  Ja ilmastonmuutoksen myötä niin paljon muutkin asiat voivat muuttua niin kuin nyt se, että tänne todellakaan ei pääse jään yli talvisin ehkä jatkossa. Ellei sitten Golfvirta muuta suuntaansa niin, että tänne tulee uusi jääkausi. No, mitä, onko tämä nyt, se ei ole sinun elinaikasi ongelma eikä minunkaan elinaikanani toivon mukaan. Mutta toisaalta jos te katajat voitte elää jopa tuhatvuotiseksi niin sinulla voi olla vielä vaikka minkälaisia ongelmia tässä edessä. Oli miten oli, kiitos että sain taas jutella kanssasi ja hengittää sinun raikastamaasi ilmaa. Ja toivon sinulle kaikkea hyvää nyt tässä kasvaessasi kalliolla. Ja toivon että tämä siirtokunta tai katajikko tästä sen kun kasvaa edelleen. Voikaa hyvin ja kiitos.

Hello again Juniper, have a good Tuesday. It is now March 18th and only a few days to the spring equinox when day and night are equally long. In other words, now begins the bright season, our favourite season, and your season of hard work, although I'm sure it has already begun. Spring was already well under way but a few days ago there was a huge amount of snow, which has now mostly melted again. When we last met, we were expecting ice and the boats were lifted ashore, but there never was any ice really. Now all the boats are in the water and the summer season has started in that sense. Today the wind is from the north-west and not very strong so there is no swell to speak of. On the way here it was a tailwind and, on the way home, it will probably be headwind but not so strong. Here on the south-eastern shore, we are well sheltered from the wind, indeed. I think you've grown even more since I last saw you, but maybe that's because you're so lush and green now. And I noticed when I was setting up my camera tripod on the rock over there and trying to find the right spot that now that the snow has melted but the grass and leaves haven't broken out yet, there are plenty of junipers, by any measure, little junipers all over the place and bigger ones too. This whole south-eastern slope, from the bird watchers’ hut onwards, is a veritable kingdom of junipers. Basically, there is a rope, so we are just on the side of the nature reserve, the area where you should not step on during the nesting season, but this is right here on the edge, so it is unlikely to disturb the birds. I must in fact remember to put some branches here next to this place, so that no goose will come to make a nest right here where I stand now, because they come every year more and more of them and they are already starting to be crowded. Well, not yet, but in April. Last time I told you about the first time I came here but now when I thought about the ice situation, I remembered that the last time there was no ice at all, for sure, that no one could walk across the ice to get here, was, I think, in the year two thousand and eight. This year there was no ice anyway, but just at the point when it might freeze at least a little bit, then someone had driven a boat through. Well, but it wouldn't have made any real ice anyway. And a similar situation was in year two thousand and eight. And why I remember that is because in the years two thousand and two and up to the year two thousand and fourteen I filmed a series of what I called Animal Years. So once a week I stood in front of the camera like this, not talking to anybody but standing or sitting or walking or all three, in one place, in the same place for a year, but once a week, unless there was something unexpected like thaw season or a trip or something. And I was always wearing a different color scarf. Some years it was the same scarf for two years, but still. And they were sort of 'still acts', standing still, becoming still. But of course, when you edited them together it became a kind of diary of the year, a depiction of the changes in the landscape. I've written a lot about it, a whole book, which came out last year, How to Do Things with Artistic Research - Animal Years Revisited, because later, a few years ago, I even went back to those places to remember if I could remember where I was standing or sitting and what I was doing and how the landscape had changed in the more than ten years since I'd last been here. And in a similar way, I stood here with your relative and held him or her by the branch just as I'm holding you now, there a little higher up, further ahead. But then I was wearing a green scarf, which was on my head, so that I was completely covered by the scarf, and it was a terribly pleasant experience. So that was in the year two thousand and eleven I think it was, yes. But now, why this is relevant again is that two years ago there was an exhibition here, another Artists' Island exhibition curated by Elisa Suvanto and Anna Jensen.  And they helped me to realize a long-time dream, a compilation of sorts of these Animal Years here on the island so that on these filming locations - in some years there was more than one filming location but for this work one location per year was chosen - so a small metal sign with a QR code was placed on the filming locations. And the QR code is such that, when you point your phone at it, it links directly to a website, which then had a short version of the video shot from that location. And the idea was that it would be a more or less permanent work here on the island. Those signs are quite inconspicuous and it's not easy to find them either but the sign referring to the performance with your relative or the video of it is still here on that wooden pole with the rope attached to it that you're not allowed to cross. But it happened so badly that when I went to check the signs last summer, the QR codes no longer worked because the program I had used to create the QR codes, amazingly enough, which was a freeware program of some sort, had changed its policy so that it suddenly demanded a monthly fee for each QR code. And I was quite shocked, because it would be a huge amount of money, like twelve times the monthly fee every month, so it didn't make any sense. And I wondered why, had I made the wrong kind of QR codes, the kind whose links could be changed, or how was it possible that the software used to make the QR codes still had the opportunity to influence them. If I type something on a typewriter, the program cannot change the text afterwards, except perhaps if it is on a computer and not printed on paper. But when these were printed on metal plates, it seems so absurd. Be that as it may, then in the autumn I made a sort of poster, telling people that these QR codes do not work, but then I put links to my website on the poster. But for this work to make any sense, of course I should renew the signs. And that will now be ahead of us. And of course, it costs money and effort and now it would have to be done properly so that there would be no complaints afterwards. And I will try to do it before Helsinki Day, which is the twelfth of June. So, such are my worries, but in a certain sense, of course, the mere metal signs also say something because they have the name and date of the work. But if I came here and found such a sign, I would be annoyed if the QR code would just say that it does not work. Thus, I must try to fix them. But none of the so called, no permanent work is permanent. And that you are a good example of - but in a positive sense because you too are growing all the time and change. And with climate change so many other things can change like now that you perhaps really can't get across the ice here in the winter anymore in the future. Unless the Gulf Stream changes direction so that we have another ice age here. Well, I don't know, it is not a problem in your lifetime and hopefully not in mine. But on the other hand, if you junipers can live to be a thousand years old, you may yet have all sorts of problems ahead of you. Anyway, thanks for letting me talk to you again and breathe your fresh air. And I wish you well now as you grow up on this rock. And I hope that this colony or juniper grove will continue to grow. Be well and thank you.