Piirtäminen on minulle jäljen jättämistä, liikkumista ja maailman havainnoimista. Tässä ekspositiossa esitän, kuinka tuotan jälkeä ja havainnoin maailmaa kävelemällä. Jaloitteleminen saa kehon liikkeeseen, jonka jälki piirtyy paperille. Käveleminen piirtämisen keinona on kuitenkin sillä tavalla performatiivista, prosessuaalista ja syntyhetkensä tapahtumiseen kiinnittynyttä, että pelkästään jäljet paperilla eivät voi antaa siitä kattavaa kuvaa. Siksi on syytä tarkastella jaloitteluani kokonaisuutena.
Ekspositioni rakenne on seuraavanlainen. Ensin avaan orientaatiotani. Sitten esitän kenttätyönäkymän, jonka jälkeen kirjoitan auki ja havainnollistan videotallentein ja valokuvin kolme variaatiota kävelemällä tapahtuvasta piirtämisestä. Variaatiot ovat vuodelta 2019.
Orientaationi viitepisteitä
Piirustusorientaationi on lähtöisin pyrkimyksestä löytää mielekkäältä tuntuva vaihtoehto piirtämiselle, joka tapahtuu kynää pitelemällä ja sitä käsin liikuttamalla. Taidehistoriallisesti ja kollegiaalisesti olen tässä eniten velkaa William Anastasille, vaikka hän ei suinkaan ole luopunut käsiensä käyttämisestä piirtämisessään.
Anastasi on jo vuosikymmeniä ollut kiinnostunut siitä, minkälaisia jälkiä kehon liikkeet ja yksinkertaiset meditatiiviset harjoitukset jättävät. Hän on tehnyt sokkona tunnin mittaisia monokromaattisia piirustuksia grafiitilla tai liiduilla isoille papereille seinää vasten, tiputellut kynää paperille tietyltä korkeudelta tai tehnyt voimakkaita pystysuoria vetoja arkeille molemmilla käsillään. Sokkopiirtämisessään Anastasi on korostanut liikkeen käyttämistä siten, että piirtäjän tulisi antaa liikkeen itsensä toimia piirtämisen energiana ilman että mukana olisi ennalta päätettyjä suuntia tai sellaista esteettistä arvioimista, mikä on melkeinpä väistämätöntä mikäli silmämme ovat auki. (Nackman 2012)
Anastasin tekotavoissa on analogioita Matthew Barneyn Drawing Restraints -projektille ja Robert Morrisin sokkopiirustuksille (Blind Time Drawings), joita Alina Helmcke luonnehtii siten, että taiteilijat eivät suuntaudu lopputulokseen vaan asettavat piirtämisen painopisteen itse piirtämisen toimenpiteeseen. ”Piirustus on todiste tapahtumasta, aihe performanssille, ja usein sitä täydentävät valokuvat, filmi- tai videotallenteet, jotka dokumentoivat piirtämisprosessin.” (Helmcke 2014, 41.) Hanna Johansson taas puhuu nykypiirustuksen yhteydessä abstraktion rakenteen tutkimisesta, jossa tavoitteena on tehdä piirustuksia ei-mistään: "Piirroksen päämäärä on siirtynyt lopullisesta teoksesta ajalliseen prosessiin, jossa teoksen merkitys ei ole siinä, mitä piirros esittää, vaan siinä, kuinka se onnistuu synnyttämään uudenlaisen suhteen taiteen tekemisen välineisiin, sekä samalla siinä, mitä teos tuo esiin sen ilmaantumisen tapahtumassa." (Johansson 2014, 141.)
Tällöin taiteilijan kehon käyttö tilassa ja ajassa eli ruumiilliset eleet ja niiden suhde ympäristöön nousevat keskeisiksi. Myös taiteilijan kekseliäisyys materiaalien ja välineiden käytössä saa toisenlaiset mittasuhteet kuin perinteisessä ateljeeympäristössä on ollut tapana.
Brittiläinen tutkija Emma Cocker on kutsunut hyperpiirtämiseksi toimintaa, jossa piirtämisen prosessi toteutuu ennalta-arvaamattomasti liikoja suunnittelematta ja miettimättä. Piirtäminen on avoin tila, jossa jonkin odottamattoman ja sattumanvaraisen annetaan tapahtua. Cocker pitääkin hyperpiirtämistä ”työstämistiedon” (working knowledge) kontingenttina muotona eli jonakin sellaisena, jolle ei ole olemassa mitään ennalta määrättyä väylää tai ilmenemistapaa. Se ei edusta automaattikirjoitusta tai spiritualistista kanavointia, jolla haetaan yhteyttä jonnekin toisaalle. Hyperpiirtäminen tapahtuu tässä ja nyt, itse piirtämisen aktissa. (Cocker 2012.) Se ei kuitenkaan ole mitä tahansa päämäärätöntä raapustelua. Hyperpiirtäminen on eräänlaista tasapainottelua kontrollin ja irti päästämisen välillä. Piirtäjä tarkkailee tapahtumaa tietoisesti tilanneherkällä tavalla. Käytännössä piirtäjä rakentaa ensin tilallis-ajalliset puitteet ja kehittelee säännöt prosessilleen, sitten hän antaa mennä.
Kenttätyöpäivät liittyvät piirustuksiin, joita kutsun utopografioiksi. Utopografia on paikan kuva, joka on toteutettu kävellen mittaamalla jotakin tiettyä paikkaa, käytännössä maan pintaa. Utopografista tutkimusta toteutan paikassa, jonka tulevaisuus ja mahdollisuudet voidaan hahmottaa vain visioissa tai mielikuvituksessa. Kehon lisäksi mittarina – utopografisena piirturina – toimii puinen laatikko, 46,5 cm pitkä, 66 cm leveä ja 6 cm korkea. Laatikossa on hihna, jolla kannan sitä ikään kuin kitaraa tai jotakin muuta kannettavaa soitinta. Laatikon pohjalla lepää A2 kokoinen valkoinen paperi, jonka päällä lojuu puoli kilogrammaa noin kolmen senttimetrin pätkiksi katkottuja grafiittitikkuja. Grafiittitikut liikkuvat paperilla kun kävelen ja pidän laatikkoa lanteillani. Grafiittitikut ovat sitä itseään eli lyijykynien irtolyijyjä, jotka olen katkonut käsin. Tikunpätkät liikkuvat paperin pinnalla lappeellaan vailla piirtäjän ohjaavaa kättä.
Antropologi Marc Augén tunnistama joutomaiden ja asemalaitureiden ”arvaamaton lumous” (Augé 2006, 3) on utopografioiden toteuttamista määrittävä keskeinen tunnetila. Taiteellinen lähestymistapani perustuu toisin sanoen hylättyjen tilojen autiuden ja tyhjyyden esteettiselle kokemukselle. Kaksi juuri minulle erityistä paikkaa ovat Rovaniemen VR:n tavara-asema ja VR:n veturitallit, molemmat oman onnensa nojaan rapistumaan ja ilkivallan kohteeksi jätettyjä, Rovaniemellä erittäin näkyviä kohteita. Tavara-asema on minulle läheinen paikka, koska minulla oli työtilat toimistorakennuksen toisessa kerroksessa seitsemäntoista vuoden ajan. Tuona aikana havaitsin konkreettisesti, kuinka kiinteistön isännöinti ja huolto muuttuivat vuosi vuodelta välinpitämättömämmäksi. Käytännössä rakennus jätettiin rapistumaan, vaikka siinä oli vuokralaisia. Viimeisinä vuosina tavara-asemaa ei enää huollettu saati vartioitu. Ja lopulta kun paikka laitettiin kylmilleen siitä tuli ilkivallantekijöille vapaata riistaa. Kiinnyin paikan omalaatuiseen tunnelmaan ja rouheaan estetiikkaan. Talossa oli omanlaisensa tuoksu ja viisikymmenlukulaiset rakennusratkaisut saivat tilat tuntumaan nostalgisesti viihtyisiltä. Ullakolle ja kellaritiloihin oli hylätty irtaimistoa menneiltä vuosikymmeniltä: mainoskylttejä, kirjoituskoneita, laskukoneita, kaappeja, tuoleja, ikkunoita ynnä muuta sellaista.
Utopografinen tutkimus perustuu melko suoraviivaiseen lähestymistapaan. Menen paikan päälle lupaa kysymättä. Paikan merkitykset paljastuvat vähitellen. Tavoitteena on dekonstruoida tilan sääntöjä tilanteessa, jossa viranomaiset tai rakennuksen omistajat eivät enää välitä, valvo tai huolla paikkaa. Tilan valtaaminen, tai siellä performoiminen keskellä päivää ei olisi onnistunut silloin kun rakennuksia ja tiloja vielä käytettiin. Nyt, yhä samalla näkyvällä ja keskeisellä paikalla se onnistuu.
Augé viittaa epäpaikan käsitteellään paikkoihin, kuten lentokenttien odotustiloihin, linja-autoasemien laitureihin tai tavaratalojen käytäviin, jotka eivät ole oikein kenenkään paikkoja. Utopografioiden paikat ovatkin eräänlaisia postepäpaikkoja. Työni tapahtuukin epäpaikan jälkeisessä tilanteessa, eli siinä kun paikka on jo menettänyt sen ensisijaisen tarkoituksensa tai tehtävänsä kuljetuksen, liikkumisen tai varastoimisen solmukohtana tai paikkana, ja ainoastaan yksinäisyys, hiljaisuus ja autius ovat enää läsnä. Ne värisyttävät. Hylättyyden voi haistaa ja maistaa, ja tuntea ihollaan. Epäpaikasta onkin tullut eräänlainen joutopaikka. Ihmetyksen kohde. Roskaan verrattava hylky.
Toinen päivä 28.5.2019
Tuulinen päivä.
Kävelen tunnin. Aloitan klo 9.44 ja lopetan klo 10.44. Olen melko tyytyväinen piirustukseen, joka ilmaantuu paperille.
Kolmas päivä 6.6.2019
Laitan puukaukalon pienen kärryn päälle. Sitten laitan paperin kaukaloon, kaadan grafiitit paperille ja laitan pahvisen kannen kaukalon päälle ja kiinnitän rakennelman kahdella kuormansidontaliinalla. Tämän jälkeen vedän kärryä samalla kun kävelen ympäri tavara-asemaa. Kävelen tunnin. Aloitan klo 9.12 ja lopetan klo 10.12. On lämmin päivä ja hikoilen kun vedän kärryä.
Neljäs päivä 8.6.2019
Kuuma kesäaamu. Tutkin hylättyjen veturitallien ympäristöä, paikkaa, jossa Nifca järjesti ”Rethinking Nordic Colonialism”-näyttelyn kesällä 2006.
Joku on näemmä huolehtinut rakennuksesta, tai ainakin enemmän on kannettu huolta kuin tavara-asemalla, sillä kaikki ikkunasyvennykset ja osa ovista on peitetty filmivanereilla. Joidenkin ovien eteen on pukattu suuria kiviä ja betonielementtejä. Pääsy rakennuksen sisätiloihin on ilmiselvästi haluttu estää, joskin kaikki suurten halliovien ikkunaruudut on kivitetty rikki. Niiden aukoista voi pujahtaa sisälle.
On hiljaista. Sitten kuulen lastauksen ääniä. Valtava tukkilanssi on aivan nurkan takana.
Viides päivä 17.6.2019
Ajoin aamulla veturitalleille puolisoni Aikan kanssa. Hän kuvaa kun minä performoin. Kävelimme tiheän pajukon läpi veturitallien pihalle, mutta hyttyset olivat niin aggressiivisella päällä, että meidän täytyi juosta takaisin autolle ja ajaa tiehemme.
Kuudes päivä 22.6.2019
Toinen yritys. Tällä kertaa yksin. Jälleen reilusti hyttysiä, mutta onneksi tuulee. Tuuli pitää suurimman osan surisevista inisijöistä loitolla.
Kierrän veturitalleja ja kuvaan materiaalia älypuhelimellani. Aurinko paistaa. Ilma on kuumaa ja viileää peräjälkeen. Puulanssi on hiljainen. En näe ketään, paitsi muutamia ihmisiä pyöräilemässä kauempana sillalla. En kuule muuta kuin varisten raakkumista.
Sekä Arktikumin puiston että Ounasvaaran luontopolun kävelypiirustusperformanssit tapahtuivat jo olemassa olevissa puitteissa: jonkin toisen toteuttamassa viivassa maisemassa. Pitkospuut ja polut on piirretty maan pintaan. Nämä viivat ovat eräänlaisia metapiirustuksia, joita voi nähdä satelliittikuvissa ja satelliittipaikannusjärjestelmän avulla kun niitä pitkin liikkuu. Kävellessäni toisinnan jo olemassa olevia viivoja, jälkiä (ks. Ingold 2007, 43–45), mutta tallennan samalla kehon liikkeiden kautta maaston pinnan muotoja. Jälkiä on nyt maassa, mutta niitä piirtyy yhä myös paperiarkeille. VR:n tavara-asemalla ja veturitalleilla rakennusten fyysisyys muodosti viivat maan pinnalle. Kun päätin kiertää rakennuksia tunnin ajan, löin samalla reittini lukkoon. Arktikumin puistossa ja Ounasvaaralla reitit olivat valmiina.
Utopografioissa ja puisto- ja luontopolkukävelyissä mittaan maan pinnan muotoja, mutta siinä missä topografi mittaa samoja asioita GPS-laitteella ja saa tulokseksi täsmällisiä lukuja, minä – utopografi – käytän kehoani, kävelyä, mittaamisen välineenä. ”Koneeni” – kehoni laajennus d-i-y-”GPS-laitteeni” – on puusta valmistamani laatikko, piirturi, joka rekisteröi liikkeen ja maan pinnan muotojen välisen vuorovaikutuksen laatikkoon asetetun paperin päälle. Siinä missä GPS-laite suoltaa lukuja, minä ihmispiirturina tuotan piirustuksen ei-mistään. Siksi olisikin yksipuolista tarkastella vain paperille piirtyneitä jälkiä, piirustusta.
Kävelypiirustusperformanssini mittaavat toisin sanoen myös ympäröivää yhteiskuntaa. Utopografiat kertovat lohdutonta kieltä piittaamattomuudesta rouheita ja luonteikkaita rakennuksia ja ympäristöjä kohtaan. Toisaalta puisto- ja luontopolkukävelyni kertovat perinteisellä tavalla kauniista ympäristöistä, joita vaalitaan ja pidetään kunnossa. Ne viittaavat myös nykykaupunkilaisen luontosuhteeseen. Metsistä ja luonnosta muistuttavat puitteet on rakennettu ja tietyllä tavalla eristetty tai korostettu muusta luonnosta irralleen. (Ks. Mikkonen 2017.) Toisin sanoen kävelyni paljastavat kaupunkitilaan ja ympäristöön liittyviä arvoja ja asenteita. Siinä missä mekaaninen laite tarjoaa lukuja, minä, kuvataitelija, representoin kokonaisvaltaista maailman hahmottamista, tuotan merkityksiä ja ilmennän yhteiskunnallisia jännitteitä. Näin tehdessäni avaan perinteisen tutkimuksen näkökulmasta yllättäviä ja kriittisiä näkökulmia samaan kohteeseen eli maankäyttöön, luontoon ja kaupunkitilaan.
Se mikä on kaupungin kaavatoimiston väelle vain kuluerä, taloudellisten arvojen näkökulmasta merkityksetön rakennus, (mutta toki tärkeä tontti), on toisille paikka, joka huokuu esteettisiä arvoja, kulttuurisia merkityksiä ja konkreettisia käyttötapoja. Näkyvimmät kannanotot tavara-aseman puolesta tehtiin syksyllä 2019, jolloin asemalla järjestettiin kahdesti luvattomat bileet. Paikallinen sanomalehti Lapin Kansa uutisoi tapahtumista näyttävästi (ks. Vasara 2019). Kutsusta huolimatta en osallistunut bileisiin. Sen sijaan jäin kaiholla seuraamaan sivusta. Utopografiset kävelyni ovatkin eräänlaisia hiljaisia kannanottoja ja surutyön esityksiä tilanteissa, joissa hylätyillä miljöillä ei ole enää toivoa.
Variaatio III: Kävelypiirustusmeditaatio
Minulle yksinäisyyteen ja hiljaisuuteen vetäytyminen on aivan normaali työhön liittyvä toimenpide. Aloitin kävelypiirustusmeditaation lokakuussa 2019. Kun kelit viilenivät, siirryin toisin sanoen performoimaan sisätiloihin. Aluksi tein 45 minuutin kävelyjä laatikollani, jonka tankoon lisäsin ruuveja. Nyt ruuveja oli kaikkiaan viisi. Sidoin langat ruuveihin ja laitoin viisi mustaa tussia roikkumaan. Kävelin 11.10.2019 pienessä työhuoneessani ja sen ahtaalla käytävällä edestakaisin. Laatikkoni ja käteni iskeytyivät ovenkarmeihin tämän tästä. Oviaukko on 81 cm leveä ja laatikkoni leveys tankorimojen kanssa taas 68,5 cm. Tein laatikon alun alkaen ulkona kävelemistä varten. En ajatellut sitä tehdessäni oviaukkoja.
Tusseista siirryin lyijykyniin. 16.10.2019 aloitin kahdeksan tunnin piirustusmeditaation, jota tein 16.10.–21.10.2019 välisenä aikana, aina tunnin kerrallaan. Kirjoitin kävelyajat ja lyijykynien kovuus/pehmeysasteet luonnoskirjaani ja lopulta piirustusarkkien taakse. En performoinut päivittäin vaan käytännössä silloin kun pääsin muilta kiireiltäni työhuoneelle.
Variaatio I
Liitän tähän kuvaukset kuudesta kenttätyöpäivästäni, jotka olen kirjannut muistiin.
Ensimmäinen päivä 27.5.2019
Tuulinen päivä. Tihkua ilmassa. Kaadan grafiittia paperille ja alan kävellä ympäri VR:n tavara-asemaa, joka yhä seisoo paikallaan.
Rakennuksen ikkunat on lyöty säpäleiksi. Ovet on väännetty sijoiltaan ja myös kaikki muu mahdollinen on rikottu. Rakennuskompleksi hylättiin keväällä 2018 ja nyt se on kylmennyt ja odottaa purkamistaan. Minulla oli työtilat rakennuksen toisessa kerroksessa seitsemäntoista vuoden ajan.
Kävelen yhden tunnin. Aloitan klo 9.41 ja lopetan klo 10.41. Kävellessä näen runsaasti ilkivallan jälkiä. Kaikenlaista rojua on levitelty ympäriinsä. Muovia ja muita roskia on poltettu. Pesuaineet on löydetty ja heitelty kaikkialle, seiniin, kattoon ja hallin lattioille. Väkevä tuoksu leijailee ilmassa. Muutama graffiti.
Ihme ja kumma, näyttää siltä, että kukaan ei ole yrittänyt polttaa puurakenteista varastomakasiinia. Kun ajattelen tätä, kuvittelen, että kuulen kuinka kuivia puuparrut ja puurakenteet vielä ovat.
Hieman hyvää tahtoa, suunnitelmallisuutta ja rohkeutta, ja rakennus olisi kenties ollut mahdollista säästää. Halli skeittaajille. Tilat gallerialle ja runsaasti työtilaa taiteilijoille, yrittäjille ja käsityöläisille. Nyt nämä ajatukset löytävät paikkansa lähinnä haaveissani samalla, kun kävelen ympäri rakennuskompleksia. Ehkäpä ajatukseni ovat utooppisia sanan negatiivisessa merkityksessä, tai tarkemmin: ne ovat liian romanttisia, toteutuskelvottomia ja epärealistisia, kun otetaan huomioon Rovaniemen kaupungin kaavasuunnittelun kustannustehokkuus.
Tänä ensimmäisenä päivänä paperille piirtyy luonnos.
Variaatio II: Puistossa ja luontopolulla
Business Insider Australia -nettilehden mukaan kolmen tunnin työpäivä sopisi hyvin monille ihmisille. Artikkelin mukaan kahdeksan tunnin työpäivän aikana keskivertotyöntekijä käyttää aikaansa sosiaaliseen mediaan, kahvitaukoihin, työkavereidensa kanssa rupatteluun ynnä muuhun ”hyödyttömään” ja työskentelee tehokkaasti vain kaksi tuntia ja 53 minuuttia. Nettilehden artikkeli perustuu Vouchercloudin Isossa-Britanniassa tekemään tutkimukseen, jossa haastateltiin vajaata kahtatuhatta toimistotyöntekijää. Johtopäätöksenä esitetään, että mikäli työaikaa laskettaisiin kolmeen tuntiin, työnantajat saisivat henkilöstöstään enemmän irti. (Weller 2017.)
Tämä uutinen oli mielestäni yhtä aikaa hauska ja absurdi. Se jatkoi työajan lyhentämisen tendenssiä, jonka varhainen versio löytyy Marxin Pääomassa esittämästä profetiasta 1800-luvun lopulta (Marx 1980, 807–808). Uutinen heijasteli myös 2010-luvulla yleistyneitä puheenvuoroja ja tutkimuksia, joiden mukaan hidastaminen johtaisi työelämässä tehokkaampiin työsuorituksiin ja parempaan työhyvinvointiin (ks. esim. Jabr 2017).
Päätin kokeilla kävelemällä, miltä tuntuu hidastaa ja olla tehokas yhdellä iskulla, yhtä kyytiä, ilman taukoja. Kävelin siis 27.8.2019 kaksi tuntia ja 53 minuuttia tiedekeskus Arktikumin puistossa. Oli lämmin alkusyksyn päivä. Hyttyset olivat tipotiessään. Arktikumin internet-sivuilla puistoa kuvataan näin ”Arktikumin edustan rantapuisto, Arktinen puutarha, on Rovaniemen kauneimpia puistoja. Noin seitsemän hehtaarin laajuinen arboretum-puisto sijaitsee luonnonkauniilla paikalla Ounasjoen rannalla, osittain pienellä saarella. Puistossa esitellään pohjoisessa selviytyviä kasvilajeja, erityisesti luonnonkasveja ja tunturikasvillisuutta.” (Arktikum 2020)
Kävelin Arktikumin puistossa, koska työryhmällämme oli tekeillä näyttely Lapin yliopiston galleria Valoon, joka sijaitsee Arktikumissa. Halusin tehdä teoksen, jolla on yhteys näyttelypaikan välittömässä läheisyydessä oleville poluille ja maisemaan.
Pari viikkoa myöhemmin – 7.9.2019 – kävelin puolestaan Ounasvaaran luontopolulla ilman etukäteen määriteltyä aikaa. Tällä kertaa rakensin laatikkooni tangon puurimoista. Kiinnitin tankoon kaksi pientä ruuvia, joihin sidoin kaksi lankaa. Langoista laitoin roikkumaan kaksi tussia, kromivihreän ja tumman seepian. Kävellessä tussit heiluivat holtittomasti suuntaan ja toiseen. Ja mitä vaikeampi maasto oli kulkea, sen rajummin tussit heiluivat.
Ounasvaaran luontopolun valitsin siksi, koska se on mielekäs patikointipaikka ja hyvä tapa viettää perheen kanssa vapaa-aikaa. Laavulla voi tehdä tulet, paistaa makkaraa tai syödä eväitä tai vain istua ja kuunnella tuulen suhinaa. Piirustusperformanssi toteutui siis osana tavallista vapaa-ajanviettoa. Piirustusperformanssin ei olekaan välttämätöntä tapahtua työnä ja työaikana.
Tällä kertaa en kävellyt tavara-asemalla tai luonnonmaisemissa, saati representoinut niiden merkityksiä. Nyt pyrin vain hengittämään ja kävelemään ja keskittymään. En laskenut sisään- ja uloshengityksiäni. Kävelin vaan ja ajatukset vilisivät päässäni. Tein kävelymeditaatiota tekemättä mitään – tai yrittämällä olla tekemättä mitään, vaikka olin koko ajan liikkeessä.
Kävelypiirustusmeditaatio demonstroi sitä, että piirtämisen motiivia ei tarvitse etsiä sen itsensä ulkopuolelta. Sisätiloissa kävellessä on myös aikaa ajatella. Varsinkin kun en suhtaudu meditaatioon kovin tiukkapipoisesti. Kävellessäni voin ajatella tai yrittää olla ajattelematta. Miten milloinkin. Muutamaan otteeseen mietin, mihin tarvitsen paperiarkkia, piirtimiä ja laatikkoa. Miksi en vain kirjaisi ylös kävelyjäni ja keskittyisi askeliin ja kehon tuntemuksiin?
Variaatioiden ambivalenssi
Ontologisesti utopografiat, kävelypiirustusperformanssini ja kävelypiirustusmeditaatio reflektoivat taiteilijan työtä ja kysymyksiä, jotka koskevat tekijyyttä, tekijän intentioita ja tekijän läsnäoloa ja poissaoloa.
Käveleminen tuottaa kaikissa tapauksissa piirustuksen sekä riippumatta että riippuen paikasta. Kun kävelen, laatikko liikkuu ja piirtimen materiaali tuottaa piirustuksen paikan pinnanmuodostuksen ja kehon liikkeiden mukaisesti olinpa ulkotilassa tai sisätilassa, kaupunkitilassa tai luonnossa.
Haluan kuitenkin välttää liiallista kiinnittymistä piirustuksiin objekteina, koska paperiarkeille piirtyvät jäljet ovat erottamattomia niistä tapahtumista ja havainnoista, joista ne ovat peräisin. Tämä on syy, miksi en laita tähän ekspositioon valokuvia yksittäisistä piirustuksista tai esittele niitä muuallakaan kokonaisuuksistaan irrotettuina.
Toistaiseksi paras alusta kävelypiirtämiselleni on ollut instagram-tilini, koska alustalle on kätevä postata sekä video että lyhyt sanallinen osuus. Kokonaisuus on mahdollista hahmottaa yhdellä katselulla. Myös kävellessäni olen esiintynyt vaihteleville yleisöille. Tavara-asemalla joissakin ohiajavissa autoissa päät kääntyivät muutamaksi sekunniksi katsomaan kävelyäni. Veturitalleilla varikset olivat yleisönäni ja kenties jokunen pyöräilijä kauempana sillalla. Joskaan en voi olla varma, kiinnittikö kukaan huomiota siihen, että joku kävelee talleilla. Arktikumin puistossa ja Ounasvaaran luontopolulla vastaan kävelevät ihmiset olivat yleisöni. Ounasvaaran laavulla kaksi lasta oli uteliaan kiinnostuneita piirtämisprosessistani. Kerroin heille mitä olin tekemässä. Kävelypiirustusmeditaatiota on taas ollut todistamassa vain puolisoni, joskin hän on ollut omien töidensä äärellä omalla puolella yhteisiä työtilojamme.
Viivat ja jäljet paperiarkeilla kertovat niihin käytetystä ajasta ja liikkumisen tavasta. Utopografiat kertovat kuljetuista maastoista ja miljöistä, mutta vain videotallenteiden yhteydessä. Muutoin ne ovat vain sumua paperin pinnalla. Piirustukset saavat toisin sanoen niihin liitetyt merkitykset vain osana performatiivista kävelemistapahtumaa. Ne kuitenkin välittävät tarinansa negaation kautta, esittämällä paradoksaalisesti ei-mitään. Mittausdata on yhtä kuin kuva ei-mistään.
Tälle ambivalenssille on ainakin neljä syytä. 1) Ernst Blochin ja Theodor W. Adornon lailla olen taipuvainen ajattelemaan, että utopiaa ei ole mahdollista esittää positiivisin keinoin tai konkreettisesti. Emme voi koskaan täysin kuvata sitä, mitä toivomme tai mitä on tulossa. Toivo elää vain siitä, että odotamme ja ennakoimme. (Bloch 1988.) 2) Olen pyrkinyt ottamaan etäisyyttä tekijyyteen tekemällä kuitenkin jotakin ja toimimalla. 3) Olen antanut liikkeen tuottaa jälkiä ilman että itse olisin ohjannut piirtimiä. 4) Piirustuspraktiikkani on sitoutunut eräänlaiseen meditaatiologiikkaan. Jokainen piirustussessio on ajallisesti rajattu aivan kuten neljänkymmenen minuutin istumameditaatio kestää juuri neljäkymmentä minuuttia. Ei yhtään enempää eikä yhtään vähempää. Ja mitä meditatiivisemmaksi piirustustapahtumani näissä variaatioissa kävivät, sitä vahvemmin aloin ajatella, että pelkkä käveleminen ja hengittäminen riittävät.
Lisäinfolaatikko
Tavara-asemalla syksyllä 2019 järjestettyjen bileiden promoottorina ahkeroi rovaniemeläinen mediataiteilija Arttu Nieminen. Adressin yhteisöllisten kulttuuritilojen puolesta allekirjoittivat: Kulttuuriosuuskunta Dead Standing Tree, Kulttuuriyhdistys Valsa, Lapin Taiteilijaseura, Lapin Yliopiston ylioppilaskunta, Pohjoinen mediakulttuuriyhdistys Magneetti, Cinema ry, Katukulttuuriyhdistys Transcendent, Gos Lea Underground, Sanaseura, Lapin Vasemmistonuoret, Kuuranvalkeat, Ale ry, Teatteri Liikutus, Rovaniemen Vihreät.
Loppusyksystä 2019 oli selvää, että paikasta oli tullut elävä itseilmaisemisen keskus. Melko lyhyessä ajassa hallien ja huoneiden seinät peittyivät moni-ilmeisten graffitien ilotulitukseen, ja skeittarit ottivat hallin omakseen.
Kesäkuun ensimmäisenä päivänä 2020 huomasin veturitalleilla valvontakameroita, työmaa-aidat ja kylttejä, joissa kehotettiin pysymään poissa alueelta. Hylätty paikka olikin muuttunut yksityisalueeksi ja ilkivallan tekijät uhattiin saattaa oikeudelliseen edesvastuuseen tekemisistään. Tavara-asemaa ei sen sijaan vartioi kukaan. Samalla kun paikasta on tullut yhä roskaisempi ja ränsistyneempi – sanalla sanoen aavemainen – , siitä on tullut pienehkö somehitti. Paikka vetää puoleensa taideopiskelijoita, jotka lataavat tallenteensa instagramiin: valokuvia, videoita ja selfieitä. Tavara-asemaa vastapäätä nousee Minimani. Vastaavasti ihan tavara-aseman kupeeseen rakennetaan Mehiläisen sairaalaa. Näistä mittavista rakennustöistä huolimatta tavara-asemaa ei ole vielä purettu. Rakennus on tosin yritetty polttaa. 5.6.2020 aamuyöllä tavara-aseman toimistorakennuksen toinen kerros sytytettiin tuleen. Lapin pelastuslaitos sai kuitenkin sammutettua palon ripeästi. Paikallislehti Lapin Kansa, Ilta-Sanomat, Helsingin Sanomat, Yle ja MTV3 uutisoivat palosta heti tuoreeltaan.
https://www.lapinkansa.fi/poliisi-epailee-rovaniemen-viimeoista-makasiinipal/2585728
https://www.is.fi/kotimaa/art-2000006530463.html
Kävin heti seuraavana päivänä katsomassa miltä poltetut tilat näyttävät. Otin kuvia entisistä työtiloistani ja postasin kuvat instagramiin. Jokunen päivä myöhemmin tavara-aseman ensimmäisen kerroksen ikkunat peitettiin mäntyvanerilevyillä. Hallien nosto- ja likuovet juntattiin kiinni lankuilla. Alue aidattiin ja aitoihin tuli kyltit, jotka kielsivät pääsyn työmaa-alueelle. Nyt löytyi varaa myös vartiointiin.
Minimani avattiin 26.8.2020.
Mainittakoon myös, että Kotka on laskeutunut -elokuvaa kuvattiin veturitalleilla vuonna 1976. Paikka on elokuvassa Varsovan sivuasema. Rakennus näkyy elokuvan alkupuolella ensimmäisen kahdenkymmenen minuutin aikana.
Sitten onkin jäljellä enää Marxin profetia. Karl Marx kirjoitti Pääoman kolmannessa niteessä:
”Vapauden valtakunta alkaa tosiasiassa vasta siellä, missä puutteen ja ulkopuolisen tarkoituksenmukaisuuden sanelema työnteko loppuu, siis asian luonteesta johtuen se on varsinaisen aineellisen tuotannon alueen tuolla puolen. Kuten villi-ihmisen täytyy tyydyttääkseen tarpeensa, säilyttääkseen ja uusintaakseen elämänsä kamppailla luonnon kanssa, siten täytyy sivistyneenkin ihmisen tehdä, ja hänen täytyy tehdä se kaikissa yhteiskuntamuodoissa ja kaikkien mahdollisten tuotantotapojen kohdalla. Ihmisen kehityksen myötä laajenee tämä luonnonvälttämättömyyden valtakunta, koska ihmisen tarpeet laajenevat; mutta samalla laajenevat tarpeita tyydyttävät tuotantovoimat. Vapaus tällä alueella saattaa muodostua ainoastaan siitä, että yhteiskunnallistunut ihminen, yhteen liittyneet tuottajat sääntävät rationaalisesti tätä aineenvaihtoaan luonnon kanssa, saattavat sen yhteiseen valvontaansa sen sijaan, että se hallitsisi heitä sokeana mahtina; tekevät sen vähimmällä voimankäytöllä sekä heidän inhimillisen luontonsa kannalta arvokkaimpien ja sitä eniten vastaavien ehtojen vallitessa. Mutta silloin tämä säilyy aina välttämättömyyden valtakuntana. Sen tuolla puolen alkaa inhimillisten voimien kehitys, joka on itsetarkoitusta, tosi vapauden valtakunta, joka voi kuitenkin puhjeta kukoistukseen ainoastaan tuon välttämättömyyden valtakunnan ollessa sen perustana. Perusedellytyksenä on työpäivän lyhentäminen.” (Marx 1980, 807–808)
Tehtyäni muutaman kahdeksan tunnin piirustusmeditaation, halusin kyniin lisää painoa. Niinpä solmin kynien painoksi pultteja ja muttereita. 22.11.2019–20.12.2019 välisenä aikana kävelin kilkutuksen säestämänä kahdeksan tuntia.
Lähteet/Kirjallisuus
Arktikum https://www.arktikum.fi/vieraile.html
Augé, Marc (2006) Non-places: introduction to an anthropology of supermodernity. London: Verso.
Bloch, Ernst (1988) Something’s Missing: A Discussion between Ernst Bloch and Theodor W. Adorno on the Contradictions of Utopian Longing. Teoksessa Ernst Bloch. The Utopian Function of Art and Literature. Selected Essays. The MIT Press, London, 1–17.
Cocker, Emma (2012) The Restless Line, Drawing. Teoksessa: Sawdon, Phil & Marshall, Russel (ed.) Hyperdrawing. Beyond the Lines of Contemporary Art. London: I.B.Tauris, xiii–xviii.
Helmcke, Alina (2014) Viiva ja liike. Teoksessa: Heikkilä, Martta & Johansson, Hanna (toim.) Viivan filosofia. Helsinki: Kuvataideakatemia, 34–58.
Ingold, Tim (2007) Lines. A Brief History. London: Routledge.
Jabr, Ferris (2013) Why Your Brain Needs More Downtime. https://www.scientificamerican.com/article/mental-downtime/
Johansson, Hanna (2014) Viivattomasta piirroksesta: piirtämisen sokeudesta ja potentiaalisuudesta. Teoksessa: Heikkilä, Martta & Johansson, Hanna (toim.) Viivan filosofia. Helsinki: Kuvataideakatemia, 131–157.
Marx, Karl (1980) Pääoma. Kansantaloustieteen arvostelua. Osa 3: Kapitalistisen tuotannon kokonaisprosessi. Moskova: Edistys. Suomentanut Antero Tiusanen.
Mikkonen, Jukka (2017) Metsäpolun filosofiaa. Tampere: Niin & Näin.
Nackman, Rachel (2012) William Anastasi In Conversation with Rachel Nackman. http://notations.aboutdrawing.org/william-anastasi/
Vasara, Veera (2019) Jopa 500 ihmistä osallistui hylätyssä makasiinissa pidettyyn tapahtumaan – ja laittoi nimensä adressiin yhteisöllisten kulttuuritilojen puolesta. Lapin Kansa 24.9.2019. https://www.lapinkansa.fi/jopa-500-ihmista-osallistui-hylatyssa-makasiinissa/223358
Weller, Chris (2017) Research suggests there's a case for the 3-hour workday. https://www.businessinsider.com.au/8-hour-workday-may-be-5-hours-too-long-research-suggests-2017-9?r=US&IR=T
