RUUKKU 10: Esitettyä aitoutta. Osallistavasta taiteesta ja sen etiikasta (Lectio Praecursoria)
Johanna Lecklin
Arvoisa valvoja, arvoisa tarkastaja, hyvä yleisö…
Aluksi muutama sana tutkimuksen kulusta: Joudun myöntämään, että hain jatko-opiskelijaksi turhan varhain. Samana päivänä, kun palautin maisterin lopputyöni, jätin hakemukseni jatko-opintoihin. Olin hurjan innostunut tutkimuksesta ja varma siitä, että ehdin mainiosti kirjoittamaan taiteellista tutkimusta ja tekemään taiteellista työtä yhtä aikaa. No, näin ei käynyt. Ensin tein usean vuoden ajan taidenäyttelyitä, kiersin teosteni kanssa taidefestivaaleilla ja osallistuin elokuvafestivaaleille. Näiden ohessa valmistuin yliopistosta taidehistorian oppiaineesta. Varsinaisesti aloitin tutkimuksen kirjoittamisen vasta kun sain siihen kunnon potkun ohjaajaltani Leena-Maija Rossilta: tämä on kirjoitettava, nyt tai ei koskaan.
Alkuperäinen otsikkoni piti sisällään sekä narratiivisuuden, dokumentaarisuuden että performatiivisuuden käsitteet. Sain palautetta, että se kuulosti kolmen väitöskirjan aiheelta. Nykyinen otsikko Esitettyä aitoutta. Osallistavasta taiteesta ja sen etiikasta sai lopullisen muotonsa vasta esitarkastuksen jälkeen. Se sisältää alkuperäisen otsikon aiheita mutta on tarkentunut matkan varrella. Saamani palautteen ansiosta jouduin nimittäin tarkastelemaan, mistä oikeastaan olen tutkimuksessani kirjoittanut.
Tutkimukseni on hybridi: se haarautuu moneen eri suuntaan, sillä sen lähtökohdat ovat teoksissa. Tarkastelen teosesimerkkejä elokuvateorian, naistutkimuksen ja osallistavaa ja yhteisöllistä taidetta käsittelevän teorian kautta.
Teokseni Story Café, jonka toteutin vuosien 2004 ja 2011 välillä, muodostaa taiteellisen tutkimukseni rungon. Teos rakentuu osista.
KUVA 1. Story Café (2004–2011), Galleria Huuto Uudenmaankatu, Helsinki, 2006. Valokuva: Lasse Lecklin.
Ensinnäkin järjestin tilapäisiä kahviloita, joissa nauhoitin vierailijoiden kertomuksia videolle. Vapaaehtoiset kahvilavieraat kertoivat tarinoita ja tarinaa vastaan sai kupillisen kahvia. Toteutin teoksen eri muodossa 15 kertaa ympäri Eurooppaa. Nauhoitin videolle yli 400:n osallistujan tarinat.
Huomasin, että yleisöä osallistavia ja yhteisöllisiä teoksia oli tehty paljon jo 1990-luvulla, ennen omien taideopintojeni alkua.
Rirkrit Tiravanija: untitled (free), installaationäkymä 303 Gallery, New York 1992. Rirkrit Tiravanija ja Gavin Brown’s enterprise New York/Rome ©
Esimerkiksi kuvataiteilija Rirkrit Tiravanija teki olohuonemaisia teoksia, joissa tarjoiltiin thairuokaa. Tutkimuksessani tarkastelen kuraattori Nicolas Bourriaud’n relationaalisen taiteen käsitettä, jonka ajatuksena on, että taide muodostuu ihmisten välisistä suhteista. Bourriaud’n esimerkkinä relationaalisesta taiteesta ovat juuri Rirkrit Tiravanijan teokset. Useat teoreetikot, kuten Claire Bishop ja Grant Kester ovat esittäneet kritiikkiä relationaalista taidetta kohtaan.
Suomessa yksi edelläkävijä osallistavan taiteen alueella on kollegani Minna Heikinaho, joka muun muassa tarjosi aamiaista teoksessaan Ilmainen aamiainen Hakaniemessä vuonna 1994. Tässä kuva Heikinahon teoksesta.
Minna Heikinaho: Ilmainen aamiainen (1994), Hakaniemi. ©Minna Heikinaho.
Ja tässä osallistuja teoksessa.
Minna Heikinaho: Ilmainen aamiainen (1994), Hakaniemi. ©Minna Heikinaho.
Oma työni poikkesi tästä siinä mielessä, että se perustui vaihtokauppaan. Sain vaihtokaupassa tarinan, jota saatoin myöhemmin käyttää eri tavoin. Osallistujat kertoivat minkä tahansa tarinan itse valitsemallaan tavalla.
Story Café -teoksen toisessa osassa valitsin osan nauhoitetuista tarinoista, joita sitten näytin seuraavissa kahviloissa ja myös videoinstallaatiossa erillään kahviloista. Esitin kertojat videomonitoreilta puhuvien päiden virtana.
Story Café -teoksen viimeisessä osassa dramatisoin pienen elokuvatyöryhmän kanssa muutamista tarinoista liikkuvan kuvan teoksia, jotka viittaavat eri elokuvagenreihin.
Kuvassa alkuperäinen osallistuja kertoi tarinan Lontoossa vuonna 2004.
A Summer Job (2009), Super 8 siirretty videolle, 7 min, stillkuva videosta.
A Summer Job vuodelta 2009 on remake eli udelleenesitys, jossa kolme eri taustaista kertojaa esittää alkuperäisen, ihmiskauppaan liittyvän seikkailutarinan ikään kuin se olisi tapahtunut heille.Teoksella halusin kysyä, ketä uskomme, kenelle tämä olisi voinut tapahtua?
Story Café (2004–2011), Nykytaiteen museo Kiasman kokoelmanäyttely Järjestetty juttu 2010–2011. Valokuva: Johanna Lecklin.
Esimerkiksi Nykytaiteen museo Kiasman kokoelmanäyttelyssä Järjestetty juttu vuosina 2010–2011 esillä oli installaatio, jossa oli neljä tuntia Story Cafén tarinoita ja neljä tarinoista valmistamaani dramatisointia.
Story Café (2004–2011), tilapäinen tarinakahvila Nykytaiteen museo Kiasman Järjestetty juttu -kokoelmanäyttelyn yhteydessä vuonna 2010. Valokuva: Johanna Lecklin.
Näyttelyn yhteydessä järjestin muutaman päivän aikana Kiasman ulkopuolella kahvilan, jossa nauhoitin lisää tarinoita.
KUVA 12. Osallistuja Story Caféssa (2004–2011), kahvila Nykytaiteen museo Kiasman Järjestetty juttu -kokoelmanäyttelyn yhteydessä vuonna 2010. Valokuva: Johanna Lecklin.
Tässä vierailija Story Caféssa.
Näytän ensin esimerkin yhdestä nauhoittamastani kertomuksesta ja sitten pätkän siitä dramatisoimastani tarinasta Häkki. Nauhoitin alkuperäisen tarinan vuonna 2006 Galleria Huudossa Helsingissä. Tein sen pohjalta käsikirjoituksen kahden kanavan liikkuvan kuvan installaatiota varten. Kuvaukset toteutettiin esiintyjien ja elokuvatyöryhmän kanssa.
Tässä alkuperäinen kertoja.
[VIDEO 13.] Videoklippi Story Cafén tarinasta.
Tässä pätkä tarinasta toteuttamastani dramatisoinnista Häkki.
[VIDEO 14.] Videoklippi Häkki-teoksen esikatseluversiosta.
Forum Boxissa esitin kolme tarinoihin perustuvaa dramatisointia.
Häkki (2013), HD-video, kaksi kanavaa, 4 min, 55 s, yksityisnäyttely Forum Box, Helsinki, 2013. Valokuva: Johanna Lecklin.
Esitin useissa näyttelyissä *Story Café -*teoksen eri osia joko yhdessä tai erikseen. Eri vaiheet näyttävät teoksen rakentuneisuuden. Viittaan elokuvatutkija Stella Bruzzin performatiivisen elokuvan käsitteeseen, jossa elokuvan sisällä osoitetaan erilaisin keinoin, että kyseessä on rakennettu teos. Tuon tämän ajatuksen nykytaiteen näyttelykontekstiin.
Story Café -teoskokonaisuudella halusin kiinnittää huomiota siihen, miten pienestä suullisesti kerrotusta tarinasta tulee materiaalia, josta syntyy käsikirjoitus ja lopulta erilaisin elokuvallisin keinoin toteutettu teos. Story Cafén eri vaiheissa esityksen ja annetun todellisuuden määrä vaihtelee.
Tärkeäksi tutkimuksessani Esitettyä aitoutta. Osallistavasta taiteesta ja sen etiikasta nousee esitetyn ja annetun todellisuuden raja, niiden välinen halkeama, ja sen merkitys eettisille ratkaisuille taiteellisessa työskentelyssä.
Tutkimuksen lähtökohtana ovat olleet dokumentaarisen ja fiktiivisen rajalle sijoittuvat liikkuvan kuvan teokset, jotka hämmentävät minua: onko tämä esitystä vai ainoastaan annetun todellisuuden taltiointia? Pohdin, voiko kameran edessä edes olla esiintymättä.
Renzo Martens: Episode III: Enjoy Poverty (2009), 90 min, stillkuva elokuvasta. https://doorofperception.com/2015/07/renzo-martens-enjoy-poverty/ (11.11.2018).
Renzo Martens: Episode III: Enjoy Poverty (2009), 90 min, stillkuva elokuvasta. https://www.cinenews.be/en/movies/episode-iii-enjoy-poverty/pictures/ (11.11.2018).
[KUVAT 16–17.]
Tutkimuksessani käsittelen useita muiden taiteilijoiden teoksia, joissa hämmennetään annetun todellisuuden taltioinnin ja käsikirjoitetun esityksen rajaa. Tällainen on Renzo Martensin provokatiivinen Kongossa kuvattu elokuva Episode III: Enjoy Poverty (2009). Elokuvassa Renzo Martens -niminen hahmo matkustaa Kongoon ja haluaa opettaa paikallisia nauttimaan köyhyydestä.
Miriam Bäckström: Kira Carpelan (2007), HD-video, 78 min, stillkuva © Miriam Bäckström.
Toinen esimerkki on Miriam Bäckströmin elokuva Kira Carpelan (2007). Siinä taiteilija Miriam Bäckström palkkaa taideopiskelijan, Kira Carpelanin, joka saa toteuttaa Bäckströmin suuren yksityisnäyttelyn omissa nimissään. Käyttääkö etabloitunut taiteilija valtaansa ja kaappaa nuoren taideopiskelijan identiteetin? Vai onko Kira Carpelan kokonaan fiktiivinen henkilö?
Molemmista teoksista kuvittelin ensin, että kyseessä on manipuloimaton todellisuuden taltiointi. Jouduin pohtimaan, mitä dokumentaarisuus oikeastaan pitää sisällään? Myöhemmin, kun olen katsonut teoksia tarkemmin, olen huomannut halkeamia, esitystä, käsikirjoitettuja tai ennalta harjoiteltuja osia.
Dokumentaarisen elokuvan pioneeri John Grierson totesi jo vuonna 1946 dokumentaaristen elokuvien sisältävän todellisuuden luovaa käsittelyä, kuten dramatisointia, estetiikkaa ja jopa käsikirjoittamista. Loppujen lopuksi totean, että useissa dokumentaarisissa teoksissa on ainakin osin esitettyjä, käsikirjoitettuja kohtauksia. Ensimmäisellä katselukerralla ne kuitenkin vakuuttavat minut aitoudellaan.
Elokuvantekijän ja teoreetikon Trinh T. Minh-han tekstit ja elokuvat ovat vaikuttaneet ajatteluuni ja tutkimukseeni. Trinh on kuvannut kirjoitustaan elokuvan kanssa kirjoittamiseksi. Hän kirjoittaa omista elokuvistaan, joissa hän usein hyödyntää amatööriesiintyjiä. Esimerkiksi elokuvassa Surname Viet, Given Name Nam vuodelta 1989 amatööriesiintyjät saavat esittää uudelleen tilanteita, jotka Trinh on nauhoittanut haastatteluissa.
Vastaavaa menetelmää olen soveltanut esimerkiksi Story Cafén dramatisoinneissa ja Kieli on avain -teoksessa. Käsikirjoitetun ja spontaanin esityksen ero on välillä epäselvä.
Näytän esimerkin omasta teoksestani Kieli on avain kaikkeen vuodelta 2012. Teos perustuu kymmenen ruotsinsuomalaisen haastatteluun. Haastatteluista olen koonnut käsikirjoituksen, jonka kaksi osallistujaa esitti. Toinen esitti kohtauksia, joista osa oli peräisin hänen omasta haastattelustaan. Näytän ensin pätkän alkuperäisestä haastattelusta ja sen jälkeen lavastamastani kahden kanavan installaatiosta.
Videoklippi alkuperäisestä haastattelusta Kieli on avain -teosta varten. (Jari)
Tässä sama osallistuja esittää toista haastateltavaa käsikirjoitetussa teoksessani.
[VIDEO 20.]
Videoklippi Kieli on avain kaikkeen esikatseluversiosta.
Kieli on avain kaikkeen (2012), HD-video, 13 min, yksityisnäyttely, Haninge konsthall, Ruotsi, 2012. Valokuva: Johanna Lecklin.
Kieli on avain -teos kuvattiin Ruotsissa Haningen kulttuuritalossa ja esitettiin Haningen taidehallissa samassa rakennuksessa. Esiintyjät eivät tavanneet toisiaan kuvauksissa vaan olivat paikalla eri päivinä.
Esimerkiksi dokufiktio, josta taidehistorioitsija Leevi Haapala kirjoittaa nykytaiteen kontekstissa, on käsite, joka mielestäni kuvaa käyttämääni menetelmää. Se merkitsee dokumentaarisen ja fiktiivisen yhdistelmää. Olen usein hyödyntänyt siihen liitettäviä keinoja, kuten amatööriesiintyjiä, autenttisessa ympäristössä kuvaamista ja toisinaan käsivarakuvausta. Samoin elokuvantekijä Susanna Helken käyttämä käsite näytelty dokumentaari [eli documentaire joué], jonka hän lainaa elokuvaesseisti François Nineyltä, vaikuttaa käyttökelpoiselta käsitteeltä, kun tarkastelen fiktion ja dokumentaarisen rajalle sijoittuvia teoksia. Näytellyssä dokumentaarissa yhdistyy Helken sanoin: “odottamattomien näkyjen tallentaminen” ja esiintyjien avulla rekonstruoitu.
Eettiset kysymykset yleisöä osallistavassa työskentelyssä ovat korostuneet tutkimuksen edetessä. Pohdin, miten toisia ihmisiä saa esittää ja miten heidän työpanostaan hyödynnetään yleisöä osallistavissa teoksissa. Millaisia valta-asetelmia yleisön osallistuminen synnyttää ja kuka oikeastaan on teoksen tekijä, jos toteutukseen ja jopa ideointiin käytetään osallistujien panosta?
Käsittelemäni eettiset kysymykset, kuten kulttuurinen omiminen ja toisen esittäminen, ovat ajankohtaisia kuvataiteessa, mutta myös elokuvataiteessa, dokumentaarisen elokuvan piirissä ja esimerkiksi mainoskuvastossa. Käsittelen etiikkaa useiden erilaisten teosesimerkkien kautta sekä omassa työssäni että muiden taiteilijoiden teoksissa.
Työskentelyni taustalla toimivat eettiset periaatteeni, joista löytyy yhtäläisyyksiä filosofi Emmanuel Lévinasin ajatteluun toisen kohtaamisesta. Mikäli eettinen suhtautuminen toiseen murenee, tapahtuu pahin mahdollinen, eli emme enää tunnusta toisen ihmisyyttä.
Tarkastelemissani teosesimerkeissä etiikka kytkeytyy myös tekijän valtaan suhteessa heikommassa taloudellisessa tai yhteiskunnallisessa asemassa olevia osallistujia kohtaan. Analysoin esimerkiksi Santiago Sierran paperittomien maahanmuuttajien työtä hyödyntäviä teoksia.
Story Cafén myötä olen pohtinut, miten toisten esiintymistä saa hyödyntää. Voinko esittää osallistujan, joka päihtymyksen tai muun syyn takia ei välttämättä ymmärrä, mihin osallistuu tai myöhemmin katuu, että on esiintynyt kameran edessä. Olen pidättänyt itselläni oikeuden olla näyttämättä tarinoita myöhemmin, vaikka kaikki halukkaat ovatkin saaneet osallistua tarinankertomisvaiheeseen. On ollut tilanteita, joissa minulle vasta myöhemmin selviää, mistä tarina kertoi. Näin kävi esimerkiksi Venäjällä, kun osallistuja kertoi rasistisen tarinan, eikä tulkkini pystynyt kunnolla tulkkaamaan sitä paikan päällä. Kääntäjä kertoi minulle myöhemmin, mistä kertomuksessa oli kyse.
Toinen aspekti osallistavassa työskentelyssä on ollut osallistujien tuottaman materiaalin, eli omassa tapauksessani tarinoiden, hyödyntäminen. Story Cafén kaltaisissa teoksissa, joihin yleisö osallistuu, tekijän täytyy huomioida osallistujien tekijänoikeudet. Teos perustuu sopimukseen, että osallistuja suostuu kertomaan tarinansa ja antaa luvan sen käyttöön, vaikka korvauksena on vain kuppi kahvia. Olenko tarinavaras, niin kuin erään osallistujan ystävät väittivät nähtyään teoksen, jonka käsikirjoituksessa olen hyödyntänyt hänen lukemaansa kertomusta.
Story Café on houkutellut monenlaista yleisöä eikä kaikille ole ollut selvää, mitä merkitsee, että antaa tuottamaansa materiaalin taiteilijan käyttöön. Yllä mainitussa tapauksessa osallistujan ystävät päättelivät virheellisesti, että olen hyötynyt heidän ystävänsä tarinasta taloudellisesti, kun olin tehnyt siitä dramatisoinnin, joka oli esillä museossa osana Story Café -installaatiota.
Tutkimuksessani olen pohtinut taiteellisen tutkimuksen menetelmiä. Taiteellinen työskentely on edennyt orgaanisemmin kuin kirjallinen tutkimus, mutta kirjoitus seuraa silti taiteellisen työn vaiheita. Yhteisöllisen työskentelyn ja osallistavien teosten ja teorioiden tarkastelu korostui tutkimuksessani Story Café -teoksen myötä.Tutkimuksessani olen käsitellyt muiden taiteilijoiden teosten kautta myös omista teoksistani esiin nousevia teemoja. Taiteellisen tutkimuksen ei mielestäni ole tarkoitus käsitellä tekijän omaa tuotantoa, vaikka se voi tehdä niin. Olen valinnut tarkastelemani teokset sillä perusteella, että ne kiinnostavat minua ja haastavat minut ajattelemaan myös omassa työskentelyssäni kohtaamiani kysymyksiä.
Antropologi Ruth Beharin ajatus haavoittuvasta tarkkailijasta [vulnerable observer] ja haavoittuvasta kirjoittamisesta, eli tasapainoilu henkilökohtaisen ja teoreettisen kirjoittamisen välillä, tuntuu taiteelliseen tutkimukseen sopivalta menetelmältä. Tutkiva taiteilija kirjoittaa itsensä mukaan tekstiin siinä määrin, kuin se on tutkimuksen kannalta tarpeellista. Samoin taiteen kanssa kirjoittaminen, ajatus siitä, että taide on prosessi, jota tutkija seuraa ja jonka kanssa hän keskustelee, sopii taiteelliseen tutkimukseen. Esimerkiksi taidehistorioitsijat Irit Rogoff, Hanna Johansson ja Katve-Kaisa Kontturi ovat kirjoittaneet tästä.
Tutkimuksessani Esitettyä aitoutta. Osallistavasta taiteesta ja sen etiikasta en väitä, että toden ja fiktion välillä ei ole eroa. Haluan kyseenalaistaa esimerkiksi dokumentaarisen materiaalin oletettua koherenssia näyttämällä teoksen tekoprosessin, sillä dokumentaarinen teos mielletään usein suoraksi todellisuuden tallentamiseksi, vaikka kyseessä saattaa olla käsikirjoitettu, lavastettu tilanne. Kriittinen katsojuus, kuten eron huomaaminen lavastuksen ja tallenteen välillä, on mielestäni tärkeää, kun ympäristömme tulvii manipuloituja kuvia ja videoita.
Tutkimuksellani haluan myös kiinnittää huomiota tietoisuuteen etiikasta suhteessa esimerkiksi elokuvantekoon, dokumentaariseen elokuvaan ja valokuvaan. Esimerkiksi siihen, puhummeko toisten puolesta vai heidän kanssaan, yritämmekö antaa toisille äänen vai käymmekö dialogia heidän kanssaan.
Jatkotutkimusaiheeni kumpuaa tästä taiteellisesta tutkimuksestani. Tällä hetkellä olen mukana suunnittelemassa uutta monitieteistä tutkimushanketta, jossa tarkastellaan todistajuutta. Uudessa tutkimuksessani tulen pohtimaan tutkivan taiteilijan roolia todistajana, esimerkiksi kun teoksissa hyödynnetään arkistomateriaalia, todellisten historiallisten henkilöiden tarinoita, teosten materiaalina. Miten toimia, kun fiktionalisaation kohteena olevien henkilöiden sukulaiset ovat yhä elossa?
Pyydän Sinua, arvoisa tohtori Kati Kivinen Akateemisen neuvoston määräämänä tarkastajana esittämään ne huomiot, joihin katsot opinnäytteeni antavan aihetta.