“How to Do Things with Performance” tutkimusryhmä toteutti SAR konferenssissa osallistavan työpajan otsikolla “What is Given? . Työpajassa kysymystä annetuista olosuhteista lähestyivät kukin omasta näkökulmastaan lisäkseni Hanna Järvinen, Annette Arlander sekä Tero Nauha. Keskeisenä kysymyksenä oli ”annetut olosuhteet” ja se, miten olosuhteet vaikuttavat esityksen toteuttamiseen, sen kokemiseen ja vastaanottoon. Miten annetut olosuhteet vaikuttavat siihen miten ymmärrämme ja jaamme asioita? Entä miten annetut olosuhteet määrittelevät ja täsmentävät suhteen olioihin ja esineisiin maailmassa? Keskityn tässä artikkelissa työpajan osana esittämääni performanssiin The Laundry Case jasiihen liittyviin kysymyksiin.
Esitykseni The Laundry Case lähtökohtana oli hämmennykseni uusimaterialististen kysymysten äärellä. Taiteellisessa tutkimuksessa minulle on ollut keskeistä feministinen teoria, ja erityisesti feministinen epistemologia, joka on tarjonnut työkaluja ajatella miten tuottaa tietoa, tiedonsubjektia ja tiedon paikantuneisuutta (esim. Harding 1987, Haraway 1991). Uusmaterialistisissa teorioissa painotetaan usein nimenomaan ontologiaa, ei niinkään epistemologiaa (esim. Braidotti 2013, Fox & Aldred 2017).
Uusmaterialismissa keskeistä on ymmärtää materian merkityksellisyys, materia ymmärretään jonakin joka ei ole kiinteä vaan joka itsessään on prosessi. Taitelijan kannalta kysymys materiaalisuudesta on monella tapaa olennainen, olipa sitten kysymys oman ruumiin materiaalisudesta tai materiaaleista joiden kanssa esityksessä työskentelee.
Nähdäkseni materian keskeisyys ei kuitenkaan poista epistemologisia kysymyksiä. Kysymys siitä mitä tuodaan esille, mitä esitetään ja kuka esiintyy ei myöskään ole (eikä ole koskaan ollut) pelkästään tekijän itsensä päätettävissä. Esityksessä on kysymys siitä, mitä katsoja katsoo, mitä hän havaitsee, mihin kiinnittää huomionsa. Jos näyttämöllä on ihminen ja esine, mitä se vaatii, että huomio katsojana kiinnittyy esineeseen, ei ihmiseen? Esityksessä kysymystä havainnoijasta ei voi ohittaa, ei voi olettaa että katsoja katsoo kuten tekijä on ajatellut. Jos tekijä on ajatellut että esityksen pääosassa pyykkikasa ei voi pitää itsestään selvänä että katsoja ajattelisi samoin. Miten siis suunnata katsojan huomiota niin, että se siirtyisi pois ihmisestä? Entä miten olla – representaatioiden, väittämien tai estetiikan sijaan – kysymysten äärellä?
Esityksen käytännöllisenä lähtökohtana oli siis kysymysten esittäminen esityksen rakenteena.
Esityksessä tulin ”näyttämölle”, katsojien eteen, ja kaadoin pyykkikorista kasan pyykkiä lattialle. Kirjoitin paperille sanat ”matter” ja ”homo sapiens” jotka kiinnitin seinälle. Istuuduin pyykkikasan viereen, selkä yleisöön päin. Kaiuttimista kuului etukäteen nauhoittamani ääni, eräänlainen ohjeistus, joka ehdotti erilaisia tapoja katsoa kohtausta uusmaterialistisesta näkökulmasta.
Kysymys, joka äänitteellä toistui, oli: mitä näet? Ääni ehdotti, että kohtausta voisi ajatella niin, että pyykkikasa on pääosassa, ja vieressä oleva ihminen vain sivuhenkilö. Ääni kehotti katsojaa miettimään kohtauksen historiaa, mitä on tapahtunut ennen tätä, sekä sitä mitä tapahtuu seuraavaksi. Tämän lisäksi ääni kysyi, ovatko sanat seinällä liikaa, tai mikä pyykkikorin merkitys on. Lopulta ääni päätyi jälleen kysymään katsojalta: mitä näet? Äänen tauottua nousin seisomaan ja levitin vaatteet kasasta yksitellen lattialle.
