Jokainen eläin on subjekti.
Se on: oman elämänsä keskipiste,
itsensä puolustaja,
varuillaan joka suuntaan
niin kuin sinä ja minä.
Omanarvontuntoinen:
ei sallisi itseään loukattavan.
Olet unohtanut jotain oleellista.
Olet unohtanut että minä olen minä.
– Eeva Kilpi-
Yllä oleva teksti on hieman lyhennetty versio Eeva Kilven Animalia runokokoelman runosta Jokainen eläin on subjekti. Kilpi kirjoittaa eläimen näkökulmasta käsin ja kiteyttää ajatuksissaan mielestäni osuvasti sen, miten suhtaudumme eläimiin sekä miten meidän tulisi niihin suhtautua. Lue koko runo täältä.
Kaiken mitta-teoksen videokoosteet oravasta, talitiaisesta, metsäkauriista, supikoirasta ja näädästä ovat syntyneet aiemman Lintupäiväkirja-teoksen toteutuksen myötä heränneistä pohdinnoista. Lintupäiväkirjaa tehdessäni, yrittäessäni ystävystyä lintujen kanssa, oli minulla aikaa ajatella ihmisen ja eläimen suhdetta. Tärkeimmäksi näistä ajatuksista nousi se, millä perustein arvotamme eläimiä? Filosofi Erika Ruonakoski esittää, että kaksi pääeroa on vedetty jo antiikin historian aikana ihmisen ja eläimen välille; etiikka ja itsetuntemus. Pohdinta eläimestä on keskittynyt määrittelemään, miten ihminen eroaa eläimestä? Tämä tiivistyy itsetuntemuksen kysymykseen. Filosofit ovat myös puntaroineet sitä, miten eläimiä tulisi kohdella eli lähestyneet eläintä etiikan näkökulmasta. Nämä etiikan ja itsetuntemuksen kysymykset eivät ole irrallisia osia. Ne kietoutuvat oleellisesti toisiinsa, toivoen ihmisen ja eläimen eron tunnistamisen tuovan vastauksen eettiseen pohdintaan. (Ruonakoski 2011)
T o i s e n m i e l i j a e l ä i n t i e t e e n h a a s t e e t
Kuuluisin eläinten itsetietoisuutta testaava tutkimus on kaiketi niin sanottu peilikoe tai toisella nimellä täplätesti MSR (mirror self-recognition), jonka kehitti 1970-luvulla Gordon G. Gallup Jr. Koe toteutetaan tiivistettynä niin, että testin kohteena olevaan eläimeen maalataan värikäs täplä. Tutkitun eläimen tulisi tunnistaa maalattu täplä esimerkiksi koskettamalla sitä, osoittaakseen, että tutkittava ymmärtää peilissä näkyvän heijastuksen olevan hän itse. Peilitestin läpäisevät eläimet yleensä hakevat asentonsa niin, että he voivat nähdä paremmin vartalollaan olevan uuden merkin ja voivat jopa koskettaa sitä tai yrittää poistaa sen. Pieni määrä koelajeista tajuaa katsovansa itseään, monet eivät. Jotkut ovat osoittaneet epäselvää käyttäytymistä. Näitä itsensä peilistä tunnistavia lajeja on alle kymmenen. Muutaman lajin kohdalla on viitteitä siitä, että ne tunnistaisivat itsensä, mutta tutkijoiden välillä on erimielisyyksiä tuloksista. Testin ovat läpäisseet jo muutoinkin melko älykkäiksi todetut eläinlajit kuten apinat, delfiinit, elefantit ja harakat. (Pallardy 2024) (Ruokanen 2024)
Entä mistä tiedämme, että tämänkaltaiset testit ovat eläimille soveltuvia vai ovatko tietoisuutta testaavat koeasetelmamme jo lähtökohtaisesti vääränlaisia? Mistä tiedämme, että oikeasti tiedämme, mitä eläimet tietävät? Psykologi, etologi ja kädellisten tutkija Frans de Waal muistuttaa, että uusia havaintoja eläinten kehittyneestä kognitiosta tulee jatkuvasti esille. Vanhoja oletuksia päivitetään uuden tiedon tieltä. De Waal huomauttaa, että vertauskohtana eläimiä havainnoidessa on aina ihminen, meidän älykkyytemme ja kykymme vastaan eläimen älykkyys ja kyvyt, vaikka tämä vertaus on vanhentunut ja epäpätevä. Biologi ja filosofi Jakob von Uexküll painotti huomioimaan eläimen elämismaailman, Umweltin. Tämän mukaan jokainen eliö aistii ympäristöään omalla erityisellä tavallaan. Umwelt tunnustaa eliön itsekeskeisen, subjektiivisen maailman, joka on vain yksi pieni pala kaikista mahdollisista maailmoista. Von Uexküll totesi jo noin sata vuotta sitten, että meidän tulee katsoa maailmaa eläimen näkökulmasta, jotta voisimme todella ymmärtää eläimen älykkyyttä. Filosofi Thomas Nagel kuitenkin totesi vuonna 1974, ettemme voisi mitenkään tietää millaista on olla muunlajinen, ymmärtäen mahdottomuuden asettua toisen lajin subjektiiviseen elämään. De Waalin mukaan tietoisuus on myöskin vaikeasti määriteltävä asia eikä kenelläkään vaikuta olevan siitä kattavaa tietoa. Tämän vuoksi sitä ei myöskään voi kieltää miltään lajilta. Hän kysyykin, olemmeko riittävän älykkäät tunnistamaan, kuinka älykkäitä eläimet ovat? (de Waal 2018)
K o e a s e t e l m a t
Taiteilijakollegani Zurichistä vinkkasi minua ottamaan yhteyttä suomalaiseen Zurichin yliopiston evoluutiobiologian ja ympäristötutkimuksen laitoksen evoluutiobiologi Sofia Forssiin. Forss tutkii villieläinten neofobiaa ja uteliaisuutta. Viestiteltyäni Forssin kanssa, päädyin tutkimaan eläimiä ensin kuvaamalla niitä peilin edessä, sillä peilikoe on yksi käytetyimmistä eläinten itsetuntemuksen tutkimusvälineistä. Voisimmeko oppia tästä vanhasta koeasetelmasta jotain uutta katsoen sitä taiteen kautta?
Peilit ovat akryylia, joka on melko joustavaa ja iskunkestävää materiaalia. Olin kuitenkin huolissani, miten eläimet reagoivat niihin tai törmäävätkö ne peileihin. Minulla oli suurempia peilejä suuremmille eläimille, jotta esim. kauriitkin voisivat nähdä peilikuvansa kokonaan. Isoin peili oli joitakin päiviä metsikössä, mutta huolestuneisuuteni vaivasi minua niin paljon, että päädyin poistamaan sen.
Hieman myöhemmin jatkoin työskentelyä peileistä eteenpäin. Kokosin koeasetelman, jossa tutkin eläinten reagointia niiden katsoessa itseään tai oman lajistaan valokuvassa, muotokuvana luonnossa. Muotokuvia käytetään henkilökuvauksen ohella myös introspektion välineenä. Introspektio on sisäistä itsetarkkailua, toimintaa, jossa yksilö arvioi ajatuksiaan, tunteitaan ja käyttäytymistään. Voisiko muotokuvien esittäminen eläimille kertoa jotain niiden itsetuntemuksesta? Valokuvat muotokuviin on otettu pääosin peilikokeen riistakameratallenteista. Painatin muotokuvat metsäkauriista, näädästä, supikoirasta, oravasta ja talitiaisesta. Supikoiran kuvan jouduin ostamaan, jotta se olisi tarpeeksi laadukas näyttää eläimille. Myös harakasta ja hiirestä oli muotokuvat, mutta videomateriaali niistä ei ollut käyttökelpoista. Valokuvat kustakin valikoidusta eläimestä oli oikeassa mittakaavassa esillä luonnossa. Forss totesi valokuvien kohdalla, että riippuen valitsemastani eläinlajista, olisi erittäin todennäköistä, että he eivät näe muotokuvia kuvina itsestään. Halusin kuitenkin nähdä, voisimmeko me sitten oppia jotain muuta tästä koeasetelmasta eläinten käyttäytymistä havainnoidessamme.
Katoin peilien ja muotokuvien eteen vettä ja ruokaa, jotta eläimet tulisivat paikalle. Liha oli kissanruokaa, jota äitini joskus heittää pihalle variksille, jos kissat nirsoilevat. Äitini ruokkii lintuja ja oravia läpi talven, joten teosprosessia varten tarjolle laitettu ruoka ei paljoa poikennut normaalista. Äitini huolehti veden vaihdosta ja ruuan lisäämisestä sekä astioiden pesusta. Pohdin kuitenkin mahdollista ongelmaa ruuan jättämisessä eläimille suuremmissa määrin kuin normaalisi niille olisi tarjolla. Onko tekoni tarpeeksi perusteltua taiteellisen tutkimuksen nimissä? Voisiko siitä koitua eläimille jotain harmia? Olin jo vuonna 2016 pohtinut kaupunkieläimiä teoksessani City Animals ja tuon työn lomassa katoin tietyille valikoiduille villieläimille juhlaillallisen. Tästä sain synninpäästön biologi, ympäristötutkija ja tietokirjailija Timo Vuorisalolta, joka totesi, ettei tuosta olisi haittaa ja hän oli tyytyväinen, että kaupunkieläinasiaa käsiteltäisiin. Nyt teosprosessi vain kesti kauemmin, kuvasin eläimiä monta viikkoa, joten päädyin siihen, että kissanruokaa laitetaan vain lyhyen hetken ajan uuteen ympäristöön metsään. Päättämäni aika lyheni entisestään, kun näin miten supikoira otti kiinni näädän hännästä ja vetäisi sen alas puusta. Oletan, että tarjolla ollut ruoka oli vähintäänkin osa syy tälle tapaukselle. Näätä ei kuitenkaan onneksi pahemmin tästä pelästynyt, vaan palasi paikalle saman tien. En halunnut aiheuttaa kilpailua ruuasta eläinten välillä, vaikka sitä oletettavasti tapahtuu myös ilman minun laittamaani ruokaa. Siemenet ja pähkinät olivat näin ollen pääasiallinen ruoka, joita äitini tarjoaa metsikössä joka tapauksessa.
D o k u m e n t o i n t i
Videot on kuvattu neljällä riistakameralla kesällä ja syksyllä 2023. Liiketunnistin käynnistää kameran sen rekisteröidessä liikettä. Videoita kertyi yhteensä lähes 12 000 kappaletta. Harakasta ja hiirestä oli myös muotokuvat, mutta videoiden laatu oli käyttökelvotonta. Yhdessä kamerassa oli vikaa, joka ilmeni yökuvauksessa, jolloin kamera vilkutti kirkasta valoa. Yllättäen tämä ei haitannut eläimiä, vaikka erityisen arkana pidetyn näädän kohdalla valo eritoten välkkyi. Videokoosteiden sivut on nimetty tiettyjen eläinten mukaan, mutta niissä esiintyy myös muita eläimiä, joita halusin tuoda näkyville. Eläimet on valittu muotokuviin sen mukaan, miten niitä tallentui videolle peilikokeessa ja edustaen eri lajisia eläimiä.
A i n e i s t o n h e r ä t t ä m ä t a j a t u k s e t j a k y s y m y k s e t
Videoiden läpikäymisen, järjestämisen, valikoimisen ja editoinnin kautta tuntui, kuin olisin tutustunut videolla esiintyviin eläimiin. Tuo minulle hyvin tuttu ympäristö, lapsuuden ja nuoruuden leikkipaikkani, metsikköni, muuttui toisenlaiseksi. Videoilta löytyi paljon ”tuttuja” eläimiä, mutta myös lajeja, joita emme ole alueella koskaan aiemmin nähneet. Äitini on asunut tuolla paikalla vuodesta 1982 lähtien. Riistakameran onnistui dokumentoimaan elämää, jota emme muutoin näe. Mietin ajoittain kameroita ja koko koeasetelmaani tungettelevana salakuvaamisena, jonkinlaisena perustarpeiden kautta toteutetulla huijaamisenakin. Toisaalta se myös mahdollistaa ympäröivän elämän näkemisen ja ympäristön ymmärtämisen jaetuksi asuintilaksi villieläinten kanssa.
Aineiston työstäminen vei paljon aikaa, ja tuona pitkäaikaisen katselemisen aikana huomasin, ettei minua oikeastaan kiinnostanut kovinkaan paljon, miten eläimet ymmärtävän peilikuvansa tai kuvansa kaltaisestaan lajista. Olin lumoutunut niiden pelkästä läsnäolosta. Eläimetkään eivät olleet järin kiinnostuneita peilistä tai valokuvista. Miksi niiden pitäisi perustella olemustaan ja ymmärrystään itsestään meille, jotta arvostaisimme niitä? Saattaako juuri eläinten jonkinlainen ulkoisen itsetuntemuksen puute olla pikemminkin hyve? Jos katsommekin eläimiä vertaamatta niitä ihmiseen, mitä näemme? Mitä jos ihminen ei olekaan kaiken mitta? Voiko taide, tieteen ohella, löytää toisia keinoja auttaa ihmistä ymmärtämään eläinten arvon? Voiko taide olla herättämässä empatiaa eläimiä kohtaan?
Kuvausympäristö on äitini takapihaa Kotkassa, aitan takana oleva pieni metsäläntti 7-tien ja talon välissä. Metsäalue on hyvin pieni, aitan takaa peltoon on noin 20m ja tuo pelto on taas aivan kiinni 7-tiessä. Pituutta tällä ”metsällä” on noin 250m. Tällä alueella kuitenkin videoiden perusteella liikkuu tai asuu paljon eri eläinlajeja. Toisia olemme nähneet aiemmin arjessa, toisten läsnäolo paljastui vasta videotallenteiden kautta.