Taiteellinen näkökulma taiteen vaikuttavuuden tutkimiseen:
Tapaustutkimus Baltic Circlen Vaikuttamisen festivaali
Vuonna 2015 festivaalin johdossa aloittivat Satu Herrala taiteellisena johtajana ja Hanna Nyman toiminnanjohtajana. Ennen vuoden 2016 festivaalia tehdyssä tämän tutkimuksen haastattelussa he luonnehtivat festivaalia ennen kaikkea esiintyjien ja yleisön väliseksi keskusteluksi, jota käydään esityksissä ja tapahtumissa ja joka jatkuu esitysten välissä ja jälkeen. Herralan sanoin: “Me ajatellaan festivaalia, ei vain esityksinä ja tapahtumina, vaan enemmänkin sellasena ajan ja paikan intensiivisenä keskittymänä. Tai aikojen ja paikkojen kehien yhteen tulemisena. […] Ihmiset yhdessä liikkuu tän aikataulun mukaisesti niin, että sulle tulee olo, että ehkä toikin on menossa. Me yhdessä pyritään löytämään se paikka.”
Herrala kutsuu ideaalia festivaalia hetkelliseksi yhteisöksi, joka tuo näkyväksi moninaisuutta. Nyman näkee festivaalin rock-festivaalin kaltaisena kokoontumisena ja juhlana: “Me haluttais että Baltic olisi sosiaaliselta muodoltaan ehkä niin kuin teatterifestivaalien rock-festivaali, että missä olis kaikki semmonen hengaus ja oleminen, että oikeasti ollaan siellä festivaalilla eikä vaan tulla katsomaan keikkoja.”
Baltic Circlen osana toteutettuun Vaikuttamisen festivaaliin kuului joka vuosi sekä esityksiä että keskustelutapahtuma. Vuoden 2016 ohjelmassa oli työpaja “Suomi – sosiaalisten suhteiden kehitysmaa”, kahden päivän keskustelutilaisuus “New Solidarities” ja kolme esitystä, joiden tekijät olivat Suomeen muualta muuttaneita taiteilijoita. Yksi esityksistä oli kolmetuntinen performanssi yleisessä saunassa, toinen kotibileitä muistuttava osallistava esitys luksuskodissa ja kolmas kadulla ja muissa julkisissa tiloissa tehty performanssi, jonka aikana ohikulkijat saattoivat olla skype-yhteydessä ihmisiin, jotka syystä tai toisesta eivät voi matkustaa Eurooppaan.
Vuoden 2017 Vaikuttamisen festivaali oli kolttasaamelaisen Pauliina Feodoroffin kuratoima kokonaisuus “Ensimmäiset kansat”. Kahden päivän keskusteluosuus lainasi muotonsa kolttasaamelaiselta kyläkokoukselta. Samassa tilassa oli esillä saamelaisen ja hollantilaisen taiteilijan valokuva- ja maalausnäyttely, joka käsitteli Ruotsin saamelaispolitiikkaa. Osuuteen liittyvän esityksen Feodoroff teki kahden afrosuomalaisen kanssa.
Vuoden 2018 kokonaisuuteen kuului kaksi esitystä. Toinen oli muodoltaan kaupunkihuvilassa järjestetty illallinen, jonka pöytäkeskusteluissa unelmoitiin tulevaisuuksia. Toinen esitys oli kuuden eläkeläisen näyttämöllä esittämät henkilökohtaiset elämäntarinat seksikokemusten näkökulmasta. Keskusteluosuutena oli työpaja “Kilo taidetta”, jonka suunnittelin yhdessä festivaalin johtajien kanssa. Tutkimuksen näkökulmasta työpaja on yksi videokuvan sukupolvittelun metodin sukupolvi.
Kulttuuritoimittajan henkilökuva
Kulttuuritoimittaja Mari Lukkari osallistui kahtena vuonna haastatteluihin, ja niistä tehty video näytettiin kolmantena vuonna Kilo taidetta -työpajassa. Metodin mukaiset haastattelut tuovat havainnollisesti esiin sen, miten taidekokemus rakentaa ihmisen kokemusta ja näkemystä itsestään ja ympäröivästä maailmasta riippumatta siitä, onko hän tyytyväinen taidekokemukseen tai ei. Sekä odotusten toteutuminen että toteutumattomuus muuttavat ja rakentavat häntä. Muutos rakentuu ennakko-odotuksista, taidekokemuksesta ja sen reflektoinnista. Videohaastattelut tekevät näkyväksi ja tiedostetuksi tämän prosessin.
Kumpanakin vuonna Lukkari puhui etukäteen esityksistä innostuneena ja suurin odotuksin, mutta pettyi karvaasti kokemiinsa esityksiin. Tästä huolimatta hän ei haastatteluissa ilmaissut mitenkään, että olisi katunut osallistumistaan tai että kielteiset kokemukset olisivat vähentäneet kiinnostusta taiteeseen tai festivaaliin. Päinvastoin, ensimmäisen vuoden pettymyksen katsominen vuotta myöhemmin videolta herätti hänessä uusia ajatuksia, jopa positiivisia.
Lukkari jakaa useimpien haastateltujen näkemyksen siitä, että taiteen tärkeä piirre on yllätyksellisyys. Silloin pettymyksen mahdollisuus kuuluu siihen, mitä taiteelta etukäteen voi odottaa. Monessa vastauksessa Baltic Circle -festivaalia arvostettiin juuri sen takia, ettei katsomiskokemusta voinut helposti ennustaa.
“Festari festarien joukossa tää on kuitenkin erilainen festivaali. [ …] Tietty semmonen ehkä anarkismi siinä, että jokainen voi itse tehdä omannäköisensä ja sieltä voi tulla ihan mitä vaan vastaan. Mä olin viime vuonna siinä “Playhousessa”. Olihan sekin hyvin erilainen kuin miten perinteisesti nähdään teatteri. Joo, mä muistan kun me keskusteltiin siitä, että siinä tuli vähän semmonen (olo), että siellä oli uudet säännöt, vaikka halutaan poiketa säännöistä ja rikkoa niitä keskustelukonventioita ja samalla luotiin uudet niillä lappusilla, ja sitä mä vähän vierastin. Siinä oli saatu kerättyä yhteen nää ihmiset, jotka oli hetkessä niinku tavallaan, kun turvallinen tuttu rakenne oli ympäriltä rikottu, oli jakamassa sen saman tilan, mikä oli hyvin kiinnostavaa ja hauskaa.”
Lukkarin kommentti pari viikkoa esityksen jälkeen oli jyrkempi: “Ei se kaikkien näiden tehtävien tekeminen ollut, että vau siistiä! En mie lapsenakaan tykänny leikkiä semmosia leikkejä, mitä muut oli keksiny. […] Tulee tunne että on jonkun sätkynukkena, käskytettävänä.”
Etukäteen Lukkari oli nimenomaan kiinnostunut kotibileitä simuloivasta “Playhouse”-esityksestä. “Täältä kaikkien mahdollisten juttujen joukosta bongasin ton ‘Playhousen’ ja kiinnostus heräsi välittömästi: Mahtavaa! Tällasta oikeesti järjestetään. Olin itse joitakin vuosia sitten lueskellut “Spektaakkelin yhteiskunnan”, jossa timanttisesti käsitellään, hyvin samantapaisesti kuin mitä luin tästä esittelytekstistä. Tuntui ihanalta. Jotain sellaista mitä aikaisemmin oli ainoastaan lukenut, toki nytkin luki tästä esitteestä, mutta se vois olla totta! Lähdetään siitä, että maailma on yksi leikkikenttä. Meillä ei ole näitä valmiiksi piirrettyjä viivoja tai ne on ehkä olemassa, mutta meidän ei ole välttämätöntä liikkua niiden mukaan. Me ollaan vapaita toimimaan myös toisin. Ja tässä [‘Playhousessa’] rikotaan just se.”
Vaikuttamisen festivaali oli vuosina 2016–2018 Baltic Circle -teatterifestivaalin osakokonaisuus, jossa etsittiin ja tutkittiin taiteen mahdollisuuksia vaikuttaa ja luoda vaikuttavuuden tiloja. Tämä ekspositio käsittelee taiteen vaikuttavuutta käsittelevää taiteellista tutkimustani, jonka toteutin festivaalin osana. Sovelsin tutkimuksessa tohtorintyöni metodia, videokuvan sukupolvittelua (Generational filming). Haastatteluissa tiedustelin festivaalin tekijöiden ja osallistujien näkemyksiä festivaalin vaikuttavuudesta. Haastattelin heitä sekä ennen tapahtumaa että sen jälkeen. Jälkimmäisessä haastattelussa kukin haastateltava näki koosteen edellisestä kerrasta ja reflektoi aiempia kommenttejaan. Projektin lopussa järjestimme työpajan, jossa keskusteltiin taiteen vaikuttavuudesta kuvaamieni videoiden pohjalta.
Tutkimuskysymykseni nousevat saamastani työtehtävästä: Mitä videokuvan sukupolvittelun avulla voi kertoa festivaaliin osallistuvien näkemyksistä taiteen vaikuttavuudesta? Mitä metodi tuo esiin taiteen vaikutuksesta festivaalin osallistujiin? Millä tavalla metodi tuo esiin osallistujien näkemyksiä taiteen yhteiskunnallisesta merkityksestä? Millaista itsereflektiota metodi synnyttää? Vaikuttavatko videoidut haastattelut kokemukseen taiteesta? Mitä metodi tuo esiin taiteen mitattavuudesta? Mitä taiteellinen lähestymistapa tuo taiteen vaikuttavuuden tutkimiseen?
Tutkimuksen lähtöasetelma
Tämä tutkimus on tilaustyö. Baltic Circle -teatterifestivaali sai erillisrahoituksen Koneen säätiöltä toteuttaakseen Vaikuttamisen festivaalin vuosina 2016–2018. Festivaalin työsuunnitelmassa kokonaisuutta luonnehditaan seuraavasti: “Vaikuttamisen festivaali 2016–2018 on kolmevuotinen hanke, jossa festivaali tuottaa ja tutkii taiteen keinoja luoda vaikuttavuuden tiloja. Hankkeessa tarkastellaan eri vaikuttamisen ja vaikuttavuuden tasoja julkisesta mielipiteestä henkilökohtaiseen kokemukseen. Huomio on sekä rohkeiden ja radikaalien teosten tuotannoissa että niihin liittyvissä prosesseissa festivaaliorganisaatiossa.” (Baltic Circle, pdf)
Suunnitelman mukaan yksi hankkeen tavoitteista on “luoda omia vaikuttavuuden mittareita”. Ehdotin ensimmäisessä neuvottelussani festivaalin johdon kanssa toukokuussa 2016, että toteutan tutkimuksessani tohtorintyöni metodia, videokuvan sukupolvittelua, mutta myönsin, että sen avulla tuskin syntyy vaikuttavuuden mittareita – paremminkin se voi tuottaa tietoa siitä, miksi taiteen vaikuttavuuden mittaamista olisi syytä kyseenalaistaa. Ensimmäinen tutkimuskysymykseni alkoi näin muotoutua jo tässä ensimmäisessä keskustelussa. Tutkimuksen tekemisen henkilökohtainen motiivini oli kokeilla metodia muussa kuin oman taiteeni tutkimisessa ja reflektoinnissa.
Metodisesti tämä tutkimusekspositio toteuttaa tohtorintyössäni (Kantonen 2017) esittelemääni työtapaa ja teorian soveltamista. Yhdessä Lea Kantosen kanssa kehittämäni videokuvan sukupolvittelun metodi on refleksiivinen ja osallistava: se ottaa katsojien ja osallistujien kommentit osaksi teosta ja tutkimusta. Katsomistapahtumassa katsojien kommentit ja reflektointi kuvataan ja liitetään osaksi tapaustutkimuksen uutta editiota, jota jälleen katsotaan yhdessä keskustellen, ja uusi keskustelu liitetään seuraavaan editioon. Metodin kannalta kaikki kommentit ovat yhtä arvokkaita. Kenenkään näkökulma ei ole etuoikeutettu. Jokaisen katselukerran jälkeen tieto ja käsitykset katsotusta moninaistuvat ja ristiriitaistuvat. Näin syntyy videon sukupolvia. Eri osatutkimukset olen nimennyt tapaustutkimuksiksi. Kukin niistä hyödyntää erilaista teoreettista ja tiedollista lähdeaineistoa riippuen kunkin tapaustutkimuksen synnyttämistä videoiduista keskusteluista. Tutkimusote on eklektinen. (Mts. 54–55).
Tässä tutkimuseksposition teoreettisena viitekehyksenä sovellan Stengersin ja Guattarin näkemyksiä ekologiasta eklektisesti. Mainitun Guattarin esseen lisäksi tärkeimmät lähteeni ovat Stengersin artikkeli ”Introductory notes on an ecology of practices” (2005) sekä Annette Arlanderin ja Mika Elon artikkeli “Ekologinen näkökulma taidetutkimukseen” (2017). Taiteen vaikuttavuuden tutkimuksen osalta suhteutan tapaustutkimustani kahteen taiteen vaikuttavuudesta tehtyyn selvitykseen: Geoffrey Crossickin ja Patrycja Kaszynskan Briteissä tekemään “Understanding the value of arts & culture” (2016) ja Satu-Mari Janssonin Suomessa tekemään raporttiin “Mittaamattoman arvokasta” (2014).
Metodiset haastattelut
Tohtorintyössäni videokuvan sukupolvet syntyivät pääsääntöisesti koeyleisöjen katseluissa. Taiteen vaikuttavuuden tutkimuksessa koekatselut – muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta – olivat yksityisiä: Haastateltava katsoi oman edellisen haastattelunsa ja kommentoi sitä videolle. Metodia sovellettiin niin, että haastattelin videolle katsojia ja tekijöitä sekä ennen esitystä että sen jälkeen. Ensimmäisessä haastattelussa tiedustelin vastaajien ennakko-odotuksia esityksestä ja toisessa haastattelussa kysyin heidän näkemyksiään odotusten toteutumisesta ja teoksen vaikuttavuudesta. Lisäksi haastatellut kertoivat siitä, mikä saa heidät hakeutumaan taiteen pariin ja missä he näkevät taiteen mahdollisuudet vaikuttaa. Osa haastatelluista pohti lisäksi oma-aloitteisesti taiteen vaikuttavuuden tutkimisen mielekkyyttä.
Jokaisena vuonna haastateltavia oli noin kaksikymmentä, yhteensä 64 ja haastatteluja 69 (2016:28, 2017:18, 2018:23). Kolmasosa haastatelluista oli Vaikuttamisen festivaalin tekijöitä ja kaksi kolmasosaa katsojia. Kolmasosa haastatelluista oli teatterin tai esitystaiteen tekijöitä (22). Sekä kuvataiteilijoiden (10) että kulttuurin tuotannossa toimivien (9) osuus oli seitsemäsosa. All the Sex -esityksen kuusi eläkeläistä esiintyjää olivat kaikki haastateltavina. Tutkijoita oli haastateltavina viisi, toimittaja-kriitikoita neljä ja tanssijoita kolme. Yksi ekonomi, opettaja, arkkitehti, muusikko ja lukiolainen osallistui haastatteluihin.
Tavoitteena ei ollut saada edustavaa otosta festivaalin yleisöstä vaan mahdollisimman rikas ja syvällinen narratiivien kokonaisuus taiteen merkityksestä. Katsojien tavoittaminen etukäteen ja yhteisen haastatteluajan sopiminen ei ollut ongelmatonta, ja näin haastateltaviksi valikoituivat kaikki ne ihmiset, jotka suostuivat lyhyellä varoituksella haastatteluun. Metodin kannalta oli antoisaa haastatella samoja ihmisiä eri vuosina. Silloin tuli mahdolliseksi se, että ihminen reflektoi aiempina vuosina videolle esittämiään näkemyksiä ja videokuvan sukupolvittelun kerroksia syntyi useampia. Yhtä katsojaa haastattelin kaikkina kolmena vuotena.
Käytäntöjen ekologia
Tässä ekspositiossa hyödynnän Isabelle Stengersin käsitettä käytäntöjen ekologia, jota hän luonnehtii ajattelun välineeksi. Stengers on fyysikko ja tieteen filosofi. Hän teki fyysikkojen keskuudessa havainnon – jota hän piti muidenkin tieteen tekijöiden keskuudessa yleisenä – että tutkijayhteisöillä on taipumus puolustaa ja yleistää oman tieteen alan tulokset universaaleiksi ja rationaalisiksi totuuksiksi. Stengersin ekologinen ajattelu pyrkii kyseenalaistamaan tällaiset yhden totuuden vastakkain asettelut. Se ehdottaa diplomaattista erojen kunnioittamista.
Ekologiassa on kyse organismin suhteesta ympäristöönsä. Perinteisessä ekologisessa tutkimuksessa tarkastellaan luonnon organismien suhdetta ja tasapainoa ympäristönsä kanssa. Antropologi Gregory Bateson avasi ekologian käsitettä ja kehitti 1960-luvulta lähtien mielen ekologiaksi kutsumaansa kokonaisvaltaista ajattelua. Filosofi ja psykoterapeutti Félix Guattari jatkoi, laajensi ja kritisoi Batesonin näkemystä 1980-luvulla julkaistussa esseessään “Kolme ekologiaa” (2008) [1989].
Guattari näkee, että ekologisen ajattelun tulee koskea luontosuhteen lisäksi myös suhdettamme sosiaaliseen ja mentaaliseen. Guattari nimeää tällaisen kokonaisnäkemyksen ekosofiaksi. Ekosofia artikuloituu kolmen eri rekisterin välillä: ympäristörekisterin, yhteiskunnallisten suhteiden rekisterin ja subjektiivisuuden rekisterin. Guattari ennakoi sitä, että uusiin ekologisiin ongelmanasetteluihin on etsittävä vastauksia transversaalisti niin, että eri rekisterit sekä erityiset tilanteet, olosuhteet ja tekijät tulee ottaa huomioon. Taloudellis-tekniset ratkaisut eivät riitä, kun ekologiset ongelmat sekä eriytyvät että moninaistuvat. “Ekologinen kriisi voidaan todella ratkaista vain koko planeetan tasolla ja vain sillä ehdolla, että tapahtuu aito poliittinen, sosiaalinen ja kulttuurinen vallankumous, joka määrittää uudelleen materiaalisten ja immateriaalisten hyödykkeiden tuotannon päämäärät. Tämän vallankumouksen ei siis pidä koskettaa vain laajassa mittakaavassa näkyviä voimasuhteita vaan yhtä lailla aistimisen, älyn ja halun molekulaarisia alueita.” (Mts. 10–12.)
Guattari ja Stengers näkevät kriisin yhteisenä nimittäjänä globaalin kapitalismin, joka legitimoi ekologisen tuhoamisen – ei yksin luonnon, vaan myös esimerkiksi arvojen ja kulttuurien – kapitalismin säilymisen nimissä. Silloin ovat samanarvoisia “materiaaliset hyödykkeet, kulttuuriset hyödykkeet, luonnonmaisemat ja niin edelleen” (mts. 12). Stengersin käytäntöjen ekologia ehdottaa toimintatapaa Guattarin hahmottamaan ekologiseen kriisiin. “The ecology of practice is a non-neutral tool as it entails the decision never to accept Capitalist destruction as freeing the ground for anything but Capitalism itself. […] The point is to resist any concept, any prospect, which would make those destructions the condition for something more important.” (Stengers 2005: 185) Ajattelun välineenä käytäntöjen ekologia ei ole neutraali, vaan se pyrkii muutokseen. Ei uutta totuutta julistaen vaan deleuzelaisittain “minoorisesti” (in minor key) asioiden keskeltä, ei muita paremmasta näkökulmasta (mts. 187), ei vain toteamalla asiaintiloja, vaan ehdottamalla, miten ne voisivat olla.
Taide kuuluu Guattarin ja myöhemmin Stengersin hahmottamaan ekologiseen maisemaan. Taiteen vaikuttavuutta arvioidaan yhä enemmän kapitalismin arvojen mukaan. Sitä ylistetään juhlapuheissa, mutta tukipäätöksissä ratkaisevaa on rahassa mitattava yhteiskunnallinen hyöty. Kapitalistinen järjestelmä edellyttää taiteelta enemmän tai vähemmän mitattavaa vaikutusta. Guattarin sanoin silloin “materiaaliset hyödykkeet, kulttuuriset hyödykkeet ja luonnonmaisemat” ovat samanarvoisia. Seuraavassa pyrin sijoittamaan tutkimukseni osaksi Stengersin tarkoittamaa käytäntöjen ekologiaa.
Taiteen vaikuttavuuden tutkimuskäytäntöjä
Yleensä on tapana ajatella, että taiteen arvottamista voi lähestyä instrumentaalisin tai taiteen omin ”luontaisin” perustein. Jälkimmäisessä tapauksessa taide ymmärretään yleensä “taiteeksi taiteen vuoksi” ja edellisessä taiteeksi, jolla on myös ei-taiteellisia tavoitteita. Tällainen dikotomia on Crossickin mielestä vääristävä ja yksinkertaistava, sillä taide ei ole pelkästään jompaa kumpaa. Taiteen arvo on luonteeltaan dynaaminen, eri aikoina ja eri paikoissa aina erilainen (Crossick 2019). Tekemissäni haastatteluissa tuli esiin se, että taiteella nähtiin olevan aina instrumentaalista arvoa. Kaikkein abstrakteinkin taide vastaa johonkin katsojan tai kokijan tarpeeseen. Crossickin ja Kaszynskan raportissa korostetaan sitä, että taiteen arvo tulee näkyväksi silloin, kun ihminen osallistuu tai on taiteen parissa. Kokemus on henkilökohtainen ja erityinen. (Crossick&Kaszynska 2016: 21–23.)Tutkimuksessani tuo kokemus tulee esiin, kun haastateltava kuvaa kokemustaan taiteen parissa.
Crossick ja Kaszynska tekevät eron taiteen vaikuttavuuden tutkimisen (research) ja arvioimisen (evaluation) välillä. Taiteen rahoittajien intressinä on ennen kaikkea arvioida taiteen vaikuttavuutta ja edellyttää metodeja, joilla vaikutusta voi mitata. Tutkijoiden intressinä on saada tutkimustietoa taiteen vaikuttavuudesta. Taiteen tekijöiden näkökulmasta taiteen vaikuttavuuden tutkiminen ja arviointi on tärkeää oman tekemisen reflektoinnin ja kehittämisen kannalta.
Crossickin ja Kaszynskan mukaan metodologiset lähtökohdat määrittävät tutkimuksen laatua. Kvantitatiivisten menetelmien ansiona on yleensä laajuus ja kvalitatiivisten syvyys. Positivistinen lähestymistapa tuottaa ja edellyttää yleensä kvantitatiivisia tutkimustuloksia, konstruktivistinen lähestymistapa kvalitatiivista ja narratiivista tutkimusta. Myöskin metodit ja tutkimustulokset ovat toisiinsa kietoutuneita. (Mts. 120–122.)
Crossick ja Kaszynska suosittavat monimetodista tutkimusta taiteen vaikuttavuuden arviointiin. Heidän selvityksensä esittelee laadullisen tutkimuksen metodien yhteydessä myös taidelähtöiset metodit: “The term arts-based methods refers to instances where music, performance, dance, the visual arts, poetry, and so on are used to elicit, convey and/or analyse information as part of inquiry.” (Mts. 142–143.) Selvityksen esimerkeissä taidelähtöisiä metodeja on käytetty varsinaista tutkimusta avustavina menetelminä. Esimerkiksi haastateltaville on teetetty piirustustehtäviä havainnollistamisen apuna tai psykodraamaa on käytetty tunnekokemusten ilmaisemisessa. Taiteen avulla on pyritty saamaan esiin ennen kaikkea haptista, moniaistista tai ei-verbaalista tietoa. Yhdessä hermeneuttisten tekniikoiden kanssa on pyritty saamaan kielellinen ilmaisu asioille, joita sanoin on vaikeata ilmaista. (Mts 143.)
Taidelähtöiset metodit ovat eri asia kuin taiteellisen tutkimuksen metodit, vaikka yksittäisissä tutkimuksissa niitä voidaan soveltaa ristiin. Taidelähtöisissä metodeissa taidetta hyödynnetään yleensä jonkin muun tutkimusperinteen kontekstissa. Taiteellinen tutkimus puolestaan on itsessään tutkimuskonteksti, jonka sisällä voi käyttää muiden tutkimusalojen metodeja tai toteuttaa taiteellisia metodeja.
En löytänyt taiteen vaikuttavuuden tutkimuslähteistä tutkimusta, joka olisi asemoitunut taiteelliseksi tutkimukseksi. Kahdessa selvityksen esimerkissä oli piirteitä, jotka muistuttivat videokuvan sukupolvittelua. Tutkimusprojekti ”The experience and value of live art: what can making and editing film tell us?” käytti elokuvan tekemistä metodina arvioitaessa tanssityöpajan merkitystä nuorille osallistujille. Yhteistä metodilleni oli se, että työpajasta tehdyn elokuvan katsominen oli osa reflektointia. Ammattilaiset kuvasivat työpajan ja valitsivat otokset, joiden pohjalta nuoret suunnittelivat elokuvan yhdessä ammattileikkaajan kanssa. Elokuva esitettiin taidenäyttelyssä ja sitä analysoitiin eri seminaareissa esimerkkinä nuorten itseilmaisusta. (Mts. 143.)
Toisessa esimerkissä, “Manchester Metrics” -pilottiprojektissa, hankittiin älypuhelimeen ladatulla applikaatiolla tietoa ennen ja jälkeen esityksen. Samankaltaisuus videokuvan sukupolvittelun kanssa rajoittuu lähinnä siihen, että taiteen vaikutusta tutkittiin sekä ennen esitystä että sen jälkeen. Tutkimus oli kvantitatiivinen ja rajoittui applikaation ennalta määrittelemiin valintoihin. Tutkimus toteutettiin kyselynä kolmelle ryhmälle: tavalliselle yleisölle, taiteilijakollegoille ja organisaation omille jäsenille. Kahdelle jälkimmäiselle ryhmälle kysely tehtiin sekä esitystä ennen että sen jälkeen, tavallisille katsojille vain esityksen jälkeen. Applikaatiossa esitettiin väitteitä, joihin saattoi reagoida liukuvalla asteikolla: samaa mieltä – eri mieltä. Väitteiden aiheet olivat: esitystapa, omaperäisyys, täsmällisyys, relevanssi, haasteellisuus, vangitsevuus, merkitys, innostuneisuus ja paikallinen vaikutus (presentation, distinctiveness, rigour, relevance, challenge, captivation, meaning, enthusiasm and local impact). Kollegoille ja organisaation väelle esitettiin myös väitteitä, jotka koskivat konseptia, riskinottoa, alkuperäisyyttä, paikallista ja yleismaailmallista erinomaisuutta (concept, risk, originality, local excellence and global excellence). Kysely toteutettiin monenlaisissa taidetapahtumissa pantomiimistä oopperaan ja taidenäyttelyyn.
Crossickin ja Kaszynskan mukaan tutkimuskonseptin ansio oli ennen kaikkea siinä, että sen avulla pystyttiin arvioimaan odotuksia ja saatuja kokemuksia. Tulokset olivat riittävän standardisoidut ja kattavat kvantitatiiviseen arviointiin ja benchmarking-kriteerien muodostamiseen. Tutkimus osoitti, että kulttuuriväen kesken konsensus laatukriteereistä on mahdollista saavuttaa. (Mts. 135.)
Satu-Mari Jansson määrittelee raportissaan “Mittaamattoman arvokasta” kuusi näkökulmaa tutkia taiteen vaikutusta: 1. Kulttuuripoliittinen 2. Taloudellisten vaikutusten 3. Sosiaalisten vaikutusten 4. Hyvinvoinnin vaikutusten 5. Organisaatiokehittämisen ja -oppimisen vaikutusten 6. Kriittinen näkökulma vaikutustutkimukseen (Jansson 2014: 4). Taiteellinen näkökulma ei kuulu vallitsevaan tutkimuskäytäntöön.
Johtopäätöksissään Jansson toteaa, että taiteen vaikuttavuudesta tehdään hyvin vähän laadullista tutkimusta. Kvantitatiivinen tutkimusote dominoi tutkimuskäytäntöjä täysin. Tästä seuraa se, että taiteen instrumentaaliset arvot korostuvat. Positiiviset tutkimustulokset kertovat, että taide pidentää ikää, lisää akateemista suoriutumista, ehkäisee epätoivottua sosiaalista käyttäytymistä, kehittää itsetuntemusta ja sosiaalista yhteenkuuluvuutta. Siitä on apua terapiassa ja työnohjauksessa. Sen avulla voidaan kehittää organisaatioiden liiketoimintaa ja valmentaa työorganisaatioiden henkilökuntaa ja edistää paikallistaloutta. Jansson väittää:
“Kvantitatiivisista tutkimusasetelmista on tullut itsestään selvänä pidetty metodipakki, joita koetetaan soveltaa useissa projekteissa. Tämä on johtanut siihen, että yleistyksiä on tehty liian pienten otantojen perusteella.”(Mts. 15.)
Jansson esittää pitkän listan taiteen vaikuttavuustutkimuksen puutteita. Tutkimuksia on vaikeata verrata keskenään, koska edes keskeisiä käsitteitä ei ole yhteisesti määritelty eikä eri taiteen aloja ole eriytetty toisistaan. Kvantitatiiviset ja laadulliset tutkijat eivät välttämättä edes puhu samasta asiasta. “Jotta kvantitatiiviseen tutkimukseen kouluttautuneet tutkijat voisivat tehdä jatkossa määrämuotoista tutkimusta, on tärkeää ymmärtää taiteen arvo ja merkitys laadullisissa tutkimuksissa. Vaikuttavuustutkimusta ei ole riittävästi. Minkään tutkimuksen tai tutkimushankkeiden osalta ei ole käynnissä laajempaa selvitystä siitä, millaisiakokemuksia ja prosesseja osallistujat kävivät läpi ja miten taiteellisten interventioiden prosessit poikkesivat toisistaan. Tässä kohtaa näyttää ammottavan tiedollinen kuilu.” (Mts. 16.)
Ennakko-odotuksia taiteelta
“Kolmessa ekologiassa” Guattari ehdottaa taiteellista toimintatapaa malliksi mielenterveysalalle uudistaa omaa toimintatapaansa. Hänen näkemyksensä mukaan ala on “kangistunut kuolettavaan toistoon”. Taiteen vaihtoehto on se, että on “aina lähdettävä nollasta, aina keksittävä uudelleen”. Perustavat kysymykset ja toimintatavat on aina arvioitava uudelleen. “Näiden kartografioiden kanssa olisi myös lähdettävä eksistentiaalisista territorioista, aivan kuten maalaustaiteessa ja kirjallisuudessa, joissa jokaisen performanssin pyrkimyksenä on kehittää, keksiä ja panna alulle tulevaisuuteen suuntaavia avauksia ilman, että niiden tekijät käyttävät hyväkseen vakiintuneita teoreettisia perustoja tai ryhmän, koulun, konservatorion tai akatemian auktoriteettia… Work in progress!” (Guattari 2008: 30–31.)
Guattarin kuvaama, “aina uudelleen keksivä” taiteellinen toimintatapa vastaa hyvin sitä odotusta, mitä tutkimuksen haastatellut toivovat taiteelta. Eri tavoin ilmaistuna yleisin vastaus siihen, mitä taiteelta odottaa, on ajatuksia herättävä yllätyksellisyys, tuttujen asioiden näkeminen uudessa valossa, jopa omien arvojen kyseenalaistuminen. Tässä näkemyksessä ei ollut sukupuoleen tai ikään liittyviä eroja tai eroja taiteilijoiden tai ei-taiteilijoiden välillä.
“Jonkinlainen arvaamattomuus tai yllätyksellisyys on hyvä, se ei tarvii olla että keksitään pyörä uudelleen -homma. Joku uutuus viehättää, ja myös että jätetään riittävästi tilaa omille ajatuksille. Mä pidän taiteessa melko abstraktista ilmaisusta. Jos mulle tulee sellainen olo, että mulle huudetaan viesti väkisin, niin en innostu, mä tykkään että mä saan itse löytää jotain.” (luonnontieteilijä)
“Kun menen katsomaan toisten tekemää taidetta niin ilahdun siitä, että joku on nähnyt tutun asian, jonka olen nähnyt ankkuroituneena tietyllä tavalla, niin on repinyt minut siitä näkökulmasta ja avaa uuden, rajunkin, vastakkaista ajattelua herättävän.” (näyttelijä)
Taiteen henkilökohtainen merkitys
Guattarin ekosofiassa eri rekisterit, ympäristörekisteri, yhteiskunnallisten suhteiden rekisteri ja subjektiivisuuden rekisteri, ovat yhteen kietoutuneita. Samankaltainen eriytymättömyys koskee myös taiteen vaikutuksen kuvailua. Teen seuraavassa kuitenkin jaottelun kokijan omaan persoonaan ja hänen ympäristöönsä, vaikka sama vastaus voi kertoa molemmista.
Kokonaisvaltainen elämyksellisyys saa monen haastatellun hakeutumaan taiteen pariin. Toiset korostavat ruumiillista kokemusta, toiset aistimuksellista, toisille se on tapa reflektoida omaa elämäänsä. Toisille hyvä taide avaa uusia universumeja, toisille se on sielunruokaa, jota ilman he eivät selviäisi hengissä. “Tää (taiteen merkitys) on samanlainen kysymys kuin mikä on elämän tarkoitus tai miten saada maailmanrauha. Nää on yhtä isoja kysymyksiä mulle.” (ekonomi)
Useat haastatelluista näkevät suhteensa taiteeseen kasvukertomuksena. Taide nähdään opintienä, jopa niin, että se kuuluu kodista saatavaan kasvatukseen. Toisille taide tulee elämään lapsuudenkodista, melkein äidinmaidosta, toisille nuoruudessa heräämisenä ja herkistymisenä. Taide opastaa pohtimaan elämän ja kuoleman kysymyksiä. Taide ei ole vain itseä varten, vaan se tulee siirtää sukupolvelta toiselle.
“Olen alkanut harrastaa niin pienenä taidetta, että vanhemmat ovat se konkreettisin tekijä. Ehkä näin aikuisena kun ne tietoiset valinnat liittyy viisastumisen pyrkimykseen niin silloin, kun mä olen yleisössä niin haluan viisastua.” (monialainen kulttuurivaikuttaja)
“Se (taide) on osa jotain sellaista elämäntapaa, mitä elää, ja siihen liittyy oleminen taiteen parissa samalla tavalla kuin muilla ihmisillä saattaa olla […] luonnossa liikkuminen tai päivittäinen liikunta. Se on osa jotain elämäntapaa. En mä varmaan tekis sitä ellen mä kokis saavani siitä tosi paljon itselleni jotain vaikeasti määriteltäviä asioita. […] Mitä enemmän mä hakeudun taideteosten äärelle, sitä herkemmäksi mä tuun sen suhteen, mä opin nauttimaan asioista ja teoksista, joista en välttämättä osaisi nauttia, jos en viettäisi niin paljon aikaa taiteen parissa. Jonkinlainen lukutaito kehittyy. […] Se auttaa mua käsittämään ja käsittteellistämään todella abstrakteja asioita mun omassa olemassaolossani. Musta tuntuu, että se lisää jonkinlaista myötätuntoa ja herkkyyttä, joita mä pidän tosi tärkeinä. Vakavuus koukuttaa mua. Se palautuu aina johonkin elämän ja kuoleman kysymyksiin.” (taidekriitikko)
“Mä kustannan omille lapsilleni ja heidän puolisoilleen hyvin paljon erilaisia taidekokemuksia. […] Minun mielestäni se on tärkeä kasvatuksellinen elementti lapsille, ja kun ne on kolmekymppisiä niin ne on jo kulkeneet 30 vuotta mun kanssa erilaisissa tapahtumissa. […] Ehkä siinä maailmassa, missä mun lapseni on kasvaneet, niin se on erikoisen tärkeätä. Se jää usein sellaiseksi pinnalliseksi, ei jakseta keskittyä ja miettiä. […] Vaikka taide ei aina ole kaunista, niin mulle itselleni kauneuden käsite on tärkeä.” (ekonomi)
Muutamassa vastauksessa mainittiin kauneus syyksi hakeutua taiteen pariin. Vaarallisuus ja marginaalisuus kiehtoi yhtä vastaajaa. Kukaan ei etsinyt taiteesta viihteellisyyttä. Yksi myönsi olevansa kaikkiruokainen, toinen pitävänsä musikaaleista.
Voiko taiteen vaikutusta mitata?
Osalle haastatelluista kysymys taiteen vaikuttavuudesta on itsessään arveluttava. Jos vaikutus (impact) ymmärretään mitattavana asiana, se ei heidän näkemyksensä mukaan sovellu taiteeseen: “Silloin kun taiteelta aletaan vaatia sellaista vaikuttavuutta, joka on jollain tavalla mitattavissa tai todistettavissa tai paperille laitettavissa niin, silloin ollaan hyvin ongelmallisilla vesillä. Mikä ja miten vaikuttaa, se on ehkä aina, mutta etenkin taiteen kanssa, se on salaperäistä ja arvaamatonta, se ei välttämättä, ehkä koskaan tai ollenkaan ole lineaarista tai mitattavissa.” (näyttelijä)
“I doubt your question. I think that impact is simply related to measurement. It is a word that exists for, that relates something of importance with something that is measurable. And these two things are paradoxical for me, because if you start to measure importance, it becomes maybe less important. If someone asks, imagine, someone would ask me about the impact of my love.” (kuraattori)
Kaikki haastatellut, jotka ottivat kantaa taiteen vaikuttavuuden arvioimiseen, suhtautuivat vaikutuksen mitattavuuteen epäillen. Taiteen vaikutuksia johonkin tiettyyn kysymykseen voidaan mitata, mutta tulos ei välttämättä kerro siitä, miten taide vaikuttaa. Taiteen nähdään vaikuttavan pitkällä aikavälillä, usein vaikeasti havaittavalla tavalla.
“Vaikuttavuus on jotain muuta kuin vaikutus. Vaikutus on konkreettisempi. Vaikuttavuus on sitä mihin mahtuu monenlaiset, ripple effects, väreilyt, joita ei ikinä välttämättä pystytä nimeämään ja tunnistamaan. […] Se vaara on siinä jos se pyritään mittaamaan ja määrittämään ja paineet siihen on kovat. Se jättää sellaset väreilyt, hiljaiset väreilyt, huomioimatta, koska niitä ei pystytä määrittämään. Ehkä se on siellä missä suurin osa vaikuttavuudesta, vaikutuksesta viime kädessä tapahtuu. Sellaisia jotka menee erilaisiin väleihin, pitkälle ja syvälle.” (kuraattori)
Osa haastatelluista epäili, että kysymyksessä taiteen vaikuttavuuden arvioitavuudesta on esioletus, että taiteen vaikutus on positiivinen ja se pitää jollain tavalla osoittaa. Entä jos tulos onkin päinvastainen? Myöskin kyseenalaistettiin se, että vaikutus tarkoittaa muutosta. Silloin säilyttävä vaikutus jää huomaamatta. “Monta kertaa on sellainen ongelma, että ne vaikutukset voi käsittää semmosena, että jotain positivista tapahtuu. Vaikutuksethan voivat olla kielteisiäkin, ja sitten: kuka sen katsoo, kenen näkökulmasta? Jossain tilanteessa se riippuen siitä mikä on se lähtötilanne, niin voihan se vaikutus olla niin, että jokin säilyy samanlaisena kuin ennenkin.” (sosiologi)
“Jonkin esityksen voima voi olla siinä, ettei se aiheuta mitään muutosta.” (näyttelijä)
Mitä metodi toi esiin taiteen vaikuttavuudesta
Mitä tämä tutkimus kertoo taiteen vaikuttavuudesta ja sen mitattavuudesta? Koko tutkimusprosessiin osallistunut esitystaiteilija Tuomas Laitinen pohti sitä viimeisessä haastattelussa, kun hän arvioi Kilo taidetta -työpajaa.
“Joo, siinä tuli näkyväksi niiden videoiden kautta se, että ensinnäkin se ei ole yksinkertainen asia se vaikuttaminen. Kaikkiin haastateltaviin ne teokset vaikutti aika paljon sekä etukäteen että jälkikäteen ja tosi monella tavalla. Se voi vaikuttaa silleen, että on tosi koskettunut, tai että ajattelee jotain asiaa tai että ärsyttää ihan sikana ja vihaa niitä, että miksi tuhlas aikaa siihen. […] Jos toi projekti pitkällä aikavälillä ja laajasti, että monta ihmistä haastatellaan niin, siitä tulee näkyviin se, että on tosi vaikeata typistää vaikuttavuutta joihinkin fraaseihin.”
Videokuvan sukupolvittelu on taiteellinen tutkimusmetodi. Sillä on paljon yhtymäkohtia hermeneuttiseen tutkimusperinteeseen. Tohtorintyössäni arvioin metodia seuraavasti:
“I realise that the method of generational filming is particularly rewarding in the area of humanist research since it documents, generates and reflects on shifting and mutable information. Knowledge about the subject matter accumulates cyclically and is revised with each video generation, but also diversified. The method generates more questions than answers about its subject matter, since it generates contradictory statements and does not offer self-evidently to anyone – not even to its makers – a status that would propose a position from which to decide the value of polyphonic knowledge. The method questions its own truthfulness with each generation.
Generational filming is an audiovisual statement about the hermeneutic method. It does not contest hermeneutics, but in a sense carnevalises hermeneutic knowledge production, since while unfolding hermeneutic circles move closer to reliable knowledge, the video generations move ever further from a unified conception of what happens in the filmed scenes. Generationality creates perpetually more questions about its subject matter without offering any clear answers.” (Kantonen 2017: 413–414.)
Tässä tutkimuksessa videokatselut etenivät vain muutamassa tapauksessa useampaan sukupolveen. Metodin refleksiivisyys tuli esiin lähinnä siinä, miten haastatellut arvioivat ennen taidetapahtumaa antamaansa videohaastattelua tapahtuman jälkeen. Editoin jokaista haastateltavaa varten henkilökohtaisen videon, jonka näytin vain hänelle itselleen. Yhteiskatselu toteutui vain kolmessa tilaisuudessa. Esittelin tutkimusta ensimmäisen vuoden jälkeen Taikusydän-tutkijaverkoston seminaarissa Turun taideakatemiassa helmikuussa 2017 ja ohjausryhmäni tapaamisessa kesäkuussa 2018. Kolmas yhteiskatselu oli Kilo taidetta -työpaja vuoden 2018 festivaalilla.
Festivaalin historiaa
Baltic Circle on vuonna 2000 perustettu teatterifestivaali, joka toimii osana helsinkiläistä Q-teatteria. Ekologisesti ajatellen festivaali on kulttuurinen organismi, joka elää suomalaisessa taidemaailmassa ja laajemmin ajatellen suomalaisessa yhteiskunnassa. Sillä on suhteita vastaaviin organismeihin muualla maailmassa ja sen sisällä on pienempiä organismeja, joilla on omat suhdeverkostonsa. Parin vuosikymmenen aikana festivaali on kehittänyt omia käytäntöjään ja tapojaan toimia osana festivaalien ekologiaa. Tämä tutkimus kuuluu niihin.
Alkuvuosina festivaali keskittyi nimensä mukaisesti Itämeren alueen, erityisesti Baltian maiden, kokeellisiin teatteriesityksiin. Alusta asti keskustelut olivat tärkeä osa festivaalia. Festivaalin ensimmäiset johtajat, Erik Söderblom ja Jukka Hytti, halusivat harjoittaa “samaa vieraanvaraisuuden kulttuuria”, jota he olivat kohdanneet entisen Neuvostoliiton alueella. Festivaali ei saanut olla vain vierailuesityksiä vaan sen piti olla yhdessäoloa. Lehtikritiikeissä sitä ylistettiin: “Itämeren maiden 90-luvun sukupolviteattereiden festivaalissa on epämuodollinen rokkenrolli-henki.” (Kemppi&Säkö 2016: 198.) Seuraavien vuosien naisjohtajat, Anna Veijalainen ja Elina Knihtilä, kritisoivat edeltäjiään siitä, että miehet julistivat tuovansa jotain uutta Suomeen, kun he kutsuivat etabloituneita mieskollegoita. Naisjohtajien ensimmäiset valinnat olivat feministejä Pohjoismaista. (Mts. 215.)
Vuonna 2007 tapahtui käänne esitystaiteen suuntaan, kun johtajana aloitti Kuvataideakatemiasta valmistunut Johanna Hammarberg. Maantieteellinen side Itämereen höllentyi ja festivaali muuttui kokonaistaideteokseksi, jossa yhteistyössä Todellisuuden tutkimuskeskuksen kanssa suunniteltiin myös siirtymät esityksestä toiseen osaksi tapahtumaa. Teatterin osalta ohjelmistoon tuli yhä enemmän dokumenttiteatteria. (Mts. 216–219.)
Seuraava johtaja, vuonna 2009 aloittanut valkovenäläinen taidekriitikko ja kuraattori Eva Neklyaeva, oli saapunut Suomeen vuonna 2000 turvapaikanhakijana. Hänen aikanaan festivaali ryhtyi yhä enemmän tuottamaan uusia suomalaisia esityksiä ja esitystaiteen asema vahvistui entisestään. Viimeisinä vuosina myös kaupunkitilassa tapahtuvat osallistavat esitykset yleistyivät. Teatterifestivaali etääntyi mahdollisimman kauas perinteisestä draamanäyttämöstä – sisällöltään, esityspaikan valinnaltaan, ajan käytöltään tai katsomiskokemukseltaan. Todellisuuden tutkimuskeskuksen tekijöiden mielestä esitykset eivät olleet enää esityksiä vaan yleisölle tarjottuja ajattelun välineitä – näillä sanoilla Stengerskin luonnehtii käytäntöjen ekologiaa! (mts. 314–316, vrt. Stengers 2005) Draamasta vieraantunut teatterifestivaali löysi oman uskollisen yleisönsä, joka suurelta osin on esitystaiteen ja muun taiteen ammattilaisia tai opiskelijoita. Yleisön sijasta voi puhua festivaaliyhteisöstä, sillä ohjelmisto on muuttunut temaattiseksi ja sen osat prosessimaisiksi osakokonaisuuksiksi. Yleisön rooli on usein muutakin kuin katsojan. Kulttuuripoliittisesti kunnianhimoisin kokonaisuus oli vuoden 2014 festivaalin osuus “Suomen taidepoliittinen tapahtuma”, joka koostui teoksista ja seminaareista. Se huipentui 500 hengen huippukokoukseen, jossa yleisö esitti yleisöä. (Mts. 317–319.)
Taiteen merkitys yhteiskunnassa
Taiteen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden arvioinnissa oli selkeä ero ei-taiteilijoiden ja taidetta ammatikseen tekevien välillä. Ei-taiteilijat näkivät taiteella olevan yhteiskunnallisia vaikutusmahdollisuuksia. Taide syventää ja kyseenalaistaa median tarjoamaa tietoa yhteiskunnasta. Se vie meidät toisiin kulttuureihin ja velvoittaa meitä muistamaan oman yhteiskuntamme historiasta asioita, mitä emme haluaisi muistaa.
“Syy minkä takia hakeudun taiteen pariin on ennen kaikkea yhteiskunnan pohdiskelu, nykytilan tarkastelu. Erityisesti kiinnostaa sellainen taide missä jollain tavalla analysoidaan, kritisoidaan, käännellään yhteiskunnallista tilannetta, valta-asetelmia, ja se auttaa itseäkin pohtimaan asioita uudesta näkökulmasta. Meillä on joka päivä kaikki tuutit täynnä tietoa, mutta on mielenkiintoista, että taiteen lajina käsitellään jotain aihetta syvällisemmin ja laajemmin.” (humanistinen tutkija)
“Taidehan on se joka käsittelee kipupisteitä. Se velvoittaa meitä olemaan vaikeiden asioiden äärellä niin, että ne meitä tämmöisinä kokonaisvaltaisina, ruumiillisina, yhteisöllisinä olentoina liikuttaa. Siihen muistin ja unohtamisen kapeanäköisyyden kuvioon liittyy se, että me useimmiten kuullaan ja koetaan ainoastaan sitä, mikä on lähellä sitä meidän omaa, mukavuusalueen ja sen oman kuplan kokemuspiiriä. Taide koko ajan laajentaa sitä mikä kaikki täällä kuuluu meille yhteisöllisinä olentoina meidän piiriin. Niin se on luultavasti tää sitkeä kuminauhan vetäminen tai jopa sen lätkäseminen naamaan.” (teatteritutkija)
Taide luo ympärilleen yhteisöjä ja näin yhdistää ihmisiä. Se voi esittää samanaikaisesti ristiriitaisia näkemyksiä ja synnyttää keskustelua jopa sellaisten ryhmien välillä tai sellaisista aiheista, joita muuten olisi vaikeata käsitellä. Taiteen aseita ovat kauneus ja huumori.
“Taide on hyvä luomaan yhteisöjä, se tuo ihmisiä yhteen. Siihen liittyy rajan ylittämistä. Se tuo yhteen eri yhteiskuntaryhmistä tai ekonomisista luokista olevia ihmisiä.” (taidekriitikko)
“Taiteen kentällä voidaan kysyä vaikeita kysymyksiä, esimerkiksi sellaisia, joihin ei ole ratkaisuja. Tuoda pöytään keskenään yhteensopimattomia näkökulmia ja tapoja lähestyä ajassa olevia, keskeisiä yhteiskunnallisia kysymyksiä tavalla mitä muilla yhteiskuntamme osa-alueilla ei pystytä tällä hetkellä enää tekemään. Se mahdollistaa sen, että pystyy syventymään aiheiden äärelle ilman, että pitää pyrkiä hakemaan ratkaisua ainakaan heti.” (kuraattori)
“Mä koen, että taide ylipäätään tämmösen kauneuden aseista riisuvan vaikutuksen kautta voi puhua uusista asioista ehkä helpommin kuin monet muut yhteiskunnan alat. Siinä on se vapaus, ettei tarvii olla tieteellisesti aukottomasti perusteltua. Voidaan vaan herättää keskustelua, tuoda uusia näkökulmia, eri tavoilla eri aisteihin vedoten.” (arkkitehti)
“Maailmaa ei lähestytä niin dokumentoivasti, että se on vaan sellasia ajatuksia ja tunnelmia. Sellainen yhdistelevyys, rajojen kanssa leikittely ja rikkominen. Sellainen yhteiskunnan normeille vähän kanssa nauraminen.” (lukiolainen)
Taiteilijoiden näkemys taiteen vaikuttavuudesta, varsinkin oman taiteensa osalta, on paljon pessimistisempi. Taiteella ei ole merkitystä, mutta sen varjolla tai rinnan voi tehdä merkityksellisiä tekoja. Taiteen merkitys on pienissä kertomuksissa. Yksi haastatelluista suhtautui epäillen siihen, voiko laadukasta taidetta yhdistää yhteiskunnalliseen aktivismiin.
“Mähän itse ajattelen omasta työstäni, että se ei vaikuta yhtään mihinkään. Se työ minkä varjolla niitä esityksiä tehdään on vaikuttavuutta ihan faktisesti. Esimerkiksi nyt me ollaan päästy korjaamaan fyysistä elinympäristöä, vaikka siellä Näätämöjoen varressa on saatu ruopattua valuma-alueita, panemaan niitä ruopattuja kiviä takaisin paikoilleen. Tää on yhteiskunnallisesti hyvin vaikuttavaa, sillä se korjaa sitä luontoa.” (teatteriohjaaja)
“Yks asia jäi mietityttämään, että onko taiteen tehtävä, totta kai herättää keskustelua erityisestä aiheesta, josta ei keskustella paljon, mutta silloin kun se on lähellä aktivismia, siinä on riski, että tuntuu hölmöltä sanoa, että se (taide) jollain tavalla katoaa.” (teatteriohjaaja)
Kiitokset tutkimusprojektiin osallistuneille:
Brechtje van Bel, Olive Bieringa, Michiel Brouwer, Outi Condit, Per Ehrström, Taru Elfving, Synes Elischka, Shelley Etkin, Pauliina Feodoroff, Minna Heikinaho, Elsa Heikkilä, Harold Hejazi, Hanna-Leena Helavuori, Satu Herrala, Roosa Isokääntä, Kristiina Junttila, Anna Jussilainen, Eila Järveläinen, Kaija Kangas, Tyyni Kantonen, Riia Karhila, Sari Karttunen, Antti Kauppinen, Yassine Khaled, Oliver Kochta-Kalleinen, Ville Kristian Koskinen, Aino Kostiainen, Tuomas Laitinen, Ida Elizabeth Larsen, Ulla Laurio, Jokke Lehtonen, Jussi Lehtonen, Brian Leong, Sonya Lindfors, Sonja Lipponen, Mari Lukkari, Louna-Tuuli Luukka, Hamish MacPherson, Milla Martikainen, Sara Melleri, Rosa Meriläinen, Anna Moilanen, Saara Moisio, Laura Murtomaa, Nadia Nava, Hanna Nyman, Juha Panula, Rita Paqvalén, Hanna Parry, Pauli Patinen, Ignacio Peréz, Richard Pettifer, Alexandra Pirici, Silja Päätalo, Kukka Ranta, Kati Roover, Ville Sandqvist, Perttu Salo, Marja Silde, Sofia Simola, Diana Soria, Nora Sternfeld, Anders Sunna, Cátia Suomalainen Pedrosa, Maiju Suomi, Carle Susa, Aliisa Talja, Kaarina Tammisto, Lizzie Thomson, Hanna-Kaisa Tiainen, Masi Tiitta, Susanna Teräväinen, Matti Tuomela, Osmo Tuorila, Raluca Voinea, JP Väisänen, Willem Wilhelmus
Vaikuttamisen festivaalin ohjelmisto:
2016
New Solidarities -keskusteluohjelma. Kuraattorit Alexandra Pirici ja Raluca Voinea.
Suomi sosiaalisten suhteiden kehitysmaa -esityskokonaisuus. Kuraattorit Satu Herrala, Anna Jussilainen, Hanna Nyman ja Willem Wilhelmus.
Esitykset: Yassine Khaled: Monitor man. Matraquita Soher: A(part). YKON: Playhouse.
Työpaja: Reshaping the possible Finland.
2017
Sijdsååbbar-kyläkokous.
Autonomian aika -esitys. Pauliina Feodoroff, Maryan Abdulkarim ja S. Nousiainen.
Maadtoe-näyttely. Anders Sunna ja Michiel Brouwer.
Kuraattori Pauliina Feodoroff.
2018
Kilo taidetta -työpaja. Satu Herrala, Pekka Kantonen ja Hanna Nyman.
All the Sex I´ve Ever Had -esitys. Mammalian Diving Reflex.
We Should All Be Dreaming -esityksellinen illallinen. Sonya Lindfors ja Maryan Abdulkarim.
Lähteet
Arlander, Annette & Elo, Mika 2017. “Ekologinen näkökulma taidetutkimukseen”. Helsinki: Tiede&edistys 4/2017, 335–346.
Baltic Circle. Työsuunnitelma_Vaikuttamisen festivaali 2016–2018. Pdf.
Baltic Circle -teatterifestivaalin ohjelmat 2016–2018. Helsinki.
Crossick, Geoffrey 2019. “Why aren’t we better at articulating the cultural value of the arts?” Keynote-luento. Seminaarissa ArtsEqual Research Sprint (7.10.2019) Helsinki: Tieteiden talo.
Crossick, Geoffrey & Kaszynska, Patrycja 2016. Understanding the value of arts & culture, The AHRC cultural value project. Lontoo: Arts and Humanities Research Council. http://www.artshealthresources.org.uk/docs/understanding-the-value-of-arts-culture-the-ahrc-cultural-value-project/
Guattari, Félix 2008 [1989]. Kolme ekologiaa. Suom. Anna Helle, Mikko Jakonen & Eetu Viren. Helsinki: Tutkijaliitto.
Jansson, Satu-Mari 2014. Mittaamattoman arvokasta? Taiteen ja kulttuurin vaikutustutkimuksia ja -metodologioita. Helsinki: Taideyliopisto.
https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/135814/Kokos_2_2014.pdf?sequence=1
Kantonen, Pekka 2017. Generational Filming. A Video Diary as Experimental and Participatory Research. Helsinki: Taideyliopiston Kuvataideakatemia. https://www.researchcatalogue.net/profile/show-exposition?exposition=352318
Kemppi, Eeva & Säkö, Maria 2016. Skavabölen pojista Kaspar Hauseriin. Helsinki: Like.
Stengers, Isabelle 2005. ”Introductory notes on an ecology of practices”, Cultural Studies Review, Vol 11, Nro 1.
Työpaja taiteena ja tutkimuksena
Yleisölle avoimeen neljän tunnin Kilo taidetta -työpajaan osallistui kolmisenkymmentä ihmistä, joista suurin osa oli taiteen ja kulttuurin ammattilaisia. Tilaisuus rakentui kuudesta noin kymmenminuuttisesta temaattisesta videosta, jotka olin editoinut tutkimukseni videohaastatteluista. Niiden aiheet esitysjärjestyksessä olivat: 1. Teos tekijän, katsojan ja kuraattorin silmin 2. Konflikti tekijän ja katsojan intentioiden välillä 3. Taiteen merkitys yhteiskunnassa 4. Taiteen vaikuttavuuden arvioiminen 5. Katsojan henkilökuva 6. Taiteen merkitys esiintyville eläkeläisille. Lisäksi ohjelmaan kuuluivat festivaalijohtaja Satu Herralan ja minun tilaisuutta pohjustavat puheenvuorot sekä kaksi pyydettyä kommenttia ja yksi interventio. Kilo taidetta -työpajan videotaltiointi on yksi tutkimuksen videokuvan sukupolvi. Metodin mukaisesti tein haastatteluja myös keskustelutilaisuuteen osallistuneiden kanssa sekä tapahtumaa ennen että sen jälkeen.
Ajattelin työpajaa etukäteen performanssina, taidetekona. Vertasin festivaalijohtajille osuuttani videojukan työhön. Tilaisuus koostuisi yli tusinasta erilaisia elementtejä, jotka tuli rytmittää improvisoiden ja kuunnellen. Olin editoinut tilaisuutta varten seitsemän videota, jotka näyttäisin siinä järjestyksessä ja siinä kohdassa kun oli keskustelun kannalta joko puheenaiheen tai kokonaisrytmin kannalta mielekästä. Ehdin näyttää videot yhtä lukuunottamatta. Videoiden lisäksi sijoitin kolme sovittua puheenvuoroa tai interventiota tähän kokonaisuuteen. Olimme ajatelleet myöskin lounaan osaksi keskustelutapahtumaa. Emme ohjeistaneet osallistujia jatkamaan keskustelua ruokailun aikana pienryhmissä vaan näin tapahtui spontaanisti. Ruokailu on luonnostaan jakamisen hetki. Jos aamupäivä olisi ollut pitkästyttävä, toivomamme ruokapöytäkeskustelut tuskin olisivat toteutuneet. Alun esittelykierros poikkesi myös tavanomaisesta, sillä pyysimme ihmisiä kertomaan nimensä ja jonkin vaikuttavan taidekokemuksen. Institutionaalisen aseman sijasta halusimme, että tutustuisimme toisiimme taidekokemusten kautta. Näin myös varmistimme sen, ettei kenenkään tarvitsisi jännittää ensimmäistä aiheeseen liittyvää puheenvuoroaan. Ensimmäinen osallistuja kertoi sangen laveasti taidekokemuksestaan ja omasta instituutiostaan. Muut seurasivat hänen esimerkkiään. Ratkaisu oli parempi kuin suunnitelmamme, sillä näin väliaikaisen yhteisömme valta-asemat oli heti tuotu näkyviin.
Taiteellisessa tutkimuksessa taiteella ja taiteen tekemisellä on tärkeä osuus tutkimuksen tekemisessä. Etukäteen olin ajatellut, että teen taiteellista tutkimusta soveltamalla videokuvan sukupolvittelun metodia minulle ehdotettuun tutkimusaiheeseen, taiteen vaikuttavuuden tutkimiseen. Videohaastattelut, niiden editointi ja näyttäminen haastatelluille olisi taiteellinen tapani tehdä tutkimusta. Työpajan ansiosta tutkimuksen tekemisestä ja esittelystä tuli myös taidetta. Työpajassa tutkimuksellinen aineisto muuttui taiteeksi, koska se esitettiin julkisesti taidetilaisuudessa taiteellisin kriteerein. Tilaisuuteen osallistujat kokivat, että he eivät osallistuneet tavalliseen seminaariin vaan johonkin, mitä he eivät heti pystyneet määrittelemään. Yksi osallistujista päätyi siihen johtopäätökseen, että videoiden ja taiteellisten interventioiden lisäksi keskustelun pitkä kesto, kehämäinen eteneminen ja selkeän tavoitteen puuttuminen teki tilaisuudesta taidetta. Instrumentaalisen luonteen puuttuminen sai sen tuntumaan taiteelta.
“Ehkä tavoitteena oli yhdessä rakentaa sitä, miettiä eteenpäin, ja se mietintä jatkuu jossain muussa formaatissa, mutta siinä ei ollut sellaista tavoitetta, joka on selkeä, apurahatavoite tai sentyyppinen. Ehkä enemmän filosofinen lähestyminen asiaan eikä tavoitella selkeää päämäärää, joka olisi määriteltävissä. Se oli jollain tavalla vapauttavaa, se tuntui sellaiselta huoneelta, joka oli vapaa näistä pyrkimyksistä ja ollaan yhdessä, ja tämä on vapaa näistä pyrkimyksistä, mitä ehkä joutuu työelämässä, että pitää tavoitella jotain selkeää päämäärää ja pitää olla tietynlaisia tuloksia. Se on ehkä mitä taide voi olla.” (kulttuurijärjestön toiminnanjohtaja)
Kyky luoda yhteisöjä mainittiin aiemmin tässä artikkelissa esimerkkinä taiteen yhteiskunnallisesta vaikutuksesta. Työpajan jälkeen yksi osallistujista teki havainnon, että kun hän kohtasi työn merkeissä toisia työpajaan osallistuneita, syntyi sanaton yhteen kuuluvuuden tunne, että me olimme siellä silloin. Toinen osallistuja vertasi työpajaa muihin julkisiin keskusteluihin ja totesi eron olleen juuri yhteisen etsiminen.
“Se oli kuin aivomyrsky, joka on haasteellisempaa kuin julkinen keskustelu. Aivomyrskyssä on henki johonkin yhteiseen. Mä olen ollut hirveen monessa debatissa, jossa ei todellakaan pyritä yhteiseen.” (kuvataiteilija)
Työpajassa taiteellisen tutkimuksen metodi läpäisi koko tilaisuuden. Se ei tuottanut pelkästään analysoitavaa dataa vaan myös taiteellista tulosta. Taide tuli esiin metodin kautta ja metodi ohjasi keskustelun kulkua. Taiteellisella metodilla oli performatiivinen funktio. “Kun puhutaan taiteen vaikuttavuudesta, niin se taide on myös keinona läsnä siinä tilaisuudessa, jonka kautta myöskin hahmotettiin sitä kysymystä. Tykkäsin siitä, jos me puhutaan taiteen vaikuttamisesta, ja puhuin aikaisemmin siitä, että taiteella voidaan vaikuttaa tasolla, millä tiede ei pysty. Siinä tilaisuudessa tietynlaiset taiteelliset keinot avasivat sen keskustelun toisella tavalla, ehkä päästiin jollain tavalla syvemmälle, eri näkökulmista tarkastelemaan kysymystä, palattiin kerta toisensa jälkeen asiaan. Tuli ehkä joitain uusia ulottuvuuksia, se oli mulle kiinnostavaa sellaisenaan, ei pelkästään se sisältö vaan myös se metodi, millä sitä tarkasteltiin.” (kulttuurijärjestön toiminnanjohtaja)
Vaikutusten kirjo
Isabelle Stengersin hahmottama käytäntöjen ekologia kritisoi vallitsevia tutkimuskäytäntöjä, joiden tavoitteena on yleispätevyys, totuuden etsiminen. Juuri tästä tutkijan on pidättäydyttävä ja sitouduttava erityisyyteen. Hän liittää oman ajattelunsa Leibnizin filosofian perinteeseen: “The ecology of practices is Leibnizian because, in order to address practices, we have to accept the critical test of abstaining from the powerful drug of Truth.” (Stengers 2005: 188.)
Artikkelissaan “Ekologinen näkökulma taidetutkimukseen” Elo ja Arlander pohtivat Stengersin käytäntöjen ekologian soveltamista taiteelliseen tutkimukseen. “Kaikessa tutkimustoiminnassa pitäisi hänen mielestään kyseenalaistaa totuuden, yleistettävyyden ja etiikan liian itsestään selviksi muodostuneet kytkökset, sillä ne toimivat lähinnä tietotalouden kapitalistisen logiikan legitimaation välineinä. Lähtökohdaksi tulisi sen sijaan ottaa leibnizilainen vastuullisuuden ajatus, joka on sitoutumista erityiseen. Taiteilija-tutkijan kannalta tämä merkitsisi siirtymää yleistettävyyden, tuotteistamisen ja sovellettavuuden skenaarioista erityisyyksien hienovaraiseen työstämiseen ja kuvaukseen.” (Arlander & Elo 2017: 343.)
Tässä tutkimuksessa taiteen vaikuttavuus ei hahmotu selkeäksi, yleispäteväksi johtopäätökseksi taiteen vaikutuksesta. Videokuvan sukupolvittelun metodia soveltaen olen osoittanut, että taiteen vaikuttavuus yksilöiden kokemusta arvioitaessa voi tarkoittaa hyvin monenlaisia, jopa saman ihmisen vastauksissa ristiriitaisia asioita. Metodi on tuonut esiin jokaisen haastateltavan erityisyyden. Metodi ei arvota eri ihmisten kokemuksia esimerkiksi syvällisiin ja pinnallisiin, vaan juuri kokemusten kirjo tuo esiin taiteen vaikuttavuuden. Stengersin sanoin metodin tulokset säilyttävät “diplomaattisen erojen kunnioittamisen” (Stengers 2005: 192).
Tutkimus ei lähtökohtaisesti pyrkinyt tuottamaan yksiselitteistä tietoa taiteen vaikuttavuudesta vaan kunnioittamaan näkemysten erityisyyttä. Toistuvat katselut ja katseluiden kommentoinnit tuottivat yhä moninaisempaa tietoa ja näkemystä tutkittavasta asiasta, taiteen vaikuttavuudesta. Metodin avulla syntyi monipuolinen narratiivien kokonaisuus siitä, miten taide vaikuttaa ja koskettaa eri ihmisiä eri tavoin. Metodi toi esiin myös sen, että taiteella on henkilökohtaisella tasolla myös negatiivisia vaikutuksia, ainakin tunnetasolla. Taiteen vaikuttavuuden kannalta sekä positiiviset että negatiiviset kokemukset ovat osoitus taiteen vaikuttavuuden rikkaudesta.
Esitystaiteilijan henkilökuva
Esitystaiteilija Tuomas Laitinen osallistui kaikkina kolmena vuotena tutkimusprojektin haastatteluihin. Viimeisenä vuotena hän myös teki intervention Kilo taidetta -työpajaan. Video on koostettu viidestä haastattelusta. Se on festivaalijohtajien haastattelujen jälkeen kattavin metodilla tehty haastattelukokonaisuus.
Laitisen osuus kiteyttää hyvin aineistoni. Laitinen on taiteen ammattilainen, kuten enemmistö haastatelluista. Myöskin hänen vastauksensa edustavat hyvin aineistoa. Laitinen hakeutuu taiteen pariin ymmärtääkseen maailmaa ja itseään: “[Taide] tarjoaa eläviä tilanteita, joissa ihmiset on jotenkin samassa huoneessa ja joutuu yhdessä ikään kuin pohdiskelemaan sitä tai kokeilemaan sitä tai asettumaan jotenkin suhteessa siihen, että miten tässä oltais maailmassa ja miten tässä oltais muitten kanssa.” Hänen ennakko-oletuksensa taiteesta on, että sen tekijät pohtivat samoja kysymyksiä kuin hän itse, mutta hyvä taide esittää kysymyksiä eri tavalla kuin hän itse ja tarjoaa enneminkin hämmennystä kuin vastauksia: “Mä itse koen parhaina teoksina semmoset, jotka jotenkin, ne horjuttaa jotakin, miten mä olen tottunu katsomaan maailmaa tai kokemaan, että joko niissä teoksissa on mulle jotain niin uutta, että mä en ole tullu sitä ajatelleeksi tai kokeneeksi aikaisemmin tai sitten ne on sisäisesti sillä tavalla ristiriitaisia, että ne ei selity. Mä en pysty niitä purkamaan täysin tai selittämään. Ne jättää mulle semmosen vähän hämmentyneen kokemuksen.” Haastateltujen taiteen ammattilaisten enemmistöstä poiketen Laitinen suhtautuu optimistisesti taiteen mahdollisuuksiin: “Taide voi ehdottaa uusia tapoja olla yhdessä tai poliittisen järjestäytymisen tai kulttuurin muotoja. Niiden kautta taide on vapaa kenttä ehdottaa melkein mitä vaan.”
Aiempien haastatteluiden katsominen sai Laitisen pohtimaan omaa tekemistään ja suhdettaan taidemaailmaan. Ensimmäisestä taiteen merkitystä pohtivasta haastattelusta puuttui hänen mielestään pragmaattinen ammatillinen suhde taiteeseen: “Tossa ei tullut mainittua sellaisia arkisia asioita, että oppii lisää ammattitaitoa sillä alalla, kun näkee mitä muut tekee ja osallistuu siihen keskusteluun.” Vuoden aikana Laitisen ammatillinen asema oli muuttunut, sillä hän oli aloittanut alansa tohtoriopinnot. Edellisvuoden vastaukset saivat hänet pohtimaan suhdetta taiteeseen yleensä: “Niin tutkimuksen näkökulma jotain muuttaa, miten mä katson teoksia. Se tuo jonkunlaista nöyryyttä se tutkimuskonteksti, näkee kuinka iso on se historia, taiteen ja kulttuurin historia. Kuinka paljon asioista on jo sanottu. Kuinka pieni se yhden taiteilijan osa siinä on. Kaikki näyttäytyy pitkänä keskusteluna.”
Laitisen osuus ei vain kiteytä tutkimukseni tuloksia, vaan se myös avaa uusia näkökulmia metodiin. Kilo taidetta -työpajassa Laitinen toteutti intervention kirjeiden avulla. Jokainen osanottaja sai avata täsmälleen kello 14.30 hänelle osoitetun kirjeen ja lukea hiljaa samaan tahtiin muiden kanssa. Kirje kuvasi yhteistä hetkeämme, mutta siinä oli myös jokaiselle erikseen osoitettu henkilökohtainen viesti. Interventio ei vain kommentoinut työpajan ja tutkimuksen metodia vaan loi oman metodinsa. Rituaalin kaltaisena toimituksena se vahvisti työpajan luonnetta taiteena ja taiteellisena tutkimuksena.
Työpajan jälkeisessä haastattelussa Laitinen pohti omaa osuuttaan: “Siinä oli erityispiirteenä se henkilökohtaisuus, että mä henkilökohtaisesti lähestyin jokaista sen kirjeen kautta. Siitä tuli vielä oma väre itselleni, että mä olin tutustunut jo kaikkiin paikalla olijoihin. Joko mä tunsin henkilökohtaisesti ja olin miettinyt heitä kirjoittaessa tai sitten olin tutustunut heidän tuotantoon internetissä, niin se loi mulle ihan erilaisen suhteen tilanteeseen, että mä näin että toi on toi ja tehny tota, jo silloin kun se tilaisuus alkoi. Ja sitten kun se tapahtui se interventio niin tavallaan ne tajuaa, että mä olen kattonut niitten nettisivuja, niin tuleehan siitä tietty jännitys.”
