Exposition

Dear Rita (2016)

Otso Huopaniemi

About this exposition

en
"Dear Rita," a series of eight letters to Rita Raley (Professor of English, University of California, Santa Barbara), is a research response to Raley’s presentation “Algorithmic Translations,” which she gave at the "Performance, Technology, Translation" event in New York in April 2015. Organized by The Barnard Center for Translation Studies and the Department of Theatre, the event explored “the theoretical and practical intersections between contemporary technologies of translation and performance.” In addition to presentations by Raley and W. B. Worthen, the symposium included a performance of love.abz, an independent art work and the artistic part of my doctoral degree at University of the Arts Helsinki, Theater Academy. In "Dear Rita," I use screen captures of the Google Translate website to address through translation the many links and questions that arise from Raley’s insightful presentation. I comment on Raley’s discussion of Eric Zboya’s and Baden Pailthorpe’s work, both visual artists and researchers, and relate them to my own ongoing artistic research project into what I call “live writing.” My inquiry deals with a form of improvisatory, collaborative dramatic writing that employs algorithmic mediation and translation. In asking what the task of the machine translator in performance is or could be, I remark on some of the themes Raley discusses, including those relating to authorship, the nature of algorithmic translation, and the gesture of insistent re-translation of already machine translated text.

fi
“Hyvä Rita” on englannin kielen professori Rita Raleylle (University of California, Santa Barbara) osoitettu kahdeksan kirjeen sarja. Samalla se on tutkimuksellinen reaktioni Raleyn esitelmälle “Algorithmic Translations”, jonka hän piti “Performance, Technology, Translation” –tapahtumassa New Yorkissa huhtikuussa 2015. Tapahtuman järjestivät Barnard Collegen käännöstieteen ja teatteritaiteen laitokset. Sen teema oli “nykyaikaisten esitys- ja käännösteknologioiden teoreettiset ja käytännölliset risteyskohdat”. Raleyn ja W. B. Worthenin esitelmien lisäksi symposiumiin ohjelmaan sisältyi taiteellisen tohtorintutkintooni kuuluvan teoksen love.abz:n esitys. Tutkimusekspositiossani käytän kuvakaappauksia Google-kääntäjän internet-sivusta käsitelläkseni Raleyn oivaltavan esitelmän esiin tuomia lukuisia yhteyksiä ja kysymyksiä. Kommentoin Raleyn keskustelua kuvataitelijoiden ja tutkijoiden Eric Zboyan ja Baden Pailthorpen töistä sekä suhteutan sitä omaan käynnissä olevaan, esityksellistä kirjoittamista koskevaan taiteelliseen tutkimukseeni. Tutkimukseni käsittelee improvisatorisen, kollektiivisen draamallisen kirjoittamisen muotoa, joka hyödyntää algoritmista kääntämistä ja välittämistä. Teoksellisessa ekspositiossani kysyn mikä koneellisen kääntäjän tehtävä esityksessä on tai voisi olla ja teen monimuotoisia huomioita Raleyn käsittelemistä aiheista, mm. tekijyydestä, algoritmisesta kääntämisestä ja itsepintaisen koneellisen uudelleenkääntämisen eleestä.
typeresearch exposition
keywordsperformance, translation, artistic research
date17/06/2015
published05/02/2016
last modified05/02/2016
statuspublished
share statusprivate
affiliationUniversity of Arts Helsinki, Theater Academy
licenseAll rights reserved
urlhttps://www.researchcatalogue.net/view/159469/229633
doihttps://doi.org/10.22501/ruu.159469
published inRUUKKU - Studies in Artistic Research
portal issue5. Research Gestures
connected toRUUKKU - Studies in Artistic Research
external linkwww.loveabz.com


Copyrights


RUUKKU portal comments: 2
Teemu Ikonen 05/02/2016 at 09:54

”Dear Rita” on kiinnostava ekspositio nimenomaan siinä, miten se pyrkii demonstroimaan tutkimusongelmaansa niillä tavoilla, joilla se tuo sanottavaansa esille. Tieteellisten kriteerien kannalta eksposition toteutus on kuitenkin ongelmallinen seuraavassa tarkennettavilla tavoilla.

 

Tieteellisyyteen pyrkivän taiteentutkimuksen kannalta ekspositiossa on vain vähän sellaista, mitä voi kommentoida, koska tekstissä ei argumentoida vaan peilataan yhtä teosta toisten teosten saamiin kommentteihin molempien ollessa olennaisilta osin lukijan tavoittamattomissa. Taiteellisen tutkimuksen kannalta ekspositio on poikkeuksellinen ja kenties inspiroiva siinä, miten se tuo sanottavansa ja esittämisen tapansa vuorovaikutukseen keskenään.

 

Työ koostuu kahdeksasta ”kirjeestä”, jotka kommentoivat professori Rita Raleyn esitelmää. Tieteellisen tutkimuksen kannalta lähtökohdassa on huteruutta sikäli, että lähtökohtana toimivaa esitelmää ei ole lukijan saatavilla, eikä tekijän esittämän relevanssia voi siksi arvioida suhteessa siihen. Itse kirjeissä tutkimukselle rakentuva argumentaatio, käsitteiden määrittely ja niiden sovellus jää vähäiseksi tai kätköön. Näin on esimerkiksi kääntämisen, ilmaisevuuden (expressiveness), ilmaisevan luovuuden, sarjallisuuden ja singulaarisuuden – itse asiassa kaikkien ekspositiossa keskeisten käsitteiden kohdalla. Singulaarisuutta kyllä kuvataan, mutta se ymmärretään empiirisesti todennettavana, mikä on ongelmallista. Tekstin lähtökohdan ja (ainakin) englanninkielisten tekstien vähäisen argumentaation takia teksti ei täytä tieteellisen tutkimuksen kriteerejä.

 

Tekstin rakentuminen tukee tekstissä ilmaistua ajatusta, että ei ole mahdollista palata kielen korruptoimattomaan alkuperään, omaan tai alkuperäiseen ääneen. Jäljelle jää ”paluun ele, kääntämisen ele”, ”joka johtaa aina vain osittaiseen tai epäonnistuneeseen paluuseen toisella kielellä” – eikä ”ole mitään muuta kuin kääntämistä”. Koska alkuperän ja alkutekstin käsitteitä on purettu tutkimuksessa viimeisen 50 vuoden aikana moneen kertaan ja samoin oma (postkoloniaalinen) ääni on osoitettu problemaattiseksi monin tavoin, eksposition laatijan olisi ollut syytä argumentoida ja paikantaa omaa kontribuutiotaan tarkemmin suhteessa relevanteimpaan nykytutkimukseen. Lähteiden käytössä on epämääräisyyttä, ja kommentoitua esitelmää lukuunottamatta kantaa ei oteta suoraan mihinkään tutkimukseen. Toisaalta omaa teoreettista kehystä ei juurikaan rakenneta.

 

Ekspositiota oli hankala lukea niin mobiililaitteella kuin pöytäkoneellakin. Muoto, sommittelu ja navigoitavuus eivät tässä mielessä tukeneet eksposition ymmärrettävyyttä, sen sijaan ne kyllä elävöittivät kysymystä sanotun ja sanomisen suhteesta.

 

Teemu Ikonen

Hanna Kuusela 05/02/2016 at 09:58

Eksposition aihe on hyvin ajankohtainen ja selvästi osa nousevaa (tai jo noussutta) tutkimustraditiota, jossa pohditaan koneavusteisin kommunikaation vaikutuksia inhimilliseen kommunikaatioon (tai näiden yhteenkytkeytymistä ja erottamattomuutta). Toisaalta ekspositiossa kysymyksistä ei varsinaisesti edetä väitteisiin tai tutkimuksellisiin ehdotuksiin, vaan se pysyy pitkälti esseen tai performanssin piirissä. Parasta ekspositiossa on epäilemättä tekijän taiteellisen toiminnan kautta syntynyt syvällinen ymmärrys, kiinnostus ja perehtyneisyys asiaan.

 

Posthumanistiselle keskustelulle tyypilliseen tapaan tekijä ei varsinaisesti erottele inhimillisten ja ei-inhimillisten kommunikoijien tai kommunikaation osapuolten (laadullisia) eroja, vaan käsittelee algoritmiavusteista tai –pohjaista kommunikaatiota yhteiskirjoittamisena tai koneita yhteiskirjoittajina (co-writer) ihmisten rinnalla. Tämä lähtökohta on melko yleinen nykyään, mutta tutkimuksellisesti ekspositiota vahvistaisi kuitenkin se, jos näiden kommunikoijien mahdollisia eroja tai eroamattomuutta käsiteltäisiin, argumentoitaisiin ja käsitteellistettäisiin jollain tavoin. Eron häivyttäminen voi tuntua mielekkäältä taiteilijasta, jonka taide rakentuu tällaiselle co-writingille ja joka operoi jatkuvasti algoritmiavusteisin kielenkäytön ja kommunikaation kanssa, mutta koska algortimiavusteinen kommunikaatio ei vielä ole kuitenkin yleinen normi tai jokapäiväinen asia, jota ilman inhimillistä kommunikaatiota ei ole, olisi ehkä mielekästä pohtia, miten, miksi, milloin näihin yhteiskirjoittamisen hetkiin päädytään, ja mitä merkitystä tällä on kysymykselle alkuperäisen, kääntämisen ja poispyyhkimisen seurauksista ja mahdollisuuksista.

 

Eksposition keskeinen tutkimuksellinen kysymys siitä, miten teksti sekä pyyhkiytyy että säilyttää jälkiä itsestään algoritmisten kääntämis- ja kommunikaatioprosessien myötä on erittäin kiinnostava. Kysymys tekstin alkuperän ontologis-epistemologisesta asemasta tai olemassaolosta on merkittävä ja toki vanha kysymys, johon algoritmiset harjoitukset ja käytännöt tuovat uuden ajankohtaisen näkökulman. Samalla tekijä käsittelee kiehtovasti yksilöllisen äänen roolia ja häipymistä ja tätä kautta myös äänien vapautumista algortimiavusteisen kielenkäytön myötä.

 

Taiteen tekeminen on toisaalta eksposition keskiössä, koska etenkin ekposition ”kirjeet”/sivut 5-8 voi nähdä taiteellisena toimintana. Ekspositio kumpuaa selvästikin tiiviistä tekijän taiteellisesta työstä, mutta tätä taidetta voisi esitellä jossain määrin eksplisiittisemmin silloin, kun siihen viitataan. Suuressa osassa ekspositiota taiteelliset työt, joihin viitataan ja joita kommentoidaan (kuten love.abz), jäävät pitkälti hämärään – tai niiden kuvaamiseen ei käytetä tilaa siinä määrin kuin voisi analyysin/tutkimuksen näkökulmasta olla hyvä.

 

Eksposition suhde tutkimuskonteksiin on hankalampi. ”Dear Rita” on hyvin omaperäinen, siinä kehitellään ja tarjotaan runsaasti erilaisia kommunikaation ja demonstraation muotoja, jossain määrin jopa niin paljon, että se on vaarassa kääntyä yksityisajatteluksi, mitä voi pitää taiteelle sopivana tyylinä, mutta tieteelle tai tutkimukselle hieman heikommin. Ekspositio käy kyllä tutkimukselliseen tapaan dialogia muiden kirjoittajien ja ajattelijoiden kanssa. Jossain määrin se kytkeytyy hyvin tiiviistikin aiempaan tutkimukseen (Rita Raley, Ngũgĩ wa Thiong'o, Jussi Parikka), mutta sitä ei ole kontekstualisoitu ikään kuin tutkimusparadigmoihin tai laajempiin keskusteluihin. Siinä mielessä se on tiivistä vuoropuhelua muutaman valitun tutkijan kanssa – joiden ajatuksiin on kyllä selvästi perehdytty kunnolla.

 

Toisaalta jos tutkimuksella ymmärretään myös avointa ja kommunikoivuuteen pyrkivää diskurssia, ekspositio ei välttämättä näyttäydy tutkimuksena. Lähestymistapa tai tyyli on ennemminkin esseemäinen (performatiivisten piirteiden lisäksi), ja tekijä ennemminkin kysyy ja osoittaa kuin väittää, rakentaa argumenttia tai tarjoaa loppupäätelmiä. Tekijä itse kuvaa tekemäänsä näin: ”describe my research as transforming an already existing text into another text through a multistage process of improvasiation and algorithmic translation”. Tämä on tietysti herkullinen lähtökohta tekemiselle ja taiteelle, mutta tämä monitasoisuus ja improvisointi saavat myös kysymään, onko tällaisella metodilla tehty teksti/työ omiaan vertaisarvioitavaksi.

 

Tämän eksposition vastaanotto riippuu minusta paljon siitä, voimmeko olettaa, että lukijat tulevat ylipäänsä lukeneeksi sen. Algortimiavusteisesta kommunikaatiosta kiinnostuneet taiteilijat ja tutkijat varmasti näkyvät tämän kyllä kiinnostavana eksperimenttinä. Epävarmempaa on, pystyykö ekspositio tuottamaan jonkinlaisen argumentin, johon muut voivat tulevaisuudessa viitata tai nojata. Välttämättä ei, mutta se voi kyllä herättää paljon jatkokysymyksiä ja tuottaa uusia kokemuksia tai oivalluksia käsittelemästään ilmiöstä.

 

Eksposition ehdottomasti suurin haaste – tai omasta näkökulmastani ongelma – on sen äärettömän monikerroksellinen muoto. Se on kirjemuotoinen (eli osoitettu yhdelle ihmiselle), se koostuu useasta (8) kirjeestä eli se sisältää useamman erillisen suljetun komposition (joiden välillä ei ole helppoa navigointityökalua), se on kauttaaltaan käännetty Google translatella eri kielille (joista kaikkia on yhden lukijan mahdotonta tuntea), osassa kirjeistä on algoritmista ääntä (eri ääniä päällekkäin tai peräkkäin) ja animaatiota tai hetkessä tapahtuvaa tekstinmuodostumista, etenkin eksposition ensimmäiset kirjeet kommentoivat Rita Raleyn esitelmää, joka kommentoi Zboyan eli toisen taiteilijan ei-läsnä olevaa materiaalia (eli se on yhdenlainen kommentaarin kommentaari), se sisältää tekijän oman teoksen love.abz käsittelemistä, yksittäisten kirjeiden/sivujen navigointi on tehty kiemuraiseksi ja ne poikkeavat toisistaan, ekspositio sisältää paljon sulkulauseita ja ”alaviitteitä”, jotka tulevat näkyviin vain kursoria liikuttelemalla sekä kirjoittajan itselleen tekemiä muistiinpanoja. Teksti näyttäytyy siis ainakin alussa hyvin epäkommunikatiiviselta ja keinoissaan ylitsepursuavalta, eikä tunnetta helpota se, että eksposition kirjeet on omistettu henkilölle, josta suurin osa lukijoista tuskin tietää mitään.

 

Sinänsä näiden kaikkien elementtien voi ajatella tavalla tai toisella kytkeytyvän tekijän peruskysymykseen moninaisten tai loputtomien käännösten ja käänteiden vaikutuksesta kommunikaatioon ja kieleen. Samalla lukija kuitenkaan ei voi välttyä tunteelta, että ekspositiossa on liikaa elementtejä, jotta se voisi muodostaa yhden (rajatun) taiteellisen tutkimuksen kokonaisuuden tai ”julkaisun”.

 

Minulta kului useita viikkoja, että pystyin ylittämään muodon ja komposition aiheuttaman ahdistuksen ja turhautumisen ja palaamaan eksposition äärelle. Olin myös vähällä jättää kommentoinnin tekemättä, koska muodon tuottama ahdistus oli niin suurta: ekspositio tuntui eksklusiiviselta ja solipsistiselta. Osasta tunteista pääsin eroon perehtymisen kautta, mutta paljon siitä jäi myös jäljelle. Kirjoitan tämän kommenttini ja lausuntoni omien affektieni kautta – ja niihin viittaamalla – osittain siksi, että ekspositio herätti minut kysymään, onko tämäntyylistä kokonaisuutta mielekästä asettaa vertaisarvioinnin alaiseksi ja tarjota vertaisarvioidulle alustalle.

 

Ekspositio nimittäin vastustaa monin keinoin kokonaisuuden ymmärtämistä ja haltuunottoa, mitä hyvä vertaisarviolausunto taas jollain tapaa mielestäni edellyttäisi. Ekspositio tuottaa niin suuren määrän kommunikatiivista epävarmuutta etenkin kirjeissä 5-8, ettei tutkimuksellista kommunikaatiota voi varsinaisesti pitää niiden tavoitteena. Tilanne olisi toinen, jos kokonaisuus esitettäisiin performanssina tai esseenä, joka ei vaadi vastaanottajaltaan kokonaisuuden hahmottamista ja jonkinlaista selvästi artikuloitua näkemystä.

 

Etenkin kirjeet 6-7 ovat kompositioltaan sellaisia, ettei vastaanottaja voi enää tietää, mikä nähdystä johtuu oman koneen tai internet-yhteyden ongelmista, mikä suunnittelusta, mikä toteutuksesta ja mikä sisällöstä, jonka logiikkaa ei enää ymmärrä. Mieleen nousee kysymys, teenkö jotain väärin, kun käännökset eivät pyöri, vai onko se tarkoituksellista.

 

Onko mielekästä sisällyttää yhteen ekspositioon näin paljon kommunikaatiota rikkovia elementtejä edes silloin, kun aiheena on tekstin säilyminen/pyyhkiytyminen/jälkien jääminen/originaalin asema?

 

En halua antaa lopullista lausuntoa siitä, pitäisikö ekspositio hylätä vai hyväksyä. Itse en todennäköisesti olisi lukenut ekspositiota vapaaehtoisesti, koska se vastustaa niin paljon siihen tutustumista. Lausuntoni onkin pitkälti reagointia omaan turhautumiseeni, jonka lukukokemus synnytti. Jos tältä pohjalta olisin antanut lopullisen hylkäysesityksen, se olisi voinut osoittautua epäreiluksi tekijää kohtaan, sillä jossain saattaa olla vastaanottaja, joka pystyy omistautumaan tälle ekspositiolle useammaksi päiväksi ja nauttia sen monimutkaisuudesta. Mutta minun kyyninen arvaukseni on, ettei monimutkaisuus ja sen vaatima vaivannäkö joka kohdassa palkitse lukijaa.

 

Toisella tavalla sanottuna voi myös ajatella, että on sääli, jos tekijän tuntemus ja perehtyneisyys jäävät vastaanottajilta kokematta, vain koska teksti vaatii niin paljon. Ekspositio on epäilemättä muodoltaan hyvin kunnianhimoinen, mikä on myös sen kompastuskivi.

 

Hanna Kuusela

Comments are only available for registered users.