-Mutta eihän vieraalla kielellä voi kirjoittaa, ystäväni sanoo.
-Ei voikaan, sanon. -Juuri siksi tarvitsen vierasta kieltä.
Istumme kahvilassa, juttelemme tulevista töistämme. Kahvila on sopivan originelli paikka keskustelullemme: paikka julkisen työn ja yksityisen vapaa-ajan välissä.
Ystäväni on oikeassa, niin kuin tavallisesti. Hän ajattelee tekstiä, kirjoitusta juuri niin kuin hänen pitääkin: kauniina, huolella valittujen sanojen virtana, joka soljuu määrätietoisesti eteenpäin vieden lukijaa kohti kirjoittajan tekstiin rakentamaa merkitystä. Niin, sellaista on hyvä kirjoitus. Kielen hyvyyttä.
Mutta olen minäkin oikeassa. Olen juuri havahtunut siihen, mitä vieras kieli on. Sinne lähdetään, jätetään koti, matkustetaan vieraana, unohdetaan oletukset ja oman kielen jo monta kertaa sanottujen sanojen paino. Opetellaan olemaan vieraita, kömpelöitäkin: typistetään sanottava lyhyisiin, yksinkertaisiin lauseisiin, joita ei tarvitse kirjoittaa uudelleen, koska ei yksinkertaisesti osata sanoa toisin.
Kirjoittamisesta tulee pusertumista, todellisia valinnan hetkiä: joko vaietaan tai asetellaan harvat sanat perätysten ja toivotaan, ettei niissä ole mitään kuulijaa loukkaavaa. Ollaan ihastuttavan, röyhkeän välinpitämättömiä nyansseista. Puhutaan vain kun on todellinen tarve.
Ei, en pystyisi hallitsemaan kieltä. Sen sijaan se hallitsisi minua. Se veisi minut mukaansa ja tekisi minusta haluamansa kaltaisen.
Se on kuin virta, joka alkaa viattomana purona, ei tarvitse vähään aikaan soutaa. Vähitellen se muuttuu vahvemmaksi. Lopulta ei ole enää pääsyä rantaan. Virta on vienyt.
Maapallolla on enää vähän kartoittamattomia alueita. Ihmismielessä niitä on.
Kielen vieraus vie tutkimattomille alueille, läikittää kartat valkoisella.