1 Puuttumisen teoriaa

Millä tavalla on perusteltavaa käyttää juuri puutteen käsitettä äänisuunnittelun kontekstissa? Taidekeskustelussa jo vakiintuneempana käsitteenä voidaan pitää ”poissaoloa” (engl. absence), kun puhutaan yleisesti materiaaleissa ja teoksissa ei-olevista elementeistä tai piirteistä. Näin tekee esimerkiksi Werner Wolf ja Bernhart Walter kirjassaan Silence and Absence in Literature and Music (2016) sekä Jaakko Ruuska tohtorin opinnäytteessään IRTIKYTKETYISSÄ TILOISSA -poissaolevan kosketuksia katveessa (2024). On mielekästä keskustella sen tiedon kanssa, mitä poissaolon ja taiteen yhteydestä on jo kirjoitettu, sillä etenkin arkikielessä käsitteet viittaavat hyvin samankaltaisiin ”negaation” ilmiöihin. Kuitenkin sieltä missä poissaolon rajat päättyvät, puuttumisen käsitteen on mahdollista jatkaa. Mitä mahdollisuuksia ne avaavat sisäänsä, mitä sulkevat ulkopuolelle?

1.1 Puuttuminen ja poissaolo ovat negatiiviseen läsnäoloon perustuvaa toimintaa. Puuttuva tekijä on tietyn kontekstin ulkopuolella, mikä voidaan ilmaista sanomalla, että joku puuttuu jostain tai jostain puuttuu jotain. Konteksti voi olla esimerkiksi tämä ajallinen hetki, tapahtuma tai joukko, joka voidaan tunnistaa omaksi kokonaisuudekseen. Esimerkiksi ruohonleikkurista voi puuttua terä tai henkilö voi puuttua valokuvasta. Eli puuttuminen ja poissaolo ovat olemista irti jostain kokonaisuudesta, mutta kuitenkin olemalla osa sitä, tulemalla liitetyksi siihen oman puuttumisensa tai poissaolonsa kautta. 

Puute on johdannainen käsite kuvaamaan asiaintilaa tai ilmiötä, jossa puuttuminen tapahtuu. Sillä tarkoitetaan erinäisissä yhteyksissä myös riittämättömyyttä, pulaa ja liikaa vähäisyyttä. Voimme puhua esimerkiksi vapaa-ajan tai rahan puutteesta. Nämä merkitykset tuovat esiin, miksi puutteen ilmeisimpiin käyttöyhteyksiin liittyy negatiivinen lataus. Arkisissa tilanteissa onkin helppo ajautua tulkintaan, että jonkun puute on kestämätön tilanne, ja sellaista tulisi pyrkiä välttämään. 

Poissaololla näitä yhteyksiä ei ole. Poissaolevaa on mahdollista tarkastella ilman arvomääritelmiä. Ehkä juuri tästä syystä tieteen ja taiteen akateemisessa kontekstissa on ollut käytännöllistä käyttää termiä poissaolo (engl. absence). Termillä on myös vastinpari läsnäolo (engl. presence), jollaista puuttumiselle ei ole yhtä suoraviivaista vetää. Voisiko se olla eheys, täyteys, kokonaisuus tai ylimäärä? Tällä epäsymmetriallaan puuttuminen pakenee yksiselitteistä määritelmää ja laajenee moniulotteiseksi, joskin hyvin taipuisaksi olemisen tavaksi.

Mutta ajatellaanpa tätä latausta, jonka puute toistaiseksi kielessämme mahdollistaa. Onko termin tunnepitoisuus automaattisesti välteltävä asia? Vai voisiko tämä lataus juuri aukaista meille taiteen kontekstissa kasvupohjaa, jossa tunteet, kokemukset ja näkökulmat ovat mukana. Ehkä puutteen aiheuttama kokemus merkitsee myös sitä, että poissaoleva on meille jotain vielä merkityksellisempää, jotain jonka puutteen todella voimme huomata. Poissaoloa tarkempaa, keskittyneempää ja läsnäolevampaa. 

Taiteen yhteydessä kokija (mukaanlukien teoksen tekijä) lukee teoksesta kaiken sen, minkä havaitsee, käsittää ja yhdistää tähän kokemukseen. Niin konkreettiset kuin käsitteelliset tasot. Puuttumisen havainnossa jotkut hänen lukemistaan merkeistä osoittavat, että se mikä ensinnäkin on poissa, ei yksinkertaisesti ole pelkästään poissa, vaan se myös puuttuu. Se on sisuksissani, ajatteluani ja kokemaani vasten tuleva tulkinta siitä, että jotain ei ole täällä. Puuttuminen on täällä, puuttuminen on minussa.

Puutteen käsitteellä on ihmisen olemassaolon luonnehdinnan kannalta avainrooli Simone de Beauvoirin teoksessa Moniselitteisyyden etiikka (2011). Beauvoir hahmottaa Jean-Paul Sartren teoksen L’Être et le Néant (1943) (suom. Oleminen ja ei-mikään) filosofiaa ja esittelee Sartren käsitystä olemassaolon puutteesta (manquer, le manque) seuraavalla tavalla:

”Hänen [ihmisen] oleminen on olemisen puutetta, mutta yksi tapa olla tätä puutetta on nimenomaan olemassaolo. Hegeliläisiä käsitteitä käyttäen voitaisiin sanoa, että kyseessä on negaation negaatio, jonka kautta positiivinen syntyy uudelleen: ihminen tekee itsestään puutetta, mutta hän voi kieltää puutteen puutteena ja korostaa olevansa olemassa.”(Beauvoir 2011, 37.)

Beauvoir tiivistää, että ihminen pyrkii olemaan sitä, mitä ei ole ja siinä hetkessä, kun hän tyytyy tällaiseen olemassaoloon, hän on yhtä itsensä kanssa (ibid.) Ajattelen, että myös taiteessa sama ihmisten pyrkimysten täyttymättömyys, epätäydellisyys ja rosoisuus voivat saada erityisen roolin. Ne voivat olla osa teoksen ainutlaatuista viehätystä, tehdä siitä inhimillistä, kutsuvaa ja tunnistettavaa. Ehkä soittaja tai kirjoittaja ei ole meille merkittävä pelkästään sen takia, mitä hän kykeni tekemään, vaan myös sen takia, mihin hän ei pystynyt. (Ks. 2.9 Epätäydellinen)

Tavallisten objektien tapauksessa tilanne on eri. Sartrelle tavalliset objektit voivat vain olla: ne riittävät olevaksi itsessään (être-en-soi). Ne eivät vaadi puutetta ollakseen, toisin kuin ihminen, joka tunnistaa oman eronsa muuhun olevaan juuri sen kautta, mitä hän ei itse ole, mitä hänestä itsestään puuttuu. Näin yksilö tiedostaa ja määrittää olemassaolonsa, on oleva itselleen (l'être-pour-soi). (Sartre 2021, 88.)

Sartren filosofiaa mukailemalla voidaan ajatella, että kuten objekti, myös ääni voi vain olla. Itsessään äänestä ei voi koskaan puuttua yhtään mitään. Puute sekoittuu ääneen vasta ihmisen havainnoinnin kautta, jolloin yksilö tunnistaa puutteen täyttymättömistä odotuksistaan. Näin myös hiljaisuus, jonka voisi olettaa olevan äänen puutetta, on vain äänen olemista itsessään. Siitä ei puutu mitään ennen kuin se jättää yksilön odotuksen vajaaksi.

Kun ääni liittyy äänisuunnitteluni piiriin, ajattelen, että se muodostaa synteesin kanssani. Suunnittelija ja ääni ovat osa äänisuunnittelun tapahtumaa, jossa molemmat sekä suunnittelevat, että tulevat suunnitelluiksi. Tässä tapahtumassa voitaisiin sartrelaisin käsittein sanoa, että ääni ei ole enää vain itsessään vaan sekoittuu olevaksi itselleen. Joku (suunnittelija) luo ääntä, määrittää sen prinsiippejä, mutta samalla tämä joku (suunnittelija) altistuu itse äänen vaikuttamaksi. Äänisuunnittelijan tuottama ääni saa mahdollisuuden syntyä puuttuvana. Äänisuunnittelu voi hyväksyä äänen puutteen ja olla yhtä itsensä kanssa. Ääni voi muodostaa asentojaan muuta olevaa kohtaan näkemällä sitä, mitä se ei itse ole, mitä siitä itsestään puuttuu.

Sen lisäksi, että Beauvoirin rakentelu yhdistää puutteen ja olemassaolon toisiinsa, nousee hänen käsittelytavastaan vielä toinen seikka: puutteen poetiikka. Tästä nostan esimerkiksi seuraavan sitaatin:

”Hän ei voi olla olemassa pyrkimättä sitä kohti, mitä hänestä ei koskaan tule, mutta hänen on mahdollista haluta tätä jännitettä jopa siihen liittyvine epäonnistumisineen. Hänen olemisensa on olemisen puutetta, mutta yksi tapa olla tätä puutetta on nimenomaan olemassaolo.” (Beauvoir 2011, 37.)

Puutteen käsite ei ole sattumanvarainen, vaan se luo Beauvoirin ja Sartren käsittelytavan estetiikkaa. Puutteesta tulee poeettista tapauksissa, joissa semanttisesti riittämätön, saavuttamaton ja tyhjä tulevat luetuksi keskeisenä, merkittävänä ja kauniina. Ristiriidan ja asioiden välisen etäisyyden välistä löytyy selitys, joka auttaa meitä ymmärtämään asioita uudella tavalla. Myös minulle puute on se toistuva käsite, joka lataa taakseen vajaaksi jäävän sitkoisuutta ja olemassaolon jännitettä kaikessa väistämättömyydessään.

Uskoakseni puutteen ja poissaolon ero alkaa vähitellen hahmottua. Tehkäämme seuraavaksi konkreettinen vertailuharjoitus puutteen läsnäolosta. Tulemme huoneeseen ja ilmaisemme siitä tekemämme havainnon kahdella eri tavalla:

1. Huoneessa ei ole huminaa. 

2. Huoneesta puuttuu humina.

Puute näyttäytyy jälleen suhteessa odotuksiin. Jälkimmäinen ilmaisu huminan puuttumisesta korostaa, että tämä on havaitsijalle jotain sellaista, jonka hän odotti huoneessa olevan, tulkinta siitä. Vaikka humina on esille tuleva ilmiö myös esimerkissä 1, on tästä haastavampaa tehdä tulkintaa: tekeekö havaitsija huminan ei-olemisesta yllättyneen, pettyneen vai neutraalin huomion.

Tulkinta puutteesta saavuttaa kokemuksen ajatuksen tasolla, jossa poissaoleva on jollain tapaa täälläolevaa. Näissä tapauksissa voidaan kiinnittää myös huomiota puutteen kokoon. Mitä tapahtuu kun puutteen läsnäololle annetaan enemmän tilaa? Näkyviin voi nousta myös puutteen haittapuolia, jotka näkyvät tosimaailman yhteyksissä. Rahan, ruoan ja sosiaalisten suhteiden puute syntyvät odotusten sijaan tarpeiden täyttymättömyydestä. Tällöin puute määrittää koko tilannetta radikaalilla tavalla. Tällaisia esimerkkejä löytyy kuitenkin myös taiteesta. Tekstityksen puute, äänenvoimakkuuden puute, tai jotkut virheiksi ja vahingoiksi tulkittavat puutteet voivat ottaa vallan teoksesta, ja tulla läsnäolevammaksi kuin mikään aktuaalinen läsnäoleva. Tällöin muuhun kuin puutteeseen on mahdotonta kiinnittää huomiota. Puutteen kokemus täyttää itse järjestämänsä tyhjyyden. 

Entä tapaukset, joissa huomionarvo on niin pieni, että se pakenee mainintaa, jopa huomatuksi tuloaan?  Jos joku on niin poissa, ettei se saavuta edes ajatuksellista preesensiä, siitä tulee ei-mitään. Voiko jokin olla puuttuvaa tällöin, ilman ajatuksellista läsnäoloa? 

Kirjailija Georges Perec on käsitellyt jäännöksellisyyttä, poissaoloa ja ei-mitään useissa kirjallisissa projekteissaan. Yksi pyrkimys kuvata ”ei-mitään” löytyy hänen teoksestaan Tiloja / Avaruuksia (1992): 

 ”Miten ajatella ei-mitään ilman että automaattisesti sijoittaa jotakin tämän ei-minkään ympärille, jotain joka tekee siitä reiän, jota sitten rupeaa heti täyttämään jollain, käytännöllä, funktiolla, päämäärällä, näkemyksellä, tarpeella, puutteella, ylijäämällä…?” (Perec 1992, 43.)

Tässä esseessään Perec yrittää kirjoittaa hyödyttömästä tilasta ja kamppailee ei-minkään paradoksaalisuuden kanssa: kuin kieli olisi kykenemätön tavoittamaan ei-mitään. Sitaatissa hän muotoileekin puutteen jopa täytteeksi, joka rikkoo ei-minkään. Puuttuminen tekee hyödyttömästä tilasta merkityksellisen ja antaa sille tarkoitusperän, että jonkin kuuluisi olla täällä. (op.cit. 42-43.) 

Voisiko Perecin ajatusta soveltaa puutteen tarkoitukselliseen luomiseen? Kuten hän asian ilmaisee, voimme keskustan sijaan luoda asioita ei-minkään ympärille. Tämä tapahtuu esimerkiksi yhdistelemällä ääniä mielivaltaisesti. Siinä vaiheessa, kun tunnistamme, että yhdistetyt äänet ympäröivät jotain, voimme jättää tuon keskustan olematta. Keskustan aukkoa voidaan vahvistaa eheyttämällä ja tarkentamalla ympäröivää entisestään, kunnes olemme tyytyväisiä sen kykyyn aiheuttaa keskeinen puuttumisen kokemus.

Filosofi Luce Irigaray kirjoittaa englanniksi käännetyssä esseessään ”Forgetting of an Air in Heidegger” ilmasta hieman vastaavaa: ”But since air never takes place in the mode of an ”entry into presence”–except in wind?–the philosopher can think that there is nothing but absence there, for in air he does not come up against a being or a thing.” (Irigaray 1999, 9.)

Irigaray siis ilmaisee, kuinka ilma saattaa kaikessa huomaamattomuudessaan saada vain poissaolon roolin. Tämä toistaa käsitystä siitä, että poissaolo kykenee ottamaan havaituksi tulemisen suhteen passiivisemman aseman. (ibid.) Puutteesta juuri äänen tarkastelussa erityisen tekee se, että sen on mahdollista sulkea ulkopuolelleen sellaiset poissaolot, jotka osoittautuvat mielettömiksi tai irrelevanteiksi kontekstin kannalta. Toistakaamme samankaltainen ilmaisuesimerkki kuin aikaisemmin, mutta tällä kertaa mielettömillä esimerkeillä.

3. Sävelillä ei ole lehtiä.

4. Sävelistä puuttuvat lehdet.

Esimerkissä kolme poissaolon havainto on jokseenkin kielellisesti mahdollinen neutraaliutensa kautta. Poissaolon käsitteeseen ei ole sisäänrakennettu oletusta, että jossain kuuluisi olla jotain. Puute osoittautuu vähitellen olevan, jonkun jonnekkin ns. kuuluvan, oletetun poissaoloa. Mitä olettaminen, odottaminen sitten voi olla? Nämä kysymykset laajentuvat kontekstin käsityksiin, joihin tarkennan alaluvuissa 1.3 Tunnistaminen ja 2.3 Kontekstualisoitu. 

Runoilija ja kirjailija Inger Christensen käsittelee asioiden välisiä suhteisuuksia prepositioiden näkökulmasta The condition of secrecy -kirjan esseessään ”The condition of secrecy” (2018). Christensen korostaa preposition roolia runoteoksen prosessissa mm. seuraavasti:

”Specifically to our awareness that we as poets must learn to love prepositions, — words that express relationships among phenomena — because prepositions, almost unreasonably invisible though they are, keep our consciousness in the same kind of motion as the world.” (Christensen 2018, 59)

Christensen jatkaa ja laajentaa preposition käsitteen myös kielitieteen ulkopuolelle ja korostaa, että kyky tunnistaa näitä asioiden välisiä yhteyksiä ja suhteita on jo rakennettu meihin (ibid.). Tämä saa minut pohtimaan, voidaanko myös äänen ja esityksen välistä suhdetta hahmottaa preposition kautta. Tässä tapauksessa puutteen prepositio olisi ilman. Ääni on ilman jotain ja tämänkaltainen oleminen olisi se asento, jonka ääni ottaa esitykseen. 

Christensen pohjaa ajatuksensa siihen, että itsensä ilmaiseminen vain tunteakseen, että jotain maailmassa on olemassa, tulee tarpeettomaksi, koska kaikki on jo olemassa maailmassa. Se miten toimimme, on myös havaintoa itsessään. Asiat ja havainnot kirjoittavat meistä itsensä (ibid). Näin voitaisiin siis kysyä, että mitä jo se, että äänisuunnittelija tahtoo tutkia äänen puutetta osana esitystä kertoo tästä maailmasta. Olimme sitten runoilijoita, säätieteilijöitä tai äänisuunnittelijoita, on maailman ja siitä tehtyjen havaintojen suhde osa elämäämme. Havaitsemamme asiat, yhteydet ja ilmiöt vaihtavat paikkaa ja meidän täytyy myös huomioida miten ne asettuvat toisiinsa nähden. Ilman oleminen, voi siis olla myös yksi tarkastelukohde, jonka läpi katsoa ja yrittää ymmärtää sitä, miten asiat asettuvat samaan maailmaan.

1.2 Potentiaalisia puutteita

Edelliseen nojaten puuttuminen ei ole olemassaolon totaalinen negaatio vaan rinnakkaisuus. Siksi voidaan teorian tasolla todeta, että kaikki se mihin ääni kykenee – mitä siinä voi olla – on siitä myös mahdollista puuttua. Tästä syystä sisällytän äänen potentiaalisiksi puutteiksi jo kaikki ne asiat mitkä ylipäätään jaotellaan äänen ominaisuuksiksi. Kokonaisäänivaikutelman voi hajottaa osatekijöihinsä lukemattomilla tavoilla. Käytän yleisen tason esimerkkinä R. Murray Schaferin tekemää luokittelua kirjassa Our sonic environment and the soundscape the tuning of our world (1994). Kokoamani ja suomentamani Schaferin jakamat äänen ominaisuudet ovat seuraavat:

• Äänen fysikaaliset ominaisuudet (physical aspects): taajuus, spektrijakauma (mass), voimakkuus, kesto, syttyminen (attack), häipyminen (decay), etäisyys vastaanottoon, huojunta (fluctuation), tekstuuri, laatu, erottuvuus muusta ympäristöstä, akustiset ympäristön vaikuttimet kuten kaiku, suunta, liike. (Schafer 1994, 134-135.)

• Äänen viittaukselliset ominaisuudet (referential aspects): risteävät merkitykset, funktiot, objektit sekä kulttuuriset asenteet. Luonnonäänet kuten vesi, ihmisäänet kuten nauru, ääniympäristöt kuten keittiö, koneet kuten traktori, yhteiskunta kuten musiikki, musiikki kuten instrumentti, osoittimet kuten kello, mytologiset, utopistiset, henkiset, hallusinoidut äänet, hiljaisuus ja äänettömyys. (op.cit. 137-145.)

• Esteettiset ominaisuudet (aesthetic qualities): estetiikka, tuntu, maku, tyyli, emootio, tunnelma, poetiikka. (op.cit. 146-148.)

• Kontekstuaaliset ulottuvuudet (sound contexts): kuunteluolosuhde, tilanne, äänen tekijä, asema, vaikutus. (op.cit. 148-150.)

Tähän listaukseen lisään puutteen, taiteen ja äänisuunnittelun kehyksessä vielä seuraavat:

• Äänilähteiden ja mediumin ominaisuudet osana fysikaalisia ominaisuuksia (esim. kasettisoittimen aiheuttama kohina)
• Jotain jota äänessä jo on, muttei tarpeeksi (esim. äänenvoimakkuus).

• Kontekstin tai standardin osoittama vaatimus tai odotus (esim. riittävä ajatus ollakseen taideteos).

• Henkilökohtainen odotus tai tarve (esim. rauhallisuus).

• Äänen kyky liueta tai asettua muuta vasten (esim. tilan antaminen puheiden pitäjille).

Näitä mahdollisia puutteita tarkastelemalla voimme huomata, että puute vaatii ihmisen tekemän aistihavainnon ja tästä aistihavainnosta tehdyn toteamuksen. Ihmisen kyky tulkita, arvioida, kyseenlaistaa ja todeta havaitsemaansa, on ensimmäinen askel kohti puutetta. Näemme, että äänen ominaisuudet eivät ole ääntä sellaisenaan. Ne ovat jaoteltu siten, mitä ihminen äänestä kykenee aistimaan ja miten ihminen kykenee käsittämään, jaottelemaan ja kielellistämään äänen. Samanaikaisesti puutetta tapahtuu kielessämme, käsityksissämme, ajatuksissamme, aisteissamme, joten voisimme liittää potentiaalisiksi puutteiksi myös kaikki omat puutteemme. Osa äänestä voi puuttua käsityksestämme täysin. Omalla tavallamme käsitellä, tulkita ja todeta meillä on mahdollisuus aiheuttaa puutetta. Voimme latistaa havainnon johonkin järkiperäiseen lokeroon, joka tylsistyttää syvällisen, ainutlaatuisen ilmiön muutamaksi järkeistetyksi lauseeksi. Voimme tehdä triviaaliksi. Samaan tapaan voimme hämmästellä, ihailla ja pitää vaikkapa pientä sorsaa käsittämättömänä. 

1.3 Tunnistaminen 

Teorian tasolla äänen puute voi ilmetä äänen lainalaisuuksien ja kokijan tulkinnallisissa rajoissa. Puute syntyy heidän välillään. Jean-Paul Sartren puutetta käsittelevässä eksistentialismissa vain sellainen olento, josta itsestään puuttuu jotain, voi nähdä puutetta ympäröivässä todellisuudessa. Ääni ei siis tunnista puutetta itsessään. Jotta se voi näyttäytyä puutteena, sen täytyy näyttäytyä sellaiselle olemiselle, joka tekee itselleen oman puutteensa: tässä tapauksessa ihmiselle. (Sartre 2021, 199.)

Puute syntyy odotusta ja tottumusta vasten. Äänen tai esityksen puutteen tunnistaminen edellyttää jotain aikaisempaa kokemusta, ymmärrystä tai odotusta kyseisestä tarkastelukohteesta. Mitä oletamme, odotamme olevan, jotta voimme sanoa jonkun puuttuvan? Nämä ovat suhteessa kontekstiin, jonka sisällä voi ilmetä esimerkiksi tarpeen, vertailun ja mahdollisen esille tuomaa puutetta.

Jos odotusta katsotaan tarpeen näkökulmasta, puute voidaan tunnistaa esityksen arvoa alentavana asiana. Teatteriesityksen kokijalla voi olla tarve nähdä, kuulla tai ymmärtää teosta. Tämä tarve syntyy esityskontekstin luomia odotuksia ja tottumuksia vasten. Mitä esityksessä ns. kuuluu kokea. Puheen epäselvyys, tilan kaikuisuus tai liian pitkä kesto voidaan nähdä täyttymättömyytenä sille, mikä omissa aikaisemmissa kokemuksissa on toiminut. Tällöin puute voidaan tulkita valitettavaksi, tarkoituksettomaksi, huomioimattomaksi tai ehkä jopa epäammattimaiseksi. Kun puutteet häiritsevät sitä, mitä kokijat pitävät tarkoituksellisena teoksen kannalta, niistä tulee epätarkoituksenmukaista puutetta. Esityksen voidaan myös odottaa välittävän tai elehtivän sen, mikä on tarkoituksella tehtyä.

Puute voidaan tunnistaa myös vertailemalla: jotain puuttuu toisen rinnalla. Voimme tehdä esimerkiksi äänen, josta emme tunnista puutetta. Kun vertaamme tätä toiseen ääneen, huomaammekin, mitä molemmista puuttuu. Samalla meille avautuu se, minkälainen ääni voi olla mahdollista. Siksi emme aina välttämättä kykene tunnistamaan puutetta, jos emme tiedä mikä on mahdollista, eli jos emme osaa odottaa muuta. Tämä kysymys tulee vielä toistuvasti esiin myöhemmin toisen luvun äänikokeissa. 

Sartre kysyy, miten subjektiivisesta poissaolosta ja odotetusta voi tulla objektiivista. Hänen vastauksensa tähän on, että vaikka tuntemukset saavuttaisivat tietyn transsendenssin, tämä ei poista subjektiivisuutta. Havainnoinnin kohteet näyttäytyvät meille kyllä jonain, mutta ovat kaikki omaa transsendenttia olemista, eivätkä subjektiivista ainesta, läsnä- tai poissaolevaa. Tämän takia emme ikinä saa objektiivista ulos subjektiivisesta. (Sartre 2021, 91.)

Tästä huolimatta Sartre esittää ei-olemisen yhteydestä päätelmän, jonka mukaan sen tunnistamista ei tarvitse supistaa puhtaaseen subjektiivisuuteen tai tuomioon. Sartre käyttää esimerkkinä tuhoa, joka on ihmisen tulkitsemaa. Geologinen poimu tai myrsky ei tuhoa mitään, vaan muuttaa olevien massojen jakautumista. Ennen myrskyä tai sen jälkeen ei ole vähemmän tai enemmän. Sen sijaan myrsky voi tuhota jotain sellaista, jonka ihminen ymmärtää tuhoutuvana, jota ihminen suojelee ja pitää arvokkaana. Vaikka tämä tuho on siis peräisin ihmisestä itsestään, sen subjektiivisuudesta, se on silti havaittava objektiivinen tosiasia, eikä ajatus. Ei-olemisella ja olemisella on siis olemassa ulottuvuus, joka ylittää inhimillisen ilmiökokemuksen rajat. Se voi olla myös olemisen paljastumista, jonka perusteella voidaan tehdä arvioita. Ja jos odotamme olemisen paljastumista, se johtuu siitä, että olemme samalla valmistautuneet ei-olemisen mahdollisuuteen. (Sartre 2021, 106).

Jos puutteen tunnistamista halutaan yksinkertaistaa ja helpottaa, voidaan ajatella, että se mikä huomataan puuttuvaksi, on puuttuvaa. Kun menen huoneeseen, voin luottaa, että minulle siitä puuttuu juuri se, minkä huomaan huoneesta puuttuvaksi. Kuitenkin kokija voi myös aina opetella näkemään erilaisia puutteita, syventämään ymmärrystään, lähestymistapojaan puutteen tarkasteluun ja löytämiseen sekä sen itsevarmaan käsittelyyn. Se, että olen itse ymmärtänyt miten monella tasolla erilaisia puutteita voi syntyä, on avannut minulle uuden epämääräisyyttä vyöryävän maailman, joka auttaa suuntaamaan ääneni ajattelemista jäsennellymmin. Tätä jäsentämistä pyrin avaamaan luvussa kaksi.

1.3.1 Rakenne ja muoto

Tunnistamista voi lähestyä myös kysymällä, miten hahmotamme puutteen rakenteen. Jäsentyykö puuttuva asia enemmän keskellä olevaksi aukoksi vai sivuilta poisrajatuiksi alueiksi? Rakenteen kysymys on myös oleellinen, jos lähdemme teosprosessin kohdalla luomaan tarkoituksellista puutetta ja kysymään mistä kohdasta tämä pitäisi aloittaa. Otammeko jotain ikään kuin teoksen sisäisestä materiaalista ja kaivamme sieltä ainesta pois vai supistammeko ja rajaamme teoksen reunoja ja kehyksiä kapeammaksi. Pauliina Hulkko pohtii musiikin ja esityksen suhdetta minimalismiin Teatterikorkeakoulun julkaisussa Dramaturgiakirja: kaikki järjestyy aina (2018). Esseessään ”Minimalismin perintö, esitys ja dramaturgia” Hulkko käyttää toistuvasti supistamisen, rajaamisen ja tiivistämisen käsitteitä. Hän käy läpi muun muassa Whiten analysointia Samuel Beckettin minimalistisista näytelmäteksteistä, joissa Beckett supistaa kielen välttämättömimpään ja antaa hiljaisuuden ilmentää jotain olennaista ja tarkasti määriteltyä. (Hulkko 2018, 122-123.) Hulkko kiteyttää Whiten tiivistämisen ajatusta seuraavasti:

”Kuten amerikkalaisessa minimalismissa myös Beckettillä kielen tiivistäminen saa aikaan merkityksen tiivistymisen. Hänen vastauksensa on eksistentiaalinen: ”Jos kehittyminen on saavutettavissa vain supistamalla, […] niin perustavanlaatuisena päämääränä on antaa ääni hiljaisuudelle ja pohjimmiltaan hyväksyä tyhjyys” (mp.).” (op.cit. 123.)

Jääkö edellä esiintyvä minimalismin sanastoon liitetty supistaminen ja tiivistäminen etäälle siitä, miltä puuttumisen rakenne tuntuu? Supistaminen ja tiivistäminen ehdottavat, että kokonaisuus säilyttää kuitenkin jollain tapaa eheytensä, pyöreytensä, kuin tikkukaramelli, joka liukenee aina pienemmäksi. Sen sijaan tikkukaramellin kohdalla havainto puutteesta tuntuisi relevantimmalta esimerkiksi silloin, kun siitä on lohkaistu pala, se ei maistu miltään, tai meillä on tikkukaramelli ilman tikkua tai karamellia. 

Olisiko aukollisuus puutteelle osuvampi rakenne? Se ilmaisee puutteen asettumista reunojen sisäpuolelle ja nakertavan sitä sisältä käsin. Tämä voi tapahtua myös konseptuaalisella ja ideaalisella tasolla. Aukollisuus säilyttää näkymän, jossa puute voi tapahtua myös ajatuksellisessa maailmassa. Näin sen sijaan, että se olisi rajaamista ulkoapäin, se on rajaamista sisältäpäin: ontoksi tekemistä, vajaaksi jättämistä, kumittamista ja ylivalottuneiden sokeiden pisteiden luomista.

Entä sitten puutteen suhde muotoon? Teatterin- ja kirjallisuudentutkija Benjamin Bennettin mukaan luetuksi tulevalla draamatekstillä on ontologinen puute. Kun luemme näytelmää, emme vastaanota täyttä teosta. Jokin merkittävä osa teoksesta tai jopa sen tarkoituksesta puuttuu todellisesta kokemuksestamme. Näytelmäteksti kurottaa näyttämöä kohti ja loihdimme sanoihin perustuvia mielikuvia sen sijaan, että käsittelisimme todellisia, käsin kosketeltavaa kuvia ja ääniä teatterin ilmapiirissä. (Bennet 1990, 61.) 

Hyvin samantapainen käsitys näkyy kirjailija ja käsikirjoittaja Selja Ahavan tekstuaalista poissaoloa käsittelevässä esseessä ”Sanomatta jätetyn äärellä – Aukot ja poissaolo tekstissä” teoksessa Rakennenautintoja: Esseitä kirjoittamisen ja lukemisen ilosta (2023). Ahavan mukaan draamateksti ei voi olla täyttä, vaan: ”Sen tulee olla sellaisella tavalla huokoista ja joustavaa, jotta siinä on tilaa esitykselle”. (Ahava 2023, 43.)

Sekä Ahava, että Bennett esittävät esimerkit siitä, miten puutteen luonne muuttuu, kun tarkastellaan teosmuotoa, jossa ns. on jo kaikki. Bennett tuo ilmi tason, että olettaessamme fiktiokirjallisuuden olevan ehjää, tunnistamamme puute tunnistetaan ennemmin teknisenä puutteena, puutteena tekstin tekotavassa, eikä siinä miten teos on olemassa puutteensa kautta. Toinen vaihtoehto on, että tunnistamme oman riittämättömän suhteemme romaanin tekstiin, eli koemme, että meiltä puuttuu tietoa, lukeneisuutta tai ehkä emme vain ole oikealla tuulella vastaanottaaksemme ehjää kokonaisuutta, joka kuitenkin muuten olisi saatavilla. (Bennet 1990, 61.) Ahava taas esittelee, kuinka lukija voi työskennellä kirjailijan sanomatta jättämän äärellä esimerkiksi kielen, lauseen ja muodon tasoilla. Kirjailija voi jättää teokseen puuttuvan osan, joka toimii intiiminä kohtaamispaikkana teoksen ja kokijan välillä. Ahavan mainitsemat katkeamiset, välit ja poisjätöt mahdollistavat henkilökohtaisten tulkintojen syntymistä. (Ahava 2023, 42-47.) 

Eli tieto teoksen muodosta, tässä tapauksessa näytelmätekstistä ja sen päämäärästä ohjaa tunnistamaan puutetta osana sitä, miten teksti on olemassa. Sama muodon kysymys voidaan tunnistaa esimerkiksi elokuvista tai esityksistä irroitetuissa ääniraidoissa. Muoto voi itsessään ehdottaa puuttuvaa yhteyttä, josta se on irroitettu. Ahavan ja Bennettin käsityksissä yhdistyy teosmuotojen ja erityisesti esityksen sekä mahdollistamia, että aiheuttamia puutteita. Jos ajattelisimme äänisuunnittelua näytelmätekstin kaltaisena omana teosmuotona, myös tästä voitaisiin tunnistaa Bennettin hengessä samankaltainen teoksen ontologinen puute. Osa äänisuunnittelusta on olemassa jossain toisaalla, kuin tässä ääniraidassa (käsittelen esityksestä irroitettua ääniraitaa pidemmälle luvussa kolme).

Kysyin tämän luvun alussa, että millä tapaa on perusteltavaa käyttää juuri puutteen käsitettä äänisuunnittelun kontekstissa. Olen sitonut puutteen käsitteen avulla yhteen eri viitekehyksiä, jotka ovat osoittaneet käsitteen taakse latautuneita kykyjä. Näitä ovat esimerkiksi ei-minkään ja poissaolevan tuominen lähemmäs huomiomme piiriä. Puute voi kantaa käsitteenä myös poetiikkaa, tunnelatauksia ja mahdollistaa suhteiden luomisen asioiden välille. Se miten nämä perusteet näyttäytyvät tarkoituksellisena äänisuunnittelun kannalta, tarkentuu entisestään seuraavassa luvussa, jossa tutkin puutteen ja äänen välistä suhdetta.