1 Kotini joki
Yläjuoksulla joki virtaa voimakkaasti, silti lähes ääneti ja hiljaa. Joen hellittämättömät pyörteet, sinimusta vesi ja rantakallioon painuvat massat muistuttavat sen mahdista. Joki on virrannut tässä 6000 vuotta. Kuljen alajuoksuun. Aurinko ei laske tänä kesäyönä lainkaan, joten käyn kiireettä.
Kuljen joki- ja luontoaktivistiryhmän jalanjäljillä ja dokumentoin heidän hiljaista vastarintaansa. On heinäkuu vuonna 2019. He ovat käyneet täällä minua aiemmin, huomaan sen seiniin maalatuista lohen kuvista ja riimeistä.
Mitä lähemmäs voimalaitosta saavun, sitä järvimäisemmäksi joki muovautuu. Idyllisestä jokimaisemasta esiin pistävä betonimöhkäle näyttää kummajaiselta, joen halkovalta, maisemaan kuulumattomalta. Lähellä betonirakennelmaa joen peilityyni pinta ei tunnu enää joelta, vaan altaalta. Kun vesi ohjautuu voimalaitoksen turbiineihin, virtauksen voima ja kuohujen pauhu pakottavat korvia. Pikkuhiljaa pauhu muuttuu korvissani tasaiseksi matoksi. Äänimaton rikkoo satunnainen lintujen viserrys tai tuulen ujellus, kun ilmavirrat kulkevat rakennelmien läpi. Luonnonympäristö ja valjastettu joki ovat on täynnä ristiriitaisia merkityksiä: hiljaisuutta ja melua, ihmisen rakentamaa infrastruktuuria ja ”koskematonta” luontoa.
Betoniin maalatut kirjoitukset ja kuvat ovat nekin konfliktisia – huokoisia ja hauraita, metelöiviä, hiljaisia. Hiljainen vastarinta ei kuitenkaan taivukahtiajakoihin, aivan kuten ympäröivä pohjoinen luontokaan ei näyttäydy vastakohtaisuuksina. Kuten Veli-Pekka Lehtola ja Outi Autti (2019) kirjoittavat, hiljaisen vastarinnan tekojen motiivit vaihtelevat. Paikoin vastarinta jää pimentoon, ja aika ajoin sen signaalit on määrä tulla nähdyiksi ja kuulluiksi.
Tutkimusekspositioni keskiössä ovat voimalaitoksen betonisiin ja alumiinisiin seiniin vuosina 2019–2020 maalatut, joen valjastamista kritikoivat kirjoitukset ja kuvat sekä erityisesti niiden poistamiseen liittyvä prosessi. Olen valokuvannut luontoaktivistien maalauksia niiden tekovaiheessa sekä silloin, kun maalaukset on poistettu voimalaitoksista. Olen kuvannut maalauksia myös silloin, kun poistettujen maalausten päälle on maalattu uusia sekä silloin, kun aktivistit ovat itse poistaneet tai maalanneet kuvansa ja kirjoituksensa umpeen. Varsinaisia maalauksia enemmän minua kiehtoo se hetki ja tila, jolloin maalaukset on hävitetty tai kun ne on pyydetty poistamaan voimalaitoksista. Poistaminen ja umpeen maalaaminen, vastarinnan vaientaminen, tuntuu pikemminkin piirtävän esiin kuin peittävän vastarinnan. Pinnan raaputtaminen, maalikerrosten lisääminen, maalin poistaminen ja uudelleenmaalaaminen ovat yhteydessä valokuva- ja videoteosteni materiaaliseen semiosiin ja tilallis-ajalliseen kerroksellisuuteen. Samalla kun jokitila ikään kuin tyhjenee joen valjastamista kritikoivista merkityksistä, seiniin jäävät vihjeet – tummat painaumat, valuva maali, reunoiltaan harottavat suorakulmiot ja raaputetut kuvat – muistuttavat hiljaisesta vastarinnasta. Vastarinnasta jää maalikerrosten poistamisen jälkeen materiaalinen jälki maisemaan ja pohjoiseen paikkaan.
Maalausten, erityisesti niiden jättämien tahrojen ja poistojälkien pohjalta rakentamissani valokuva- ja videoteoksissa vuorottelevat melu ja merkityksistä tiheä hiljaisuus. Voimalaitosmiljööseen tehdyt maalaukset kehottavat ja vaativat, kamppailevat alisteisten tai marginaaliin jäävien ryhmien, luonnonsuojelijoiden ja kala-aktivistien rinnalla pohjoisen jokien käyttötarkoituksista ja luontoarvoista. Maalausten signaali asettuu poikkiteloin hallitsevien sääntöjen, energiayhtiöiden intressien ja yhteiskunnallisten järjestysten kanssa. Myös valokuva- ja videoteokseni kantavat mukanaan kamppailuja – ironisia kannanottoja ja merkitseviä muotoja siitä merkitysten kamppailusta, jossa kuvat ja kirjoitukset muokkaantuvat kerroksiksi, pinnoiksi, umpeenmaalatuiksi ja poispestyiksi, hauraiksi ja huokoisiksi vastarinnan signaaleiksi.
Valokuvateokseni ovat merkitsevän muodon näkemistäsiinä, missä toinen näkee töhryn, lian tai sotkun. Videoteokseni ovat saaneet inspiraationsa jokiaktivisteille annetusta kehotuksesta siivota jälkensä. Siivoaminen – kuten myös taideaktivismin harjoittelu – on videoteoksissani osa performatiivista prosessia, jossa sitoudun kulttuurisiin toistokäytänteisiin, kuten ”oikein” tekemiseen, mutta jossa jää tilaa myös toistokäytänteiden ironiselle haltuunotolle, leikille ja liioittelulle.
Performatiivisten harjoitteideni teoreettisena innoittajana on Judith Butlerin (1990; 1993) ajattelu. Performatiivisuus ei tarkoita vapaata ja teatraalista esittämistä vaan osallisuutta kulttuurisiin toistokäytänteisiin. Performanssi sen sijaan ilmentää esittäjänsä tahtoa ja se voidaan ymmärtää tietoiseksi toisin toistamiseksi, jossa haastetaan kulttuurisia normeja ja ”oikein” tekemisen tapoja. (Butler 1993, 94–95.) Toisin toistamisen performansseja oleellisempana pidän kuitenkin performatiivin sisään kirjoitettua epävakautta ja aukkoisuutta (ks. Kaskisaari 2003, 17). Sitoudun Marja Kaskisaaren (2003, 10) ajatteluun, jossa performatiivi kiinnittyy ilmaistavissa olevan lisäksi hiljaisuuteen ja vaikenemiseen. Betoniin ja alumiiniin jää lukuisten päälle maalausten, putsaamisten ja raaputtamisten jälkeen kerroksia, jotka kantavat mukanaan vaikenemista, vaientamista ja vastarintaa.
Hiljaisen vastarinnan ideassa minua inspiroi käsitteeseen sisältyvä arvaamattomuus ja avoimuus. Veli-Pekka Lehtola ja Outi Autti (2019) viittaavat tutkija Aileen Moreton-Robinsoniin, joka on kuvaillut aboriginaalinaisten näkyvää ja näkymätöntä aktivismia. Aboriginaalinaisille hiljainen vastarinta on tietoista ja ei-tietoisia, selkeää, hämärää, vaillinaisista ja epätäydellisiä. Se voi olla myös intentionaalista ja ei-tarkoituksellista, kuten laillisuuden rajoilla tapahtuvaa valtakulttuuristen instituutioiden ulkopuolelle jättäytymistä tai luokka- ja maailmankatsomuksellisten erojen näkyväksi tekemistä. Vaikea määriteltävyys on tekijä, joka ilmentää myös taiteen ja aktivismin liittoa. Kun vastarinta on ”satunnaista” ja ”ei-rakentavaa”, jopa ”järjetöntä”, kuten Lehtola ja Autti (mt.) kirjoittavat, jää valtaapitäville väylä etsiä rangaistuksia tai jättää kritiikki huomioimatta. Paikoin vastarinnan eleet tarjoavat mahdollisuuden myös eri ryhmien väliseen dialogiin.
Betoniin maalatut kuvat ja kirjoitukset kutsuvat dialogiin voimalaitosrakentamista määrittävien taloudellisten intressien ja luontoarvojen välillä. Useiden betoniin maalattujen kerrosten ja poispyyhkimisten jälkeenkään vastarinta ei tunnu vaimenevan, vaan muuttaa muotoaan. Huokoiseen betoniin ja kylmänkovaan alumiiniin jäävät jäljet kertovat materiaalisuudesta, joka ei ole irrallaan symbolien lävistämästä kulttuurista ja historiasta. Barbara Boltin ja Estelle Barrett’n (2012) ajattelua soveltaen maalausten materiaalinen semiosis voidaan ymmärtää aineellisena, symbolisena ja käytännöllisenä logiikkana, pyrkimyksenä piirtää näkyviin jokeen liittyvät ekologiset, taloudelliset ja yhteiskunnalliset kamppailut. Teoksiini piirtyvät jäljet ja niiden kantama hiljainen vastarinta on materiaalisiin olosuhteisiin kuten pohjoisen jokialueisiin ja voimalaitosmiljööseen sidottua sekä käsitteellistä, kontemplatiivista ja tilannesidonnaista. Teokseni kommentoivat myös tietyssä ajassa ja paikassa tapahtuvia kamppailuja. Historiallisessa kontekstissaan teokseni, kuten myös jokiaktivistien tuotanto, viittaavat esimerkiksi antiikin seinämaalauksiin, joissa maalaukset ja kirjoitukset saivat merkityksensä symboloineina, rituaaleina, viesteinä, dekoratiivisuutena ja osana tilan käyttöä (ks. Clarke 1991). Vaikka teen tässä uskaliaan taidehistoriallisen ja ajallisen hyppäyksen, on mainitsemisen arvoista, että myös antiikin aikana seinämaalaukset ja kirjoitukset sisälsivät poliittista kritiikkiä, satiiria ja kommentointia – ja niitä poistettiin ja maalattiin umpeen valtaapitävien toimesta (mt.).
Jokiaktivistien seinämaalauksilla otetaan osaa käynnissä olevaan keskusteluun pohjoisten jokien ja luonnon monimuotoisuuden puolesta. Maalauksissa piirtyvät esiin kalakantojen elvyttäminen ja luonnon, erityisesti koskien suojelu. Maalaukset viittaavat myös uuden, suunnitteilla olevan voimalaitosrakentamisen vastustukseen. Hiljainen vastarinta on näkyvää ja näkymätöntä toimintaa, jossa on viitteitä kansalaistottelemattomuuteen ja poliittiseen aktivismiin (Lehtola & Autti 2019). Myös taide ja aktivismi, artivismi, on luonteeltaan käytäntölähtöistä, integroivaa ja metaforista (ks. Boutet 2013). Se on muodoiltaan ja menettelytavoiltaan prosessikeskeistä ja pitää sisällään avoimuutta ja moniäänisyyttä. Artivismi vaatii myös jatkuvaa improvisaatiota ja sopeutumista. Työskentelyni keskiössä onkin episteeminen tottelemattomuus, jonka avulla olen pyrkinyt haastamaan perinteisen tiedontuottamisen tapoja ja asettautumaan tilanteisiin ja tiloihin, jotka sijaitsevat katvealueilla ja marginaaleissa. Tutkija-taiteilijana asemani suhteessa jokiaktivisteihin on etuoikeutettu: minun ei esimerkiksi tarvitse pelätä kiinnijäämistä tai rangaistuksia. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että työskentelyni olisi tieto-valtasuhteista vapaata (ks. Eskelinen, Seppälä & Ryynänen 2019, 82). Luonto- ja jokiaktivistien teot mahdollistavat oman artivismini.
Artivismi, jonka lähtökohtana ovat eri toimijoiden, kuten aktivistien ja heitä seuranneen tutkija-taiteililjan intressit, voi liittyä moninaisiin, sekä henkilökohtaisiin että poliittisiin alistamisen, vastarinnan ja voimaantumisen kokemuksiin. Taiteen ja aktivismin juuret paikantuvat 1960-luvun yhteiskunnalliseen liikehdintään, jossa naisten oikeudet, sodan vastaiset kansalaisoikeusliikkeet ja opiskelijaliikehdintä sisältävät performatiivisia ulottuvuuksia, omia symbolejaan ja erilaisia vastarinnan poliittisia rituaaleja, kuten graffitien maalaamista ja iskulauseiden riimittelyjä (Suoranta & Ryynänen 2016, 234). Jokiaktivistien seinään maalaama lohigraffiti, ”Virtaava lohijoki takaisin” -kirjoitus sekä ”Joki ikiaikainen, suree ahneutta ihmisen” -riimittely ovat esimerkkejä vastarinnan poliittisista rituaaleista ja symboleista.
Teokseni asettuvat siihen taiteelliseen viitekehykseen, jossa taide ja poliittisuus saavat tulta toisistaan: esimerkiksi Rájágeassin / Rajanveto -näyttelyyn (2020), jossa taiteilijat, aktivistit ja taideaktivisti-kollektiivit käsittelivät muun muassa Jäämeren rataan ja kaivostoimintaan liittyviä ympäristöongelmia ja saamelaiskysymyksiä. Luontoon ja politiikkaan liittyy myös muita kansainvälisiä ja yhteisöllisiä taideprojekteja kuten Kilpisjärvellä toimiva Ars Bioarctica residenssi, Brandon Ballengée’n (2015) Public BioArt Laboratory ja Andrea Pollin (2015) ilmastonmuutosta ja sääoloja kommentoiva taideaktivismi (ks. myös Huhmarniemi 2019). Keskeisiä suunnannäyttäjiä työskentelylleni ovat lisäksi Kaisu Kosken taiteellisen tutkimuksen metodologiaa hyödyntävät elokuvat, kuten Rehearsals for Empathy (2020). Vaikka Kosken elokuvat liittyvät eri tematiikkaan kuin omat tutkimusintressini, ne ovat osoittaneet visuaalisuuden voiman ja teoksiin piirtyvän ihmeen tavoilla, joihin kirjoitettu kieli ei yllä. Pyrin siihen, että taiteen ja poliittisuuden suhde ei sulje pois teosteni aistimellista, affektiivista ja kokemuksellista ulottuvuutta.
Pohjoisen jokialueiden näyttämöissä aktivistinen taide on osa julkista luontokulttuuria ja tilaa, joka kurottautuu gallerioiden ja taidemaailman instituutioiden ulkopuolelle. Usein artivistisen taiteen estetiikka limittyy ympäristöön ja performatiivisuuteen (ks.Karttunen 2008, 42–43; Kester 1998, 15; Reestorff 2017, 167; Sederholm 2000). Performatiivisten ulottuvuuksien lisäksi aktivistinen taide ja hiljainen vastarinta limittyvät aineellisiin ulottuvuuksiin ja maailman materiaalisiin ristiriitaisuuksiin. Performatiivisuudella on yhteys sosiaaliseen konstruktionismiin mutta se voidaan liittää myös materiapainotteiseen tutkimusotteeseen, jossa materia, kuten betoni, seinämaalaus, valokuvateos tai jokiympäristö nähdään pikemminkin alati uudelleen muovautuvina kuin pysyvinä ja perustahakuisina. Materian taju ei liene ristiriidassa performatiivisuuden kanssa, sillä molemmissa lähtökohdissa irrottaudutaan kaksijakoisesta ajattelusta ja pyritään kohti muutosta, liikettä ja ei- essentialisoivaa maailman hahmottamisen tapaa (ks. Butler 1990; 1993; Irni 2013; Kontturi 2012; Mäkiranta 2017). Niin seinämaalaukset kuin teokseni ovat jatkuvassa liikkeessä ja uudelleenmäärittyviä. Ne voidaan ymmärtää intensiteetteinä, muuttuvina ja liikkuvina suhteina, verkostoina ja performatiiveina. Tutkimusekspositiotani ohjaa kysymys siitä, millaisia performatiivisia ulottuvuuksia jahiljaista vastarintaa valokuva- ja videoteoksiini piirtyy?
2 Poliittinen lohi
Lähes kaksitoista kuukautta on kulunut siitä, kun he ovat viimeksi maalanneet. Poistettujen maalausten jäljet, kulmistaan purkautuvat neliöt ja kömpelöt, suorakaidetta etäisesti muistuttavat maalipaikat ovat vain hieman haalistuneet talven alla. Vanhat kirjoitukset ovat yhä tunnistettavissa, joskin tummina laikkuina. Osa kirjaimista kuultaa läpi betonin. Tuntuu siltä, kuin betoni ei päästäisi irti.
Ensin he ovat maalanneet yhden, sitten toisen kalan betoniin. Pian kaloja ui seinällä parvi, ylävirtaan, kutupaikoille. Katson vieressä virtaavaa jokea. Se on lohesta tyhjä. Katson betoniseinää. Siinä ne uivat, hieman jähmeinä, kylmän betonin kangistamina.
Kuluu kuukausi.
Kuljen voimalaitoksen seinänviertä. Betoni tuntuu kättäni vasten viileältä, hieman kostealta, kuin savipalalta, jonka muotoon kuivumista pitää odottaa. Se on samaan aikaan sekä kivikovaa että haperoa.
Seinästä irtoaa kevyesti rapsuttamalla betonipölyä, pieniä palasiakin. Läheltä katsottuna betonin pinta on houkuttava, kuin vedestä esiin nousevan jättiläisolion rosoinen, hengittävä iho.
Tässä he ovat asettaneet sapluunan seinää vasten. Voin kuvitella miten savunharmaa maali on levinnyt mikrohiukkasen kokoisina pisaroina betonin huokoiseen pintaan. Ehkä he ovat käyttäneet ympäristöystävällisiä maaleja, mietin. Betoniolion kylki on saanut tekstin: Virtaava lohijoki vapaaksi.
Viikkoa myöhemmin kaikki kirjoitukset on poistettu voimalaitoksista. Myös seinään maalattu lohiparvi on muuttunut harmaanruskeiksi maalipaikoiksi.
Lohijoki-ilmaus viittaa pohjoisen jokialueilla harjoitettuun kalastukseen, jonka keskiössä on ollut lohestus, siitä saatu elanto, lohestukseen liittyvä elämäntapa sekä kalan hyödyntäminen ravintona. Loheen liittyvien maalausperformanssien taustalla on vaade joen palauttamisesta vapaaksi sekä joen valjastamisesta seurannut lohikantojen sukupuutto. Jokiaktivistien maalaukset liittyvät myös jokivarren asukkaiden tukahdutettuihin tunteisiin ja niiden käsittelyyn: joen patoaminen ja lohestuksen loppuminen on ollut jokivarren ihmisille pitkään vaiettu aihe ja sitä on kuvailtu häpeän, trauman ja katkeruuden ilmauksilla (ks. Autti 2013). Teosteni performatiivinen voima yhdistyy joen patoamiseen ja lohestuksen loppumiseen liittyviin ruumiillisiin tunnevaikutuksiin, joiden sanallistaminen voi olla vaikeaa, lähes mahdotonta. Kuten tunnevaikutukset, myös performatiiviset ilmaukset muovautuvat sekä yksilön kokemuksissa että suhteessa kulttuurisiin, paikoin torjuttuihin ja vaiettuihin merkityksiin (Ahmed 2004; 2008; Probyn 2005).
Teoksissani betonielementtien säntilliset linjat viittaavat järjestykseen ja kuriin, kun taas pintaan jääneet tummat maalipaikat ja painaumat muistuttavat tottelemattomuudesta ja siitä, miten joen patoamista kritisoivat äänet pyritään vaientamaan. Seinämaalausten poistamien on osa hallinnan strategiaa, jolla keskustelu pyritään vaientamaan (ks. Lehtola & Autti 2019). Näin myös sivuutetaan se keskustelu, jossa pohdittaisiin millaisten periaatteiden, sääntöjen, ihanteiden ja arvojen pohjalta sekä valtaapitävät että jokiaktivistit toimivat (mt.). Tullakseen ymmärretyksi vastarintana, hiljainen vastarinta toteutuu usein kulttuurisesti jaetun alueella: viestien ja signaalien muodossa, jotka ovat yleisesti tunnistettavia. Kulttuurisesti jaettuja merkityksiä enemmän minua kiinnostaa kuitenkin painauma, jossa ei ole enää suoraa viestiä, vaan tahra, jälki jostain joskus olleesta, hitaasta kulumisen ja muutoksen prosessista. Performanssin ja performatiivisuuden käsitejako ei kuitenkaan toteudu yksiselitteisesti. Vaikka haen merkityksellistä muotoa sieltä, missä joku toinen näkee tahran, tai vaikka pyrin tilan ironiseen ja leikkimieliseen haltuunottoon, en voi näissä performansseissakaan toimia täysin diskursiivisten toistokäytäntöjen ja ”oikein” tekemistä määrittävien kulttuuristen järjestysten ulkopuolella (ks. Lloyd 1999, 199, 209). Teossarjassa Siivouspäivä 1–3 liioittelen maalausten siivoamista ja poisputsaamista: päädyn pesemään betoniseinän tummia painaumia jokivedellä, harjaamaan voimalaitoksen seinämää ja maalaamaan umpeen lohimaalauksia aktivismin harjoitteluna.
Hiljaisen vastarinnan ominaisuuksien kuten vaikeasti määriteltävyyden ja satunnaisuuden vuoksi teokseni voidaan mieltää ”ei-rakentavina”, jopa ”järjen vastaisina” (ks. Lehtola & Autti 2019). Yksi hiljaisen vastarinnan keino onkin käyttää moniselitteisyyttä ja merkitysten avoimuutta tietoisena taktiikkana, jolloin toimintaa ei mielletä suorana haasteena, johon tulee vastata. Veli-Pekka Lehtola ja Outi Autti (2019) kirjoittavat, että tämänkaltainen ”vastarinta on alistettujen tai muuten marginaalisiksi jääneiden ryhmien tapa asettua poikkiteloin hallitsevien sääntöjen tai laajempien järjestelmien kanssa”. Koska toiminta ei ole julistuksellista ja tapahtuu katveissa, se mielletään riskittömäksi ja näennäisen epäpoliittiseksi matalan profiilin toiminnaksi, josta ei toivota koituvan vakavia seuraamuksia (mt.). Hiljaisessa vastarinnassa, joka kiinnittyy performatiivisiin toistamisen prosesseihin, avautuu ymmärrys nähdä jokeen liittyvät yhteiskunnalliset, poliittiset ja kulttuuriset merkitykset toisen silmin. Teoksiini jää siis myös jälkiä siitä, miten kuvantekijänä näen joen patoamisen, luonnon hallinnan ja taloudelliseen hyötyyn keskittyvät intressit osana pohjoiseen liitettyjä ympäristökeskusteluja ja omaa elinympäristöäni. Katseeni jokeen, sitä puolustaviin luontoaktivisteihin, alueen ihmisiin ja organismeihin on myötäelämiseen pyrkivä.
Joen muutosta on paikallisten näkökulmasta luonnehdittu kulttuurisena traumana, jollaisena se yhä tänä päivänä näyttäytyy osalle alueen asukkaita ja jokiaktivisteja. Suhdetta joen patoamiseen on kuvattu jatkuvana, käynnissä olevana neuvottelusuhteena. (Autti 2013.) Neuvottelusuhteesta – vallan, hallinnan ja vastavallan vuorottelusta – on kyse myös silloin, kun maalaukset tehdään ja silloin, kun ne poistetaan. Neuvottelu jokeen liitettävistä merkityksistä tapahtuu joen ja voimalaitoksen sylissä, siinä materiaalisessa ja fyysisessä tilassa, jossa virtaava vesi kohtaa betonin. Elävä ja orgaaninen joki pusertuu ihmisen rakentamien betoniolioiden läpi. Tässä puserruksessa, merkityksiltään ja materiaaliltaan tiheässä tilassa risteävät myös monet poliittiset, taloudelliset ja kulttuuriset intressit. Hiljaisen vastarinnan peruspiirre on se, että se ei näy ja se näkyy, kuten Veli-Pekka Lehtola ja Outi Autti (2019) kirjoittavat. Maalausten poistamisen jälkeen hiljainen vastarinta jättää himmeän jäljen betoniin, tahra kutsuu tulevansa uudelleennähdyksi ja sen päälle kirjoittautuvat uudet kerrokset.
Kari Alaniskan (2013) tutkimuksessa tuodaan ilmi ympäristökysymysten sivuuttaminen pohjoisen jokien valjastamisessa. Luontoarvot on pikemminkin nähty esteenä ja edistyksen vastaisina pohjoisen alueelliselle kehitykselle. Näkökulma liittyy käsitykseen, jossa luontoa lähestytään raaka-ainevarantona, jota tulee – seurauksista huolimatta – hyödyntää. (Mt.) Tätä hallintaan perustuvaa luontosuhdetta kommentoi aktivistien runomuotoinen kirjoitus betoniseinässä: ”Joki ikiaikainen, suree ahneutta ihmisen”. Teoksessani Sulava maali 1-8 runomuotoinen kirjoitus on enää viitteellisesti läsnä: haalistunut pinkki, jäänsininen ja limenvihreä maali jättävät pinnoille aavistuksen väripigmenttejä kirjoitusten poisrappaamisen ja päälle maalaamisen jälkeen. Joen, ihmisten ja eliölajien toiminnan säätelyn kommentointi tapahtuu hienovaraisesti, lähes käsitteellisesti: poliittinen riimittely ja sen jälkeensä jättämät ”rumat” tahrat muokkautuvat abstrahoituja maalauksia muistuttaviksi, valkoisiin paspiksiin kehystetyiksi, ”yleviksi” kuviksi. Nykyihmisen estetisoiva luontosuhde muokkautuu estetisoiduksi suhteeksi betonin materiaalisuuteen, frontaalisiin pintoihin.
Prosessin aikana olen työstänyt pitkään lohestuksen loppumiseen viittaavaa (Epäonnistunut) lohitapetti -teostani. Teoksen ideana on betoniseinän umpeen maalattujen suorakulmioiden päälle monivalotettu tuhansien lohien parvi sekä muutama, viisi metriä korkean betoniseinän suuruinen jättilohi. Lukuisista kokeiluistani huolimatta en ole saanut teostani toimimaan. Lohet näyttävät mahtipontisilta mutta betonin pintaan jähmettyneiltä. Kenties monivalotetut lohiparvet pitäisi projisoida seinälle, asettaa ne hienoiseen liikkeeseen betonin pinnalla. Teokseni keskeneräisyys ja työstäminen on kuitenkin saanut pohtimaan ontologisia olettamuksiani ja kysymään, millä tavoin eri fyysisten ja materiaalisten olioiden, kuten kalojen, muiden eläinten tai bakteerien olemassaolo, liike ja monitasoiset vuorovaikutussuhteet ovat olennainen osa maailman ja jokiluonnon merkityksellistämistä. Päällisin puolin varsin viattomalta vaikuttava lohen representaatio liittyy pohjoisiin, politisoituneisiin ympäristökysymyksiin, sekä ihmisen, biologisten organismien ja ei-orgaanisen väliseen keskinäiseen riippuvuussuhteeseen. Kokeiluni lohiparven representaatioista ovat vaikuttaneet visuaalisesti jähmettyneiltä, mutta niihin liitetyt merkitykset ovat jatkuvassa liikkeessä. Kenties lohen esitykset liittyvätkin sellaisiin maailmassa olemisen tapoihin ja poliittisiin agendoihin, joissa ihmistä ei nähdä olevaisen keskuksena, vaan osana monimutkaisia orgaanisen ja ei-orgaanisen, luonnon ja kulttuurin vuorovaikutussuhteita.
Lohiparven performatiiviset ilmaukset ovat kokeiluissani ”epäonnistuneet” ja samalla tuottaneet uudenlaista ymmärrystä representaation, poliittisuuden ja materiaalisuuden suhteesta. Kiinnostavaa representaatioiden performatiivisessa luennassa on se, että epäonnistuminen näyttäytyy tutkimustuloksena, valmiiden ja jämptisti argumentoitujen tieteellisten tulosten halkeamana. Lohikuvastojen kokeilu ja työstäminen on osa episteemistä tottelemattomuutta, ”väärin” tekemistä ja virheiden avulla saavutettavaa uutta tietoa ja näkökulmaa. Lohikuvastot ovat saaneet ajattelemaan ei-inhimillisen toimijuuden mahdollisuutta ja maailman prosessuaalisuutta. Pyrkimyksenäni on ollut viitata prosessuaalisiin, lähes havaitsemattomiin voimiin ja performatiivien sisään kirjoitettuihin hiljaisuuksiin, jotka eivät pelkistyisi tunnistettavien kulttuuristen sääntöjen ja kuvastojen mukaisiksi (Grosz 2006; Kontturi 2014, 414). En kuitenkaan ole tavoittanut tätä ulottuvuutta. Työskentelyäni on hidastanut pinttynyt ajatukseni siitä, että lohen representaation tulisi olla kulttuurisesti jaettava ja tunnistettava säilyttääkseen poliittisen voimansa ja kantaaottavuutensa. Kenties lohen tulisikin vain väreillä betonin pinnalla, kuin vedessä.
Materiaalisuuden feministinen uudelleenajattelu (Haraway 2008; Braidotti 2002) on innoittanut hahmottamaan ihmisen ja ei-ihmisen, luonnon ja kulttuurin sekä materian ja merkityksenannon suhteisuutta. Lohen asettamien työskentelyni keskiöön on kyseenalaistanut ihmisen toiminnan ensisijaisuuden eettisissä ja poliittisissa konteksteissa. Katve-Kaisa Kontturin (2014, 418–426) ajattelua laventaen: lohikuvastoon liitetyt diskursiiviset ja materiaaliset ulottuvuudet pakenevat systeemin järjestelmällisyyttä. Lohimaalaukset on poistettu seinistä nopeasti mutta (Epäonnistuneessa) Lohitapetissa niistä jää materiaalinen, fantasiamaailman kokoinen, liioitteleva jälki. Taiteen poliittisuus on erottamaton osa sitä, millaisissa materiaalisissa olosuhteissa se muovautuu – valvontakameroiden alla, katveissa, maantieteellisssä periferioissa, kuvitteellisilla artivistien harjoitusleireillä, näkyvän ja näkymättömän rajapinnoilla.
Lohikuvastoja rakentaessani olen myös pohtinut taiteen ja poliittisuuden suhdetta sekä sitä, missä määrin kuvastojeni tarvitsee taipua poliittisten päämäärien ajamiseen. Kun lopullinen kuva ajautuu kauas kuvan alkuperänä olleesta seinämaalauksesta, sen esteettinen ja hiljainen merkitys korostuu. Kuvastojeni hidas, rituaalinomainen toisto ja videoteoksissani näkyvä leikillisyys, liioittelu ja huumori auttavat asettautumaan todellisuuden reunoille, paljastavat yhteiskunnallisia valtahierarkioita ja tuottavat uusia, absurdeja näkökulmia todellisuuteen. Valokuva- ja videotaiteeni keskiöön nousee kysymys siitä, millainen voima kulttuurissa jayhteiskunnassa vaikuttava artivistinen taide voi olla. Suoria lohikuvia tai poliittisia riimejä radikaalimpaa on toisinajattelemisen mahdollisuus, jossa jokeen liitetyt merkitykset ja joen tulevaisuus voidaan kuvitella toisenlaisiksi.
3 Epävakaisuudet, aukkoisuudet ja hiljaisuudet performatiivin toistovoimana
On viimeiset hetket jättää tutkimusekspositioni sisään. Epäröin. En halua ajautua ristiriitoihin tai vastakkainasetteluihin, mutta en myöskään halua pysytellä passiivisena. Luen uudelleen Veli-Pekka Lehtolan ja Ulla Auttin (2019) näkemyksen hiljaisen vastarinnan merkityksellisyydestä. He kirjoittavat, että sen merkitys tulee esiin pienten verkostojen signaaleissa, marginaaleissa, joissa sitä ei tarvitse nähdä poliittisesti avoimelle vastarinnalle vastakkaisena. Hiljainen vastarintani saa vaikuttaa satunnaiselta ja vähemmän ilmeiseltä.
Performatiivissa kuvantekemisen prosesseissa ja hiljaisessa vastarinnassa on mahdollista ylittää yksilötaso. Henkilökohtaiset tai yhteisölliset kuvastot, häilyvinä ja häiritsevinä voivat heijastella laajempia luontoon ja elinympäristöön liittyviä rakenteita ja poliittisia valtasuhteita. Kokemuksissani veden puhdistava, lähes ylimaallinen läsnäolo on avannut tiloja toisenlaiseen, ruumiilliseen ja performatiiviseen tietämiseen. Mitä tapahtuisi, jos hiljaiseen vastarintaan liittyvä materiaalisuuden uudelleenajattelu juurtuisi ympäristöaktivismin ja artivismin muotoihin? Mitä tapahtuisi, jos luopuisimme halustamme hyödyntää ja haltuun ottaa jokemme? Voisimmeko kutsua joen virtamaan olevaisessa – ruumiissamme, hengityksessämme, äärettömässä systeemissä, jonka kaikki partikkelit vaikuttavat toisiinsa? Saattaisiko teknologis-taloudellinen katseemme jokeen kääntyä kohti kohtaamista ja vastuuta? Sallisimmeko joen hoivata meitä, osaisimmeko me hoivata sitä?
Kotini joki.
Taiteelliseen tutkimukseen sitoutuvat metodologiset ratkaisuni, joissa olen tuottanut teoksiani julkiseen tilaan tehtyjen maalausten innoittamana, vaativat paitsi tutkija-taiteilijan itse-reflektiota, myös tutkimuseettisten näkökulmien vakavasti ottamista. Veli-Pekka Lehtola ja Outi Autti (2019) kirjoittavat, että ihmisten on paikallisella tasolla kyettävä toimimaan niin, että heidän arkensa voi hiljaisista vastarinnan teoista huolimatta jatkua ilman radikaaleja mullistuksia. Tavoitteena eivät tällöin ole ”nopeat menestykset (vaikka niitäkään ei panna pahaksi), vaan hidas vastahanka, joka pyrkii kuluttamaan ja hiomaan vastapuolen periaatteita ja järjestelmiä mieluummin kuin kumoamaan niitä (vaikka sitäkään ei panna pahaksi)” (mt.). Lehtolan ja Auttin ajatus kumouksellisuudesta ja hitaasta vastahangasta on liimautunut ruumiiseeni kuin videoteoksissani päälläni oleva sadetakki, välillä suojaavana, välillä nihkeänä, hiostavana ja epämukavana. Vastarinnan eleet ja kuvastot ovat kytkeytyneet pelkooni siitä, että tuotan vahinkoa tärkeänä pitämilleni asioille tai paikallisille jokiaktivisteille. Hiljaisen vastarinnan eleet ovatkin tiukasti sidoksissa ilmaisijan itsesuhteeseen ja toiminnan eettisiin ja poliittisiin ulottuvuuksiin. Tässä eleiden, tekojen ja tuottamieni kuvastojen ketjussa hiljainen vastarinta on välttämättä yhteydessä myös jokiaktivistiyhteisön ja alueen asukkaiden käsitykseen ihmisarvoisesta elämästä (ks. mt.). Kuvastojen tuottaminen on vaatinut tasapainoilua, improvisaatiota, ristiriitojen sietokykyä ja jatkuvaa yksilöllisen ja yhteisöllisen itsekunnioituksen vaalimista ja pohtimista.
Aktivistisen taiteen tunnusmerkkeinä on pidetty muun muassa kokeilevuutta, shokeeraavuutta ja provosointia. Sen taidehistorialliset kontekstit löytyvät saksalaisesta ekspressionismista, sosialistisesta taiteesta, feministisestä taiteesta ja 1960-luvun sodanvastaisen kansalaisoikeusliikeen ja taiteen dialogista. Aktivistisen taiteen taustalla on moderni taidekäsitys, joka painottaa rajoja rikkovaa, uusien lakien ja olemassa olon tapojen etsimistä ja kokeilua. (Kirkkopelto 2011, 56; Suoranta & Ryynänen 2016, 234.) Poliittisesti muutosvoimaisella ja kantaaottavalla taiteella on keskeinen sija yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta ajavissa kamppailuissa. Performatiivisuuden ja hiljaisen vastarinnan konteksteissa minua on kuitenkin huomion keskittämistä, shokeeraamista ja melua enemmän kiinnostanut yhteenkuuluvuus niin luonnon kuin jokiaktivistien kanssa, ja mahdollisuus abstarhoida todellisuutta (ks. Kirkkopelto 2011, 56–59). Taideharjoitteillani olen pohtinut kuvastojeni ja seinämaalausten hidasta muutosvoimaisuutta. Performatiivien sisään kirjoitettu vaikeneminen ja hiljaisuus ovat avanneet alueita, jotka ovat häilyviä ja paikoin heikosti havaittavia. Ne ovat mahdollistaneet myös uudenlaisen suhteen kotijokeeni ja siitä käytäviin poliittisiin kamppailuihin.
Teoksiini rakentuvat epävakaisuudet ja aukkoisuudet, myös epäonnistumiset – betonin huokoiset painaumat, veden valuminen pintaa pitkin ja sen hidas kuivuminen, maalipaikat, jähmeät representaatiot – osoittavat, ettei performatiivin toistovoima toteudu koskaa täydellisenä. Muutokseen tähtäävässä performanssissakin on siis kyse performatiivisten prosessien eri osa-alueista (Butler 1995, 136). Koska teokseni rakentuvat toden ja kuvitteellisen, tietoisen ja tiedostamattoman sekä materiaalisen ja symbolisen alueilla, myös performatiivisuuden rajat, hiljaisuudet ja poissaolot – se, mistä teoksissani vaietaan, missä ne epäonnistuvat ja mitä niihin jätetään kuvaamatta – voivat toimia performatiivin edellytyksinä. On ollut kiinnostavaa kokeilla, miten hämärää ja epämääräisesti ilmaistavissa olevaa ainesta – pois pyyhittyjä jälkiä ja fantasiamaailman olioita, jättilohia – on mahdollista esittää. Performatiivin sisään kirjoitettu hiljaisuus ja aukkoisuus tuntuu samalla sekä piirtyvän esiin että peittyvän: performatiivi ilmaisee ilmaistavissa olevaa, ilmeisintä ja odotusten mukaista (ks. Kaskisaari 2003, 10–12). Koska performatiivin toistovoima ei teoksissani toteudu täydellisenä vaan huokoisuuden, poissaolojen, hiljaisuuksien, rappausten ja poistojen välittämänä, mahdollistavat kuvastoni valmiiden ja annettujen merkitysten kyseenalaistamisen. Tämä liittyy myös performatiivin sisään kirjoitettuun hiljaisuuteen, hiljaiseen vastarintaan ja muutoksen mahdollisuuteen: radikaaliin toisinajattelemiseen ja -kuvittelemiseen.
Teosteni hiljainen vastarinta ja performatiivisuus edellyttää kuvallisuuden ymmärtämistä diskursiivis-materiaalista kuvaa laveammin, esityksellisyytenä, joka ei kiinnity vain siihen mitä kuvassa näkyy, vaan myös siihen, mitä ei näytetä, mistä vaietaan ja mitä on vaikea sanallistaa. Tämä häilyvä, epämääräinen ja huokoinen aines voi peittää allensa jotakin paljon muutosvoimaisempaa kuin mitä kuvarajojen sisällä, rakennetuissa performansseissa on mahdollista esittää. Hiljaisen vastarinnan kontekstissa toisin toistaminen on prosessi, joka edellyttää tilan, sotkun tai töhryn toisin näkemistä. Kuvantekijän ja tutkijan näkökulmista se edellyttää myös valokuvan todistusvoimaisuuden muokkaamista sekä episteemistä tottelemattomuutta.
Kesän vaihduttua ensipakkasiin käyn uudelleen voimalaitoksilla. On joulukuun alku vuonna 2020. Kuljen jokimaisemissa vertaisarvioitsijoilta saamani lahjat mukanani. Avaan niistä kaksi. Ensimmäisestä kääreestä paljastuu kirjoittamisen eri repertuaarit. Aion jatkossa kokeilla rohkeammin autoetnografista kirjoittamisen tapaa, jossa hyödynnän moniaistisuutta ja kokemuksellisuutta. Toiseen pakettiin on kääritty huomio teoksistani. Lahjan innoittamana alan harjoittaa praktiikkaa, jossa pyristelen irti paikoin selittävästä ja perusteluja pursuavasta kirjoittamisen tavastani. Tämä antanee teosteni poliittisuudelle ja ihmeelle – kuten vertaisarvioitsija asian ilmaisee – tilaa "puhua". Kiitän vertaisarvioitsijoita näistä ja lukuisista muista ajatteluani ja taiteen praktiikkojani edistävistä huomioista.
Kiitän myös betonia. On ollut opettavaista tutustua outoon ja vieraaseen. Kiitos jokiaktivisteille. Kansalaisrohkeutenne on ollut inspiraationi.
Sydäntalven valoisa päiväsaika on globaalissa pohjoisessa lyhyt. Vierailuani kirittää paitsi pakkanen, myös luonnonvalon katoava kajo, joka tulee yhtäkkiä, laskeutuu ylleni kuin varjo reilusti ennen kahta.
Huomaan, miten kesän jälkeen voimalaitosten seiniin on ilmestynyt energiayhtiön toimeksiannosta uusia päällemaalauksia, jokiaktivistien maalausten korjauksia, päällemaalausten päällemaalauksia. Tätäkin aktivistien täytynee harjoitella, ajattelen. Oikein korjaamista. Saan aiheen uuteen videoteokseeni.
Ruskeasta alumiiniseinästä erottuu selkeitä, säntillisiä suorakaiteita. Otan kuvan. Se on kuin tyyppiesimerkki abstraktista valokuvataiteesta.
Hengitykseni huuruaa, joki pukkaa usvaa, rannoilla virtaava vesi on paikoin jäätynyt. Hämärtää, valo taittuu siniseen. Huomaan seinässä, voimalaitoksen nurkassa pienen tarran, olisiko noin kolme senttiä kantilleen. Tarra on todellakin pieni, jos sen suhteuttaa voimalaitoksen massiiviseen kokoon. Tarkemmin katsottuna tarrassa on painettuna jokiaktivistien riimi ja lohigraffiti, jotka energiayhtiön ja jokiaktivistien toimesta maalattiin umpeen, vuorotellen, noin puolitoista vuotta sitten. Yllätyn. Jokiaktivistien maalaukset ovat palanneet uusissa muodoissa ja kierroissa pohjoisille jokialueille.
4 Lähdeluettelo
Ahmed, Sara (2004) Cultural Politics of Emotion. Edinburgh: Edinburgh University Press.
Ahmed, Sara (2008) Imaginary Prohibitions. Some Preliminary Remarks on the Founding Gestures of the ‘New Materialism’. European Journal of Women’s Studies 15:1, 23–39.
Alaniska, Kari (2013) Lohirosvoja vai isänmaan rakentajia? Kemijoen kalatiettömyyden historia. Helsinki: Atrain & Nord.
Autti, Outi (2013) Valtavirta muutoksessa. Vesivoima ja paikalliset asukkaat Kemijoella. Oulu: Oulun yliopisto.
Ballengée, Brandon (2015) Ecological Understanding through Transdisciplinary Art and Participatory Biology. Plymouth: Plymouth University.
Barrett, Estelle & Bolt, Barbara (2013) Carnal Knowledge: Towards a ‘New Materialism’ Through the Arts. London & New York: I.B. Tauris.
Boutet, Danielle (2012) Vision and Experience: The Contribution of Art to Transdisciplinary Knowledge. Transdisciplinary Journal of Engineering & Science Vol. 4, 105–115.
Butler, Judith (1990) Gender Trouble. Feminism and the Subversion of Identity. New York & London: Routledge.
Butler, Judith (1993) Bodies that Matter. On the Discursive Limits of “Sex”. London: Routledge.
Butler, Judith (1995) For a Careful Reading. Teoksessa Seyla Benhabib, Judith Butler, Drucilla Cornell & Nancy Fraser (toim.) Feminist Contentions. A Philosophical Exchange. New York & London: Routledge, 127–145.
Braidotti, Rosi (2002) Metamorphoses. Towards A Materialist Theory of Becoming. Cambridge: Polity.
Clarke, John R. (1991) The Houses of Roman Italy, 100 B.C.-A.D. 250: Ritual, Space, and Decoration. Los Angeles: University of California Press.
Eskelinen, Teppo; Seppälä, Tiina & Ryynänen, Sanna (2019). Kansalaisrohkeus: Tottelemattomia yksilöitä, yhteisöjä, tutkijoita. Sosiaalipedagoginen aikakauskirja vol. 20, 73–84.
Grosz, Elisabeth (2006) Time Travels. Feminism, Nature, Power. Durham: Duke University Press.
Huhmarniemi, Maria (2019) Making Art in the Land of Ice Bears and Lemmings: Art and Science Expeditions in the Arctic. Teoksessa Tuija Hautala-Hirvioja, Ysanne Holt & Maija Mäkikalli (toim.) North as a Meaning in Design and Art. Rovaniemi: Lapland University Press, 182–194.
Holmberg, Niillas; Laiti, Jenni; Pieski Outi; Sippola, Janne, Häiriköt-päämaja & Suohpanterror (2020) Rájágeassin / Rajanveto -näyttely, Helsinki: Sinne galleria.
Irni, Sari (2013) The Politics of Materiality. Affective Encounters in a Transdisciplinary Debate. European Journal of Women’s Studies 20:4, 347–360.
Karttunen, Ulla (2008) Aktivistinen taide, aikamme rappiotaide. Taide-lehti 4, 42–46.
Kaskisaari, Marja (2003) Parisuhteen rekisteröinti tunnustuksen performatiivina. Naistutkimus– Kvinnoforskning 16:2, 4–19.
Kester, Grant H., (1998) (toim.) Art, Activism & Oppositionality: Essays from Afterimage. Durham: Duke University.
Kirkkopelto, Esa (2011) Miksi taide on vasemmistolaista? Teoksessa Jan Liesaho & Vaula Tuomaala (toim.) Ilman Lenin-setää, huom. Kulttuurivasemmiston vastaisku. Helsinki: Like, 49–65.
Kontturi, Katve-Kaisa (2012) Following the Flows of Process: A New Materialist Account of Contemporary Art. Turku: Turun yliopisto.
Kontturi, Katve-Kaisa (2014) Taide, tekniikka ja radikaali prosessiajattelu. Teoksessa Sari Irni, Mianna Meskus & Venla Oikkonen (toim.) Muokattu elämä. Tampere: Vastapaino, 412–435.
Koski, Kaisu (2020) Rehearsals for Empathy. Production countries FI/DK/UK, 13:09 min.
Lehtola, Veli-Pekka & Autti, Outi (2019) Jurnutuksen käsikirja. Teoksessa Veli-Pekka Lehtola & Outi Autti (toim.) Hiljainen vastarinta. Tampere: Tampere University Press, 7–26.
Lloyd, Moya (1999) Performativity, Parody, Politics. Teoksessa Vikki Bell (toim.) Performativity & Belonging. London: Sage, 192–213.
Mäkiranta, Mari (2017) Aistimellinen tunnepuhe, hypnoottiset kuvat ja virtaava visuaalisuus yhteisöllisesti tuotetussa Mahdolliset maailmat -videoteoksessa. Kulttuurintutkimus 34: 2–3, 27–40.
Polli, Andrea (2015) Communicating Air: Alternative Pathways to Environmental Knowing through the Experience of Geosonification and Other Ecomedia. Plymouth: University of Plymouth.
Probyn, Elspeth (2005) Blush. Faces of Shame. Minneapolis: University of Minneasota Press.
Reestorff, Camilla Møhring (2017) Culture war. Affective Cultural Politics, Tepid Nationalism and Art Activism. Bristol: Intellect.
Sederholm, Helena (2000) Tämäkö taidetta? Porvoo-Helsinki-Juva: WSOY.
Suoranta, Juha & Ryynänen, Sanna (2016) Taisteleva tutkimus. Helsinki: Into.