passages from Heidegger's text "Was heißt Denken?"*

(voice-over of the video) 

_______

Wir gelangen in das, was Denken heißt, wenn wir selber denken. Damit ein solcher Versuch glückt, müssen wir bereit sein, das Denken zu lernen.

Sobald wir uns auf das Lernen einlassen, haben wir auch schon zugestanden, daß wir das Denken noch nicht vermögen.

Aber der Mensch gilt doch als jenes Wesen, das denken kann. Er gilt dafür mit Recht. Denn der Mensch ist das vernünftige Lebewesen. Die Vernunft aber, die ratio, entfaltet sich im Denken. Als das vernünftige Lebewesen muß der Mensch denken können, wenn er nur will. Doch vielleicht will der Mensch denken und kann es doch nicht. Am Ende will er bei diesem Denkenwollen zu viel und kann deshalb zu wenig. 

Der Mensch kann denken, insofern er die Möglichkeit dazu hat. Allein dieses Mögliche verbürgt uns noch nicht, daß wir es vermögen. Denn etwas vermögen heißt: etwas nach seinem Wesen bei uns einlassen, inständig diesen Einlaß hüten. Doch wir vermögen immer nur solches, was wir mögen, solches, dem wir zugetan sind, indem wir es zulassen. Wahrhaft mögen wir nur jenes, was je zuvor von sich aus uns mag und zwar uns un unserem Wesen, indem es sich diesem zuneigt. Durch diese Zuneigung ist unser Wesen in den Anspruch genommen. Die Zuneigung ist Zuspruch. Der Zuspruch spricht uns auf unser Wesen an, ruft uns ins Wesen hervor und hält uns so in diesem. Halten heißt eigentlich Hüten. Was uns im Wesen hält, hält uns jedoch nur solange, als wir, von uns her, das uns Haltende selber behalten. Wir behalten es, wenn wir es nicht aus dem Gedächtnis lassen. Das Gedächtnis ist die Versammlung des Denkens. Worauf? Auf das, was uns im Wesen hält, insofern es zugleich bei uns bedacht ist. Inwiefern muß das uns Haltende bedacht sein? Insofern es von Hause aus das zu-Bedenkende ist. Wird es bedacht, dann wird es mit Andenken beschenkt. Wir bringen ihm das An-denken entgegen, weil wir es als den Zuspruch unseres Wesens mögen.

Nur wenn wir das mögen, was in sich das zu-Bedenkende ist, vermögen wir das Denken.

[...]

Unsere Sprache nennt das, was zum Wesen des Freundes gehört und ihm entstammt, das Freundliche. Demgemäß nennen wir jetzt das, was in sich das zu-Bedenkende ist, das Bedenkliche. Alles Bedenkliche gibt zu denken. Aber es gibt diese Gabe immer nur soweit, als das Bedenkliche schon von sich her das zu-Bedenkende ist. Wir nennen darum jetzt und in der Folge dasjenige, was stets, weil einsther, was allem voraus und so einsthin zu denken gibt: das Bedenklichste.

Was ist das Bedenklichste? Woran zeigt es sich in unserer bedenklichen Zeit? 

Das Bedenklichste zeigt sich daran, daß wir noch nicht denken. Immer noch nicht, obgleich der Weltzustand fortgesetzt bedenklicher wird. Dieser Vorgang scheint freilich eher zu fordern, daß der Mensch handelt, statt in Konferenzen und auf Kongressen zu reden und dabei sich im bloßen Vorstellen dessen zubewegen, was sein sollte und wie es gemacht werden müßte. Demnach fehlt es am Handeln und keineswegs am Denken.

Und dennoch – vielleicht hat der bisherige Mensch seit Jahrenderten bereits zu viel gehandelt und zu wenig gedacht.

[...]

Daß wir noch nicht denken, liegt jedoch keineswegs nur daran, daß der Mensch sich noch nicht genügend dem zuwendet, was von sich her bedacht sein möchte. Daß wir noch nicht denken, kommt vielmehr daher, daß dieses zu-Denkende selbst sich vom Menschen abwendet, sogar langher sich schon abgewendet hält.

[...]

Was heißt dann aber "denken"? Was z. B. schwimmen heißt, lernen wir nie durch eine Abhandlung über das Schwimmen. Was schwimmen heißt, sagt uns der Sprung in den Strom. Wir lernen so das Element erst kennen, worin sich das Schwimmen bewegen muß. Welches ist jedoch das Element, worin sich das Denken bewegt?

Gesetzt, die Behauptung, daß wir noch nicht denken, sei wahr, dann sagt sie zugleich, daß unser Denken noch nicht in seinem eigentlichen Element bewege und zwar deshalb, weil das zu-Denkende sich uns entzieht. Was sich auf solche Weise uns vorenthält und darum unbedacht bleibt, können wir von uns aus nicht in die Ankunft zwingen, selbst den günstigen Fall angenommen, daß wir schon deutlich in das vordächten, was sich uns vorenthält.

So bleibt uns nur eines, nämlich zu warten, bis das zu-Denkende sich uns zuspricht. Doch warten besagt hier keineswegs, daß wir das Denken vorerst noch verschieben. Warten heißt hier: Ausschau halten und zwar innerhalb des schon Gedachten nach dem Unbedachten, das sich im schon Gedachten noch verbirgt. Durch solches Warten sind wir bereits denkend auf einem Gang in das zu-Denkende unterwegs. Der Gang könnte ein Irrgang sein. Er bliebe jedoch einzig darauf gestimmt, dem zu entsprechen, was es zu bedenken gibt.

otteita Heideggerin tekstistä "Was heißt Denken?"*

(videon puheosuus)

_______

Pääsemme siihen mitä kutsutaan ajatteluksi, kun ajattelemme itse. Jotta tällainen yritys onnistuisi, meidän täytyy olla valmiita ajattelun opettelemiseen.

Samalla kun antaudumme oppimiselle, olemme jo myöntäneet, ettemme vielä osaa ajatella.

Mutta ihminenhän tunnetaan ajatteluun kykenevänä olentona. Sellaisena häntä voi oikeutetusti pitääkin. Ihminen on nimittäin järjellinen elävä olento. Mutta järki, ratio, kehkeytyy ajattelussa. Järjellisenä elävänä olentona ihmisen täytyisi osata ajatella, jos hän vain tahtoo. Ehkä on kuitenkin niin, että ihminen tahtoo, muttei osaakaan. Lopulta hän tahtoo tässä ajattelunhalussaan liikaa ja kykenee siksi liian vähään.

Ihminen osaa ajatella, sikäli kun hänellä on siihen tilaisuus. Tämä mahdollisuus ei kuitenkaan vielä takaa, että me kykenemme siihen. Kykeneminen on nimittäin jonkin päästämistä tykö sen olemuksen mukaisesti ja tämän pääsyn väsymätöntä vaalimista. Kykenemme kuitenkin aina vain sellaiseen, mitä mielimme, sellaiseen mikä meihin vetoaa, niin salliessamme. Todella mielimme vain sitä, mikä aina jo itsestään käsin on meille, vieläpä olemuksellemme, myötämielinen olemalla sen puoleen kääntynyt. Tässä mieltymyksessä olemuksellemme on esitetty vaatimus. Mieltymys on kehotus. Kehotus puhuttelee meitä olemuksessamme, kutsuu meidät olemukselliseen olemiseen ja siten pitää meidät siinä. Pitäminen on omimmillaan vaalimista. Se mikä meitä olemuksellisessa olemisessa pitää, pitää meitä kuitenkin vain juuri niin kauan kuin itse itsestämme käsin säilytämme tämän meitä pitävän. Säilytämme sen silloin, kun emme päästä sitä muistista. Muisti on ajattelun kokoontumista. Mihin? Siihen, mikä meitä olemuksellisessa olemisessa pitää, sikäli kun se samalla on ajattelemaamme. Missä määrin meitä pitävän täytyy olla ajateltua? Siinä määrin kuin se lähtökohtaisesti on askarruttavaa. Ajateltaessa sille lahjoitetaan muisto. Osoitamme sille ajatuksemme, sillä mielimme sitä olemuksemme mieltymyksenä.

Vain jos mielimme sitä, mikä itsessään on askarruttavaa, kykenemme ajatteluun.

[...]

Kielemme nimeää sen, mikä kuuluu ystävän olemukseen ja on siitä peräisin: sovinnollisuus. Vastaavasti nimeämme nyt sen, mitä askarruttava itsessään on: arveluttava. Kaikki arveluttava antaa ajattelun aihetta. Mutta tämä lahja on olemassa aina vain sikäli kun arveluttava on jo itsestään käsin askarruttavaa. Nimitämme tämän takia arveluttavimaksi nyt ja jatkossa sitä, mikä alati ja ammoisuudesta käsin kaikkea edeltäen, hamaan tulevaisuuteen saakka, antaa ajateltavaa.

Mitä on tämä arveluttavin? Missä se meidän arveluttavana aikanamme ilmenee?

Arveluttavin tulee esiin siinä, ettemme vielä ajattele. Yhä edelleenkään, vaikka maailmantila tulee jatkuvasti yhä arveluttavammaksi. Tämä prosessi tuntuu tosin pikemminkin vaativan ihmiseltä toimintaa sen sijaan että hän puhuu konferensseissa ja kongresseissa ja liikkuu näin pelkän kaavailun tasolla sen suhteen miten pitäsi olla ja mitä tulisi tehdä. Näyttäisi siis siltä, että puutetta on toiminnasta eikä ajattelusta.

Ja silti – ehkäpä tähänastinen ihminen on jo vuosisatojen ajan toiminut turhan paljon ja ajatellut liian vähän.

[...]

Se, ettemme vielä ajattele, ei kuitenkaan johdu siitä, että ihminen ei vielä olisi tarpeeksi kääntynyt sen puoleen, joka itsestään käsin mielisi tulla ajatelluksi. Se ettemme vielä ajattele, juontuu pikemminkin siitä, että tämä ajateltava itse kääntyy pois ihmisestä, on itse asiassa jo pitkään pysytellyt pois kääntyneenä. 

[...]

Mitä siis merkitsee "ajatella"? Uimista emme esimerkiksi koskaan opi uintia käsittelevän tutkielman perusteella. Mistä uimisessa on kyse, sen kertoo meille hyppy virtaan. Siinä vasta opimme tuntemaan elementin, jossa uimisen on liikuttava. Entä mikä sitten on se elementti, jossa ajattelun on liikuttava?

Jos kerran väite, jonka mukaan emme vielä ajattele, on totta, niin silloin se sanoo myös, ettei ajattelumme vielä liiku omillaan elementissään, ja että syynä tähän on ajateltavan vetäytyminen ulottuviltamme. Sitä mikä meiltä tällä tavoin pidättäytyy ja jää siksi ajattelematta, emme voi itsestämme käsin pakottaa puoleemme, vaikka olisimmekin siinä otollisessa tilanteessa, että jo selvästi ounastelisimme mikä meiltä pidättäytyy.

Niinpä osaksemme jää vain sen odottaminen, että ajateltava kehottaa meitä. Odottaminen ei kuitenkaan tässä tarkoita sitä, että yhä vain lykkäisimme ajattelemista. Odottaminen on tässä nimi jo ajatellun piirissä tapahtuvalle tähyämiselle ajattelemattomaan, joka vielä on kätkeytyneenä jo ajatellussa. Tällaisen odottamisen välityksellä olemme jo ajatellen käymässä kohti ajateltavaa. Saattaa käydä niin että kyseessä on harharetki. Lopulta se olisi kuitenkin virittynyt vastaamaan yksinomaan sitä, mikä on annettu ajattelun askareeksi.

[...]

[...]

* The essay "Was heißt Denken?" was published in Vorträge und Aufsätze in 1954. Two years earlier it was broadcasted in Bayerischen Rundfunk read by Heidegger himself. The essay presents in concise form the main themes of a lecture series that Heidegger delivered in 1951/1952 at the University of Freiburg (The lecture series was first published in Was heißt Denken?, Tübingen: Max Niemeyer Verlag, 1954). These lectures are also published in English in What is Called Thinking?. In his introduction, the translator Glenn J. Gray reminds us of the fact that this lecture series was the first occasion when Heidegger was teaching again after the second world war. At the same time, these lectures were the last ones Heidegger gave before his retirement. In short, for a philosopher in whose thinking instruction played an important role these lectures mark a special occasion.