Exposition

Keinuva käynti ja muutoksen tila (2015)

Marika Orenius

About this exposition

en
In my text, I ponder a process of making and researching art. As in my doctoral thesis (Home base - bodily response and spatial experiences processed to works of art) I shall now go through the process as an opening to a multiple spatial and temporal thinking. In addition to some philosophical reflection, I approach the social and political meanings of space-time and corporeality. Of these subjects, I have filmed various spaces for my upcoming video installation. The working title of the process is Parousia. The video material shown in the exposition is the raw material of the work.

fi
Tekstissäni pohdin prosessia taiteen teossa ja tutkimisessa. Kuten väitöstutkimuksessani (Home base – Bodily response and spatial experiences processed to works of art) käsittelen nyt prosessin läpikäymistä avauksena moninaiselle tila-ajalliselle ajattelulle. Filosofisen pohdinnan lisäksi lähestyn ruumiillisuuden ja tila-ajan sosiaalisia ja poliittisia merkityksiä. Edellä mainittujen aiheiden inspiroimana olen kuvannut eri tiloja videoinstallaatiota varten. Prosessin työnimi on Parousia. Ekspositiossa esitetty videomateriaali on teoksen raakamateriaalia.
typeresearch exposition
keywordsBody, Response, Experience, Space, Art, Artwork, Artistic reserach, Artistic Process, Knowing, Not-knowing, Art Theory, Art Education, Sensuous, Sense, Perception and Consciousness
date19/03/2015
published02/07/2015
last modified02/07/2015
statuspublished
share statusprivate
affiliationRuukku
licenseAll rights reserved
urlhttps://www.researchcatalogue.net/view/142297/142298
doihttps://doi.org/10.22501/ruu.142297
published inRUUKKU - Studies in Artistic Research
portal issue4. Process in Artistic Research
connected toRUUKKU - Studies in Artistic Research


Copyrights


RUUKKU portal comments: 2
Sami van Ingen 01/07/2015 at 17:29

Tekstissä Orenius kertoo lukijalle taiteellisesta työskentelystään ja siitä syntyneistä ajatuksista. Ja vaikka ajoittain ajatukset ja käsitteet poukkoilevat tai jäävät osin kellumaan oman onnensa nojaan, on kokonaisuus kiinnostavaa ja ajatuksia herättävää luettavaa. Voi ajatella, että tällainen oman taiteellisen prosessin avaaminen on taiteellisen tutkimuksen keskiössä. Uudenlaisen tiedon, ajattelun ja/tai kokemien esillesaattaminen taiteen tuottamisen prosessista on asia joka kiinnostaa, paitsi akateemisia piirejä, myös sitä isoa joukkoa taiteilijoita ja taiteesta kiinnostuneita, joita akateemisen maailman sisäiset diskurssit eivät paljoa hetkauta.

 

Kirjoittaja lähestyy työskentelyynsä liittyviä kysymyksiä sekä filosofisesti että henkilökohtaisesti, tuoden esiin ruumiillisuuden ja tämän suhteen tilallisuuteen sekä aikaan. Ajatus dokumentaarisesta kuvaustavasta putkahtaa esiin jo heti tekstin alkuvaiheessa, mutta vastakkaisesti kirjoittaja näkee kuvaushetkeen sitoutuneen ruumiillisuutensa keskeisenä tekijänä prosessissaan – tässä ollaan kiinnostavien ajatusten äärellä ja lukija toivoisikin, että näitä käsitteitä avattaisiin tekstissä enemmän. Esimerkiksi ajatus siitä, kuinka kameraliike, ja tätä kautta kuvaajan kehon liike, todistaa kuvaushetkeä on kysymyksiä herättävä. Millä tavalla liikkuvan kuvan todistusvoimaisuus toteutuu tai mikä on kameraliikkeen ja korporaalisuuden suhde?

 

Lukija saa Oreniuksen meneillään olevista taiteellisista ja tutkimuksellisista prosesseista kiinnostavaa tietoa, ja mielellään sitä haluaisi lisääkin: esimerkiksi siitä, mitä Parousia-videon käsikirjoituksen syntyminen vasta leikkausvaiheessa merkitsee suhteessa itse käsi-kirjoituksen käsitteelle tai mitä samankaltaisuuden idea on. Myös ajatus teoksen koossapitämisestä prosessimaisessa työskentelyssä on kiinnostava.

 

Orenius löytää itsensä tarkastelemassa itseään tutkijana taideyliopisto-instituution sisällä ja samaan aikaan hän pyrkii esittämään töidensä kautta paikkoja jotka ovat muualla – vastakohtaisia tai vastakkaisia tai ehkäpä rinnakkaisia paikkoja. Tähän sopii ajatus heterotopiasta, joskin voinee olettaa että loppujen lopuksi, kuten kirjoittajakin toteaa, teoksen tilat syntyvät katsomishetkellä katsojassa.

 

Taiteellista tutkimustaan valottaessaan Oreniuskaan ei ole voinut sivuuttaa kirjallisen tutkimustekstin suhdetta kuvantekijyyteensä. Kirjoittajan "hurahdus" tekstin maailmaan ja siitä syntyneet kokemukset ovat kiehtovaa luettavaa. Tämä sanallisen ja ei-sanallisen tiedon, taiteen tekemisen tai paremminkin taiteen olemassa olevaksi saattamisen sekä ajattelun/sanalistamisen problematiikka (ja mahdollisuudet) ovat juuri sitä taiteellisen tutkimuksen ydintä, johon jokainen kontribuutio on tärkeä.

 

Seuraavaksi Orenius tarkastelee tilaa ja aikaa yhteismitallisina määreinä ja ulottaa filosofisen pohdintansa tila-ajasta yhteiskunnalliseksi ja poliittiseksi. Kirjoittaja kysyy oikeutetusti "Kenen tila-ajasta on kyse?" ja samalla pohtii omaa läsnäoloaan videoteoksissaan.

 

Kirjoittaja etenee esittelemään väitöstutkimuksensa otsikossa esiintyvää termiä kotipesä, home base. Ja esittää tämän olevan "vastapaino julkiselle olemiselle, nähdyksi tulemiselle ja nähtynä olemiselle." Tämä herättää kysymyksiä, sillä voisi myös kysyä etteikö myös "kotipesässä" oleminen ole eräänlaista julkista esittämistä? Mehän rakennamme "pesämme" paljolti siten, miten haluamme muiden näkevän meidät. Ehkäpä kirjoittajan seuraavaksi esiin nostama, Edward Sojan kehittämä, thirdspace käsite voisi sopia myöskin kotipesälle? Teksti siirtyy huomioimaan myös yhteiskunnalliset tilat ja ajatukset kimpoilevat eri suuntiin. Pohdiskelussaan väli-” tai ”epä-” liitteiden käytöstä sanoissa Orenius on parhaimmillaan, lukemiskokemus on stimuloivaa ja ajatuksia herättävää.

 

Tekstissä palataan vielä taiteellisen työskentelyn sekä taiteellisen tutkimuksen prosesseihin, nyt kirjoittajan omasta kokemuksesta. Esiin tulevat tutkimuksen tekemisen vastukset: harha-askeleet, umpikujat sun muut tyypilliset tutkijan (eikä pelkästään taiteellisen tutkijan) kokemukset.

 

Tekstinsä lopuksi Orenius tarkastelee vielä taiteilijan työn erikoislaatuisuutta. Tässä kohdin muutama asia vaatisi lisätarkastelua: työskentelyprosessin "jalo vaikutus" on lähtöoletuksena kiinnostava, mutta myös problemaattinen, ellei kyseessä ole ironia. On myös vaikea uskoa, etteikö muissa kuin taidealojen koulutuksessa itseymmärrys, keskittyneisyys, sitkeys ja asialle vihkiytyminen olisi koulutuksen keskiössä.

 

Oreniuksen puheenvuoro oman taiteellisen tutkimuksensa prosessien kiemuroista tuo oman lisänsä hiljalleen kehittyvään ja fokusoituvaan keskusteluun taiteellisen tutkimuksen praksiksista. Näin voimme hiljalleen siirtyä eteenpäin retorisesta kysymyksestä "mitä on taiteellinen tutkimus" kohti keskusteluja siitä, miten ja millaista taiteellista tutkimusta tehdään. Sekä ennenkaikkea kohti yhä kiinnostavimpia tutkimustuloksia.

Maiju Loukola 01/07/2015 at 17:41

Orenius pohtii tekeillä olevaan taiteelliseen väitöstutkimukseensa (Home base – Bodily response and spatial experiences processed to works of art) niveltyvässä ekspositiossaan prosessia taiteen teossa ja tutkimisessa. Ekspositiossa käsitelty taiteellinen prosessi on työnimeltään Parousia. Keskiössä on kysymys taiteellisen tutkimuksen epistemologiasta; miten se muodostuu, millaista se on ja mikä on taiteellisen prosessin rooli taiteilijan tiedon kehkeytymisessä.

 

Kysymys (taiteellisten) prosessien roolista on tutkimusalueen kannalta olennainen ja ajankohtainen. Vaikka määrittelyt ovat liikkuvia ja ne luodaan jokaisen taiteellisen tutkimuksen kohdalla tapauskohtaisesti aina uudelleen, on löydettävissä myös tiettyjä rakenteellisia, taiteellista tutkimusta yleisesti yhdistäviä ja määrääviä tekijöitä. Taiteellisen tutkimuksen edellytykset, ehdot, menetelmät ja hyödyt eivät palaudu arvioitavaksi samoilla asteikoilla ja mittareilla kuin perinteisessä akateemisessa tutkimuksessa. Tämä näkökulma läpäisee Oreniuksen ekspositiota vedenpitävästi ja tulee näkyväksi hänen tavassaan jatkuvasti kytkeä pohdinnassa – kirjoituksessa ja videoissa – yhteen kysymystä tilaan ja aikaan kiinnittyvästä kokemuksesta ja sen ruumiillisesta vastaanotosta toisiinsa. Tutkimuksen instrumentteina ja mittareina toimivat aistimuksellisuuden, havaitsemisen ja vastaanoton apparaatit ja tutkijan omasta mielen ja ruumiin yhteydestä nouseva näkökulma, sekä aiheen käsittelyn aineksina esiintyvät viitepisteet tilaa, aikaa, paikkaa ja kokemusta käsittelevissä filosofisissa kirjoituksissa.

 

Perinteisen akateemisen tutkimuksen rinnalle omaksi erityisalueekseen muodostuneen taiteellisen tutkimuksen ytimen, taiteellisen prosessin ja sen aseman artikulointi on myös erityisen ajankohtaista nyt, kun yliopistomaailmaan ujuttautumassa oleva (ellei jo ujuttautunut) uusliberalistinen eetos painottaa yhä enemmän tutkimustulosten mitattavuutta, sovellettavuutta ja tulosvastuu-ajattelua. On välttämätöntä tehdä näkyväksi sitä kuinka taiteen tutkimukselliset eleet, teot ja materiaalit vaikuttavat sellaisin toimintatavoin, joissa asioita käsitellään tiedetyn ja ei-tiedetyn suhteina.

 

Orenius jäljittää taiteellaan tila-ajallista kokemusta ja sen vastaanottoa ruumiissa. Tämä on hänelle filosofinen tehtävä ja ruumiillinen tapahtuma. Tutkija ”todistaa” kuvaushetkeä oman ruumiinsa liikkeellä, reagoi kuvausprosessin aikana koettuun hetkeen ja omaan suhtautumiseensa siihen. Aiemmasta työskentelystään poiketen hän laatii käsikirjoituksen vasta editointivaiheessa. Kuvaustapa on määritelty siten, että se haastaa normatiivisen silmäkeskeisen katsomisposition; otoksia kuvataan osin moneen kertaan, kuvaustapaa ja etäisyyttä vaihdellaan, heijastumia ja kameran sattumanvaraista liikettä ei eliminoida – toisin sanoen, kuten Orenius kirjoittaa: ”kuvaus jäljittelee sisäisten prosessien logiikkaa”, mikä korostuu silloin kun kamera on mm. kiinnitettynä eri kohtiin kuvaaja-tutkijan omaa ruumista. Tehtävänasettelu on selkeä, tärkeä ja perusteltu, ja käytetty lähtökohta rinnastuu oivaltavalla tavalla taiteilija-tutkijan positioon oman tutkimuksensa tekijänä, havainnollistajana, näkijänä ja kokijana. Kyseessä on jonkun kokijan näkökulma jossakin huolella rajatussa, joskaan ei pakotetussa, aukottomassa ja suljetussa kontekstissa.

 

Orenius kirjoittaa pyrkivänsä tuomaan eri aikoina, eri paikoissa ja eri kulttuureissa kuvaamansa videokuvamateriaalin kautta esiin tila-ajallisuuden ja ruumiillisuuden poliittisia ja sosiaalisia merkityksiä monikanavaisen videoinstallaation muodossa; tällöin ”eri kulttuurien ja yhteisöjen samanaikaisuuden idea tulee parhaiten esille”. Kuvittelen mielessäni tulevaa installaatiota: siinä eriaikaiset yhteen sovittamattomat nykyhetken palaset muodostavat jaetun ja universaalin tilan ja ajan. Installaation tilallinen järjestely asettaa nämä eriaikaiset ja –paikkaiset tilanteet rinnakkain ja silloin minun, (tulevan) katsojan vastaanotto täydentää teoskokemuksen juuri minun kokemuksekseni. Jatkan silloin kirjoittajan avaamaa keskustelua, jossa vastaanottoni hetkellä korostuu oma tietämättömyyteni ja arveluni tekijän intentioista ja niiden nyansseista. Silloin keskiöön astuu vuorostaan oma tila-ajallinen kokemishetkeni, jota mielen ja ruumiin lukulaitteen läpi tulkitsen tekijän avaamassa mahdollisten tilojen avaruudessa. Ajatus sulauttaa katsoja osaksi näkymää (heijastavien kuvapintojen avulla) avaa lisätasoja siihen, että vastaanottaja tulee teoksen osaksi, kokijaksi, ruumiiksi, merkityksellistäjäksi. Samalla katsoja on tietoinen omasta ”ruumiinvaraisesta katsomisestaan” ja siitä, ettei tämä peilimäinen reflektio ole kuin välähdys jostakin, josta voi jotakin tunnistaa mutta jota ei täysin voi käsittää.

 

Eksposition erityinen ansio on siinä johdonmukaisuudessa, jolla edetään pienin, hienovaraisten ajattelunliikahdusten kokoisin askelin, tai kenties juuri keinahduksin, käsittelyssä olevaa prosessia pitkin. Orenius kuljettaa taiteellista viitekehystä ja teoreettista viitekehystä siten, että ne vuorovedoin huomioivat toinen toisensa. Näin tulevat näkyväksi ne tavat ja kosketuskohdat, joissa prosessin osat ja vaiheet informoivat, antavat suuntia ja valaisevat toisiaan, samalla toisiaan haastaen. Voidaan puhua moniäänisyydestä, jossa ääntä pitävät tekijä, kamera, kuvauspaikat ja kuvatut videot, pohdinta, kirjoitettu teksti.

 

Prosessipohdinta tuottaa taiteilijan tietoa tilan ja ajan tulkinnallisesta ja kokemuksellisesta monitahoisuudesta, heterotooppisuudesta ja siitä, että tuo monitulkintaisuus palautuu siihen, että tila on aina jonkun kokema. Kokemus tilasta ja ajallisuudesta sekä sosiaalisesta tai kulttuurisesta toiseudesta syntyy viime kädessä katsojassa, installaation kokoavan taiteilijan rakentaessa tälle olosuhteet ja kontekstuaalisen rajauksen. Yleisempää määritelmällistä ja menetelmällistä ymmärrystä syntyy siinä, kun prosessi asemoidaan ja sen analyysin suhteessa yleisen tason käsitteisiin kuten havaitseminen, kokijuus, vastaanotto, tutkimuksen kehys, työtavat, käsitteiden monimerkityksisyys. Näihin käsitteisiin jokainen taiteellinen tutkimus piirtää oman suhteensa. Tästä käsin avautuu samanaikaisesti sekä yksityisen että jaetun toisiinsa niveltyvä näkymä juuri tässä prosessissa, jonkun kokemana, suhteuttamana ja artikuloimana. Näihin taiteellisen prosessin tiedontuottamisen eri skaaloihin Oreniuksen ekspositio vastaa vakuuttavalla tavalla niin kirjallisen kuin kuvallisen artikulaation keinoin.

 

Luvussa ”Samanaikaisuuden kaksi puolta” Orenius tuo esiin tilan ja ajan yhteen punoutuneisuuden (joskaan ei samuuden) ja sitä kautta niiden yhteiskunnallisia kytköksiä; kysymys siitä ”kenen tilasta ja ajasta on kyse?” on tässä olennainen. Orenius kytkee kiinnostavalla tavalla heterotooppisen kuvauslähtökohtansa siihen miten lähestyä eri- ja samanaikaisia tiloja ja olemisavaruuksia suhteessa eri ihmisten, sosiaalisten ympäristöjen, kulttuurien ja maailmankolkkien kokemaan nykyhetkeen. Olisin sittenkin toivonut piirun verran laajempaa pohdintaa sinänsä tähän yhteyteen erinomaisen hyvin soveltuvan viitepisteen, Doreen Masseyn ”samanaikaisen tilan” käsitteen pohjalta. Huomio siitä, että jokaisessa tila-ajassa tarkkailija on osa kokemaansa maailmaa, johdattaa oivallisesti tekeillä olevan teoksen tarkkailijoihin – kirjoittajaan ja hänen kameraansa. Olisiko Masseyn tila-aika – käsitteen käsittelyn pohjalta avautunut vielä terävämpiä huomiota nimenomaan käsitteen poliittisistaulottuvuuksista suhteessa Parousiaan?

 

Itseäni kiinnostaa erityisesti se, millä tavoin Orenius ekspositiossaan taiteen prosessia tekemisen ja tutkimisen väylänä käsittelee. Miten hän artikuloi prosessin avulla tavoittamansa taiteilijan tiedon merkitystä omalle työskentelylleen, ja miten suhteessa laajempaan keskusteluun yhtäältä eksposition teemoista ja toisaalta taiteellisesta tutkimuksesta? Miten juuri tämä ekspositio valaisee prosessin roolia väylänä uusia näkökulmia avaavan ymmärryksen ja tiedon tuottamiseen? Tätä kysymystä Orenius avaa herkullisen vakuuttavasti luvussa ”Voi tuuli kylmästi kutittaa selkää”. Hän kertoo, kuinka hänen aiempi olettamuksensa tekstin tiedollisesta yliotteessa suhteessa kuvaan on muuttunut; tekstissä ja videoteoksessa ”aistimukset ja havainnot muodostavat perspektiivin” joka koetaanminämuodossa. Rancièreen viitaten kirjoittaja toteaakin kielen sisältävän kuvia, olevan kuvallista ja tilallistakin luonnoltaan. Aivan hurmaava ja tiedon muodostuksen aistimellisuutta kirkkaasti valaiseva jakso on kyseisen luvun lopulla, jossa Orenius avaa ”minuudessa tapahtuvan vastaanoton” teoretisointia kyseenalaistavan ja purkavan ilmaisun merkitystä: minuus teoretisoituu, kun puhumme minämuodon sijaan (kokevasta) subjektista. Kun kirjoittaa ”tuulen kylmästi kutittavan subjektinselkää, se tapahtuu vain teoriassa. “

 

Tutkimusprosessi käsittää filosofista pohdintaa ruumiillisuuden ja tila-ajallisuuden sosiaalisista ja poliittisista merkityksistä. Näiden aiheiden innoittamana Orenius on kuvannut lähinnä ”dokumentaariseen tapaan” erilaisia tiloja videoinstallaatiota varten. Eksposition videomateriaali onParousia-prosessin raakamateriaalia. Ekspositio sisältää kuusi noin minuutin mittaista videota, jotka olen itselleni merkinnyt muistiin seuraavasti: 1. kantava mies, Aasia, 2. eduskuntasali, Helsinki, 3. hotellin ikkunan ulkopuoli, nimeämätön ei-missään-tai-kaikkialla, 4. kasvitieteellinen puutarha, ehkä Helsinki, ehkä joku muu, 5. työhuone, ehkä Helsinki, ehkä joku muu, 6. pieni poika ihmisvilinässä, suurkaupunki. Videoiden kuvauspaikoista kaksi (1 ja 6) on selvästi jossakin ei-Eurooppalaisessa kulttuurissa (toisessa oletettavasti vieras mies, toisessa oletettavasti tekijän oma lapsi). Yksi kuvauspaikoista on vallan symbolimerkityksin ladattu tuttu eduskuntasali, yksi on henkilökohtainen työskentelytila, yksi on kasvitieteellinen puutarha, jossa on edustettuna kasvikuntaa kaikista maailmakolkista. Yksi kuvauspaikoista hahmottuu omiin silmiini hotelliksi tai joksikin muuksi väliaikaiseksi tilaksi.

 

Parousian kuvaustapaa ja prosessista kirjoittamista niveltää yhteen ”keinuva liike”. Tämä perusvire ilmentää oivaltavasti taiteellisen prosessin ja taiteellisen tutkimuksen ytimessä olevaa tiedonmuodostuksen ennalta-ei-tiedettyyttä. Taiteilijan tieto muodostuu, haparoi, sukeltaa, etsiskelee ja tavoittaa etsintönsä kokemusperäisen ja siten aina liikkuvan havaintoajattelun maastoissa. Tekemis- ja ajatteluprosessin rooli on olla samaan aikaan koeolosuhde ja sen itsensä aiheuttaja, ja tehtyjen tutkimuksellisten eleiden reflektoinnin tila. Aina kun jotain rajataan sisäpuolelle, sysätään jotakin ulkopuolelle – ja silti nuo ”ulkopuolen asiat” säteilevät paljolti fokuksessa olevaan, sisälläolevaan. Taiteellistutkimuksellinen prosessi on kuulosteluprosessi, väliin tietoisempi ja väliin vähemmän intentionaalisena näyttäytyvä. Taiteilijan intentio ja tutkijan intentio ovat samaa juurta. Tämä ilmenee selkeästi mm. siinä, että videot on kuvattu käsivaralla ja liikkeessä, ne keinuvat aivan konkreettisesti.

 

Herkesin pohtimaan, olisiko tekstin ja videoiden keskinäinen suhde voinut olla ekspositioformaatin mahdollistamaan tapaan avaruudellisempi, tilallisempi, keinuvampi? Voin ainoastaan spekuloida eksposition laatineen tarkoituksia, mutta spekulaation ja ehdotuksen välillä puntaroin seuraavaa: en ehkä korostaisi tai alleviivaisi keinuntaa kovin voimakkaasti – ovathan jo videot, otsikko, aihe ja sen käsittelytapa kaikki keinuvia ja liikkeellisiä… mutta toisiko jokin hienovarainen poikkeama kokonaisuuteen vielä jonkin mielekkään lisätason – jonkin heterotooppisen paikantumisen ja paikantumattomuuden häilyvän railon tai kohdan, joka tällaisenaan selkeästi yhdellä tietokoneen ruudun leveydellä avautuu tekstisivuna, jota reunustavat pienet viedoruudut? Parousia-prosessin videomateriaali on ehkä tarkoituksella sijoitettu vielä prosessin ”vaiheessa olon” vuoksi reunamerkinnöiksi, (tässä vaiheessa) kuin tekstiä kehystämään. Sittenkin, kaipaan niiden roolin jäsennellympää artikulointia suhteessa tekstiin jollakin tilallisessa tavalla ekspositiossa.

Comments are only available for registered users.