Johdanto
Maailmassa on ääniä, joita ei kuulu eikä näy. Jonain hetkenä ääni lakkaa olemasta ääntä, ja siitä tulee lämpöä tai hengitettävää ilmaa. Toisena hetkenä huomaamme kuulumattoman äänen, koska se puuttuu jostain.
Samaan aikaan maailmassa on luomistyötä. Luomistyötä kuten äänisuunnittelu, jossa tehdään jotain olevaksi. Sellaista joka voisi olla havaituksi tulemisen kautta, hakea paikkaansa ja olla merkittävää. Aina syntyy kuitenkin väistämättä jotain, jota en tehnyt olevaksi. Jotain, joka puuttuu. Olisinko voinut valita mitä se on ja millä perusteella olisin valinnan tehnyt?
Taiteen äärellä olen tekemisissä mahdollisen, kokeilemisen ja haastamisen kanssa. Oli kyseessä sitten tyhjyys, negaatio, ei-oleva, aukko, hiljainen tai muu, näiden rajat piirtävät esiin olevaa, täydentävää ja mahdollista. Kysymys kuuluukin, miten ja minkä verran piirtää esiin missäkin kontekstissa, kun esitystaide on a) intermediaalista eli materiaalit asettuvat muita ilmaisumuotoja, kuten liikettä, valoa ja tekstiä vasten b) tapahtuma osana aktuaalisia todellisuuksia. Onko olemassa menetelmää, jonka avulla voisi lähestyä äänen asettamista alati vaihtuviin konteksteihin?
Äänisuunnittelun opintojeni aikana olen päätynyt pitämään puutetta ennemminkin arvona kuin virheenä. Siinä missä tietty äänimateriaali on puutteellinen popkappaleena, se voi olla maailman sopivin ääni esityksen äänisuunnitteluna. Siitä puuttuvat ne asiat, jotka juuri esitys kykenee täydentämään. Koska esitys syntyy toisensa kohtaavista taidemuodoista, ei ole yllättävää, että myös muista Teatterikorkeakoulusta valmistuneiden opinnäytteistä löytyy esimerkkejä, joissa oman työn keskeisiä kysymyksiä löydetään juuri tyhjien kohtien ja tyhjäksi jättämisen tarkastelusta. Kukin tekijä havainnollistaa katsomaansa ilmiötä oman käsitteistönsä kautta. Esimerkiksi dramaturgi Milka Luhtaniemi kuvaa maisterin opinnäytteessään Poeettinen näyttämö (2020) dramaturgiassa ja esityksessä ilmenevää sanomatta jättämistä aukollisuudella. Dramaturgi Ilja Lehtinen käyttää taas katkoksellisuuden käsitettä opinnäytteessään Katkoksia (2019). Näyttelijä Pietu Wikström käsittelee tilan antamista näyttelijän näkökulmasta opinnäytteessään Uutta tilaa näyttelijälle (2019). Taiteilijat käyttävät eri hahmotuksia, joista jokaisella on oma vivahde, tausta, joka avaa kirjoittajalle kaiken selittävän, ja hyvä niin. Jatkumon on silti mahdollista syntyä.
Mitä mahdollisuuksia valitsemani puutteen käsite avaa sisäänsä ja miten soveltaa tätä äänisuunnittelun menetelmänä? Mitä kokemus jonkun puuttumisesta tarkoittaa taiteen kontekstissa? Mikä on puutteen ja poissaolon ero? Mitä on puuttuva ääni, ja miten voimme tunnistaa, että äänestä puuttuu tai ei puutu jotain? Miten ja miksi luoda puuttuvia ääniä?
Taiteellisen tutkielmani verran olen yrittänyt selvittää näitä kysymyksiä. Olen pyrkinyt muodostamaan erään, mutta loisteliaan käsityksen siitä, mitä puute voi tarkoittaa osana ääntä, äänisuunnittelua ja esityksen tapaa olla. Tähän suunnaten olen koonnut vierekkäin teoriaa, rinnastuksia ja omaa taiteen käytäntöäni. Tutkimusmetodini on yhdistelmä kirjoittamista ja konkreettisia äänikokeita, joissa pyrin tekemään puuttuvaa ääntä tai ääntä, joka synnyttää puutetta. Analysoin taiteellisesta työskentelystä ja asiantuntijuudestani käsin, miten havainto puuttumisesta syntyy äänen kontekstissa, ja miten puuttumista voi soveltaa taiteellisena menetelmänä. Pyrkimykseni ei ole luoda kokonaista ja objektiivista teoriaa puutteesta. Sen sijaan tahdon asettaa vierekkäin niitä mahdollisuuksia, joita puuttumisen käsittely ja siitä huolenpitäminen voi antaa äänisuunnittelun ja esittävien taiteiden läheisyydessä omiin tähänastisiin havaintoihini perustuen. Tavoitteenani on, että tästä vierekkäin asettelusta puutteen ilmiö nousee esiin monimerkityksellisenä ja taipuisana ilmiönä, joka kykenee silti kokoamaan opinnäytteen punaisen langan.
Ensimmäisessä luvussa Puuttumisen teoriaa, jäsennän, miten puuttumisen ja puutteen käsitteet rakentuvat. Vertaan tätä esimerkiksi Simone De Beauvoirin ja Jean-Paul Sartren eksistentialistisessa filosofiassa esiintyvään puutteen termiin, filosofi Luce Irigarayn ilman käsitykseen ja kirjailija Georges Perecin ei-minkään paradoksiin. Luku esittelee äänelle potentiaalisia puutteita äänimaisematutkimuksen ja akustisen ekologian teoreetikon R. Murray Schaferin luokitelmien pohjalta. Ehdotan alaluvussa 1.3, miten voimme tunnistaa puutetta käyttäen apuna tulkinnan, rakenteen ja muodon kysymyksiä. Puute toimii siis rajauksena, jonka muodostamisesta suunnataan äänisuunnittelun käytäntöä kohti.
Toisessa luvussa tutkin puutetta ja sen vaikutusta teokseen ja ääneen tapausesimerkkien, työni ja äänellisten kokeiden kautta. Luku kiertää puutetta ympäri etsien sen reunoja. Toivon, että tätä kautta lukija löytäisi äänen puutteen tarttumapintoja ja yhteyksiä maailmaan ja muihin pieniin maailmoihin. Äänikokeet ja niiden kuunteleminen ovat oleellinen osa opinnäytettä ja ne löytyvät toisen luvun tekstin rinnalta audioplayereiden muodossa. Reflektoin näistä kokeista tunnistamaani puutetta asettaen itseni, omat odotukseni, estetiikkani ja käsitykseni äänen konteksteiksi. Lukija-kuuntelijan kokemus on olennainen: jaammeko yhteisen tunteen puuttuvista äänistä, vai muodostuuko myös havaintojemme välille aukollisuutta?
Pidän tarpeellisena katsoa puutetta kahdella tavalla: 1. Esityksen äänisuunnittelussa käytettävänä työkaluna ja 2. havainnon kohteena, joka voi näkyä työvaiheen lisäksi myös teoksen ns. lopullisessa muodossa. Näiden kahden tavan ei tarvitse riippua toisistaan tai tapahtua samanaikaisesti. Hahmotuksessani molemmat esittävät kysymyksiä siitä: täydennetyksi tulemiseen. Jälkimmäisessä katsannossa täydentäminen jätetään esimerkiksi katsojan vastuulle, kun ensimmäisessä täydennys tehdään esityksen sisällä. Paneudun täydentymiseen luvussa 3 Ääni joka täydentyy. Tarkastelen puuttuvan äänen, esityksen sekä kokijan yhteentulemista suhteessa täydentymisen tai täydentymättömyyden tapahtumaan. Käytän perustana erityisesti omia tähänastisia äänisuunnitelutuotantojani ja niiden tuottamaa tietoa. Haen myös esimerkkejä valmiiksi saatetuista teoksista, joissa puutteet ovat osa teoksen lopullista tilaa. Jos puutetta kyetään katsomaan päämääränä eri näkökulmista, voidaan näistä mahdollisesti löytää jotain arvokasta tämän hetkisen todellisuuden kannalta. Keskityn puutteen sanomalliseen rooliin erityisesti alaluvussa 3.2 Puute sisältönä ja aatteena.
Lopuksi kokoan yhteen tämän tutkielman esiin häivyttämiä sekä häivyttämättä jättämiä suuntaviivoja. Mitä kautta voitaisiin jatkossa lähestyä sitä, mikä on täällä oman olemattomuutensa kautta.