Sitaatit havainnollistavat, mitä erilaiset tyypit tuntevat ja kokevat ja millainen elinpiiri liikenne on pyörällä liikkujalle. Siinä missä pyörällä liikkujilla on eriytyneet elinpiirinsä, ovat muilla tavoin liikkuvat vieläkin kauempana omissaan. Elinpiirien aineellinen koostumus vaihtelee jalankulkijan sepeliä tallaavan kengänpohjan tuntumasta autossa istuvan akustisesti himmennettyyn kuplaan. Liikenteen tapauksessa merkityksenkantajiin lukeutuvat niin toiset liikkujat kuin elottomat tekijätkin kuten hiekka ja lätäköt. Itse olen se variksien kanssa pyöräilevä hahmo, jollaisia Scott (2021, 172) on tutkimuksessaan kohdannut. Varikset (Corvus corone cornix) luovat pyöräilyyn arkista rytmiä ja samalla ne kiinnittävät pyörällä liikkujan ympäristöön yhdessä sään kanssa.

Liikkujat, kuten muutkin tekijät, vaikuttavat liikennetilan ja -tilanteiden muotoutumiseen, mikä näkyy monenlaisina liikennekulttuureina (Simpson 2017). Esittelen pyöräilevien arkkityyppien kautta pirstaloituneen kuvan liikenneympäristöstä. Arkkityyppien tarkoitus ei ole esittää todellisia pyöräilijöitä vaan eräänlaisia tiivistelmiä erilaista tavoista pyöräillä. Tyylit ja käytännöt ovat ne puolet pyöräilystä, jotka yleensä puhuttavat meitä, mutta niistä versovat unelmat, fantasiat ja utopiat jäävät helposti sivuun. Arkkityypit auttavat ymmärtämään, mistä liikenneympäristö joillekin meistä koostuu ja millaisia tykötarpeita katuympäristössä liikkuminen tarjoilee utooppistenkin toiveiden elättämiseen. Arkkityypit ovat tarkoitettu työkaluiksi, joiden avulla voi selkeämmin hahmottaa, mitä voimme odottaa tai haluta välttää tulevaisuudessa.

Kukin arkkityyppi koostuu useammasta todellisesta pyörällä liikkujasta. Olen aluksi hahmotellut kaksitoista pyöräilijää neljään ryhmään sen mukaan, miten he tyypillisesti toimivat liikkuessaan kaupunkiympäristössä. Yksillä korostuu varovaisuus, toisilla huomaavainen asenne, kolmansilla liikunnallisuus ja lopuksi tiedostava suhtautuminen liikenteeseen. Yhteistä kaikille on nautinto, utooppinen ruumis, motivaatio pyöräillä, toteutui utopia sitten tai ei.

Ajatus pelistä voi vaikuttaa ristiriitaiselta suhteessa utooppisuuteen ja villiyteen. Sillä eikö pelilaudalla ole säännöt? Mutta juuri yksilöllinen elinpiiri, jossa joku kokee pelaavansa, toinen taas liitävänsä niittyjen keskellä, tarkoittaa sitä, että ”säännöt” ovat sittenkin kaikilla eri tavoin villit. Arkkityyppien pyöräilyn käytännöt luonnehtivat osaltaan itse kunkin pyrkimyksiä omien sääntöjen toteuttamiseen. Tyypit ovat hetkellisiä ajankuvia, ne kertovat Tampereesta näinä aikoina, mutta ne eivät ole pysyviä vaan on odotettavissa, että ne muuntuvat toisenlaisiksi, kuten itse kunkin pyöräilykokemus antaa ymmärtää.

Tässä jatkuvassa muutoksen prosessissa, jossa liikumme milloin pyörällä milloin muilla tavoin, voimme oppia tuntemaan elinpiirejämme lähemmin utooppisen ruumiin avulla. Tällainen lisääntyvä tietoisuus itselle läheisestä ympäristöstä voi kasvattaa halua tuntea myös toisia ja heidän elinpiirejään. Kuten yksi pyöräilijä toteaa tämän eksposition varrella: ”kun me jollain taval joudutaan kohtaan se ympäristö, nii se kuuluu meille enemmän myös ikään kun, et mitä siel tapahtuu.” (Camilla)

Pyörällä liikkujan ruumiillinen kokemus jakaantuu konkreettiseksi ja utooppiseksi (ks. Marcel Proust Foucaultin tekstissä Utopian Body). Konkreettista on se osa pyöräilyä, joka lasketaan mukaan vaikkapa liikennesuunnitteluun. Sen sijaan utooppinen puoli on usein liikkujalle itselleen merkittävämpi ja se voi olla varsinainen syy pyöräillä ylipäätään. Pyöräilijöiden eroista johtuen toisille utooppinen ruumis on elettävissä, toisille se jää esimerkiksi pelkojen vuoksi toteutumattomaksi. Silti se vaikuttaa vahvasti haluun pyöräillä ja väikkyy ideoina vapaudesta. Michel Foucault’n (1966/2006) tekstissä ruumis on utopian alkulähde. Ruumis itsessään on merkillisesti sekä näkyvä että näkymätön, vasta peili kokoaa sen, mutta silloinkin eri paikkaan ja vain osittain. Samaan tapaan kuin peili, tai muinaisilla kreikkalaisilla kuollut ruumis kokoaa ruumiin, ymmärrän asian näin: pyöräilijän vilpitön nautinto tapahtuu utooppisen ruumiin alueella ja Liikenne palauttaa sen katutasoon.

Urbaanin pyöräilyn kirjoa valottavassa kokoelmassa Cycling Societies: Innovations, Inequalities and Governance  Anna Nikolaeva ja muut (2021) korostavat artikkelissaan nykyisten pyöräilyn kulttuurien ymmärtämisen tärkeyttä, jotta osaisimme kuvitella, millaisia tulevaisuuksia näistä voi muodostua. Rauhallinen tahti ja vuorovaikutuksellisuus tarvitsevat erilaista suunnittelua kuin tehokas ja vauhdikas eteneminen, he toteavat. Entä he, joiden liikkuminen on toisella tapaa riippuvaista infrasta, muistuttavat Neil Andrews ja Isabelle Clement artikkelissaan Invisible cyclists? Acknowledging the needs and rights of disabled cyclists (2021). Osallistun tähän keskusteluun kerimällä auki näiden äänien kanssa resonoivia suomalaisten pyörällä liikkujien kokemuksia liikkumisesta. Ekspositiossa utooppinen ruumis, haaveilu ja mielikuvitus liittävät pyöräilyn ympäröivään maailmaan liikkumisen ja liikenteen hyperobjektista suhdetta hiertäen.

UTOOPPISTEN RUUMIIDEN VILLI

PYÖRÄILY

Liikenne ja sen piirissä liikkuminen on hyperobjektimainen kokoelma erilaisia tekijöitä, joista on mahdotonta saada yksiselitteisesti selkoa. Jo liikenteen määritelmä on utopia. Siinä odotetaan säännönmukaisuutta, joka ei vastaa fyysisten ja affektiivisten liikkujien toimintaa. Liikkujat eivät ole liikkeellä pelkästään liikennesubjekteina eikä liikenne koostu vain siihen osallistuvista toimijoista. Kaikki riippuvat toisistaan ratkaisevasti monimutkaisemmilla tavoilla kuin mitä liikenneympäristöksi rajattu tilanne tunnustaa. Pyöräilijät ovat yhtä kirjava joukko kuin jalankulkijat. Kuka tahansa voi pyöräillä ja moni pyöräilee kuten kävelee, siellä täällä, mistä parhaiten pääsee. Liikenteen on vaikea hyväksyä tätä. Käsittelen tässä pyöräilyä arkisena liikkumisen tapana, joka ei sulaudu täysin liikenteen osaksi vaan on sen kanssa jossain määrin erimielistä silkalla orgaanisuudellaan, poukkoilevalla kävelyn tapaisella ”luonnollisuudellaan”. En siis tarkoita pyöräilyllä mitään tarkoin määriteltyjä pyöräilyn lajeja kuten maasto-, maantie- tai työmatkapyöräilyä vaan liikkumista sinänsä vailla pakollista määränpäätä.

Pyöräily ei pelkisty vain liikennemuodoksi vaan siinä on myös utooppisuutta, mielikuvituksellisuutta ja unelmia. Lisäksi liikkujien elinpiirit ovat erityisiä, vain osittain toisten kanssa jaettuja. Hauras mummo ja huimapäinen nuori puikkelehtivat näennäisesti samassa maailmassa, mutta jollain tasolla kumpikin omassaan. Siksi täytyy katsoa, kuulostella ja tunnustella, millainen katuympäristö on erityyppisten pyörällä liikkujien kokemana. 

Tutkin pyöräilyä kulttuurintutkimuksen alan väitöskirjatyössäni Tampereen yliopiston Tutkivan teatterityön keskuksessa. Tutkimukseni lähtökohtana on affektiivinen liikkuminen kaupunkiympäristössä, johon pyöräily ei loksahda kitkatta. Pyöräilen itse, havainnoin ja haastattelen toisia, valokuvaan ja järjestän kokeellisia retkiä. Tässä ekspositiossa olen lähtenyt ihmettelemään pyöräilijän utooppisen ruumiin ulottuvuuksia ja suhteita ympäröivän maailman kanssa. Havainnollistan arkkityyppisten pyöräilijöiden ja niiden affektiivisten ympäristöjen, Umweltien, avulla, millaisia utooppisia elementtejä pyöräily sisältää.

Tyypit ovat Kukkamekko, Pedantti, Sukkula ja Avantgardisti. Arkkityyppien tarkoitus on, sen sijaan, että ne vahvistaisivat ennakkoluuloja ja stereotypioita, jäljittää tyyppien viitoittamaa yhteistä elinpiiriä. Tällä tarkoitan liikennettä, joka olisi eettistä ja ekologista, ei pelkästään ihmisiä varten vaan muunlajiset toimijat mukaan laskevaa. Pohdin lopuksi pyöräilyn utooppisten ulottuvuuksien yltämistä yli liikenteen kapean rationaalisuuden: entä jos kokemuksia ja elinpiirejä, voisi jakaa toisten kanssa? Voisiko pyöräily näyttää tietä kohti villiä liikkumista, johon mahtuisivat varikset, kastemadot ja kivetkin?

UTOOPPINEN RUUMIS LIIKENTEEN PELILAUDALLA

Aiheutamme fossiiliseen energiaan perustuvalla liikenteellä ekologisen kriisin kuten John Urry (2013) esittää teoksessaan Societies Beyond Oil. Moottoriajoneuvoliikenne jatkaa yhä kasvuaan vaikka elinympäristöjen turvaaminen, lajien monipuolisuuden vaaliminen ja liikkujien yhdenvertaisuuden edistäminen alkavat olla tuttuja asioita kaikille (Fishel 2019). Liikennettä ja pyöräilyä on tutkittu paljon eikä kyse kestävän liikkumisen edistämisessä ole tiedon puutteesta vaan halusta toimia (Nello-Deakin 2020). Toimeen tarttumisen välttely naamioidaan sanan "kestävä” viljelyyn ja sanan sisällön epämääräisyyteen. Tällaisena liikenne on kuin Timothy Mortonin (2016) hyperobjekti: kaikkialle ulottuva lonkero, epämiellyttävä ajatella, siksi tajunnasta torjuttava.

Ymmärrän pyöräilyn arkisena toimintana, jossa ruumiillisuus ja mielikuvituksellisuus kietoutuvat yhteen. Pyöräilijät kuvailevat ruumiillista ja aistillista kokemustaan samanaikaisesti esteiden kanssa taituroinniksi ja vapaudesta haaveilemiseksi. Haaveillessaan pyörällä liikkuja elää ikään kuin utooppisessa ruumiissa. Sen sijaan, että pyöräilijä liikkuisi muille näkyvässä katuympäristössä, hän kokee seikkailevansa pelilaudalla, liitävänsä niittyjen keskellä tai ratsastavansa hevosellaan.

Eräs haastatelluista pyöräilee ”pelilaudalla” ja ymmärrys tästä pelistä ja pyöräilystä toimintana lisääntyy diffraktiivisen vuoropuhelun (Barad 2007) poukkoillessa aineiston ja teorian, utooppisten ruumiiden ja niiden elinpiirien välillä. Diffraktiivisuudella tarkoitan tässä työssä keskeneräisyyden vaalimista. Se tapahtuu vuoropuheluna aineiston tuottamisen ja sen analyysin kanssa, kierros kierrokselta tarkentuen. Työssä näkyy ja kuuluu epäjohdonmukaisuuksia, jotka tuntuvat banaaninkuorilla liukastelulta. Kyse on tunnusteluista; siistien tarralaputettujen terttujen sijaan työssä on raakoja banaaneja. Olotilan käännösprosessi pyöräilyn muotoon vikuroi, eikä se tuota valmiita esityksiä vaan välähdyksiä, kuten pyöräileviä arkkityyppejä.

Käsittämällä liikenteen hyperobjektin kaltaisena suhteiltaan hämäränä ilmiönä liitän siihen Nicholas A. Scottin (2021) villin liikkumisen. Villi tarkoittaa tässä yhteydessä urbaanissakin ympäristössä olemassa olevaa ”luontoa”, joka kuuluu variksen raakuntana ja kotikoiran haukkuna. Yhteisnimikkeen ”wilderness mobilities” alle Scott sommittelee kolme tekniikkaa, jotka huomioivat ekologisen kriisin ja liikkumisen mutkikkaat yhteydet. Workful play, floating ja re-roading ovat Scottin mukaan pyöräilyn käytäntöjä, jotka yhdistävät pyöräilijän läheisesti ympäristön kanssa, vahvistavat ihmisen empatiaa muunlajisia toimijoita kohtaan ja ylläpitävät elämän edellytyksiä. Muillakin kuin ihmisillä tulee olla oikeus päättää liikkumisestaan ja liikkumattomuutensa tavoista ja Mimi Shellerin (2018) ajatteluun liikkumisen ja liikkujien yhdenvertaisuudesta (mobility justice) viitaten Scott sisällyttää muunlajiset mukaan luettavien toimijoiden joukkoon. Yhteiskunnallisiin, sosiaalisiin, taloudellisiin ja kulttuurisiin rakenteisiin juurtuneesta rakenteellisesta tyranniasta johtuen vain osa ihmisistäkään voi vapaasti valita pyöräilyn, kuten Scott kirjoittaa. Itse olen kuin tämän tematiikan ruumiillistuma autoja pelätessäni ja samalla yrittäessäni nauttia pyöräilystä. Scottin mukaan naisten pyöräilyn turvallisuushakuisuus ja kaipuu kokea edes hitusen ”luonnon läheisyyttä” kertovat pyöräilyn ongelmallisuudesta. Kuten Scott (2021, 177) muotoilee:

”without actively infrastructuring equitable ways of  cycling (and with) nature and other life forms (in partnership with ways of walking and public transit), motor vehicles and their roads will continue to pave the way.”

Pyöräilyn villistä ulottuvuudesta versovat unelmat lajien välisestä empatiasta ovat jo itämässä useiden aktivistien ja yksittäisten pyöräilijöiden arkisessa toiminnassa. Pyöräilyaktivistit kautta maailman peräänkuuluttavat yhtäläisiä liikkujien oikeuksia. Yhdysvalloissa intersektionaalinen feministinen pienlehti Cyclista Zine puhuu erilaisten pyöräilijöiden puolesta ja monenlaisten äänien kuulemisesta. l'UfoCiclismo aktivistit Italiassa liittävät pyöräilyn laajemmin kapitalistisen järjestelmän kontekstiin ja kyseenalaistavat arkimatkojen päämäärän. Heistä olennainen kysymys liittyy joka taholla elämän ylle levittäytyvään fasismiin, joka pakottaa tekemään mitä tahansa maailmaa tuhoon vievää työtä. l'UfoCiclismon kritiikki yltää eläinten oikeuksiin, joita liikenne ja liikennesuunnittelu polkee kuolleista piittaamatta.

PYÖRÄLLÄ LIIKKUJAN ELINPIIRIN ERITYISYYS

Liikkujat ovat fyysisessä katuympäristössä kuin punkkeja iholla, ne ottavat liikenteessä paikkansa tuntevina, affektiivisina eliöinä. Jokaisella liikkujalla, ja siis myös arkkityyppisellä pyöräilijällä, on oma monitasoinen elinpiirinsä, Umwelt, jota liikkuja säätelee kykyjensä ja tarpeidensa mukaan. Liikenne toimii tietoisesti suunnitellun ja säädellyn järjestelmän ohella affektiivisten eriytyneiden ja toisiinsa lomittuvien elinpiirien tasolla. Jäljitän osin tiedostamattomien elinpiirien avulla pääsyä liikennekulttuurin olemukseen ja utopiaan elinpiirien jakamisesta, jonkinlaisesta ”yhteisestä”.

Merkityksenkantajat ovat ne tekijät, jotka vaikuttavat pyöräilyn ruumiillis-affektiivisen kokemuksen syntymiseen. Ne alkavat aistillisesta havainnoimisesta ja etenevät ruumiin sisältä sen ulkopinnalle, vaatetuksen läpi tuntumaan satulaan ja ohjaustankoon, pyörän renkaiden kautta tien pintaan. Iholta tuulen, sateen ja auringon, lehtien havinan ja pakokaasun aistimisen kautta takaisin ruumiin sisälle tuottaen aineksia utooppisen ruumiin irtautumiselle fyysisestä ulottuvuudesta utooppiseen, hevosen selkään tai muistoihin.

Kaikessa materiaalisuudessaan pyöräilijöiden kokemukset muodostuvat vuorovaikutuksessa oman elinpiirin lisäksi toisten liikkujien ja ympäröivän maailman kanssa ja näiden yhdistelmät tarjoavat affektien spektrin, joka koskettaa liikkujia eri tavoin. Omista lähtökohdistaan itse kukin on altis eri merkityksenkantajien vaikutuksille ja jokainen tuottaa/erittää/säteilee vaikutuksien rihmastoon affektiivisia ja tiedostamattomia viestejä. Näitä ei välttämättä saa haastattelussa kuullakseen, mutta niistä voi saada vihjeitä. Lisäksi on havainnoitava ja pyöräiltävä itsekin kehittääkseen vihjeiden vihitaitoa.

Utooppisen ruumiin välittämä pyöräilyn kokemus voi olla samanaikaisesti ihana ja kauhea, kun ruumiillinen tai mielikuvituksellinen kokemus on ristiriidassa liikkujan elinpiirissä. Kaupunki- ja maaseutuympäristöt kutsuvat unelmoimaan eri tavoin sillä kaupungissa liikkuvan elinpiiri täyttyy toisenlaisista merkityksenkantajista kuin maalla liikkuvan. Tai tarkemmin ajateltuna voi olla, ettei ero olekaan merkityksenkantajissa vaan niiden pitoisuuksissa ja kylläisyydessä sekä esiintyvyyden rytmeissä. Pyöräilijä on tekemisissä esimerkiksi ohiajavien autojen kanssa eri tavoin neljänkymmenen ja kahdeksankymmenen tuntikilometrin ympäristöissä. Maalla pyöräily voi myös olla nykyoloissa liikenteellisesti mieletöntä, kuten olen huomannut, kun en pääse pyörällä "minnekään”.

VILLI PYÖRÄILY: UTOOPPINEN RUUMIS TULEE ULOS MAAILMAAN

Oma elämäni koostuu katkelmista pyöräilijäksi tulemisia. Lapsesta saakka pyöräilyni on ollut tunteikasta, siihen on sekoittunut toiveita, pettymyksiä ja kaikkein voimakkaimpana nautinto, ellei toteutuneena, niin ainakin potentiaalisena. Olen hellinyt mielessäni ajatusta villistä pyöräilystä, joka opettaa elinpiirin tuntemista, rakastamistakin ja halua vastuun ottamiseen. Utooppinen ruumis on avain oman elinpiirin rajojen liudentumiseen. Utooppiseen ruumiin mielikuvituksen voimalla pyöräilijä voi liikkua myös toisten elinpiireissä.

Villillä pyöräilyllä tarkoitan tilanteita, joissa näkyy tai kuuluu pyörällä liikkuvien haluavan jotain muuta kuin sitä samaa, mitä autoilu tarjoaa. Silloin kun olosuhteet jättävät toivomisen varaa, villi pyöräily näyttää kyntensä. Näitä tilanteita osuu erilaisten pyöräilijätyyppien kohdalle eri mitassa, mutta yhteistä kaikille on, että pyöräilyyn kaivataan vapautta ja villejä elementtejä, joiksi tulkitsen liikkujien toimintaa värittävän pelaamisen, leikin, kilvoittelun, pysähtelyn ja flirtin. Näillä keinoin liikkuja mahduttaa matkaan vapautta, vaihtelua ja monipuolisuutta, joka näyttäytyy villeinä pyöräilyn käytäntöinä.

Pyöräily on ennen kaikkea oma, erityinen liikkumismuoto, johon kuuluu läheinen yhteys ympäröivään maailmaan. Se suo mahdollisuuden hidastaa vauhtia, olla ajamatta edes kastemadon päälle, sikäli kun pyöräilyyn ei sovelleta autoliikenteen logiikkaa. Tätä korostaa myös Cosmin Popan (2020) teoksessaan Bicycle Utopias osoittaen hitauden olevan pyöräilyssä valttia. Visiossaan Popan hylkää kalliit pikapyörätiet ja tehokkaat sähköpyörät ja esittää sen sijaan yksinkertaisuuden ja hitauden suomien pyöräilytyylien vahvistuvan tulevaisuudessa. Popan arvioi autoiluun liitetyn vapauden attribuutin siirtyvän pyöräilyyn, kun autoliikenne ennen pitkää taantuu omaan mahdottomuuteensa, mutta se vaatii muutoksia arvopohjaan, johon nykyinen nopeudelle ja tehokkuudelle perustuva elämäntapamme on kiinnittynyt. Sekä Popanin että Scottin mukaan pyöräilyn nautinnollisuudessa piilee avain muutokseen. Pyöräily mahdollistaa seurustelun toisten liikkujien ja muunlajisten toimijoiden kanssa eikä heidän tulevaisuudenkuvassaan kiire estä liikkujaa näkemästä ympärilleen.

Yhteinen muodostuu yhteydestä elinpiiriin ja tapa, jolla yhteistä tavoitellaan ilmentää pyöräilyn potentiaalia, villin pyöräilyn mahdollisuuksia ehtiä ja haluta liikkuessa ottaa toiset huomioon. Villi pyöräily tapahtuu alueella, jossa utooppinen ruumis kohtaa fyysisen maailman. Utopia pyöräilystä tulevaisuuden liikkumistapana koskee siis näiden kahden, utooppisen ruumiin ja fyysisen maailman lähentymistä, jolloin pyöräilyssä piilevät potentiaalit voisivat puhjeta kukkaan. Utooppista tämä on siksi, että lähentymiselle on koko joukko esteitä. Kuten roomalaiset l'UfoCiclismo aktivistit kritisoivat, koko tehokkuuden leimaaman kaikkia osapuolia riistävän elämäntavan on muututtava, jotta ehdimme edes miettiä, minne olemme menossa ja mitä olemme kiiruhtamiselle valmiita uhraamaan.

Lukiessani haastatteluja pohdin, mikä pyöräilijöille on tärkeää ja löysin erilaisia tapoja kaivata ja kokea pyöräilyn hurmaa. Pyöräilijöiden tavat liikkua utopiaansa todeksi välittyvät toisille eri tavoin poukkoilevina käytäntöinä ja sääntöjen soveltamisena. Oli toisten liikkujien kohtaamisiin liittyvää kohteliaisuutta, hitautta, arkuutta, varovaisuutta ja vauhdikkuutta. Ja pyöräilyn esteisiin liittyvää ärtymystä, lannistumista ja neuvokkuutta. Nautintoa tuoksuista, oikopoluista, itsensä ja toisten "voittamisesta”. Haastateltaviani havainnoidessa huomasin, että vaikka unelmista puhuminen ei ole helppoa, ne heijastuvat toimintaan, siihen millaisiin tilanteisiin pyöräilijät hakeutuvat ja mitä he välttelevät eli millaisissa elinpiireissä pyöräilijät viihtyvät tai pyrkivät itselleen varmistamaan. Esimerkiksi liikennevaloristeyksiä tekee mieli vältellä, sillä ne rikkovat pyöräilyn rytmin eivätkä ne tunnu hyvältä:

Arkkityyppi Kukkamekko (Mummo variantilla)

Kukkamekko on hidas arkipyöräilijä, jolle pyöräily rinnastuu kävelyyn. Varovaisuus, jopa pelokkuus on leimallista tälle tyypille. Kielo kutsuu liikkumistaan kukkamekkopyöräskelyksi. Sillä hän tarkoittaa leppoisaa matalan kynnyksen pyöräilyä vailla erikoisvarustelua, järeitä lukkoja tai kypärää. Kukkamekon elinpiiri saattaa kulkea kiertoreittinä sivummalla autoliikenteestä. Reitin viehätysvoima on tärkeämpää kuin nopeus. Vesi, ihmisvilinä, männyn tuoksu tai hiljaisuus houkuttelevat.

”pyöräillessä, kun se menee nopeemmiin [kuin kävely], pystyy ehkä vähän sulkeen nää melut ja tämmösen, mitkä mulla aina on semmosta, mitä haluu välttää, nii ne ei niin paljon kuormita tossa pyörällä ajossa.” (Paula)

Tyypin Mummo-variantti jarruttelee ja nauttisi vauhdista vasta, jos autoja ei olisi. Mummo on aiemmin nauttinut pyöräilystä estottomammin, mutta muutettuaan toiselle paikkakunnalle pyöräilyyn on hiipinyt pelko, joka rajaa pyöräilyn ihanuuden mielikuvituksen alueelle.

”tai semmonen jännitys, että mitä nuo aattelee, ihmiset tulee vihasen näkösinä vastaan ja niinku niinku semmonen olo, että mä olisin joku ylimääräne. Tai et mä en saisi pyöräillä siinä, missä mä pyöräilen.” (Tyyne)

Arkkityyppi Pedantti

Pedantin tyypin pyöräilijä korostaa huomaavaisuutta toisia kohtaan. Tämä tyyppi luottaa ystävällisyyteen silloinkin, kun joku ”ojentaa” häntä. Eiran sitaatti kokoaa yhteen kiehtovan ristiriidan kohteliaassa pedanttiudessa, eli oman harkinnan sääntöjen suhteen pyrkimyksenä toisten huomioiminen ja turvallisuus.

”Omat säännöt on sellasia, et jos on niinku kaikille tiellä liikkujille turvallisempaa, että mä pyöräilen jalkakäytävällä, nii mä pyöräilen jalkakäytävällä. Mutta ku tulee jalankulkija, nii sitten mä talutan hänen ohitseen tai mä menen äärimmäisen hiljasesti, että mä en missään nimessä niinku pelottele.” (Eira)

Pedantti arkkityyppi etsii dialogia ja katsekontaktia toisten liikkujien kanssa ja arvostaa pelisilmää. Katuympäristö ja siellä eri nopeuksilla liikkuvat hahmot voivat olla pelikavereita tai kilpailijoita, joiden kanssa kilvoittelu tuo pyöräilyyn iloa.

”Mut sit myöskin, et mä tykkään siitä pelistä pyöräilyssä. Että se peli, mikä mun mielestä on siinä semmosta liikennepeliä. Mä nautin siitä.” (Minna)

Arkkityyppi Sukkula

Sukkula-tyyppi jakaa Pedantin mieltymyksen liikennepeliin. Sukkula toimii liikenteessä pelottomasti itseensä luottaen. Vaikka muutkin osallistujat pyöräilevät kaikilla katutilan pinnoilla, Sukkulalla ajoradan merkitys korostuu kovimman vauhdin ja sulavimman menon mahdollistajana. Tällä tyypillä on sukulaisia matalan pyöräilyn ympäristöissä esimerkiksi Brittein saarilla, missä pyöräily autojen seassa vaatii huimapäisyyttä (Jones 2005).

”Mä tunnen jotenki suurta nautintoa siitä et mä oon paikasta toiseen nopeemmin ku autoilijat, koska siis auton ratissa mä ärsyynnyn ku pitää seistä paikallaan ja nysvätä samaan tahtiin muitten kanssa.” (Hemmo)

Arkkityyppi Avantgardisti

Avantgardisti on hyvin perillä liikennesuunnittelusta ja hänellä on valveutuneita ajatuksia liikenteen kehittämisestä. Avantgardisti suhtautuu pyöräilyyn rennosti, mutta hermostuu kohdatessaan välinpitämättömyyttä liikennejärjestelyissä. 

”Ku on just heikkoja järjestelyjä ja semmosta epäoikeudenmukaisuutta. Et jotenkin tuntuu et ei oo välitetty pyöräilyn, miten pyöräilijä pääsee tästä. Sen oikeestaan koen hankalimpana ja se herättää semmosta, no, ärsytystä.” (Ossi)

Avantgardistille pyöräily on kokonaisvaltaista ja hän miettii paljon, miten aistikokemuksiin voisi vaikuttaa ja miten Tampereella uusi raitiovaunu tulee muuttamaan äänimaisemaa. Kaupunkien auditiivinen ja hajujen mukaan suunnitteleminen on osa Avantgardistin utopiaa niin pyöräilyn kuin kävelynkin tulevaisuudesta.

”Se mikä tos on sääli, tavallaan täs henkilöautoliikenteessä, nykyään, että se vie sen just sen niinku kuulotilan ja sit se vie myös sen hajutilan tavallaan kaupungista. Et silleen sitä ei pystytä, et sit se on hyvin visuaalista, se on tavallaan hyvin ymmärrettävästi, et ku autolla ajaa keskustan läpi nii sil ei oo nii merkitystä muuta ku milt se näyttää. Se on varmaan vaikuttanu kans aika paljon kaupunkisuunnitteluun, et sil ei oo ollu merkitystä.” (Ossi)

Avantgardistilla on selkeä näkemys siitä, miten pyöräily kaupungissa tulisi sujuvammaksi ja siten myös liikkumisen eettisyys voisi toteutua. Hänestä panostus infraan on ratkaisu eikä resursseja tule tuhlata asenteiden viilaamiseen.

”Missä ihmiset rikkoo eniten liikennesääntöjä, missä pyöräillään eniten jalkakäytävällä, sinne tarvitaan niinku pyöräteitä ensimmäiseks. Se tanskalainen Michael Colville-Andersson, niin sillä on tää, et vaik jossain puistossa katotaan mihin polut syntyy ja tehään sen mukaan ne tiet. Se ois käyttäjälähtöstä se pyöräteiden suunnittelu. Periaatteessa ihan yksinkertaisia juttuja. Aika harvoin pyöräilijöille soitetaan kelloo, jos ajaa liian hitaasti. Mut toi on tietty semmonen liikennesuunnittelullinen haaste, et pyöräilyyki on niin paljon erilaista ja miten kaikki, ja tarviiko kaikkien olla samalla väylällä. Et voiks suunnitella pyörätiet, joita käyttää arkipyöräilijät ja urheilupyöräilijät käyttää ajorataa. Et vois se olla joustavampaa.” (Ossi)

Kukkamekkopyöräskely on tunnetusti yleistä korkean pyöräilyosuuden maissa, kuten Hollannissa ja Tanskassa. Jonas Larsen (2014) on ammentanut kokemuksestaan tavallisena kööpenhaminalaisena verkkaisena pyöräilijänä autoetnografiassaan, jossa hän lähtee kiivastahtiseen Lontooseen. Ympäristön muutos ruosteisten ketjujen kirskuttelusta autoliikenteen virrassa hikoiluun kuvaa hienosti pyöräilijätyyppien ja liikenneympäristöjen symbioottista suhdetta. Ote Larsenin päiväkirjasta kuvaa, miten Lontoo hylkii kukkamekkotyyppiä:

”I was utterly frightened. Realizing that cyclists have to drive like a car freaked me out as I do not know how to drive a car!”

Suomalaisessa kaupunkiympäristössä esiintyvät samanaikaisesti monet eri pyöräilijätyypit, toisin kuin yllä Larsenin esimerkissä, jossa Kööpenhamina suosii kukkamekkotyyliä ja Lontoossa on vaikea selviytyä ilman Sukkulan taitoja. Suomessa eri arkkityyppejä yhdistävä pyöräilyn nautinto näkyy monin tavoin ja ratkaisevaa pyöräilyn valitsemiselle voi olla ihokontakti säähän, muuttolintujen äänet tai haapojen havina kun taas katupöly, bussien jyrinä tai rekkojen ilmavirta voivat karkottaa jonkun tyypin pyörän satulasta.

Pyöräilyn käytännöt ja pyöräilystä puhuminen kallistelevat liikkujia eri tyyppien suuntiin eivätkä pyöräilijät ole identtisiä arkkityyppien kanssa vaan he sijoittuvat tyyppeihin vain osittain, muovaten niitä näiltä osin. Elinpiirien merkityksenkantajat ja utooppinen ruumis tarjoavat vaihtelevia sijainteja arkkityyppien sisällä ja liepeillä. Kukkamekon, Pedantin ja Avantgardistin välillä pyöräilevän Klaaran puheissa korostuvat sekä kiinnostus liikennesuunnitteluun että sään, vesisateen ja loskan tarjoamat erikoisnautintoja juuri pyörällä liikkuessa.

”Jos pyöräväyläl on tai siin väyläl mis mä ajan, jos siin oon lätäkkö, mä nostan jalat ylös ja meen semmoseen kippuraan ja sitte taas jatkan, mulle tulee tosi reipas olo siitä, et mä selvisin: mä osaan näist hienosti päästä eteenpäin!” (Klaara)

Vapauden tunne syntyy pyöräilyn ruumiillisuudesta ja aistillisuudesta, kun voi ketterästi viilettää tuuli tukkaa tuivertaen. Samalla se tarkoittaa sujuvuutta ja turvallisuutta, ei vain itselle vaan myös toisille. Näin yksittäisten pyöräilijöiden ja niistä muodostamieni pyöräilijätyyppien toiminnasta versova utooppisuus viittaa tilanne- ja tapauskohtaisista eroista huolimatta johonkin yhteiseen. Avantgardistin suuntaan kallistuva Minna avaa tätä pyöräilyn vuorovaikutuksellisuutena toisten liikkujien kanssa:

”Joku jalankulkija voi sanoo, et anteeks, ku mä hyppäsin sun eteen. Ja sitte taas ite, et eikä mitään, oisin mä itekki voinu huomioida tai sitte aletaan jutella jotain ihan muuta. Autosta tota ei voi tehdä. Tossa tulee mun mielest semmoseen dialogisuuteen mahdollisuus, sanallisesti ja eleillä.” (Minna)

Joku saattaa liukua arkkityypissä toiseen pyörämatkallaan, jotain toista jokin tyypeistä luonnehtii vahvemmin. Itse olen tässä jatkuvassa tulemisen prosessissa Sukkulasta Avangardistiseksi Kukkamekoksi, tietämättä mikä ”olen”. Sillä kysehän ei ole ontologinen vaan pyöräilyni tapahtuu ja muuttuu diffraktiivisessa vuoropuhelussa ympäröivän maailman kanssa ylläpitäen keskeneräisyyttä. Tämä kuulostaa ehkä itsestään selvältä, mutta minusta tuntuu kuin liikennesuunnittelu jollain tapaa hylkisi tällaista liikkujan ja liikenteen vivahteikasta symbioosia. Esimerkiksi villi pyöräily ei nimittäin välttämättä tavoittele hyötyä. Oman liikkumisen poikkeaminen liikenteeseen liimaantuneesta tehokkuudesta vaateesta heijastuu erilaisina arkkityyppien käytäntöinä. Vapauden kaipuu ja nautinto näkyvät eri tavoin tyyppien liikkumisessa luoden käsitystä pyöräilyn utooppisesta, liikennesuunnittelun laiminlyömästä ulottuvuudesta, jota harvoin hyödynnetään pyöräreittejä rakennettaessa kuten käy ilmi Flooran pohtiessa Lahden älypyörätietä. Uusi kestävyydellä markkinoitu pyörätie on rakennettu peruskalliota räjäyttämällä, jotta sen sai aivan ajoradan kylkeen:

Sosiaalityöntekijän näkökulmasta älypyörätie luo reitin suoruudella jonkinlaista yhdenvertaisuutta autoilijoiden ja pyöräilijöiden välille kiinnittämättä kuitenkaan huomiota pyöräilyn aistikokemukseen. Syntyy vaikutelma liikennesuunnittelun piittaamattomuudesta liikkujan toiveita kohtaan. Floora kokee kallion kohtelun loukkauksena niin kalliota kuin ekologisuuteen pyrkiviä liikkujia kohtaan ja häntä kiusaa autoista syntyvä ”mekkala”.

Floora kaipaa entisille kiemuraisille pyöräilyreiteilleen, joilla hän näkee ”aina jotain uutta”. Älypyörätien toteutus näyttää palvelevan nopeaan autoiluun verrattavan pyöräilyn tarpeita ja herättää samalla kysymyksen, millaisen pyöräilijän suunnittelijat ovat visioineet ja kuinka laajan skaalan erilaisuutta näkemys sietää.

ERILLISISTÄ ELINPIIREISTÄ MUODOSTUU JOTAIN YHTEISTÄ

Olen tutkinut tässä ekspositiossa, mikä on pyöräilevän ihmisen elinpiiri ja mitä ihminen voi tietää siitä. Pyöräilijä liikkuu yhtaikaisesti kokemuksensa kautta tietämässään elinpiirissään ja siihen kietoutuneessa utooppisessa ruumiissa. Tietäminen ja ymmärrys ympäristöstä muotoutuu kokonaisuudesta, jossa pyöräilijän utooppinen ruumis ammentaa oman elinpiirin erityisyydestä ja ruumiillis-affektiivisessa kokemuksessa tosiasiallisesti tiedetty ympäristö sekoittuu potentiaaleihin, jotka ovat foucaultilaisesti utooppisia.

Pyöräilyn potentiaalien kietoutuneisuus utooppiseen ruumiiseen nakertaa uusliberalistista ajattelumallia nopeasta liikenteestä. Utooppinen ruumis ja villin pyöräilyn käytännöt vihjaavat, miten liikkuminen ja liikenne voisi muuttua. Utooppisen pyöräilyn ideaan liittyy paikallisten piirteiden vaaliminen, ja liikkujien kirjon kunnioittaminen huomioimalla tilan suunnittelussa erilaisten toimijoiden tarpeet. Utopiassa toiminnallinen kyvykkyys, ikä tai esimerkiksi vammaisuus ei määrittelisi pyöräilyä eikä vahvistaisi mitään eriarvoisuuden järjestelmiä vaan pyöräilyn tulee olla kaikkien saavutettavissa.

Villi pyöräily raottaa pyöräilyssä piilevää potentiaalisuutta, joka voi konkretisoitua utooppisen ruumiin ja fyysisen maailman alueella. Utopia koskee siis sitä, että nämä kaksi lähentyisivät toisiaan entisestään, jolloin pyöräilyssä piilevät potentiaalit voisivat puhjeta kukkaan. Utooppista tämä on siksi, että kukoistuksen esteenä on tehokkuuden leimaama elämäntapa. Sen möyhentäminen vaatisi perinpohjaista arvomaailman muuttumista kuten aiemmin mainitut UFOCICLISMO aktivistit esittävät.

Pyöräilyn potentiaalia voi tutkia ja kokeilla tavoittelemalla ymmärrystä elinpiirien ja niissä viihtyvien toimijoiden erityisyydestä kysymällä ”mitä jos olisin toisenlainen, mitä tosiallisesti tietäisin juuri tästä elinpiiristä tai tilanteesta?” Erilaisiin elinpiireihin voi tutustua esimerkiksi eläytymällä arkkityyppiin sen elinpiirissä tai testaamalla arkkityyppin toimintaa kuten sukkulointia tai muuta itselle vierasta pyöräilyn tapaa. Pyöräilijöiden metafora pelistä ja pelisilmästä voi auttaa eläytymisharjoituksessa.

Vaikka utooppisten ruumiiden toiveet, toiminta ja elinpiirit ovat osittain omintakeisia, niillä on myös yhteistä. Tämän yhteisen hahmottaminen ja vaaliminen voisi olla yksi askel kohti eettistä, vastuuntuntoista liikkumista. Utooppisen ruumiin kartuttama tieto ja tietoisuus voisi palvella toisen kohtaamista ystävällisesti ja tilaa antamalla. Arkkityypit voivat toimia elinpiirien määrittämisen välineinä ja jatkaa utooppisten ruumiiden viitoittamia polkuja eri suuntiin leikillisesti tai pelaamalla. Leikkiä ja peliä voi jatkossa stimuloida esimerkiksi pyöräilypajoissa ja retkillä, joihin arkkityyppien ja elinpiirien luonnehdinta antaa eväitä. Pyöräilypelin tavoitteena olisi lisätä kiinnostusta ja ymmärrystä toisia kohtaan ja edistää halua myötätuntoisiin kohtaamisiin niin elollisten kuin elottomienkin tekijöiden kanssa.

LÄHTEET

Andrews, Neil ja Isabelle Clement. Invisible cyclists? Acknowledging the needs and rights of disabled cyclists. Teoksessa Zuev, Dennis, Katerina Psarikidou, and Cosmin Popan. Cycling Societies: Innovations, Inequalities and Governance. Abingdon, Oxon: Routledge, 2021. 156-162.

Barad, Karen. Meeting the Universe Halfway: Quantum Physics and the Entanglement of Matter and Meaning.Durham: Duke University Press, 2007.

Fishel, Stefanie R. Of other movements: nonhuman mobility in the Anthropocene. Mobilities. 2019, 14(3) 351–362.

Foucault, Michel. Utopian Body. Teoksessa Caroline A. Jones (toim.) Sensorium: Embodied Experience, Technology, and Contemporary Art. London: MIT Press, 2006/1966.

James, Susan. (2.12.2017). On Spinoza. [podcast]. Haettu 25.8.2021 osoitteesta https://traffic.libsyn.com/secure/philosophybites/jamesmixses.mp3

Jones, Phil. Performing the city. A body and a bicycle take on Birmingham, UK. Social & Cultural Geography, 2005, 6(6) 813–830. 

Kirkkopelto, Esa. 2020. ‘TICK VARIATIONS‘, RUUKKU - Studies in Artistic Research, 14. https://doi.org/10.22501/ruu.622394. Luettu 13.1.2021.

Lampinen, Seppo. Tässä tie, missä kaupunki? Liikennesuunnittelu ja yhdyskuntarakenteen hajautuminen.Akateeminen väitöskirja. Acta Universitatis Tamperensis 2090. Tampere University Press, 2015.

Larsen, Jonas. (Auto)ethnography and Cycling. International Journal of Social Research Methodology, 2014, 17(1) 59-71.

Morton, Timothy. Dark Ecology: for a Logic of Future Coexistence. New York: Columbia University Press, 2016.

Nikolaeva, Anna, Marco Te Brömmelstroet, Rob Raven ja James Ranson. Smart Cycling: Meaning, Experience and Governance. Teoksessa Zuev, Dennis, Katerina Psarikidou, and Cosmin Popan. Cycling Societies: Innovations, Inequalities and Governance. Abingdon, Oxon: Routledge, 2021. 38–57. Popan, Cosmin. Bicycle Utopias: Imagining Fast and Slow Cycling Futures. Abingdon, Oxon: Routledge, 2020.

Popan, Cosmin. Bicycle Utopias: Imagining Fast and Slow Cycling Futures. Abingdon, Oxon: Routledge, 2020.

Scott, Nicholas A. New Wilderness Mobilities: Cyclin Against Climate Change, Mass Extinction and Habitat Destruction. Teoksessa Zuev, Dennis, Katerina Psarikidou, and Cosmin Popan. Cycling Societies: Innovations, Inequalities and Governance. Abingdon, Oxon: Routledge, 2021. 163–179.

Sheller, Mimi. Mobility Justice: the Politics of Movement in an Age of Extremes. London: Verso, 2018.

Simpson, Paul. A Sense of the Cycling Environment: Felt Experiences of Infrastructure and Atmospheres. Environment and Planning A. 2017, 49(2) 426–447.

Spinoza, Benedictus de. The Ethics: Ethica Ordine Geometrico Demonstrata S.l: The Floating Press, 2009.

Uexküll, Jakob von et al. A Foray into the Worlds of Animals and Humans: with, A Theory of Meaning. 1st University of Minnesota Press ed. Minneapolis: University of Minnesota Press, 2010.

Urry, John. Societies Beyond Oil: Oil Dregs and Social Futures. London : Zed Books, 2013.

Affektiivisella tarkoitan tässä yhtäältä biologista, toisaalta filosofista vaikuttamista ja vaikuttumista. Umweltin käsitteen yhteydessä aistillinen ja ruumiillinen affektivisuus välittää yksilölle tietoa ympäristöstä, johon se on suorassa yhteydessä ja näin yksilö tuntee ja tietää kokemuksellisesti elinpiirinsä, johon se on välittömässä kosketuksessa. Spinozan (2009) mukaan ruumiit ovat affektiivisissa suhteissa ja vaikuttavat toisiinsa voimaa ja iloa lisäävästi tai vähentäen. Pyöräilijälle tämä tarkoittaa iloa lisäävien kohtaamisten etsimistä ja toisten kanssa tarkoituksenmukaista yhteen pelaamista. Tällaisen toiminnan harjoittaminen auttaa liikkujaa oppimaan ymmärtämään paremmin itseään ja elinpiiriään, elämään paremmin ja vahvistumaan.

Filosofi Susan James avaa Spinozan ajatuksia Philosophy bites podcastissa (2.12.2007).

Mitä liikenne itse asiassa on? Kielitoimiston sanakirjan (2018) mukaan liikenne on ensinnäkin henkilöiden ja tavaroiden kuljetusta ja toiseksi kulkuneuvojen ja jalankulkijoiden liikkumista kulkuväylällä. Liikkumisen ja kulkemisen merkitykset menevät suomessa osin päällekkäin. Niillä viitataan niin elollisten kuin elottomienkin olioiden paikan ja asennon muuttamiseen. Suomen Rakennusinsinöörien liiton käsikirjassa ihmisen uskotaan liikkumisen valinnoissaan toimivan ”rationaalisesti hyötynsä maksimoiden”. Tällainen uskomus liikenteen suunnittelun perustana määrittelee liikenteen ymmärtämistä arkielämässäkin.

UMWELT

Jakob von Uexküllin (2010) käsite Umwelt valaisee eliön ympäristösuhteen ruumiillista ja affektiivista luonnetta. Uexküllin tunnetussa esimerkissä punkin affektiivinen ympäristö eli Umwelt sijaitsee ihmisen iholla, ja se muodostuu kolmesta merkityksenkantajasta (tuoksu, lämpö ja nahan koostumus). Tämä on se Umwelt, jonka punkki omien aistiensa avulla tuntee ja samalla se on ainoa ympäristö, jonka se tosiasiallisesti tietää. Mikä on kaupungissa liikkuvan ihmisen affektiivinen ympäristö, ja mitä ihminen voi tietää siitä?

Olen pitänyt liikkumisestani päiväkirjaa vuodesta 2016 lähtien, havainnoinut ja valokuvannut pyöräilijöiden arkireittejä ja kysynyt pyörällä liikkujilta, miltä pyöräily kaupunkiympäristössä tuntuu ja millaisia toiveita heillä on liikkumisen suhteen. Osallistujien ikäjakauma on noin 30–55 vuotta, naisia heistä on 11 ja miehiä 5. Osallistujilta on saatu lupa julkaista kuvia, sitaatteja ja äänitteitä tieteellisissä ja taiteellisissa yhteyksissä.

Ensimmäisessä vaiheessa haastattelin arjessaan pyöräileviä tamperelaisia, kahdeksaa naista ja neljää miestä. Pyöräily on heille tapa taittaa matkat kaupunkiympäristössä muutaman kilometrin säteellä. Etsin haastatteluissa jälkiä pyöräilijöiden elinpiireistä ja viitteitä arkkityypeistä. Olen kysynyt miten he aistivat ympäristöä ja mikä heistä tuntuu hyvältä. Lopuksi olemme puhuneet toiveista ja utopioista, siitä millaisessa ympäristössä pyöräily olisi vielä ihanampaa.

Toisessa vaiheessa pyöräilytin neljää eri alojen asiantuntijaa tutkiskellen kaikille arkkityypeille yhteistä vapauden teemaa. Asiantuntijuus ei liity suoraan pyöräilyyn vaan lähestyimme liikkumista eläinekologian, pelitutkimuksen, kuvataiteen ja sosiaalityön suunnilta. Lähetin kolme asiantuntijaa pyöräilemään Tampereen keskustaan Ratinan Stadionin liepeille, neljäs pyöräili etänä Lahdessa ja olimme puhelinyhteydessä. Pyysin tunnustelemaan, miten vapaus materialisoituu pyöräillessä ja miten se suhteutuu vastuullisuuteen.