Tämä pohdinta hiljaisuudesta, ja sen merkityksestä piirtämispraktiikassani, on tehty tutkivan kuvataiteilijan näkökulmasta. Käyttämäni lähestymistapa on autoetnografinen ja nojaan hermeneuttiseen tulkintaan. Kirjoittamiseen olen lainannut työskentelytapoja piirtämispraktiikastani, ja siitä kasvanutta metodia kutsun sisäänpäin kirjoittamiseksi. Tarkastelen hiljaisuutta lappilaisuuden kontekstissa. Tehdessäni tätä kirjoitettua piirrosta olen oppinut ymmärtämään hiljaisuuden kehollisena läsnäolon kokemuksena, fyysisenä toimintana, jäljen jättämisenä sekä rytminä. Ymmärtämystäni on syventänyt paikkasidonnaisten kokemusten tarkastelu; minulle merkityksellisiä paikkoja ovat Luusuan kylä Lapissa sekä Lontoo. Kirjoittamalla piirtäminen on tapahtunut spiraalimaisesti; tämä prosessi näkyy kirjoituksen rakenteessa sekä tarinamaisessa luonteessa. Sisäänpäin kirjoittamisen kautta paljastuneet ilmiöt, kuten kehollinen ymmärtäminen ja lapsuusmuistot, ovat yhdistyneet suuremmaksi kokonaisuudeksi. Tämän eksposition kaikki elementit – niin tämä kirjoitettu piirros, kuin muutkin teokset – kuuluvat piirtämispraktiikkaani, jonka avulla työskentelen kohti syvempää ymmärrystä itsestäni ja maailmasta ympärilläni.

Alkusanat

Haluan kiittää alkuperäisen eksposition lukijoita/kokijoita heidän tarkkanäköisistä kommenteistaan, jotka antoivat syvyyttä aiheen tarkasteluun. Sen sijaan, että olisin lähtenyt muokkaamaan alla olevaa kirjoitusta suuresti, pyrin vastaamaan heidän huomioihinsa ainakin osittain näillä alkusanoilla sekä tarkennetuilla loppukommenteilla. Syy tähän löytyy alkuperäisen kokonaisuuden luonteesta, jota kutsun ’kirjoitetuksi piirrokseksi’ ja johon sovelsin ’sisäänpäin kirjoittamisen’ metodia. Tämä ekspositio ei ole osa suurempaa taiteellista tutkimusta, eikä se hahmottele tulevaa tutkimusprojektia. Tämä on taiteellista tutkimusta tehneen kuvataiteilijan puheenvuoro hiljaisuudesta, jota voidaan tarkastella taiteellisen tutkimuksen kentässä, mutta joka pyrkii erityisesti avaamaan taiteen tekemisen vaikeasti sanallistettavaa prosessia. Teksti on sen luonteesta johtuen epämääräinen, mutta nähdäkseni autoetnografisen perinteen mukaisesti tarinamainen. Toivonkin lukija/kokijan kysyvän, mitä tarkoittaa ’kirjoitettu piirros’ ja mikä tämän sisäänpäin kirjoittamisen prosessin arvo on. Sisäänpäin kirjoittamisen metodista totean tässä vaiheessa, että se on toiminut tapana löytää uutta, aivan kuten Laurel Richardson (2000: 923-924) kuvailee kirjoittamisen prosessia. Lähtiessäni kirjoittamaan tätä tekstiä en tiennyt mitä halusin hiljaisuudesta sanoa. Lisäksi, oma ymmärrykseni hiljaisuudesta syveni ja muuttui tämän prosessin aikana. Rohkaisen lukija/kokijaa ajattelemaan omaa suhdettaan perinteisiin piirroksiin tätä ekpositiota tarkastellessaan. Kysymys ei nähdäkseni ole siitä, onko tämä hyvä tai huono kokonaisuus; ennemminkin toivon sen herättävän ajatuksia. Ehkä se assosioituu joihinkin lukijan/kokijan omiin elämänkokemuksiin, mikä antaa sille kaivattua syvyyttä. Piirros voi puhutella meitä tai se voi jäädä meiltä huomaamatta. Esitän kuvaamani taiteellisen prosessin ja hiljaisuuden pohtimisen nykypiirtämisen kontekstissa kahdesta syystä: Se kartoittaa kiinnostukseni kohteita, niitä tekijöitä, joiden kanssa oma taiteellinen praktiikkani keskustelee. Tämä auttaa lukijaa arvioimaan minun tuotokseni merkitystä tai sen puutetta. Toisaalta minusta on tärkeää tarjota lukijalle jotakin konkreettista, ehkä jopa ’hyödyllistä’ – enkä ole varma, että sisäänpäin kirjoittamisen metodi tuottaa tulosta, josta olisi iloa kenellekään muulle kuin minulle. Sen sijaan en avaa taustalla vaikuttavia ajatuksia hermeneuttisesta tulkinnasta ja fenomenologisesta analyysistä, koska tavoitteeni on kirjoittaa tämä teksti nojautuen erityisesti kuvataiteilijan hiljaiseen tietoon ja monelle lukijalle käsitteet ovat entuudestaan tuttuja. Esitän alla olevan kirjoituksen vain pienin muutoksin ja lisäyksin, koska sen heikkoudet ja sivujuonet paljastavat tämän teoksen syntyprosessin mielestäni mielenkiintoisella tavalla. Tämä teos, kuten kaikki muutkin, ovat tietyssä hetkessä syntyneitä.

Piirretty hiljaisuus

Onnekseni olen voinut kietoutua hiljaisuuteen viimeisten viikkojen aikana, mutta yllätyksekseni hiljaisuuden sanottaminen on ollut vaikeaa. Kuuntelen hiljaisuutta päivittäin, mutta ajatusteni muuttaminen kirjoitetuiksi sanoiksi on ollut tavallista hitaampaa. Tämä sinällään ei ole yllättävää. Kirjoittaessaan kuvataiteilijan työhön liittyvästä hiljaisesta tiedosta, Jyrki Siukonen[1] toteaa, ettei sanallistamisen sietämätön vaikeus ole mitään uutta. Tämän pohdiskelun aiheena ei ole kuitenkaan taiteen tekemiseen liittyvä hiljainen tieto – vaikkakin ne liittyvät toisiinsa – vaan itse hiljaisuus: se hetki, jonka voi kokea seisoessaan maalaistalon pihalla, kesämökin rannassa, syvällä metsässä, tai muussa paikassa kaukana kaupungin hälinästä, se syvä hiljaisuus, jonka tunnistaa vain, jos sen on kokenut. Mikäli sen on kokenut, muistaa myös sen, että tarkoittamani hiljaisuus voi olla äänekästä, vain hyvin harvoin se on äänetöntä. Juuri nyt hiljaisuus ympärilläni koostuu linnunlaulusta, verhojen hiljaisesta kahinasta, puunlehtien havinasta ja verenkiertoni rytmikkäästä suhinasta korvissani. Katsoessani työpöytäni yli ulos ikkunasta näen takapihan nurmikon, koivuja ja hiljattain käännetyn pellon, jonka takana on lisää lehtipuita. On kaunis alkukesän päivä pienessä Lapin kylässä 10 kilometriä napapiirin eteläpuolella.

Helpottaakseni hiljaisuuden sanallistamista, lähestyn aihetta piirtämisen näkökulmasta. Voisinko kirjoittaa ajatukseni auki samalla tavalla kuin työskentelen tutkivana taiteilijana piirrosten parissa? Käsittelen piirtämisen praktiikkaa ja siihen liittyviä työskentelyprosesseja tässä kirjoituksessa. Kysymyksessä on eräänlainen sisäänpäin kirjoittaminen: käytän kirjoittamisen välineenä lähestymistapaa, joka on minulle tuttu työskennellessäni piirrosten parissa[2]. Jokainen jälki on reaktio edelliselle, ja jälkien kokonaisuudesta syntyy lopullinen teos. Olen lähtenyt liikkeelle pohtimalla yhtä osaa ymmärtämyksestäni hiljaisuudesta. Se on johdattanut seuraavaan ajatukseen, joka on syntynyt suhteessa edelliseen jälkeen. Tavoitteena on, että lopullinen teksti on yhtenäinen, toimiva kokonaisuus. Liikkeelle lähdettäessä lopputuloksesta ei ole kuitenkaan varmuutta. Minulle työskentelyn nautinnollisin hetki on itse prosessi ja lopputuloksen merkitys avautuu vasta myöhemmin. Merkitys voi myös muuttua sekä minulle itselleni, että muille kokijoille/lukijoille. Tässä hetkessä hiljennyn teoksen, kirjoittamisen ääreen.

Katselen luonnoskirjani sivua, johon olen piirtänyt miellekartan siitä, mitä haluan hiljaisuudesta ja piirtämisestä sanoa. On vaikea valita ajatuksista se, josta ensimmäisenä kirjoittaisin. Tyhjän paperin pelko on läsnä tässäkin. Todellisuudessa en enää pelkää tyhjää paperia, sillä minulla on lukuisia keinoja päästä liikkeelle. Olenhan niitä harjoittanut, sekä opettanut, vuosien ajan. Kuulen mielessäni yhden äskettäin vetämälleni piirustuskurssille osallistuneen opiskelijan sanat. Hän kertoi, että häntä oli auttanut piirustustyön aloittamisessa minun kannustukseni, kun olin sanonut, että ”toteutus voi olla vaikka iso suttu”. Ehkä sama, yksinkertainen, ei-taivaita tavoitteleva, mutta dynaaminen, avaus toimii tässäkin.

TEOS 1: Four Movements in Luusua (video)

Pohdinnan liikkeelle laittava kysymys on seuraava: Minkälainen merkitys hiljaisuudella on osana piirtämispraktiikkaani? Toisin sanoen, tarkastelen kokemuksen kautta saatua ymmärrystä hiljaisuudesta ja siihen liittyvästä rytmistä piirtämisprosessia aktivoivana voimana kuvataiteen kontekstissa. Kysymyksessä ei ole filosofinen tarkastelu hiljaisuuden merkityksestä piirtämisen prosessille. Siukonen[3] on kriittinen filosofiasta otetun mallin käytöstä taiteellisessa tutkimuksessa ja toteaa filosofisten tekstien ja kuvataiteellisen työn väliin jäävän kuilun. Hän peräänkuuluttaa taiteellisen tutkimuksen teoreettiseksi viitteeksi ja tieteelliseksi suunnannäyttäjäksi jotakin sellaista, jonka taustalla on suorempi, käsinkosketeltavampi suhde tekemiseen ja tekemisen kautta ajattelemiseen.[4] Tämän pohdinnan lähtökohtana on autoetnografinen ajatus siitä, että oman kokemuksen tarkastelu yhteisöllisen tiedon kontekstissa voi tuottaa uutta ymmärrystä tutkimuksen kohteesta. Kirjoittamalla ajatuksiani auki yritän ymmärtää pohdinnan kohteena olevaa ilmiötä paremmin. Lähestyn tehtävää ensisijaisesti taiteen tekijänä, en voi kuitenkaan paeta esiymmärrystäni ilmiöstä ja tunnistan työskentelyni taustalla vaikuttavan hermeneuttisen tulkinnan tavan. Tavoittelen ymmärtämykseni syventämistä taiteen tekemisen sisältä käsin tällä, piirroksen tavoin tehdyllä kirjoituksella. Tarkastelen piirtämispraktiikkaani kirjoittaen auki prosessia yksityiskohtaisesti. Annan ajatusten virrata. Lähestymistapaani voi kuvata hermeneuttiseksi kehäksi tavoitellessani parempaa ymmärtämystä sekä itsestäni että ympäröivästä maailmasta, tässä tapauksessa hiljaisuudesta ja sen merkityksestä.

Tämä hiljaisuuden tarkastelu sijoittuu kahteen kontekstiin. Ensinnäkin lähestyn hiljaisuutta omasta ymmärryksestäni käsin, joka on tutkivan piirtäjätaiteilijan tekemisen kautta saavutettua tietoa[5]. Tekemisellä tarkoitan sekä kineettistä jäljen jättämistä, mutta myös ajatuksen tasolla tapahtuvaa piirtämisen prosessia. Piirretty jälki voi olla esimerkiksi piirtimellä paperille vedetty viiva tai vaikkapa lumeen kävelty polku. Ajatuksen tasolla tapahtuvaksi piirtämiseksi ymmärrän esimerkiksi teosten suunnittelun tai muun taiteelliseen työskentelyyn kiinteästi liittyvän prosessoinnin[6]. Toinen kokemukseen perustuva näkökulma, jonka kautta käsittelen hiljaisuutta tässä kirjoituksessa, on lappilaisuuden konteksti. Käsitykseni lappilaisuudesta rakentuu omakohtaiseen elämänkokemukseen, ei lappilaisuuden määrittelyyn ulkoapäin, eikä sen käsitteellistämiseen erilaisia käyttötarkoituksia varten, kuten esimerkiksi matkailumarkkinoinnin tai alueellisen kulttuuriyhteistyön tarpeisiin. Käsitteellistäminen on tärkeä keino edesauttaa keskustelua, yhteiskunnallista vaikuttamista sekä sosiopoliittista kehittämistä. Minun ymmärtämykseni lappilaisuudesta on kuitenkin syntyperäinen ja elämänkokemukseen perustuva, eikä tavoitteena ole lappilaisen identiteetin kytkeminen tutkimukseen tai teorioihin yksilöllisyydestä ja sen rakentumisesta. Kuvataiteilijan identiteettini rakentuu vahvasti kokemuksiini elämästä Suomen Lapissa, tarkemmin ottaen Kemijärven Luusuan kylällä. Ajatukset taiteilijuudesta ja identiteetistäni piirtäjätaiteilijana ovat olleet keskeisiä kysymyksiä tässä pohdinnassa. Tässä vaiheessa on olennaista todeta, että nähdäkseni suuri osa lappilaista identiteettiäni rakentuu hiljaisuuden kokemuksesta, joka puolestaan on hahmottunut minulle tarkemmin asuttuani ja työskenneltyäni suuren osan elämästäni kaukana Lapista, hyvin erityyppisessä ympäristössä.

Pohtiessani hiljaisuutta piirtämisen sisältä käsin, on minun pohdittava oman tekemiseni taustalla vaikuttavia elämänkokemuksia. Nämä kokemukset sijoittuvat erityisesti kahteen hyvin erilaiseen asuinympäristöön: Luusuan kylään Suomen Lapissa ja Lontooseen. Olen asunut pitkään Englannissa ja melkein kaksikymmentä vuotta Lontoossa. Harva tulee Lontooseen jäädäkseen[7], mutta monet luovilla aloilla työskentelevät ovat sinne huomaamattaan jääneet. Kuvataiteilijalle Lontoo on unelmakaupunki kaikkine näyttelyineen, taidetapahtumineen ja ilmaisine museokokoelmineen. Jo vuosia olen kuvaillut praktiikkaani yritykseksi piirtää näkymätöntä viivaa näiden kahden paikan välille, Luusua-Lontoo akselille. Työhuoneeni Lontoossa täyttyi kotipaikkaan – Luusuan kylään, mutta myös kotipaikan konseptiin – liittyvistä piirroksista ja materiaalista. Lontoossa vietettyjen vuosien aikana olen ymmärtänyt lappilaisuuden merkityksen oman taiteilijuuteni kannalta.

Tarjoan tämän henkilökohtaisen tiedon kontekstualisoidakseni omat kokemukseni, joilla on suora vaikutus omaan ymmärrykseeni ja tapaani toimia niin kuvataiteilijana kuin tutkijanakin. Uskon, että elämänkokemukseni kahdesta erilaisesta elinympäristöstä – aivan kuten kahdella eri kielellä toimimisesta – ovat vahvistaneet kykyäni katsoa asioita useammasta näkökulmasta. Niillä on ollut vaikutusta myös näkemyksiini ajan ja paikan merkityksistä. Hiljaisuuden ajatteleminen näissä kahdessa paikassa tarjoaa mielenkiintoisen kontrastin ja on auttanut minua selkiyttämään omia ajatuksiani aiheesta. On kuitenkin hyvä muistaa, että arkipäivässä näihin paikkoihin ei liity minkäänlaista eksotiikkaa. Arjen kokemus ei kulminoidu Lapin hurmaavaan luontoon tai suurkaupungin jatkuvaan sykkeeseen. Minä olen kehossani osa molempia elinpiirejä ja kokemukseni paikoista eivät ole niin erilaiset kuin etäältä voisi luulla. Erot ovat konkreettiset; mistä ruoka hankitaan, miten naapureita tervehditään ja miten paikasta toiseen liikutaan. Työhuoneella piirtäessäni tai tietokoneen ääressä istuessani kokemus omasta ruumiillisuudestani on kuitenkin muuttumaton. Hiljaisuus on läsnä samanlaisena hiljentymisenä työn ääreen.

24h Drawing I – 11^th to 12^th Sept 2012 piirros

Palaan yhteen päivään ja yöhön vuonna 2012. Tarkemmin sanottuna kysymyksessä on 11. syyskuuta ja olen Lontoossa. En muista mistä teos, jonka toteutin syyskuun 11.sta päivänä, sai alkunsa. Se on ehkä ironista, koska olen jo pitkään ollut kiinnostunut muistista ja muistoista. Ne liittyvät kiinteästi identiteettiimme ja rakentavat maailmankuvaamme. Ilman muistojamme olemme vain osa itseämme. Toisaalta, en vielä silloin ymmärtänyt kuinka tärkeässä osassa muisti ja muistot ovat omassa praktiikassani. Todennäköistä on, että voisin jäljittää idean hahmottumisen, jos sitä tarkasti etsisin luonnoskirjoista, jota käytin tuona aikana. Toisaalta, idean lähtökohta ei sinällään ole tärkeä, koska teos sai sisältönsä ja merkityksensä vasta sen synnyttyä. En tiennyt mitä olin tekemässä. Tein tietämättäni, jonkun vielä hahmoaan etsivän ajatuksen innoittamana.

Kyseiseen teokseen liittyy vahva tuntemus ajan ja paikan rinnakkaisuudesta, niiden välisestä liukumasta. Hiljennyin suuren paperin ääreen ja itsereflektiosta tuli tärkeä osa työskentelyä. Tuon teoksen kautta voin tunnistaa sen ajattelun, joka on läsnä piirtämispraktiikassani yhä edelleen. Teoksen tarkastelua helpottaa historiallinen perspektiivi ja siihen liittyvä selkeä aikarajaus. Muistan ne tunteet, jotka työskentelyn aikana heräsivät ja saivat minut hiljentymään…. Palataan kuitenkin takaisin teoksen äärelle.

Suunnitelmani oli tehdä piirros paperille, jota työstäisin 24 tuntia ilman taukoja. Paperina käytin Fabrianon 200gsm rullapaperia (1,5x10m), jota tarvittiin kaksi tai kolme rullaa pienen galleriatilan vuoraamiseen. Paperi teipattiin seiniin mahdollisimman yhtenäisinä paloina, niin että se mukautui tilan kulmiin. Toisin sanoen, paperille tallentuisivat tilan arkkitehtuuriset yksityiskohdat. Tiesin että jatkaisin työskentelyä sen aloitettuani 24 tunnin ajan. Tilasta poistuisin ainoastaan tarvittaessa, enkä nukkuisi työskentelyajanjakson aikana. Kysyjille totesin, että halusin testata, kykenenkö toteuttamaan suunnitelmani nukahtamatta kesken piirustusmaratonin, ja ilman että käteni irtoaa. Lähdin liikkeelle itseni haastaen ja leikkimielellä. Piirtämisprosessin aikana totesin, että työskentelystä oli leikki kuitenkin kaukana.

Työskentelin galleriassa, joka on Westminster Schoolin yhteydessä, ja Westminster Abbeyn sekä Houses of Parliamentin läheisyydessä Lontoossa. Tämä oli tärkeä seikka, sillä Big Ben -kellon lyönnit tasatunnein kuuluvat galleriaan. Yön pitkinä tunteina lyönneistä tuli tärkeä osa piirtämiskokemustani. Tuleva piirros oli jatkumo jo aikaisemmista pienemmistä teoksista, joissa olin piirtänyt paperille päällekkäisiä ympyröitä. Läsnäolon ajatus on olennainen osa taiteellista työskentelyäni. Piirtämisprosessin fyysisyys vahvistaa läsnäolon tuntua työskentelyn aikana. Monet piirroksistani on toteutettu grafiitilla (graphite stick) ja jäljet paperille syntyvät lyhyissä, voimaa vaativissa, toiminnallisissa purskahduksissa. Yksi ympyräpiirroksieni tärkeistä elementeistä on kehollinen kokemus tekemisestä. Piirrän seisaaltani ja usein lasken piirtämäni ympyrät. Jälkien laskemisesta on tullut työskentelytapa. Päällekkäisten ympyröiden lukumäärät liikkuvat sadoissa. Määrällisinä ryppäinä sadat, 100, 300, 500, tuntuvat mukavilta, pyöreiltä, luvuilta. Tiedän merkkien, eli tässä tapauksessa piirrettyjen ympyröiden, lukumäärän useimmissa ympyräpiirroksissani. Kun työskennellessä lasken tehdyt jäljet, on pakko olla läsnä hetkessä. Merkit tallentuvat paperille ja rekisteröityvät ajatuksina, laskettuina numeroina. Kirjaan lukumäärät ylös, joskus nämä numerot antavat piirrokselle nimen.

TEOS 2: 24h Drawing I – 11^th to 12^th Sept 2012

Lähtiessäni työstämään piirrosta 11. syyskuuta, en siis tarkalleen tiennyt miten työskentelystä suoriutuisin. Teoksen nimeksi tuli yksinkertaisesti 24h Drawing I – 11^th to 12^th Sept 2012 ja olen toteuttanut saman idean sittemmin myös muissa näyttelyissä. On mahdotonta sanoa mitkä päätöksistä olivat jo mielessäni piirtämistä aloitellessani ja mitkä syntyivät osana prosessia. Mahdollista on kuitenkin kuvailla niitä elementtejä, joista lopullinen piirros koostuu. Jokainen havaittava ’ympyrä’ koostuu 200 päällekkäin piirretystä jäljestä. Nämä piirroksen elementit voidaan nimetä ympyräklustereiksi. Klusteriin on piirretty sata ympyrää grafiitilla ja toiset sata ympyrää Staedler-kumilla. Näiden piirtimien yhdistäminen saa aikaan tumman jäljen, jossa on mukana kontrolloimatonta liukumaa. Nämä liukumajäljet tulevat esille erityisesti ympyräklustereiden osuessa päällekkäin. Sekä seiniin että lattiaan kiinnitettyyn paperiin on piirretty kolmenkokoisia ympyröitä: suuria, keskikokoisia ja pieniä. Ensimmäiset puhtaalle paperille syntyneet jäljet olivat seinälle piirretyt suuret ympyrät. Kokemuksen kautta opin, että lattialla olevalle paperille piirretyt suurimmat ympyrät ovat samankokoisia kuin seinälle piirretyt keskikokoiset ympyrät. Lattialla piirrettäessä oma keho tulee piirtämisliikkeen tielle.

Suurten ympyräklustereiden piirtäminen on fyysisesti haastavaa. Grafiittitikulla työskentely sujuu kohtuullisesti, ainakin piirustusmaratonin alkuvaiheessa. Staedler-kumilla piirtäminen on raskasta, koska käden ote kumin ympärillä kangistuu nopeasti. Sormia särkee ja sormien nivelet alkavat helposti vuotaa verta. Vasemmalla kädellä työskentely antaa oikealle kädelle lepoa, mutta ympyrät eivät synny yhtä sujuvasti kuin vahvemmalla kädelläni. Dokumentoin 24 tunnin piirtämisprosessit usealla kameralla. Videodokumentointi tallentaa myös piirtämisen äänen. Grafiitilla seinälle piirrettäessä työskentelystä kuuluu ääni, joka toistuu ja toistuu ja toistuu. Ympyröitä piirrettäessä keho ja mieli vaipuvat liikkeen määrittämään rytmiin, jota kovan grafiitin ääni seinää vasten vahvistaa entisestään. Suurten ympyröiden piirtämisen vaatima kehon kokonaisvaltainen ponnistelu, piirtämisen jatkuva ääni ja piirrettyjen ympyröiden laskeminen mielessä – tai joskus ääneen – tekevät työskentelystä meditatiivisen kokemuksen, jossa on läsnä kokonaisvaltaisesti.

TEOS 3: 24h Drawing I – 11^th to 12^th Sept 2012 (video)

Tila, aika ja paikka

Taiteen tekemiseen liittyvä käsitykseni paikasta (time + space = place) vahvistui 1990-luvulla opiskellessani ympäristötaidetta Manchester Metropolitan Universityssä. Minulle kaikki taide on jossakin määrin paikkasidonnaista, halusipa tekijä sitä tai ei. Ajatukset ja teokset eivät synny tyhjiössä. Omassa praktiikassani ajattelen piirrettyihin jälkiin – tai videokuvaan – tallentuneen tietyn hetken. Joissakin teoksissa paikan, siis ajan ja tilan, tallentaminen nousee erityisen tärkeäksi. Näin oli myös 24h Drawing I – 11^th to 12^th Sept 2012[8] -teoksen kohdalla. Ensinnäkin, grafiitti paperille toistaa alla olevan pinnan yksityiskohdat. Suurelle rullapaperille tallentuvat myös tilan arkkitehtuuriset muodot eli esimerkiksi huoneen kulmat, putket ym. Toisaalta, kirjoitin tuntemuksiani piirtämistapahtuman aikana seinälle teipattuun erilliseen A1-kokoiseen lokipaperiin. Pidin kirjaa myös piirrettyjen ympyröiden lukumäärästä, tukkimiehen kirjanpitoon luottaen. Kirjanpidon merkitsin itse ympyräpiirroksen yhteen kulmaan, johon erittelin grafiittitikulla piirretyt (’drawn’) ja Staedler-kumilla piirretyt (’erased’) ympyrät sadan ryppäissä. Tarkasteltaessa lokikirjan merkintöjä on mielenkiintoista huomata, että kommentit selkeästi keskittyvät tuntemuksiini työskentelyn aikana:

Lying on the floor & looking at the circles. Perfect. like being inside a big comforting drawing. Life is simple. […] Small circles are so much easier! 10 small circles drawn – they are easy + fun. Good – what a relief + good reminder – it is possible…! […] About 23:50 1^st time the thought hit me – as expected – why am I doing this? […] Is it worth the pain blurring them? Yes, they’ll be gorgeous. L. Park works. […] 06:09 The sky is getting lighter now & I can also hear the city now. I love the dark hours of the night they are so intensively, fundamentally lonely. […] 8:25 Last hour starts, fresh latte. All good. Another shoe print, bad one. rubbed out. Lovely Colin brought me a coffee & croissant and I lost my count 1^st time all night. […] 9.15 tidying. They will all be here soon. V. happy.[9]

TEOS 4: Lokikirjoja 24h Drawings -sarjasta

Työskennellessäni 24h Drawing I parissa ajatukset virtasivat vapaasti. Teos alkoi saada ensimmäisiä merkityksiään piirtämisprosessin aikana. Jatkuva toistuva liike ympyröitä piirrettäessä oli sekä meditatiivisen rauhoittava, mutta myös ajatuksia aktivoiva. Tätä kehollisuuden kokemusta osana piirtämisprosessia voisi tarkastella Maurice Merleau-Pontyn ruumiillisen intentionaalisuuden kontekstissa tai sitä voisi pohtia suhteessa Iris Youngin feministisestä näkökulmasta esittämiin ajatuksiin naisten kehoon kohdistuvista rajoituksista ja vaateista[10]. Pitäydyn kuitenkin lähtökohdaksi asettamieni viitekehyksien sisällä. Ympyräklustereiden rytmikäs piirtäminen aktivoi ajatuksiani ja palautti mieleeni kokemuksia sekä mielikuvia, joita en ollut tullut ajatelleeksi ryhtyessäni teosta työstämään. Grafiittitikun rytmikäs pyörivä liike seinää vasten toi mieleeni erilaisia assosiaatioita, joita avaan tarkoituksenani ymmärtää itse piirtämisen prosessia sen sisältä käsin. Kuvailen ympyräklustereiden piirtämistä seuraavalla tavalla:

Käden jatkuva monotoninen pyörivä liike yhä uudelleen ja uudelleen, pääsääntöisesti myötäpäivään, saa koko kehon aktivoitumaan. Liike ei ole pelkästään käden kaaria, vaan mukana on vahvasti koko ruumis. Ajatukset ovat osana tekemistä piirrettyjen ympyröiden laskemisen kautta. Koska laskeminen vaatii keskittymistä, ajatukset eivät rönsyile moneen eri suuntaan, kuten helposti tapahtuu monotonisten tehtävien ääressä. Laskeminen automatisoituu sitoutuen kehon toistuvaan liikkeeseen siten, että rytmikkäästi lasketut luvut ja kehossa tapahtuva liikkeen kaari integroituvat osaksi yhtä aktia. Kun piirretyt merkit ja niiden laskeminen ovat automatisoituneet yhdelle ajatuksen tasolle, vapautuu tilaa assosiaatioille. Nämä assosiaatiot syntyvät kehon toistuvasta liikkeestä. Vähitellen fyysisen liikkeen jatkuva toistaminen käy yhä vaativammaksi, ruumis väsyy, käsi puutuu ja vain tahdonvoima vie eteenpäin. Kehollinen toisto ottaa yhä aktiivisemman roolin ja pitää piirustusprosessia yllä. Tavallaan toiston tylsistyttämä ja fyysisen liikkeen väsyttämä mieli vapautuu. Tämän tietoisen mielen vapautumisen myötä ajatuksiin virtaa muistoja ja kokemuksia menneisyydestä. Tämän piirustustapahtuman yhteydessä, fyysisten ponnistelujen kautta, syntyneet ajatukset vievät lapsuuden ja nuoruuden kokemuksiin lappilaisessa elinpiirissä.

Yhtäkkiä huomaan ajattelevani polttopuiden kantoa, sitä fyysistä kokemusta puiden painosta sylissä ja niiden latomista pinoon puuliiterissä. Tehtävä on monotoninen ja tuntuu jatkuvan ikuisesti. Yhä uusia halkoja on heiteltävä, ladottava, kannettava – joskus myöhemmin ne poltettaisiin uunissa. Tehtävä toistuu toistumistaan. Poltettujen puiden lämpöä tarvitaan talven jokaisena päivänä. Mielessäni aktivoituvat muistot niin kesäisestä puiden kaadosta kuin talvisesta puiden liiteristä hakemisestakin. Tekeminen on fyysisesti raskasta ja lihasvoimaa vaativaa. Ruumiilliseen työhön liittyy rauhallisuus ja tietty rytmi. Tekemisen on hyvä olla rauhallista, jotta siihen ei väsy liian nopeasti. Rauhallinen työskentely on myös järjestelmällistä ja tehokasta, siinä minimoidaan virheet. Voisi kuvailla, että polttopuiden hankkimiseen liittyvät työvaiheet toteutetaan hitaasti kiiruhtaen.

Kokemukseni polttopuiden hankinnasta jakautuu moniin vaiheisiin, joiden tarkempi kuvaus lienee tarpeetonta. Minun oma osuuteni puutöissä on aina ollut apulaisen rooli. Ilman huolta aikatauluttamisesta tai työvälineiden kunnossapidosta olen saanut osallistua fyysiseen työskentelyyn. Koko perheen osallistuminen porotilan töihin on ollut itsestään selvää, ja fyysinen työ on tuttua jo lapsuuden heinäpellolta. Nyt olemme seilanneet kaukaisille vesille, enkä ole enää laisinkaan varma liittyvätkö nämä sävyt kirjoittamalla hahmottelemaani piirrokseen. Kuitenkin minusta tuntuu, että juuri nämä heinäpellolla vietetyt pitkät ja fyysisesti vaativat tunnit ovat erityisen tärkeitä elämänkokemuksia. Niiden kautta selittyy kaipuuni fyysisiin tehtäviin ja ennen kaikkea ruumiillisen työn jälkeen saavutettuun tunteeseen siitä, että työ on tehty ja määränpää saavutettu. Vaikkakin samat tehtävät jatkuvat ja toistuvat seuraavana päivänä, uutena kesänä, vuodesta toiseen. Fyysisestä työstä jää jälki, kätten tuotoksen voi nähdä selkeästi. Tässä hiljaisuudessa istuen ajatus alkaa muotoutua mielessäni. Soitan serkulleni varmistaakseni mielikuvani paikkansapitävyyden.

Hetken nauramme yhteisille muistoillemme pitkien kesäpäivien vietosta heinäpellolla. Kesä tuntui jatkuvan ikuisesti ja me todellakin työskentelimme heinäpellolla yhtä pitkät tunnit kuin aikuisetkin. Tehokas osallistumisemme työskentelyyn mahdollistettiin siten, että heinät laitettiin kuivumaan haasioille. Haasiointityöhön osallistuminen oli helpompaa kuin hangolla heinien seivästäminen heinäseipäille. Raskaan työn tekeminen ei ole kuitenkaan jäänyt mieliimme ankarana kokemuksena, päinvastoin ajatuksiimme nousee voimakkaasti tunne siitä, kuinka olimme tärkeä osa yhdessä työtä tekevää joukkoa. Koimme olevamme tasavertaisia yhteisön – tässä tapauksessa yhteen kokoontuneen suvun – jäseniä. Serkkuni yhdistää heinäpeltokokemuksiimme tuntemuksen fyysisestä kyvykkyydestä ja luottamuksen omaan pystyvyyteen. Nauraen hän kertoo kuinka hän (keski-ikäinen nainen) yhä edelleen kokee pystyvänsä nostamaan mitä vain. Toteamus yllättää minut, sillä minä tunnistan tuon saman tunteen. Minäkin ajattelen, että minulla on voimia nostaa mitä vain tarvitaankin. Olen aina tuntenut olevani vahva, olipa se totta tai ei. Keskustelu serkkuni kanssa tämän kirjoitetun piirroksen ääressä antaa mahdollisen, jaettuihin lapsuuden kokemuksiin perustuvan, selityksen siitä, mistä tuo tunne voisi johtua. Minua fyysinen työ ei pelota, vaan päinvastoin kaipaan fyysisiä haasteita.

Työstäessäni 24h Drawing I -teosta mielikuvat polttopuiden kantamisesta ja muusta fyysisestä työstä siirtävät ajatukseni vuodenaikoihin. Porotilan työt vaihtelevat suuresti eri vuodenaikojen mukaan. Lapissa puhutaan pohjoisen kahdeksasta vuodenajasta, joiden aikana luonto ja päivänvalo muuttuvat nopeasti. Kahdeksan vuodenaikaa ovat myös saamelaisten elämänrytmin perusta. Luonnossa tapahtuvien muutosten nopeutta kuvastaa se, että paikalliset saattavat pohtia minä päivänä kesä tänä vuonna tuleekaan. Etelän ihmisille, kuten Lapissa sanotaan, nopeasti vaihtuvat vuodenajat voivat olla eksoottisia. Paikallisille vuodenaikojen suuret erot ovat osa arkipäivää. Lämpötila voi olla kesällä yli +30C ja talvella alle -40C. Kevätkesän vaalea vihreä syvenee keskikesän kultaiseksi valoksi ja muuttuu pian taas syksyn ruskan väriloistoksi, ennen kuin kaikki värit haalistuvat ja lopulta katoavat lumipeitteen alle. Muutos on osa jokaista päivää ja ajankulun selkeä mittari. Liike on jatkuvaa. Lapin valo on dramaattinen ja vaihtelee yöttömän yön auringosta talven siniseen hämärään. Keväthankien kirkkaus voi sokaista silmät ja syksy voi olla säkkipimeä. En unohda lapsuuden lokamarraskuista iltaa, joka oli niin musta, etten kotimatkallani nähnyt kylätietä. Yritin suunnistaa katsomalla puiden latvoja taivasta vasten, mutta pimeys oli täydellinen. Vain askelteni äänistä soratiellä pystyin päättelemään olinko astumassa tieltä ojaan. Kokemus täydellisestä pimeydestä jäi mieleeni, kun suunistin kotiin vain askelteni äänen ja jalkapohjieni tuntoaistin ohjaamana. Uskon kokemuksen luonnon jatkuvasta muuttumisesta ja ympäristön ääriolosuhteista jättävän syvän jäljen ihmiseen. Näen lappilaisuuden merkittävänä osana identiteettiäni, mutta myös taiteilijuuteni keskiössä.

TEOS 5: 24h Drawing IV –22^nd to 23^rd Oct 2013

Nykypiirtäminen

On aika tarkastella kirjoitettua piirrostani vähän kauempaa ja kontekstualisoida se piirtämisentraditioon, ennen kuin analysoin 24h Drawing I -teoksen mahdollisia merkityksiä pidemmälle.[11] Nykypäivänä piirros voi olla hyvin monenlainen. Itse ymmärrän piirtämispraktiikkaan kuuluvan niin lyijykynällä paperille tehtyjen muotokuvien kuin lumeen jätettyjen jälkienkin, mikäli jälkien jättäjä itse haluaa jäljet piirroksina ymmärtää. Näkemykseni mukaan, kontekstualisoinnilla on tässä tärkeä merkitys. Piirtäjätaiteilija, professori Deanna Petherbridge[12] on kertonut pohtineensa piirtämisen määritelmää vuosikausia sitä löytämättä. Petherbridge kuvaileekin ennemmin piirtämisen strategioita. Hänen ajatuksiaan vapaasti mukaillen piirtäminen voidaan ymmärtää yksinkertaiseksi jäljeksi tai monimuotoiseksi toiminnaksi, joka voi olla itseopittua tai koulutuksessa harjoiteltua. Piirtämisen tekniikka voi sisäistyä automaation tasolle niin, että siitä tulee luontainen tapa toimia, mutta se voi olla myös vaikeuksien kautta saavutettua. Piirtämisen luonne voi myös muuttaa muotoaan.[13] Toinen piirtämisen asiantuntija, professori Anita Taylor[14] puolestaan on kuvaillut piirtämisen luonnetta vanhaa englantia olevan sanan ’dragan’ ja italiankielen sanan ’disegno’ kautta: ensimmäinen tarkoittaa jonkin raahaamista pinnan yli ja disegno viittaa myös piirtämisen konseptuaaliseen puoleen liittäen sen ajatteluun. John Bergerin[15] kuvailemat piirrostyypit voidaan yksinkertaistettuna jakaa kolmeen kategoriaan: havaintopiirroksiin, ideoita tallentaviin ja kommunikoiviin piirroksiin, sekä muistista tehtyihin piirroksiin. Minulle itselleni olennaisia piirtämisen määritteitä kuvailisin tässä seuraavasti: Piirtämisen keskiössä on itse piirtämisen prosessi. Piirrokseen tallentuu aika ja sen syntyhistoria dokumentoituu teokseen joko selvästi nähtävinä jälkinä tai kerroksellisuutena (joka voi olla havainnoitavissa tai vain oletettavissa). Piirrosten olennaisia osia ovat jäljet, usein viivat, ja piirroksiin liittyy jonkinlainen jatkumo – piirrokset syntyvät lineaarisesti. Piirroksiin jää jälki tekijästä ja hetkestä, jossa piirros on syntynyt. Ymmärrän piirroksen siis laajaksi käsitteeksi, jonka elementtejä ovat pinta, jälki ja aika.

Piirtämisen historia ei ole sidoksissa erityisiin keksintöihin tai teknologisiin uudistuksiin. Päinvastoin, piirtäminen vastaa ihmisen primitiiviseen tarpeeseen jättää jälki ja kommunikoida. Historiallisesti on ollut mahdollista erottaa piirtäminen esimerkiksi maalaustaiteesta käytettyjen välineiden perusteella. Piirtimellä tehdyt jäljet paperille on helppo tunnistaa piirroksiksi, mutta nykyinen käsityksemme piirtämisestä on huomattavasti laajempi. The Museum of Modern Artin (MoMA) 2010 näyttely On Line, sekä Cornelia H. Butlerin ja Catherine de Zegherin samanniminen kirja, kattavat laajasti piirtämisen kehitystä 1900-luvulla: modernismi vapautti piirtämisen sen narratiivisista ja viestinnällisistä tehtävistä; piirtämisen ensisijaisiksi pohdiskelun kohteiksi tulivat notaatio ja piirtämiseen itseensä viittaava reflektio. 1960-luvun loppuun mennessä ajatus tekijän kuolemasta tai häviämisestä oli laajalle levinnyt; taiteen tekemiseen ilmestyi uusi tapa toimia persoonattomasti ja kyseenalaistaen taidon osuutta tekemisessä. Myös piirtämisen rajat laajenivat erityisesti 1960- ja 70-luvuilla, samanaikaisesti kun taideteos epämaterialisoitui, ja uudet suuntaukset kuten käsitetaide tai maataide saivat jalansijaa. Taiteen tekemisen konventioita ja metodeja kyseenalaistettiin. Kirjoittamisen ja piirtämisen roolia vahvisti käsitetaiteen perusajatus siitä, että tieto ja ajatusprosessi ovat lopullista taideteosta merkityksellisempiä.[16] Myös Katharine Stout kuvailee piirtämisen tärkeää roolia: kun taiteen tekemisen dogmit uudistuivat 1900-luvun jälkipuoliskolla, samalla itse piirtäminen tuli määriteltyä uudelleen. Hän muistuttaa, että piirtäminen välttelee yhä kiinteää luokittelua, vaikka enää ei kyseenalaistetakaan sitä, etteikö piirtäminen voisi olla taiteilijan ensisijainen työskentelymuoto, eikä vain maalausta ja kuvanveistoa tukeva tekniikka. Stout esittelee kolme erinomaista esimerkkiä piirtämisen vapautumisesta 1900-luvulla: Ensimmäinen on Marcel Duchampin L.H.O.O.Q. (The Mona Lisa) -teos eli reproduktio Leonardon Mona Lisasta, jolle Duchamp piirsi parran ja viikset vuonna 1919. Vuonna 1953 Robert Rauschenberg pyyhekumitti Willem de Kooningin piirroksen ja esitti lopputuloksen omana teoksenaan. Vuonna 1967 Richard Long antoi teokselleen nimen A Line Made by Walking kuvattuaan maahan kävelemällä jättämänsä jäljet.[17]

Kuvaillessaan piirustuksen vapautumista 1960-luvulta lähtien, de Zegher painottaa piirtämisen kentällä havaittavissa olevia eroja: piirtäminen oli mahdollista nähdä ympäröivän maailman välittömänä tallentamisena, vaikkapa lattiassa ja seinillä, tai itsensä ulkopuoliseen viittaavana illuusiona. De Zegher hahmottelee käsite- ja prosessitaidetta esimerkkien kautta ja toteaa monien taiteilijoiden valinneen työskentelypinnoikseen rakennusten lattiat ja seinät luoden siten paikkasidonnaisia teoksia. Merkitykset siirtyivät yksityisistä tavoitteista ulospäin ja ne projisoitiin tilaan. Tämä käsitteellinen ele performatisoitui yhtä aikaa 1960- ja 70-luvuilla ilmenneen nykytanssin kanssa, joka myös voidaan ymmärtää tilallisena piirroksena. MoMAn On Line -näyttely rinnastaakin piirtämisen ja tanssin kehityksen vahvasti. Kehosta tuli työskentelyväline ja taitelijat kuten Carolee Schneemann ja Tom Marioni tutkivat oman ruumiinsa rajoittuneisuutta piirrosteoksissaan. Schneemannin teoksessa Up To And Including Her Limits vuodelta 1973, alaston taiteilija roikkuu valjaissa ja piirtää tilan seiniin ja lattialle kiinnitettyyn paperiin. Marionin vuonna 1972 tekemän teoksen luonne selviää sen nimestä: Drawing a Line As Far As I Can Reach. De Zegherin mukaan teokset huomioivat kehon rajoitteet, mutta samanaikaisesti välittävät viivan ulkoistamisen tunteen ja tunnistavat viivan jatkumon vapauttavana, jopa ekstaattisena.[18]

Ympyrä, rytmi – merkitys, ymmärrys

Lähtiessäni työstämään 24h Drawing I -piirrosta en tuntenut Carolee Schneemannin tai Tom Marionin teoksia. Olin kuitenkin tietoinen Matthew Barneyn 1980-luvun lopulla aloittamasta Drawing Restraint -sarjasta, jossa taiteilija on kiinnitetty valjaisiin ja hän työskentelee tilassa niiden aiheuttamaa vetovoimaa vastaan.[19] Piirtämisen vaikeus kiinnosti minua, mutta etsin erityisesti fyysistä haastetta ja tilaisuutta testata omia rajojani. Pari vuotta aikaisemmin 2010, olin voinut perusteellisesti tutustua performanssitaiteilija Marina Abramovićin tuotantoon MoMAssa New Yorkissa. Hänen pitkäkestoiset performanssinsa, joissa toimintaa jatketaan niin kauan kuin keho siihen kykenee, olivat tehneet minuun suuren vaikutuksen. Niin suuren, että vietettyäni näyttelyssä useamman tunnin, löysin itseni polviltani lattialta, jonne olin vaipunut huomaamattani. Havaitsin olevani lattianrajassa vasta, kun joku puhui minulle ja yritin ymmärtää mitä minulle sanottiin.

En ole varma kuinka voimakkaina Matthew Barneyn tai Marina Abramovićin työt mielessäni olivat, kun päätin tehdä oman piirtämismaratonini. En muista, että olisin niitä suoranaisesti ajatellut. Minulta on usein kysytty, miksi piirrän ympyröitä. Ehkä paras vastaus on vastakysymys, jonka aina kuulen mielessäni: ”Miksi ei ympyröitä?” Ympyrät ovat kaikkialla ja ympyrä symboloi niin ihmisen elämänkaarta kuin vuodenkiertoa. Meillä on tarve piirtää ympyröitä ja luoda siten kokonaisuuksia. Antropologi Nancy Munn tutki Australian alkuperäiskansan Warlpirien tapaa piirtää kuvioita hiekkaan sormilla samalla kun he puhuvat ja kertovat tarinoita; heidän ympyränsä kuvastavat paikkoja, joista heidän esi-isänsä ovat tulleet[20]. Hahmopsykologi Rudolf Arnheim[21] toteaa ympyrän olevan yksinkertaisimman visuaalisen muodon. Mutta emmekö me tiedä sitä sanomattakin? Maailmassa on lukematon määrä mielenkiintoisia luonnonmukaisia sekä rakennettuja ympyröitä, joiden skaala vaihtelee suuresti.[22] Voimme ihailla väreilynä vedenpinnassa näkyviä täydellisiä ympyröitä, kävellä Stonehengen esihistoriallisen monumentin ympäri tai kuunnella Roomassa antiikinaikaisen Pantheonin temppelin akustiikkaa. Näitä kaikkia olen ihaillut. Ympyrän symboliikkaa löytyy uskonnoista, mytologiasta, taivaankappaleista ja vuodenkulusta. Ympyröissä ei ole alkua eikä loppua. Piirretyssä ympyrässä toki on molemmat, mutta ne eivät välttämättä ole löydettävissä; eivät ainakaan teoksessa 24h Drawing I.

Taiteen maailmasta ympyröitä löytyy lukuisia: Leonardo da Vincin Vitruviuksen miehen (n. 1490) ympärille piirretystä ympyrästä Rembrandt van Rijn omakuvan taustalta löytyviin salaperäisiin ympyräkaariin, teoksessa Self-portrait with Two Circles (n. 1665-69), ja Cy Twomblyn maalausten epämääräisiin möllyköihin. On mahdollista, että Rembrandt viittaa ympyröillä tarinaan 1300-luvun maalarista Giottosta ja tämän täydellisestä ympyräpiirroksesta. Tarinan kirjoitti ylös Giorgio Vasari merkittävässä teoksessaan Artists Lives 1500-luvulla. Kun Giottoa pyydettiin lähettämään taidonnäyte paavi Benedictus IXlle, tämä vastasi piirtämällä yksinkertaisen ympyrän. Vasarin tarinan merkitys on siinä, että Giotton piirtämä ympyrä oli täydellinen. Sen nähtyään paavi valitsi Giotton kutsuttavaksi töihin Roomaan. Stephen Farthing pohtii tarinaa omassa kirjoituksessaan, jossa huomio kiinnittyy, ei pelkästään ympyrän täydellisyyteen, vaan siihen, että ympyrän keskeltä ei löydy neulan jälkeä (joka osoittaisi piirrettäessä käytetyn apuvälinettä). Farthing argumentoi, että voimme ajatella piirrosten lukemista helpoksi, koska ne antavat erheellisen vaikutelman siitä, että ne paljastavat välittömästi kaiken sisältönsä. Farthing muistuttaa kuitenkin, että piirroksia tulisi tarkastella huolella; kysymyksessä ei ole pelkästään kuvan lukeminen, vaan sen tulkinta.[23]

Piirtäessäni ympyröitä työhuoneeni[24] seinälle kiinnitetylle paperille, huomaan kuinka ääni erehdyttävästi tuo mieleeni pyykkikoneen pyörimisen ja siihen liittyvän rytmikkäästi toistuvan liikkeen. Grafiittitikku on kova ja sen aiheuttama ääni seinää vasten on voimakas. Ympyröitä piirrettäessä tuntemus liikkeen toistosta turruttaa mieltä ja saa ajattelemaan asioita, joita elämässä joutuu tahtomattaankin toistamaan. Tiskit on tiskattava ja pyykit pestävä yhä uudelleen. Grafiittitikun ääni tuo mieleen pyykkikoneen rummun pyörinnän. Se toistuu ja toistuu ja toistuu yhä uudelleen. Tämä assosiaatio ei välity piirroksen katsojalle valmiista teoksesta. Teoksen katsomiskokemus ja merkitys voivat muuttua dramaattisesti, jos taitelija paljastaa teoksesta asioita, jotka eivät istu hyvin katsojan omaan tulkintaan.

Lyhyessä luennossaan vuodelta 1957 Marcel Duchamp[25] puhui siitä, että luova teko ei ole yksinomaan taiteilijan, vaan katsoja tuo teoksen kosketukseen ulkomaailman kanssa tulkitsemalla sen sisältöjä ja siten lisäämällä siihen oman osuutensa. Duchampin leikkimielinen, mutta ehkä maailman vakavammin otettava tuotanto, on rautaa[26]. Marina Abramović on vienyt yleisön osuuden vielä pidemmälle. Hänen performansseissaan yleisön läsnäolo on ymmärrettävästi ollut aina tärkeää, nyt yleisön rooli on saanut yhä intensiivisempiä muotoja. Kuvaillessaan teosta 512 Hours, joka toteutettiin Lontoon Serpentine galleriassa vuonna 2014, Abramović sanoo[27], että yleisö on hänen elävää materiaaliaan ja hän on yleisön elävää materiaalia. Etsiessäni tietoa hänen viimeisimmistä tekemistään törmään itselleni uuteen termiin, Abramović Method, jonka sisältö kuvataan Marina Abramović Instituutin (MAI) sivuilla seuraavasti: metodi on läsnäolon tutkimista sekä ajassa että tilassa[28]. Ei ihme, että myös Abramović kuuluu suosikkitaiteilijoihini. Ympyrä sulkeutuu.

Miksi Abramovićin performansseista on tullut niin suosittuja? Lontoon Serpentine galleriassa kävi 129 916[29] näyttelyvierasta Abramovićin 512 tuntia kestäneen performanssin aikana. Miten Abramović on saavuttanut niin suuren kuuluisuuden, että hän on avannut nimeään kantavan MAI instituutin Hudsoniin, jossa hänen menetelmiään voi opiskella? Uskon sen liittyvän ihmisten hiljaisuuden kaipuuseen. Järjestäessään performansseja suurkaupunkien keskellä, Abramović tarjoaa yleisölleen hiljaisen keitaan, jossa on lupa pysähtyä ja hiljentyä, olla läsnä sekä tilassa että ajassa.

Kuten jo on käynyt ilmi, myös minulle on ensisijaisen tärkeää hiljentyminen ja läsnäolo, paikan kokemus ja hetkeen asettautuminen. Minulle se tapahtuu erityisesti oman piirustustyöni ääressä. Ymmärtämykseni tästä vahvistui perehtyessäni ympäristötaiteen traditioon Englannissa, mutta paikankokemuksen tärkeys kumpuaa syvemmältä, jostakin kehoni uumenista. Nämä ajatukset, joita pohdin luonnoskirjatekstissäni, ovat kirkastuneet tehdessäni tätä kirjoitettua piirrosta:

Minulle hiljaisuus on hetkiä, joissa voi vain olla. Niihin hetkiin liittyy voimakkaasti tunne omasta kehosta. Tulen tietoiseksi siitä mitä näen, kuulen, tunnen. Kuulen verenkiertoni äänen, tunnen ilman keuhkoissani, olen tietoinen kehoni liikkeistä, teen viivaa paperille. Hiljaisuus ei ole kuitenkaan välttämättä hiljaista. Se on enemmänkin kokonaisvaltaista rytmiä. Hiljaisuus pysähdyttää, avaa tietoisuutta siihen missä olen, mistä tulen, minne olen menossa. Hiljaisuus on minulle fyysistä. Se on minussa itsessäni sisällä. Oma hiljaisuuteni on syntynyt minuun jo lapsuuden kokemusten kautta katsoessani lappilaista, rytmiltään hidasta maailmaa ympärilläni. Minussa asuu hitaudesta ponnistava rauha, jonka liitän hiljaisuuden kokemukseen. Ajattelen kirjoittavani hiljaisuudesta, mutta taidankin kirjoittaa elämän rytmistä!

TEOS 6: One Day in the Woods (video)

Jyrki Siukonen pohtii käsitetaiteilija Lauri Anttilan[30] lapsuuden kokemuksien merkitystä ja lapsuusmuistojen ilmentymistä myöhemmissä taideteoksissa. Antilan työskentelyssä havainto ja muisti liittyvät kiinteästi toisiinsa. Siukonen esittää, että meidän on valittava polku, joka vie pois normaalista elämästä, mikäli haluamme säilyttää jännityksen elämässämme – tai työskennellä taiteen kentällä.[31] Kuvataiteilija Siukosen argumentointi toisen taiteilijan työskentelystä on vakuuttavaa. Siukonen toteaa ohimennen muistavansa omasta lapsuudestaan Anttilan kuvailemia tunteita[32]. Nähdäkseni tämä jaettu kosketuspinta auttaa Siukosta ymmärtämään Anttilan lapsuuskokemusten merkitystä tämän taiteilijuudelle.

Mikäli hiljaisuus onkin rytmiä, niin miten se ilmenee piirustuspraktiikassani? Hiljaisuuden rytmi ei välttämättä ole hidasta, vaan tempo voi vaihdella suuresti. Joskus tempo on päätä huimaavan nopeaa ja fyysisesti raskasta, toisinaan rauhallista. 24h Drawing I on hyvä esimerkki rytmistä, joka vie mennessään ja on hakkaavan väsyttävää. Toisesta ääripäästä grafiittipiirroksiani löytyy esimerkiksi Pitsipaita-sarja[33], jonka lähtökohdista tai merkityksistä en tässä kirjoita. Oheisista kuvista käy kuitenkin ilmi näissä piirroksissa käytettyjen jälkien erilaisuus verrattuna 24h Drawing -sarjaan, jossa työskentely vaatii koko kehon aktivoimista väsymyksen rajalle saakka. Pitsipaita -sarjan teoksien tekemistä kuvaa mainiosti sana nyplääminen, aivan kuten itse pitsiäkin nyplätään. Monet taiteilijat yhdistävät piirtämisen ja kävelyn toisiinsa. Piirtämisessä kuten kävelyssäkin rytmi on olennaista. Henry David Thoreau kirjoitti kävelystä ajattelun ja reflektoinnin välineenä jo 1800-luvun puolivälissä. Ehkäpä piirtämisen voisi sijoittaa kävelyn ja ajattelun väliin. Voimme ajatella kävelyä pelkästään fyysisenä toimintana, askelina, jotka seuraavat toisiaan, joskus hitaasti, toisinaan nopeammin. Monelle meistä kävelyyn parhaimmillaan yhdistyy ajattelu; joka puolestaan voidaan ymmärtää aktiivisena pohdintana, assosiaatioiden järjestämisenä, johdonmukaisena ja kriittisenä analyysinä, sekä tiedon tulkintana. Piirtämiseen liittyvät molemmat toiminnat: sekä fyysinen liike ja kehollisuus että kognitiivinen prosessi (joka voi toki pyrkiä minimoimaan ajattelua itse tekemisestä). Kun yritän muotoilla ajatukseni virkkeeksi huomaan pyörittäväni käsiä rytmikkäästi ilmassa. Ehkä tämä on jo liian paljon tarinaa minusta… mutta Thoreaun sanat vuodelta 1854[34] rohkaisevat:

In most books, the I, or first person, is omitted; in this it will be retained […] We commonly do not remember that it is, after all, always the first person that is speaking. I should not talk so much about myself if there were anybody else whom I knew so well.

TEOS 7: Pitsipaita I & II

Piirtämisen praktiikka on monitasoista. Siihen liittyy niin filosofisia lähtökohtia kuin analyyttisiä tulkintoja. Piirtäminen voi olla keino ottaa kantaa poliittisesti tai vaikuttaa sosiaalisesti. Piirtämisen kautta voidaan lähestyä vaikeita aiheita ja tehdä näkökulmia tunnetuksi laajemmalti. Jokainen lopullinen teos – tai akti, esimerkiksi piirtämisperformanssi tai tapahtuma – ansaitsee tulla arvioiduksi omassa kontekstissaan, osana tämän päivän kriittistä ja vaikuttamaan pyrkivää nykytaiteenkenttää. Toivon kuitenkin, että uskaltaisimme katsoa piirroksia myös ilman loputonta tarvetta niiden puhki-analysoimiseen, politisoimiseen ja taidejargonilla toteutettuun näennäiskriittiseen tulkintaan. Piirrokset, kuten kaikki taiteenkentällä tehdyt tuotokset, saavat uusia merkityksiä niitä analysoitaessa. On tärkeää, että tätä analysointia tehdään, mutta joskus on hyvä katsoa teoksia vain ihan itsenään ja antaa kuvan puhua, tai antaa kuvan olla hiljaa.

Tämä kirjoitettu piirros täydentyy ja saa uusia merkityksiä, kun sen on joku lukenut. Aivan kuten Marcel Duchamp tai Marina Abramović kutsuvat taiteenkatsojan mukaan merkityksien luomiseen, myös tämä työ on kutsu. Kuten Stephen Farthing muistuttaa, piirrosten tarkasteluun on hyvä käyttää aikaa, ne eivät välttämättä aukea niin helposti, kun saatamme ensinäkemältä olettaa. Tälläkin teoksella on merkityksiä, jotka eivät avaudu hetkessä. Meidän on helpompaa saada irti[35] jotakin teoksista, joihin meillä on olemassa olevaa kosketuspintaa, esiymmärrystä – aivan kuten Jyrki Siukosen pohdinta Lauri Anttilasta osoitti. Käytin 24h Drawing I teosta avatakseni keskustelun itseni kanssa. Teoksessa on vielä monia tasoja, jotka eivät tähän työhön mahdu. En ole pohtinut työn performatiivisiä elementtejä. En ole vastannut kysymykseen siitä, mikä on työn ydin: itse piirustusakti, paperille syntyneet jäljet vaiko videodokumentti. En myöskään ole vetänyt lukijan huomiota siihen seikkaan, että tein piirroksen New Yorkissa tapahtuneen – ja maailmaa dramaattisesti muuttaneen – World Trade Centerin terroriteon yhdentenätoista vuosipäivänä. Huomasitko sinä sen? Muuttaako tieto teoksen merkitystä sinulle?

Lopuksi

Tässä kirjoituksessa toivon raottaneeni sitä prosessia, jonka kuvataiteilijana tunnistan. Vaikkakin kuva on aina poliittinen ja sosioekonomisen ympäristönsä tuotos, kuvantekeminen voi kuiteinkin lähteä liikkeelle pienistä ajatuksenhäivenistä, halusta tutkia jotakin, jonka merkitystä ei sinällään vielä tunnista. Piirtämisprosessi nojaa vahvasti jonkun asian ääreen hiljentymiseen. Ajattelulle on hyvä antaa tilaa ja aikaa.

Hiljaisuutta on monenlaista. 24h Drawing I on teoksena äänekäs. Tekeminen ei ollut hiljaista, mutta prosessi pakotti hiljentymään. Pitsipaita-sarjan ääressä hiljaisuuden rytmi on hyvin erilainen. Jos 24h Drawings -sarjan piirrokset ovat äänekkäitä, vauhdikkaita ja dramaattisia; niin Pitsipaidat ovat rauhallisia, monotonisia, jopa unenomaisia. Näiden rytmien välillä on hyvä olla. Kontrastit antavat ymmärrystä ja laajentavat näkökulmaa. En minäkään olisi ymmärtänyt lappilaisen hiljaisuuden merkitystä itselleni, ellen olisi sitä suurkaupungissa eletyn elämän kontekstissa pohtinut.

Kaipaan kynän rytmiä paperilla. Tämä kirjoitettu piirros on päästettävä käsistä, vaikka en olekaan varma sen valmiusasteesta tai arvosta. On kaunis alkukesän yö pienessä Lapin kylässä 10 kilometriä napapiirin eteläpuolella.

Jälkikirjoitus

On kaunis talvipäivä suurkaupungissa Thamesin etelärannalla. Tähän kirjoitettuun piirrokseen on ollut mielenkiintoista palata ja hiljentyä sen ääreen uudelleen. Teen muutamia lisäyksiä ja totean jälleen kerran, kuinka vaikea on tietää, milloin piirros on valmis. Tavoitteeni oli hahmottaa hiljaisuuden merkitystä osana piirtämispraktiikkaani kuvailemalla prosessia sen sisältä käsin, ja toisaalta tarkastelemalla teoksiani välimatkan päästä. Yritän selkiyttää esittämiäni ajatuksia hiljaisuuden ja rytmin kiinteästä yhteiselosta. Nähdäkseni hiljaisuus on aina jonkinlaisessa liikkeessä. Oli paikka, aika tai kokija mikä, tai kuka, tahansa. Hiljaisuuden liike tuntuu sydämen sykkeenä, veren virtauksena, hengityksenä, ajatuksina. Pysähtynyttä hiljaisuutta ei ole olemassa. (Paitsi ehkä kuolemassa.) Hiljaisuudella on siten aina jonkinlainen rytmi. Minun piirustuspraktiikassani hiljaisuudella on tärkeä osa. Se on liikkeellepaneva voima, se on läsnä yksinäisinä työtunteina niin Lapissa kuin Lontoossa, se auttaa sisäisessä reflektoinnissa. Töissäni hiljaisuus visualisoituu rytmiksi, joka on usein monotonista ja turruttavaa – se voi johtaa meditatiiviseen olotilaan. Kontekstualisoin ajatukseni nykypiirtämisen kenttään, jonka teosten, tekijöiden ja kokijoiden kanssa käyn jatkuvaa dialogia. Ymmärtämykseni taustalla vaikuttavat elämänkokemukseni kahdesta erilaisesta toimintaympäristöstä, jotka tarjosivat lähtökohtaisesti vastakkaiselta vaikuttavan premissin tälle ekspositiolle. Kirjoittaessani olen käyttänyt kuvataiteilijan hiljaista tietoa ja metodia, jonka olen nimennyt sisäänpäin kirjoittamiseksi. Se, mitä sisäänpäin kirjoittaminen minulle merkitsee, on näkyvillä tästä tekstistä, jota puolestaan olen kuvannut kirjoitetuksi piirrokseksi. Minulle sisäänpäin kirjoittamisen ytimessä on oman itseni tarkastelu; omien ajatusteni ja teosteni ymmärrettäväksi tekeminen. Siihen liittyy kehämäinen toiminta, jossa erilaiset vaiheet vuorottelevat – tässä tapauksessa: kirjoittaminen, lukeminen, kuvaaminen, editointi – ja joihin palataan yhä uudelleen. Rinnastan metodin piirtämisen prosessiin, jossa jokainen jälki syntyy reaktiona edelliseen jälkeen ja suhteessa suurempaan kokonaisuusteen. Kaikkein tärkeintä sisäänpäin kirjoittamisessa on kuitenkin sen lähtökohtana oleva tietämättömyys siitä mitä haluan sanoa. Tavallisesti aloittaessani kirjoituksen minulla on jo liikkeelle lähtiessäni ajatus siitä, mitä haluan kirjoituksellani ilmaista; se voi olla näkemys, kommentti, kritiikki tai vastaava. Tätä kirjoitettua piirrosta aloittaessani en kuitenkaan tiennyt mitä halusin hiljaisuudesta sanoa. Nyt tiedän.