A i n e i s t o n h e r ä t t ä m ä t a j a t u k s e t j a k y s y m y k s e t
Videoiden läpikäymisen, järjestämisen, valikoimisen ja editoinnin kautta tuntui, kuin olisin tutustunut videolla esiintyviin eläimiin. Tuo minulle hyvin tuttu ympäristö, lapsuuden ja nuoruuden leikkipaikkani, metsikköni, muuttui toisenlaiseksi. Videoilta löytyi paljon ”tuttuja” eläimiä, mutta yllätykseksi videolta löytyi myös mäyrä, jota emme ole alueella koskaan aiemmin nähneet. Äitini on asunut tuolla paikalla vuodesta 1982 lähtien. Videolle myös tallentui muutamaan otteeseen nokkavarpunen, joka on kuulemani mukaan melkoisen vaikeasti bongattava lintu alueella. Riistakameran onnistui dokumentoimaan elämää, jota emme muutoin näe. Mietin ajoittain kameroita ja koko koeasetelmaani tungettelevana salakuvaamisena, jonkinlaisena perustarpeiden kautta toteutetulla huijaamisenakin, mutta toisaalta se myös mahdollistaa ympäröivän elämän näkemisen ja ympäristön ymmärtämisen jaetuksi asuintilaksi. Minulle tämän aiemmin piilossa olleen maailman näkeminen tuntuu lohduttavalta, että ympäristössämme on elämää, joka ei ehkä ole näkyvää, mutta tuossa aivan meidän läheisyydessämme sitä kuitenkin on.
Aineiston työstäminen vei paljon aikaa, ja tuona pitkäaikaisen katselemisen aikana huomasin, ettei minua oikeastaan kiinnostanut kovinkaan paljon, miten eläimet ymmärtävän peilikuvansa tai kuvansa kaltaisestaan lajista. Olin lumoutunut niiden pelkästä läsnäolosta. Miten ne liikkuivat, ääntelivät, peseytyivät juoma-astiassa, tarkastelivat ympärilleen, varoivat, tutkivat kameraa, hyppivät, pyrähtelivät, tonkivat, juoksivat tai miten niiden kastuneet höyhenet sojottivat niskassa. Niiden syöminen ja juominen erityisesti liikutti minua syvästi. Miksi niiden pitäisi perustella olemustaan ja ymmärrystään itsestään meille, jotta arvostaisimme niitä?
Eläimetkään eivät olleet järin kiinnostuneita peilistä tai valokuvista. Ne käyttivät niitä laskeutumisalustana, kiipeilytelineenä ja oletettavasti merkkeinä, joissa on ruokaa. Ne tyydyttivät perustarpeitaan ja peilit ja valokuvat olivat niille toissijaisia normaalista poikkeavia elementtejä, jotka nopeasti todettiin vaarattomiksi. Monille meille ihmisille peilin ohittaminen, oman peilikuvan ja muotokuvan huomiotta jättäminen voisi olla suuri haaste. Olemme kovin ulkonäkökeskeisiä ja se myös joskus pitkälti määrittelee meitä. Keskiverto naisen väitetään viettävän peilin edessä viisi päivää vuodessa tai tunnin päivässä. Saattaako juuri eläinten jonkinlainen ulkoisen itsetuntemuksen puute olla pikemminkin hyve?
Teosprosessin myötä, katsellessani tuntikausia videoita eläimistä, minusta alkoi tuntua, että se olenkin minä, ihminen, joka olen muuttunut tutkijasta koe-eläimeksi omassa tutkimuksessani. Miksi eläinten tulisi läpäistä testejä todistaakseen olevansa tietoinen, tunteva, kokeva olento, kun emme edes tunne kunnolla eri eläinten kognitiivisia kykyjä? Voisimmeko ymmärtää ne kaltaisiksemme, olennoiksi, joilla on nälkä ja jano, vanhemmiksi, jotka huolehtivat jälkeläisistään, olennoiksi, jotka pelkäävät, varovat, iloitsevat, leikkivät, yksilöiksi joita sattuu, kiinnostaa, huolestuttaa. Loppujen lopuksi kyse ei työprosessissani kai olekaan siitä, miten eläinten tulisi reagoida peilin edessä tai potrettien kohdalla, läpäistä älykkyystestejä, vaan siitä, mikä saisi meidät ihmiset näkemään ja ymmärtämään kunkin lajin ja yksilön arvo ja erityisyys.
Eläinten pitkäkestoisen katselemisen vaikutus ilmeni minussa surullisella tavalla. Olin katsellut videoitani näädistä, kuinka leikkisä niistä toinen olikaan. Toisen hieman aremman näädän toinen silmä taas ei heijastanut videolla valoa samoin kuin toinen silmä. Mietin, onko silmässä joku vika vai puuttuuko se kokonaan. En onnistunut näkemään tuota näätää videolta tarkemmin. Joitain päiviä myöhemmin, ajoin 7-tietä äidilleni ja näin liittymän kohdalla kuolleen näädän, joka oli jäänyt auton alle. Tuo näky sai minut hyvin surulliseksi, kuin olisin menettänyt läheisen ystävän. En voi tietää kuka tuo menehtynyt näätä oli, mutta tämän jälkeen kameraan ei tallentunut kuin yksi näätä. Vielä vuoden jälkeenkin, kun ajan tuosta samasta liittymästä alas, tulee mieleeni näätä. Pohdin, olisiko tuolla auton alle jääneellä näädällä ollut minuun niin suuri vaikutus, jos en olisi nähnyt niitä riistakameran tallenteilla erilaisissa touhuissa. Riittääkö pelkkä eläinten katsominen, niiden elämän seuraaminen, synnyttämään empatian tunteen ja suuremman arvostuksen eläimiä kohtaan?
Jos katsommekin eläimiä vertaamatta niitä ihmiseen, mitä näemme? Mitä jos ihminen ei olekaan kaiken mitta? Voiko taide, tieteen ohella, löytää toisia keinoja auttaa ihmistä ymmärtämään eläinten arvon? Voiko taide olla herättämässä empatiaa eläimiä kohtaan?
Jokainen eläin on subjekti.
Se on: oman elämänsä keskipiste,
itsensä puolustaja,
varuillaan joka suuntaan
niin kuin sinä ja minä.
Omanarvontuntoinen:
ei sallisi itseään loukattavan.
Olet unohtanut jotain oleellista.
Olet unohtanut että minä olen minä.
– Eeva Kilpi-
Yllä oleva teksti on hieman lyhennetty versio Eeva Kilven Animalia runokokoelman runosta Jokainen eläin on subjekti. Kilpi kirjoittaa eläimen näkökulmasta käsin ja kiteyttää ajatuksissaan mielestäni osuvasti sen, miten suhtaudumme eläimiin sekä miten meidän tulisi niihin suhtautua. Lue koko runo täältä.
Kaiken mitta-teoksen videokoosteet ovat syntyneet aiemman Lintupäiväkirja-teoksen toteutuksen myötä heränneistä pohdinnoista. Lintupäiväkirjaa tehdessäni, yrittäessäni ystävystyä lintujen kanssa, oli minulla aikaa ajatella ihmisen ja eläimen suhdetta. Tärkeimmäksi näistä ajatuksista nousi se, millä perustein arvotamme eläimiä? (Ruonakoski 2011) Filosofi Erika Ruonakoski esittää, että kaksi pääeroa on vedetty jo antiikin historian aikana ihmisen ja eläimen välille; etiikka ja itsetuntemus. Pohdinta eläimestä on keskittynyt määrittelemään, miten ihminen eroaa eläimestä? Tämä tiivistyy itsetuntemuksen kysymykseen. Filosofit ovat myös puntaroineet sitä, miten eläimiä tulisi kohdella eli lähestyneet eläintä etiikan näkökulmasta. Nämä etiikan ja itsetuntemuksen kysymykset eivät ole irrallisia osia. Ne kietoutuvat oleellisesti toisiinsa, toivoen ihmisen ja eläimen eron tunnistamisen tuovan vastauksen eettiseen pohdintaan.
T o i s e n m i e l i j a e l ä i n t i e t e e n h a a s t e e t
Kuuluisin eläinten itsetietoisuutta testaava tutkimus on kaiketi niin sanottu peilikoe tai toisella nimellä täplätesti MSR (mirror self-recognition), jonka kehitti 1970-luvulla Gordon G. Gallup Jr. Koe toteutetaan tiivistettynä niin, että testin kohteena olevaan yksilöön maalataan värikäs täplä. Tutkitun yksilön tulisi tunnistaa maalattu täplä esimerkiksi koskettamalla sitä osoittaakseen, että yksilö ymmärtää peilissä näkyvän heijastuksen olevan hän itse. Peilitestin läpäisevät eläimet yleensä hakevat asentonsa niin, että he voivat nähdä paremmin vartalollaan olevan uuden merkin, ja voivat jopa koskettaa sitä tai yrittää poistaa sen. Pieni määrä koeyksilöistä tajuaa katsovansa itseään, monet eivät. Ja jotkut ovat osoittaneet epäselvää käyttäytymistä. Näitä itsensä peilistä tunnistavia lajeja on alle kymmenen ja muutaman lajin kohdalla on viitteitä siitä, että ne tunnistaisivat itsensä, mutta tutkijoiden välillä on erimielisyyksiä tuloksista. Testin ovat läpäisseet jo muutoinkin melko älykkäiksi todetut eläimet, kuten apinat, delfiinit, elefantit ja harakat. (Pallardy 2024) (Ruokanen 2024)
Entä mistä tiedämme, että tämänkaltaiset testit ovat eläimille soveltuvia vai ovatko tietoisuutta testaavat koeasetelmamme jo lähtökohtaisesti vääränlaisia? Mistä tiedämme, että oikeasti tiedämme, mitä eläimet tietävät? Psykologi, etologi ja kädellisten tutkija Frans de Waal muistuttaa, että uusia havaintoja eläinten kehittyneestä kognitiosta tulee jatkuvasti esille. Vanhoja oletuksia päivitetään uuden tiedon tieltä. de Waal huomauttaa, että vertauskohtana eläimiä havainnoidessa on aina ihminen, meidän älykkyytemme ja kykymme vastaan eläimen älykkyys ja kyvyt, huolimatta siitä, että tämä vertaus on vanhentunut ja epäpätevä. Biologi ja filosofi Jakob von Uexküll painotti huomioimaan eläimen näkökulman, Umweltin. Tämän mukaan jokainen eliö aistii ympäristöään omalla erityisellä tavallaan. Umwelt tunnustaa eliön itsekeskeisen, subjektiivisen maailman, joka on vain yksi pieni pala kaikista mahdollisista maailmoista. von Uexküll totesi jo noin sata vuotta sitten, että meidän tulee katsoa maailmaa eläimen näkökulmasta, jotta voisimme todella ymmärtää eläimen älykkyyttä. Filosofi Thomas Nagel kuitenkin totesi vuonna 1974, ettemme voisi mitenkään tietää millaista on olla toisen lajinen, ymmärtäen mahdottomuuden asettua toisen lajin subjektiiviseen elämään. De Waalin mukaan tietoisuus on myöskin vaikeasti määriteltävä asia eikä kenelläkään vaikuta olevan siitä kattavaa tietoa. Tämän vuoksi, sitä ei myöskään voi kieltää miltään lajilta. Hän kysyykin, olemmeko riittävän älykkäät tunnistamaan, kuinka älykkäitä eläimet ovat? (de Waal 2018)
K o e a s e t e l m a t
Taiteilija kollegani Zurichistä vinkkasi minua ottamaan yhteyttä suomalaiseen Zurichin yliopiston evoluutiobiologian ja ympäristötutkimuksen laitoksen evoluutiobiologi Sofia Forssiin. Forss tutkii villieläinten neofobiaa ja uteliaisuutta. Viestiteltyäni Forssin kanssa päädyin tutkimaan eläimiä ensin kuvaamalla niitä peilin edessä, sillä peilikoe on yksi käytetyimmistä eläinten itsetuntemuksen tutkimusvälineistä. Voisimmeko oppia tästä vanhasta koeasetelmasta jotain uutta katsoen sitä taiteen kautta?
Hieman myöhemmin jatkoin työskentelyä peileistä eteenpäin, kooten koeasetelman, jossa tutkin eläinten reagointia niiden katsoessa itseään tai oman lajistaan valokuvassa, muotokuvana luonnossa. Muotokuvia käytetään henkilökuvauksen ohella myös introspektion välineenä. Introspektio on sisäistä itsetarkkailua, toimintaa, jossa yksilö arvioi ajatuksiaan, tunteitaan ja käyttäytymistään. Voisiko muotokuvien esittäminen eläimille kertoa jotain niiden itsetuntemuksesta? Valokuvat muotokuviin on otettu pääosin peilikokeen riistakameratallenteista. Painatin muotokuvat metsäkauriista, näädästä, supikoirasta, oravasta ja talitiaisesta. Supikoiran kuvan jouduin ostamaan, jotta se olisi tarpeeksi laadukas näyttää eläimille. Myös harakasta ja hiirestä oli muotokuvat, mutta videomateriaali niistä ei ollut käyttökelpoista. Valokuvat kustakin valikoidusta eläimestä oli oikeassa mittakaavassa luonnossa. Forss totesi valokuvien kohdalla, että riippuen valitsemastani eläinlajista olisi kuitenkin erittäin todennäköistä, että he eivät näe muotokuvia kuvina itsestään. Halusin kuitenkin nähdä, voisimmeko me sitten oppia jotain muuta tästä koeasetelmasta eläinten käyttäytymistä havainnoidessamme.
D o k u m e n t o i n t i
Videot on kuvattu neljällä riistakameralla kesällä ja syksyllä 2023. Liiketunnistin käynnistää kameran sen rekisteröidessä liikettä. Videoita kertyi yhteensä lähes 12 000 kappaletta. Harakasta ja hiirestä oli myös potretit, mutta videoiden laatu oli käyttökelvotonta. Yhdessä kamerassa oli vikaa, joka ilmeni yökuvauksessa, jolloin kamera vilkutti kirkasta valoa. Yllättäen tämä ei haitannut eläimiä, vaikka erityisen arkana pidetyn näädän kohdalla valo eritoten välkkyi. Sivut on nimetty tiettyjen eläinten mukaan, mutta niissä esiintyy myös muita eläimiä, joita halusin tuoda näkyviin. Eläimet on valittu muotokuviin sen mukaan, miten niitä tallentui kameraan peilien kanssa ja valikoiden eri lajisia eläimiä.
Peilit ovat akryylia, joka on melko joustavaa ja iskunkestävää. Olin kuitenkin huolissani, miten eläimet reagoivat niihin tai törmäävätkö ne peileihin. Minulla oli suurempia peilejä suuremmille eläimille, jotta esim. kauriitkin voisivat nähdä peilikuvansa kokonaan. Isoin peili oli joitakin päiviä metsikössä, mutta huolestuneisuuteni vaivasi minua niin paljon, että päädyin poistamaan sen.
10 videota villieläimistä
Iskunkestävä akryylipeili, latex-tulostus ja kiiltolaminointi alumiinikomposiittilevylle;
metsäkauris: 75x100 cm, supikoira: 70x54 cm, näätä: 52x30 cm, orava: 25x35 cm,
talitiainen: 25x21 cm
Kuvasin riistakameralla villieläimiä urbaanissa ympäristössä peilien ja valokuvien edessä. Alla on kuvalinkit videokoosteisiin "peilikokeesta" ja "muotokuvakokeesta”.