Otso Kautto

Kuvitelmassa ei ole mitään kuvitteellista

Kuvitellaan artikkeli joka käsittelee harjoitteita, harjoittelua ja niiden yhteyttä rituaalin käsitteeseen.

”Lämmitellään ensin vähän”

Verryttely tai lämmittely valmistaa kehon siihen mitä kohta tuleman pitää.

Lämmittely on harjoite: se virittää hermoradat tekemään jotain, tekee mahdolliseksi, samalla se määrittelee sen mihin pyritään. Jopa silloin kun lämmittely/harjoite ilmoittaa olevansa ”avaava”, tai uusia näkökulmia luova, tai virittävänsä toisenlaisiin tietoisuuden tiloihin, silloinkin harjoite sisältää käsityksen siitä mikä on tavoittelemisen arvoista, jopa silloin kun ilmoitetaan että harjoite ei tähtää mihinkään tiettyyn päämäärään, ja että kaikki mitä tapahtuu tai jää tapahtumatta on oikein, jopa silloin, sillä harjoite tähtää aina johonkin. Ja tässä yhteydessä se että ilmoitetaan että ei tähdätä mihinkään on itsessään vahva pyrkimys.

”Vedetään aluksi pieni lämmittely”, tuntuu sisältävän vihjeen siitä että kyse ei ole kovin vakavasta toiminnasta. En ole samaa mieltä. Lämmittely sisältää vahvan kehollisen väitteen siitä millainen on luova tila. Se ei ole koskaan vain.

Tällä kertaa me lämmittelimme ajattelemalla lämmittelyä harjoitteena.

Kuvitellaan Alkusanat

Artikkelin alussa on eeppinen kuvaus minusta kävelemässä pitkin Atlantin rantoja. Olen kuvannut laskuveden sileäksi lanaaman hiekan, ja kaikenlaisesta haparista vapaan vesirajan. Jossain vaiheessa muistan harjoitteen jossa kävellään takaperin silmät kiinni. Mieleni tekee kokeilla, sillä edessä on kilometrikaupalla tyhjää rantaa ja nilkkoja hyväilevä vesi pitää huolen siitä etten eksy. Alan kävellä takaperin. Etenen mutta silmäni näkevät sen mistä olen tulossa. Pelkästään tämä tarjoaa uuden näkökulman etenemiseen, siihen mitä on edessä ja mitä takana: menneisyys on nyt silmissäni, ja tulevaisuus niskan takana takanani.

Jonathan Smith on ehdottanut että rituaali suuntaa huomiota ja tuottaa näin eron.

”Ritual is, first and foremost, a mode of paying attention. It is a process for marking an interest. (… )The temple serves as a focusing lens, establishing the possibilty of significance by directing attention, by requiring the perception of difference. A ritual object or activity becomes sacred by having attention focused on it in a highly marked way.”

(Smith 1987, 103.)

Smith käsittelee tässä katkelmassa ennen kaikkea rituaalia tilallisena ilmiönä, mutta tilan ulottaminen käsittelemään mielentiloja, tilojen luomia tunnelmia, ja tunnelmia tilojen luojina on perusteltua tässä yhteydessä, varsinkin kuin kuviteltu harjoitus on luonteeltaan hyvin tilallinen.

Uskon itsekin että rituaaleihin kuuluu usein huomion tai näkökulman muuttaminen tai ylösalas kiepauttaminen, mutta en väittäisi sitä riittäväksi rituaalin määritelmäksi. Sama huomiolla ja näkökulmalla pelaaminen pätee moniin taiteisiin, moniin retoriikan muotoihin.

Näkökulman muuttaminen on keino jolla uusi ja yllättävä tulee mahdolliseksi.

Tarkoitusperäni rannalla takaperin kävellessä eivät ole pelkästään kokeelliset: haluan myös avata itseni jollekin henkiselle kokemukselle, jolle kuvittelen jotain arvoa. En kävelisi takaperin rannalla ellen kuvittelisi sillä olevan jotain annettavaa, toivon mukaan muutakin kuin uteliaisuutta tyydyttävää. Toiminta saa minut muistamaan teini-iässä ahmimiani Castanedan kirjoja. Tässä on nyt jotain shamaania. Minussa on nyt jotain shamaania…

José Gil kuvaa kirjassaan Métamorphoses du corps tarkasti Victor Turnerin kenttätutkimuksia parantavasta rituaalista Isoma. Turner esittää että kysymyksessä on sosiaalinen draama joka toisintaa kylän sosiaalisia ja arkkitehtonisia suhteita, Gil puolestaan esittää että koko rituaalinen asettelu, kaikki sen ylikorostukset ja irvikuvamaisuudet, tähtää erityisen/ylimaallisen mahdollistamiseen (Gil 1985, 71–83).

Gilin havainto on hieno, mutta ei vielä selitä rituaalia: epätavallisen tekeminen mahdolliseksi on sama tekniikka jota teatterissa käytetään, kun esitykselle luodaan sisäinen estetiikka, jonka puitteissa esitys tulee mahdolliseksi kokea (halutulla tavalla!). Eli samalla tavalla kuin näkökulman vaihtaminen tai huomion suuntaaminen, niin epätavallisen todellisuuden luominen on pikemminkin keino, jolla rituaali voi toimia. Se on tapa tehdä ero. Niin kuin takaperin käveleminen.

Sitten suljen silmäni. Pian mielen valtaa hallitsemattomien kuvien vyöry. Takaperin silmät kiinni. Se mitä muistan nähneeni ennen kuin suljin silmäni sekoittuu siihen mitä mieleni tuottaa: kuviteltu maisema ja aiemmin nähty maisema sulautuvat toisiinsa. Kuuloaisti herkistyy. Lokit puhuttelevat, aaltojen suhina hiekkaan saa hengityksenkaltaisen rytmin. Koen jotain, ja se jokin on selityskykyni ulkopuolella, mutta se tuntuu. Ja tuo tunne todistaa kokemuksen todellisuudesta.

Rituaalia pohtivassa tekstissään Alfred Whitehead nostaa nimenomaan tunteen (emotion, myös feeling) rituaalin ytimeksi. Hänen mukaansa tunne on se josta rituaali syntyy, jota rituaalissa tavoitellaan, ja tuo tunne perustelee uskon.

”In this way emotion waits upon ritual; and then ritual is repeated and elaborated for the sake of its attendant emotions. (…) Mankind was started upon its adventures of curiosity and feeling.”

(Whitehead 2011, 10–11.)

Kävelyni pitkin rantaa ei kenties ole itsessään rituaali, mutta ritualisoituu välittömästi kun alan tuntea sen olevan keino olla yhteydessä johonkin sellaiseen tietämisen ja kokemisen lajiin, joka on normaalin havaintoni ulkopuolella, ja tätä todistamaan mieleni kutsuu kokemuksen ja siihen liittyvän tunteen. Tunne tulee todentamaan tunnetta. Enää en kävele huvikseni ja uteliaisuuttani, vaan mukaan on tullut merkityksellisyyden tunnetta kaipaava minä.

Suomen kielen sana ”tunnelma” on epämääräisyydestään huolimatta – tai juuri siksi – jotain jonka sivuuttaminen on vaikeaa kun puhutaan rituaaleista. Whiteheadin ajatusta seuraten voisi kysyä onko rituaali tunnelma joka perustelee uskon…?

Kun lopetan kävelyn ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen olen hetken ajan kokemukseni valloissa, koen siinä merkityksellisyyttä, mutta pian tunne haihtuu, ja muistoissani takaperin kävely näyttäytyy pikemminkin harjoitteena, jolla tutkin havaintokykyni ja mieleni liikahdusten yhteyttä. Rationalisoin kokemuksen harjoitteeksi. Älyllistäminen ei kuitenkaan ole mitenkään tunteetonta toimintaa: ainakin minulle ajattelu on täynnä tunnetta.

Whiteheadin mukaan tuo tunteen tavoittelun älyllistäminen on uskonnon ensiaskel.

”Religion, in this state of belief, marks a new formative agent in the ascent of man. For just as ritual encouraged emotion beyond the mere response to practical necessities, so religion in this further stage begets thoughts divorced from the mere battling with the pressure of circumstances.”

(Whitehead 2011, 16.)

Tämä oli siis kuvitellun artikkelin avaus. Se virittää (lämmittää) valmiiksi pohtimaan harjoitetta rituaalin kautta, lisäksi onnistuin salakuljettamaan mukaan Carlos Castanedan, ikään kuin vihjaten että esoteeriset tai new-age –henkiset toiminnat jollain tavalla liittyvät aiheeseen.

Catherine Bell toteaa rituaaliteorioiden kertovan enemmän niistä teorioista joista ammentavat kuin rituaalista (psykoanalyyttinen teoria rituaalista kertoo enemmän psykoanalyysistä kuin rituaalista).

“Ultimately, this book will argue that talk about ritual may reveal more about the speakers than about the bespoken.”

(Bell 1997, xi.)

On aiheellista kysyä kertooko virittämäni asetelma - jossa merkityksellisyyden tunne ja sen kaipuu nousee noin vahvasti esiin – enemmän minusta kuin harjoitteesta, harjoittelusta ja rituaalista?

Kuvitellaan Kuva

Avauksen jälkeen tulee kuva. Se on mustavalkoinen valokuva Ryhmäteatterin esityksestä Jumalan rakastaja vuodelta 1985, kirjoittanut Jussi Parviainen, ohjannut Arto af Hällström, kuvan on ottanut Kari Hakli. Nämä tiedot löytyvät kuvatekstistä, myös kuvassa esiintyvän näyttelijän, Kari Väänäsen nimi.

Kuvassa on Kari Väänänen kireäksi bodattuna, alastomana, koittaen näyttää mahdollisimman paljon Michelangelon David –patsaalta. Hän on juuri kaatanut päälleen pussillisen vehnäjauhoa, ja hänen ympärillään leijuu hento aura joka voisi myös olla savua tai pölyä. Kuva näyttää mustavalkoisuutensa takia antiikkiselta.

Esitystä tehdessä ei tehty minkäänlaisia teatterillisia mielikuva- tai somaattisia harjoitteita. Kohtauksia treenattiin kohti niiden lopullista muotoa, parasta ja toimivinta tavoitellen, tekstille mahdollisimman uskollisesti, ja uskottavasti. Hauskasta haluttiin vielä hauskempaa, traagisesta vieläkin traagisempaa. Rakennettiin tilannetta, sommiteltiin, toistettiin, kehiteltiin, ja taas toistettiin. Harjoitukset alkoivat ja päättyivät usein näyttämölle rakennetulla (aidolla) punttisalilla tehtyihin treeneihin. Niiden tarkoituksena oli ennen kaikkea muuttaa Väänänen bodarin näköiseksi, mutta samalla ne olivat ”harjoitteita” näyttelijäntyöhön: niiden kautta syntyi hakematta suhde sellaiseen kehoon joka kärsii, joka on piinattu ja tahtoo.

Jos kuvaa katsoo näytelmään kirjoitettujen sisältöjen kautta on siinä ideaalia tavoitteleva henkilö (Juska Paarma) joka on valmis maksamaan kovan hinnan unelmastaan: olla lähempänä Jumalaa olemalla Jumalan kuvan kaltainen.

Siinä on paljon rituaalia, ja siinä on paljon narsismia, ja siinä on komea ajankuva bodauksen kautta kerrottuna. Näytelmän Juska Paarmalle bodaus on harjoite jonka kautta hän on kosketuksissa merkityksen mahdollisuuteen. Se on kehollistunut unelma, jonka tavoittelussa kaikki on sallittua. Jumalan Rakastaja tuo hormonit suomalaiseen draamaan. Siinä missä tajuntaa laajennetaan yhdellä kemialla laajennetaan kehoa toisella.

Jos näytelmän tekotavasta pitäisi nostaa esiin jotain harjoitteen kaltaista (painonnoston ohella) sanoisin että jatkuva tupakointi ja aamuun asti kestäneet harjoitukset olivat sukua harjoitteille. Tupakkaa kiskottiin lavalla ja katsomossa, ja minulla ohjaajan assistenttina oli usein röökijemma sen hetken varalle kun savu alkaa hälvetä. Tupakointi ei ollut pelkästään nikotiinin himoa, se oli myös yhteydenpitoa luoviin voimiin. Mielikuva läpi yön kestävistä harjoituksista tupakan kärytessä on vahva mielikuva taiteilijuudesta.

Yön yli kestävät harjoitukset olivat harjoitteenkaltaisia, koska niissä otettiin tietoisesti käyttöön väsymyksen voima: itsekontrollin pettäminen, öisen ajattelun tuoma toinen näkökulma, ja meitä ympäröivä nukkuva kaupunki. Siinä oli romantiikkaa, se oli identiteettirituaali, se oli ankaraa harjoittelua, ja ennen kaikkea se toimi.

Samaan aikaan toisaalla Teatterikorkeakoulussa näyttelijäopiskelijat punnersivat, juoksivat, treenasivat kehoaan ollakseen enemmän jotain. Ollakseen lähempänä ihannetta. Jumalan Rakastaja todistaa myös oman aikansa teatterikulttuurista.

Artikkeli ei kumminkaan kerro mitään tästä kaikesta. Kannen kuva on kuin teatterihistorian uumenista kaivettu kuva, kuva näyttämön kuvatuksesta, anonyymi, pölyinen hahmo.

En ole enää varma miten kuvan näin ennen kuin aloin sitä kuvata. Mutta tuon äskeisen kuvittelun jälkeen on varma että juuri nyt mielikuvani kuvasta ja kuvitelmani kuvasta ovat sulautuneet, samalla tavalla kuin rannalla kävelyssä kuviteltu maisema ja muistettu maisema sulautuivat.

En voi olla ajattelematta perhettä selaamassa perhealbumia eräänlaisena muistojen päivittämisen rituaalina: yhdessä me reagoimme tunteella yhteiseen menneisyyteemme ja annamme sille arvon, joka tukee sitä mitä elämältämme haluamme.

”[Ritual is a] ”mechanism that periodically converts the obligatory into the desirable.”
(Turner 1967, 30, 19.)

Vihjaan tällä siihen, että tämä kuvitteluharjoite ei ole luonteeltaan viaton: se miten haluan muistaa menneisyyteni, se miten haluan sen jakaa, ja mitä kappaleita menneisyydestäni kutsun todistamaan, kaikki se osallistuu ja muokkaa elämääni. Kuvittelu saa aikaan.

Kuvitellaan Ensimmäinen Luku

Kuvitellaan Yleistys:

”Harjoitteen tarkoitus on olla nimenomaan harjoite. Parhaimmillaan harjoitteet ovat silloin kun ne on riisuttu kaikesta tavoitteellisuudesta: ne muuttuvat mantroiksi, rukouksiksi, ovat kutsuja kutsumisen itsensä takia, ne tyhjenevät ja imevät puoleensa merkityksiä, se mikä ei merkitse mitään sallii kaikki merkitykset.

Harjoite on se mitä teatterista jää kun katsoja poistetaan. ”

Kuvittelin tämän Yleistyksen perään lainauksen José Gililtä, jossa hän lainaa Claude Levi-Straussia analysoidessaan kelluvia merkityksiä, mutta paljastui että Gilin teoksen ranskannoksen, englanninnoksen, ja alkuperäisen Levi-Straussin ranskankielisen lauseen välillä on melkoisia ristiriitoja.

En tiedä kuinka Gil on lauseen muotoillut alun perin portugaliksi, mutta Metamorphoses du corps –kirjaan se on kääntynyt ranskaksi ”S’il ne signifie rien, il permet de signifier.” Tämän siis käänsin suomeksi se mikä ei merkitse mitään sallii kaikki merkitykset, lause on raflaava muttei ihan tarkka, sillä kyse ei ole kaikista merkityksistä vaan kyvystä merkitä.

Kun pengoin alkuperäistä Claude Levi-Starussin teosta en löytänyt kyseistä ranskankielistä lausetta, löysin kyllä lauseen joka oli saman sukuinen kuin englanninnoksessa:…a symbol in its pure state, therefore liable to take on any symbolic content whatever.

Joten vaikuttaa siltä että alun perin kursivoimani ja raflaavammaksi kääntämäni lause on sekin käännetty varsin pitkälle tulkitusta (ja raflaavammasta) käännöksestä:

Gil kirjoittaa portugaliksi, lainaa ranskalaista Lévi-Straussia portugaliksi käännettynä, kirja käännetään ranskaksi, mutta alunperin ranskalaista Lévi-Straussin lausetta ei palauteta alkuperäiseen muotoonsa vaan käännetään uudelleen… tässä vaiheessa voisin ehkä ottaa kääntämäni lauseen omiin nimiini…

Koska tämä meni näin sotkuisesti jätän tämän viitteen kuvittelematta.

Kuvitellaan Toinen Yleistys:

”Urheilijat kutsuvat monesti harjoitteiksi sellaisia harjoituksia jotka eivät suoraan liity oman kilpalajin suorittamiseen. Pallon heitto on hyvä harjoite keihäänheittäjälle: tarkoitus ei silloin ole tulla paremmaksi pallonheittäjäksi vaan kehittää jotain ominaisuutta josta on hyötyä keihäänheittoon. Harjoite tuottaa jotain muuta, sillä on lisäarvoa. Urheilijalle harjoitteet ovat osa harjoittelua, piristystä usein tylsään lajiharjoitteluun. Harjoite on se mitä urheilusta jää kun kilpaileminen otetaan pois. ”

Molemmat yleistykset ovat itse asiassa kärjistyksiä. En tiedä ovatko ne edes hyviä, ja mitä tekemistä niillä on omien kokemusteni kanssa? Ammentavatko ne kokemuksistani vai kaventavatko niitä?

Kuvitellaan Toinen Luku:

Omat kokemukset 1.

Ote muistiinpanoistani vuodelta 2013 Mexicosta, jossa osallistuin Nicolas Nunezin harjoituksiin:

”Tänään on dynaamisen harjoitteen vuoro. Dynamiikat ovat mieltä avartavia harjoitteita, sukua dynaamiselle meditaatiolle.

Varhainen aamu. Istumme piirissä:

-Koska nyt on syksyn viimeinen harjoite me koitamme saada käyttöön kaikkea sitä mitä olemme syksyn ajan harjoitelleet.

Nunez puhuu silmistä niskassa, valppaudesta joka kattaa myös oman tilan tarkkailun. Energinen käden paukuttaminen lattiaan purkaa ohjeistuksen hetken, aloitamme salin ympäri juoksemisen. Kädet roikkuvat sivuilla, juoksu on rentoa ja valpasta. Minulle sopii tämäntyyppinen meditaatio. Jos pitää keskittyä tyhjentämään mieli alan ajatella kaikkea mahdollista, erityisesti sitä kuinka hyvin onnistun mieleni tyhjentämään, mutta tämä tekniikka jossa tarkkailen tilaani ja tarkkailen tarkkailemistani ja niin edelleen synnyttää tyhjyydenkaltaisen tilan joka tuntuu  - ainakin minulle - luontevalta.

Juoksu jatkuu paikallaan, hakeudumme pareiksi. Nunez antaa minulle pariksi pienikokoisen nuoren pikisilmäisen naisen. Yhä juosten katsomme toisiamme silmiin. En tiedä onko kukaan koskaan katsonut minua silmiin niin kuin hän. Otamme molemmista käsistä kiinni, yhä paikallaan juosten, yhä silmiin katsoen. Suljen silmäni ja parini alkaa kuljettaa minua.

Meitä on pienessä tanssisalissa kuusi paria, toistemme lisäksi pitää varoa kolmea betonipilaria. Harjoitus on sukua monille teatterikoulutuksessa käytetyille luottamusharjoitteille, mutta on vauhdikkaampaa. Etenemme ympäri salia kaarrellen, pyörähdellen, jossain vaiheessa heittäytyminen toisen armoille synnyttää lentämisen tunteen (tai tunteen jollaisen kuvittelen lentämisen tunteeksi) ja nainen edessäni katoaa mielestäni: hän on kosketus käsissäni ja ohjaa minua.

Harjoite kestää pitkään ja Nunez tahdittaa sitä rummulla. Rummun pauke auttaa olemaan kuulematta omia ajatuksia, ja koska niitä ei ole kielletty vaan pikemminkin kannustettu niiden tarkkailuun, humahdan hyvin miellyttävään tilaan. Sitten vaihdamme. On minun vuoroni lennättää.

Harjoitteen jälkeen olotila jää päälle. Olen hyväntuulinen ja huoleton. Askeleet ovat yhtä aikaa ainutkertaisia ja loppumattomia. En tiedä onko tämä olotila millään tavalla ”todempi” kuin jokin muu tila mutta se tuottaa mielihyvää, mitä ei kannata väheksyä.”

(Kautto, ote päiväkirjasta 16.12.2013, Mexico.)

Jerzy Grotowski matkusti 80-luvun alussa Meksikoon työskentelemään Nicolas Nunezin kanssa ja tapaamaan Carlos Castanedaa. Näin minulle on kerrottu. Yritin saada selville mitä tapaamisessa tapahtui mutta en onnistunut.

Castaneda on hämmentävä hahmo. Hänen kirjojaan on luettu, ne ovat tehneet vaikutusta, mutta hänen nimeään ei mainita kun häntä siteerataan. Teatterikouluaikojeni harjoitteista tuttu lause ”intiaani kurkkaa kuolemaa vasemman olkapään yli” on suora laina, mutta ilmoitettiin kuin antropologisena tietona. Ihan kuin olisi jotenkin noloa mainita Castanedan nimi.

Tässä yhteydessä Castanedaan ja new-age’en viittaaminen on perusteltua. Uskon, arvaan, että ’rituaali’-sanaan positiivisesti suhtautuvista henkilöistä löytyy samankaltaista myötämielisyyttä harjoitteisiin. Kuulen mielessäni lauseet, joiden soinnin kutsun todistamaan tätä arvausta:

”Me vedettiin ihan mieletön harjote.”

”Mua kiinnostaa toi rituaali.”

Ja molempiin lauseisiin liittyy sellaista naamakurttuista silmääsiristävää vakavuutta, johon on hyvä vastata samanmielisellä nyökyttelyllä.

Omat kokemukset 2:

Aloitin uinnin treenaamisen koska pidin uimisesta; nautin vedessä olemisesta, minulla oli luonnostaan hyvä ote veteen, ja olin puutteellisellakin tekniikalla nopea. Minulla oli sopivat mittasuhteet, harjoitusta vastaan ottavat lihakset, ja halua voittaa.

Nopeuttani ei tunnistettu tuolloin hyväksi ominaisuudeksi, vaan kestävyyden puutteeksi. Kestävyys oli hyvä asia, ja nopeuskin rakennettiin tuolloin kestävyyden päälle: ensin harjoiteltiin harjoittelemista, sitten alettiin harjoitella, ja kisoissa käytiin lepäämässä. Nopeutta ei harjoiteltu, se nähtiin luontaisena ominaisuutena. Uimme paljon ja kovaa, olimme aina väsyneitä, ja parhaat menestyivät treenaamisesta huolimatta.

Emme harjoitelleet kilpailemista varten, voisi jopa sanoa että kisasimme saadaksemme treenata. Ideaali oli uimari joka jaksoi treenata paljon, kovilla sykkeillä ja uhmasi kipua. Harjoittelu valmisti meitä kohti ideaalia. Kansainvälinen huipputaso oli kaukana, eikä siihen edes verrattu omia saavutuksia. Treenaaminen oli itsetarkoitus, se sai merkityksensä siitä että oli treenaamista, ei siitä mihin pyrittiin. Valmentaja oli jonkinlainen ylipappi joka pillillään rytmitti elämäämme. Me olimme yhteydessä treenaamisen ideaaliin, ja se antoi kärsimyksillemme merkitystä.

Kovaa ei opi uimaan kuin uimalla kovaa, ja kun treenataan paljon ei koskaan uida aivan täysillä. Huippuvauhdissa tekniikka on erilainen, vesi kantaa, raajojen pito on toisenlaista.

Jossain vaiheessa vaihdoin ryhmää, ja valmentajakseni tuli legendaarinen Nisse. Hän oli valmentanut sen viestijoukkueen joka ylsi Rooman olympialaisissa pisteille. Hän poltteli piippua altaan reunalla, oli hymyilevä, salaviisaan oloinen, ja hän näki. 

Nisse saattoi lopettaa treenin suunniteltua aiemmin koska näki että treeni oli saavuttanut tarkoituksensa, siinä missä muut valmentajat joutuivat uittamaan aina liikaa voidakseen olla varmoja että harjoite oli toiminut. Joskus Nisse lähetti minut saunaan alkuverryttelyn jälkeen: ”ei ole tänään hyötyä treenaamisesta”. Joskus hän uitti vain muutaman sprintin mutta ihan täysillä. Opin luottamaan siihen että hän tietää mikä on minulle hyväksi, joten kun treeni sitten venyi pitkäksi en säästellyt, annoin kaikkeni. Vähensin treenaamista ja aloin uida nopeammin, ja ennen kaikkea aloin menestyä.

Aloin vetää kilpailuvauhtisia treenejä: startti ja kaksi vetoa, vauhti kuin kisoissa. Minulla oli luonnostaan vahva startti ja nopea irtaantuminen pallista: kehitin sen vielä paremmaksi, sillä halusin olla johdossa heti alusta asti.

Käännöksen lähestyminen, käännös ja ensimmäiset vedot käännöksen jälkeen. Kun ne teki tarpeeksi monta kertaa alkoi toiminnan sisälle tulla tilaa tajuta mitä tapahtui: yhtenä humauksena tapahtunut startti alkoi muodostua toisiinsa niveltyvistä, toisiinsa vaikuttavista tekemisen hetkistä.

Aloimme myös harjoitella pulikomista, velttoa oleskelua vedessä, hylkeiden ja saukkojen leikkiä: kehitimme kykyä aistia vettä: tajuta miten iho lukee veden painetta: kun vauhti kasvaa ja uimari satsaa enemmän voimaa vetoihin on vaarana alkaa kavitoida, kädet menevät veden läpi kuin luiskahtaen, ne eivät ota vedestä kiinni ja siirrä kehoa veden ohi, vaan loiskivat vettä kehon ohi.

Oli mahdollista harjoittaa kykyä aistia vettä, yksinkertaisesti harjoittamalla sitä, varioimalla riittävästi jotta kyky olisi todellakin kykyä, ei vain tekniikkaa, sillä kovissa nopeuksissa tekniikka joka on pulikoimalla kehitetty ei enää toimi, sen sijaan kyky aistia vettä voi tulla avuksi.

Viimeiset kymmenen metriä olivat heikko kohtani. Avuksi tuli kaksi äärimmäistä harjoitetta: tein joka uintitreenin jälkeen 300 vatsalihasliikettä, ja aloimme vetää vesitreenin lopussa sprinttejä hengittämättä: puhallettiin ensin keuhkot tyhjäksi ja sitten lähdettiin uimaan täysillä hengittämättä, ja uitiin niin pitkälle kuin päästiin. Harjoittelimme siis lähinnä kivun sietämistä. En tiedä oliko niistä apua, sillä uskon että tuolloin lyhyin kilpailumatka, sata metriä, oli minulle liian pitkä. Nykyään kisataan myös 50m sprinttiä, ja se on kuin minulle tehty.

Tekniikan kehittäminen harjoittelemalla oli mahdollista, ominaisuuksia kuten veden taju tai ponnistusvoima oli mahdollista kehittää, sen sijaan kykyä olla parhaimmillaan isoissa kisoissa oli vaikea, ehkä mahdoton kehittää.

Moni minua enemmän harjoitellut uimari hävisi minulle säännöllisesti kisoissa. Koska olin parempi uimaan kovaa kisoissa, koska halusin voittaa, koska nautin kisaamisesta, koska minulla oli lahja, tai jostain muusta mystisestä syystä. Vaikuttaako pöyhkeältä? Ei se ole, urheilijan on tunnistettava vahvuutensa, rakennettava niiden varaan ja koitettava parantaa heikkouksiaan.

Miltä tuntuu harjoitella kovaa, kahdesti päivässä, ja mennä kauden päätapahtumaan häviämään jollekulle jonka tietää treenaavan vähemmän, mutta jonka mittasuhteet on tehty uimiseen, joka näyttää lähtöpallilla siltä että haluaa. Miten se vaikuttaa siihen miten mieltää harjoittelun? Ajatteleeko että on treenattava vielä enemmän, vai ajatteleeko että minusta ei voi koskaan tulla yhtä hyvää kuin tuosta toisesta, joten pitää löytää muu syy kuin voittaminen motiiviksi jokapäiväiselle kärsimykselle? (Uimarit treenaavat paljon, usein kahdesti päivässä altaassa, päälle salitreenit ja muu kuivaharjoittelu.)

Neuvostoliitosta tuli uusi 80-luvun alussa uusi oivallus: keho sopeutuu harjoitteeseen kahdessa viikossa, sopeutumisen aikana tapahtuu kehitys, ja kehitys nimenomaan pyrkii eliminoimaan harjoitteen, ja kun harjoitteeseen on sopeuduttu ei kehittymistä enää tapahdu. Harjoittelu muuttui tämän opin myötä kahden viikon sykleiksi. Uitiin kaksi viikkoa paljon ja hiljaa, sitten kaksi viikkoa paljon ja kovaa, sitten vähän ja täysiä, sitten oltiin uimatta, sitten vähän ja hiljaa: elimistö pidettiin jatkuvan sopeutumisen tilassa. Kehityimme nopeasti. Aina sattui. Lepoa lisättiin. Päiväunista tuli pakollisia. Keho kehittyy levossa. Ui, syö, nuku.

Me emme treenanneet enää ominaisuuksia, taitoja: me harjoittelimme tullaksemme sellaisiksi jotka pystyvät siihen mitä haluavat: voittamaan kansainvälisellä tasolla.

Samanaikaisesti päiväunelmissani olympiavoitoista (kuvittelin jatkuvasti huippusuoritusta, eläydyin siihen, kellotin mielessäni väliaikoja ja tulin voittajana maaliin maailmanennätyksellä) olin kuitenkin se sama minä kuin kuvitellessani: eli vaikka koin treenaamisen muuttumiseksi mestariksi/hirviöksi joka pystyy unelmaan, koin sen samanaikaisesti omana muuttumattomana itsenäni, ikään kuin taustalla olisi koettu tuntuma minusta, joka pohjimmiltaan on pysyvä ja sama, ja jolle on kertynyt vain taidollisia työkaluja voittaa. Siitä huolimatta että pelkästään peiliin katsomalla näki muutoksen.

Tämä sama ristiriita on seurannut minua kaikissa muissa harjoittelua, oppimista ja toistamista sisältävissä toimissani: haluanko oppia tekniikoita, vai haluanko muuttua sellaiseksi joka osaa. Itsestään on vaikea sanoa sillä halu nähdä itsensä milloin missäkin valossa väkisinkin vaikuttaa arvioon, silti uskaltaisin väittää että olen pikemminkin hakenut altistumista muutokselle, ja kenties tästä syystä suhteeni harjoittelemiseen on aran kunnioittava: me harjoittelemme, ja se harjoitus muokkaa meidät toisiksi, me altistumme voimille jotka muokkaavat meitä.

Kun Steve Lundquist teki maailmanennätyksen tuntui väkevältä: hänen kehoonsa oli helppo samaistua. Tuollainen minusta tulisi, ja olin jo hyvässä vauhdissa sillä meidän hartianlinjamme oli tehty samassa muotissa. Aloin leikkiä häntä. En pyrkinyt analysoimaan hänen tekniikkaansa tarkasti, minä matkin mielikuvaa. Täältä tulee Lundquist, sanoin itselleni, ja uin vimmatusti kuin olisin hän, joku muu, ja tuo leikitty mestari antoi minulle lainaan ominaisuuksia ja taitoja joita tarvitsin: sain ristiselkäni ylös (kehoni painopiste asettui paremmin eikä enää seilannut ylös-alas), ja sain käsivarsieni voiman käyttöön aiempaa paremmin.

Harjoitus, tai harjoite itsessään sisältää päämärän kiteytyksen. Se on aina alisteista sille hyvälle jota tavoitellaan. Harjoite on hyvän määritelmän kehollinen kiteytys.

Uinnissa se tarkoitti nopeampaa starttia, parempaa liukua, pitävämpää otetta vedestä, sähäkkää käännöstä, kivun ja maitohapon sietoa, maksimaalisen voiman saamista ulos oikealla hetkellä, sellaista mielentilaa jossa kaikki on helppoa, rentoutta yhdistettynä äärimmäiseen päättäväisyyteen, mielentilaa jossa minun ei tarvitse enää tahtoa, sillä tahto on jo ohjelmoitu minuun.

Koko harjoittelu tähtää kaikkeen tähän, ja ammentaa siitä että voittaminen on hyvä asia, ja voittaakseen on oltava nopein. Olla nopein on olla paras. Olla paras on hyvä asia.

En saanut koskaan tietää kuinka hyvä minusta olisi tullut. Toisaalta tiedän tasan tarkkaan kuinka hyvä minusta tuli: juuri niin hyvä kuin silloin kun lopetin. Lopetin koska pääsin Teatterikorkeakouluun 1983.

Kuvitellaan kolmas luku: Aika Teatterikorkeakoulussa

Jouko Turkka käski minun tehdä kuin Sokrates, pistää pieniä kiviä suuhun ja mennä huutamaan tuuliselle rannalle. Rannalla huutaminen suu täynnä kiviä on harjoite, joka sisältää ideaalin hyvästä puhumisesta. Hyvä puhe on selkeää ja kovaäänistä. En mennyt rannalle huutamaan suu täynnä kiviä, mutta opettelin puhumaan kovaa ja selkeästi artikuloiden.

Urheilun maailma, joka teatterikoulussa oli läsnä ei tuonut kaltaiselleni entiselle huippu-urheilijalle mitään uutta, se oli vain laimennettu ja hiukan lapsellinen versio jo koetusta.

Sen sijaan tutustuminen Jouko Turkan lanseeraamien harjoitteiden maailmaan oli kiihottavaa. Niissä ei opeteltu varsinaisesti mitään tekniikkaa, ne olivat pikemminkin itsessään tekniikka, ja sen tekniikan tavoite oli mielentila, joka teki halutun esitystaiteen mahdolliseksi.

Fyysisen teatterin harjoitteet ovat mielestäni monesti kiinnostavampia kuin harjoitteiden kautta syntyneet esitykset. Esitykseksi muutettuina niihin tulee helposti jotain näytöksenkaltaista: esitellään tunnevoimaa.

Nykyään monet 80-luvun fyysiset harjoitteet tuntuisivat eettisesti arveluttavilta:

Kun ohjaaja vetää ”psykofyysistä” treeniä jossa laaja kollektiivi ulisee ja parkuu, joutuu tiloihin, näkee näkyjä ja saa älyllisemotionaalisia kohtauksia, kierii lattialla kiimaansa ulisten tai takoo kehoaan seinään vimmaansa mainostaen ja lietsoen, on vaikea nähdä missä menee treenaamisen ja kollektiivisen hurmion tavoittelun raja, missä ohjaajan mielivallan ja guruna pyörimisen motiivit sanelevat harjoitteen kulkua, ja miten kaikki tämä sitten muodossa tai toisessa tähtää esitykseen.

Harjoitteita ei silti voi sivuuttaa puhumalla niiden eettisesti arveluttavasta esihistoriasta, tai tokaisemalla että ei lapsikaan ensin tee harjoitteita tyhjällä lusikalla ennen kuin alkaa syödä, tai toteamalla, että kyse on vain virtauksista joilla on historiansa, sillä harjoitteet tekevät asioita.

Ne eivät ole vain harjoitteita, ne ovat muutoksen työkaluja. Ja koska harjoitteen tekijät eivät kontrolloi tilaa tai tilannetta on harjoitteen vetäjä se joka määrittelee sen hyvän jota harjoitteella harjoitellaan. Kouluaikoinani harjoitteen vetäjä oli ohjaaja-kouluttaja, ja hänen kiihotuspuheensa kertoi näyttelijöille mikä oli hyvää.

Harjoitteita ei useinkaan purettu (nykyään harjoitteen purkaminen ja sen kautta syntyvä narratiivi tuntuu olevan oleellinen osa harjoitteita). Sekaisin oleminen ja toisenlaisen tietoisuuden tilaan pääseminen oli itseisarvo, hulluudessa asui viisautta. Tavoitteena oli väkevä esiintyjä, joka kestää todellisuuden paineen.

Jouko Turkan vetämien treenien seuraaminen, ja niihin osallistuminen oli nautinnollista, sillä hänen persoonansa ansiosta tilanteet tuntuivat merkityksellisiltä. Samojen harjoitteiden siirtyminen muiden (myös itseni) vetäminä pitkin maan harrastajakenttää oli kiusallista, sillä Turkan persoonasta irrotettuna samat harjoitteet tuntuivat olevan lähinnä yrityksiä olla yhteydessä tiettyyn teatterilaisena olemisen virtaukseen. Niistä tuli turkkalaisuuden rituaaleja.

Kuvitellaan neljäs luku: Lukuharjoitus

Neljäs luku kuvaa pikkutarkasti laitosteatterin lukuharjoituksia; harjoituksen kulkua, rönsyileviä keskusteluja, pieniä yhteisöllisiä rituaaleja (anekdootteja, rituaalista yhdessä nauramista, ja paljon kahvia), ja harjoitteiden kammoa.

Laitosteatterin harjoitukset alkavat usein lukuharjoituksella. Hieman tilanteesta ja muodeista riippuen toisinaan on ollut tapana siirtyä saman tien lavalle, ”tekemisen” ääreen, sillä lukeminen on mielletty kovin tekstikeskeiseksi tavaksi lähestyä draamaa.

Jos työn alla oleva teos kuitenkin pohjaa tekstiin, on itselläni tapana viettää pitkään aikaa pöydän ääressä yhdessä lukien. Pöydän ääressä istuminen on ”muuta”. Silloin ei vielä varsinaisesti ”tehdä”, ja siksi silloin on helppo saada paljon aikaan.

Luemme, ja ohjaan puhetta, keskityn sanojen makuun, ja siihen mitä ne kertovat sanojasta. Pyydän puhumaan tarkasti, pilkkuja ja pisteitä kunnioittaen, puhumaan sanoja, ei tunteita tai ajatuksia. Vähä vähältä alan ohjata intentioita, puheen suuntaa tyyliin ”puhu kohti toisen ymmärrystä” tai ”puhu kohti toisten epäilyjä”… silti kyse ei ole varsinaisesta roolien analysoinnista, vaan pikemminkin tietyn ilmaisun jaetusta löytämisestä. Oleellista lukuharjoituksen onnistumisessa on tunnelma.

Niin kauan kun pystymme ruokkimaan luovuutta ”vain” lukemalla, niin kauan tilanne tuntuu merkitykselliseltä. Tunnelman merkitys rituaaleissa ja harjoitteissa on hyvin samankaltaista: tunnelma kutsuu mahdollisuutta.

Itse lukeminen ei ole harjoite, eikä rituaali, mutta oikeanlaisen tunnelman vallitessa tuntuu harjoittelu pikemminkin tutkivalta harjoitteelta.

Sanaa ”harjoite” en kumminkaan käytä suurissa teatterilaitoksissa, sillä sanan ympärillä on epäilystä ja amatöörimäisyyden pelkoa, ikään kuin harjoitteen tekeminen olisi ammattitaidon kyseenalaistamista.

Vaikka harjoite ja harjoitus tuntuvat limittyvän toisiinsa, vaikka urheilija ja teatterilainen käyttävät niitä eri lailla, ja vaikka ne eivät ole yksiselitteisiä termejä, tuntuvat ne kumminkin käyttökelpoisilta. Ne kommunikoivat eron, joka ilman niitä olisi vaikea ilmaista.

Kuvitellaan viides luku: Harjoite ja rituaali

Harjoituksen voi nähdä harjoitteena, mutta silloin korostuu harjoittelu elämän- tai olemisen tapana, ei niinkään osana johonkin päämäärään pyrkimistä.

Harjoitteen voi nähdä osana harjoittelua, mutta silloin korostuu harjoitteen intentionaalisuus.

Oma kokemukseni teatterista on aina ollut esitykseen tähtäävää, ja kenties siksi harjoitteet ovat olleet osa sitä harjoittelua jolla esitys syntyy. Näin ei välttämättä ole.

Harjoittelulla ja harjoitteella on ero, varsinkin siinä tavassa jolla sanoja nykyään käytetään.

Harjoite on idealistinen ja toiveikas teko, siinä missä harjoittelu lähtee epätäydellisyyden tunnistamisesta suhteessa siihen hyvään jota tavoitellaan.

Harjoittelu on toisaalla olevan (ja usein jatkuvasti pakenevan) ideaalin asymptoottista tavoittelua, harjoite on itsessään ideaali ja päämäärä: harjoite ei voi epäonnistua, ja siinä se on samankaltaista kuin palvonta, kuin moni rituaalinen toiminta.

Harjoitteiden tuottama tieto on oman kokemukseni mukaan kokemuksellista ja vaikeasti selitettävää, silti se on todellista, jopa silloin kun on kuviteltua (kuvittelussa ei ole mitään kuvitteellista).

Harjoite tuottaa tunteen, ja tuo tunne itsessään on sekä harjoitteen päämäärä että perustelu: Whiteheadia mukaillen rituaali palvoo tunnetta, sama pätee harjoitteeseen. Harjoite ei kuitenkaan ole rituaali. (Harjoite on harjoite.)

Harjoitteen mana

Marcel Maussin esittelemä, Claude Lévi-Straussin edelleen kehittelemä manan käsite otetaan usein esiin kun puhutaan rituaalista (Lévi-Strauss 2012, 39–57). Mana nähdään tuolloin voimana, henkenä, mahtina, joka tekee jostakin sen mitä se on. Kaikessa on manaa, ja sitä voi saada lisää tai menettää.

Manalla on monta etymologista merkitystä, joista yksi on arvovalta (prestige).

Mana on itselleni hankala käsite, sillä sen johdonmukainen käyttö edellyttää animistista maailmankuvaa. Materialistiseen läntiseen tiedeperinteeseen siirrettynä ja sen perinteen hengessä selitettynä mana menettää manansa, joskin osa manasta korvataan tieteen manalla.

Maurice Bloch ehdottaa rituaalin keskeiseksi ominaisuudeksi arvonantoa (deference). Se liittää kauniisti yhteen yhden sanan mana etymologioista – arvovallan – ja merkityksen diskurssin (erityisesti kirjoitettuna suomeksi muotoon arvon anto), kuitenkin käyttämällä arkisempaa, vähemmän raskasta käsitettä kuin merkitys.

Bloch käyttää sanaa erityisesti käsitellessään viittauksia ja lainauksia, mutta antaa termin laajentua varsin kattavan kuuloiseksi väitteeksi:

Now I am arguing that ritual is just that, in a rather extremeform. Rituals are orgies of conscious deference. But if this is so, thesearch for exegesis is always misleading. This is not because it isimpossible. Clearly, exegeses exist, whether private or shared, whetherthe secret of experts or available to all, whether conscious, semi-conscious, or unconscious. But the exegeses are beside the point of thecentral character of ritual: deference.

(Bloch 2008, 506.)

Harjoitteet tulevat jostain. Joko ne kantavat kokonaisen pitkän perinteen arvovaltaa, tai ovat kehittelijänsä arvovallalla silattuja (kuten akateemiset lainaukset).

Romanttinen käsitys rituaalista alkuperäisenä, jotenkin todempana tapana olla läsnä, ja yhteydessä todellisuuteen, ja sen kätkettyihin voimiin nousi haastamaan teatterin valtavirtaa Performance Studies’in ja Richard Schechnerin työn myötä.

Simon Shepard ja Mick Wallis kuvaavat teoksessaan Drama/ Theatre/ Performance rituaalin omimista pois kaupalliselta teatterilta.

”On the same page Schechner suggests: first, that a Broadway musical is more than entertainment, having its efficacy shown in the backer’s money and box-office receipts; second, that ritual is a way of guaranteeing authenticity. While one term becomes assimilated to the economy, the other acquires critical authority. Ritual retains a special status in relation to truth.”

(Shepard & Wallis 2004, 120.)

Muistan hyvin miten sanaa ”pyhä” käytettiin 80-luvulla teatterilaisten kesken: sillä tehtiin ero merkityksensä menettäneen taiteen ja meidän välillä.

Romantisoitu rituaali muuttui arvoksi itsessään.

Sanalla rituaali oli toki jo sitä ennen väkevä, itsessään ritualisoitunut (romantisoitunut) maku taiteilijoiden kielenkäytössä: Antonin Artaud’n kirjoitukset ja Stanislas Witkiewicz’in Puhtaan muodon manifesti tulevat ensimmäisinä mieleen. Jerzy Grotowskin ja Nicolas Nunezin kehittämät harjoitteet (joihin viittasin aiemmin) olivat meksikolaisia nahuatl-rituaaleja uskonnollisesta kehyksestä irrotettuina, mutta silti uskonnollisen tunteen kyllästämiä: ne olivat rituaaleja, ja koska ne olivat rituaaleja olivat ne jotain enemmän. Sana rituaali antoi manansa (arvovaltansa/mahtinsa) harjoitteelle.

Harjoite lähtee usein siitä että on olemassa tietoa josta emme ole tietoisia, joko koska todellisuussopimuksemme sulkee sen pois, tai koska tottumuksemme (tottumus nähdään tässä yhteydessä usein rampauttavana, porvarillisena, ei luonnollisena jne.) estävät siihen käsiksi pääsyn. Harjoite on usein nimenomaan näkökulman muuttamista (katsomme maailmaa iholla, kuoriaisen näkökulmasta, ilman kolmiulotteisuutta, kävellen silmät kiinni takaperin jne.) jolla annetaan arvoa sille havainnolle joka on ollut normaalin dominoimaa.

Mitä harjoite kertoo rituaalista?

Harjoite ja rituaali käyttävät samoja keinoja (tekniikoita), kuten toistoa, näkökulman vaihtoa, arvon antoa tuntemattomalle, kelluvia merkityksiä, operoivat rajoilla ja kestoilla… ja molemmat kehollistavat poissaolevia todellisuuksia.

Se että harjoite ja rituaali käyttävät samoja työkaluja ei välttämättä kerro harjoitteen ja rituaalin samuudesta, vaan käytettyjen työkalujen mahdista, siitä mitä ne saavat aikaan.

Catherine Bell nostaa ritualisoinnin esiin läpi tuotantonsa. Hän pitää sitä käyttökelpoisempana terminä kuin rituaalia. (Bell, 1997.) Se tuntuu johdonmukaiselta kun ajattelen omia rituaalinkaltaisia toimiani: rituaaliksi jokin muuttuu ritualisoinnin kautta, ja usein juuri se miten tuo ritualisointi tapahtuu on sitä mitä kutsumme rituaaliksi.

Bruce Kapferer kiinnittää huomion siihen että antropologit kykenevät tunnistamaan rituaalin mutta eivät sitä määrittelemään.  

”For me, the search for the definition of ritual has been a lost cause from the outset. Even though, it seems, the anthropologists can recognize a ritual when they see one, they have very diverse criteria for labelling what they see to be ritual.”

(Kapferer 2005, 36.)

Don Handelman on nostanut esiin kykymme tunnistaa että jokin ei ole rituaali.

”Making the distinction betweenritual and not-ritual entails attributing different value to each of these‘sides’ of the cleavage, in its spatial and temporal dimensions. However,this will not happen unless there is feeling and reason (the motives)for the separation. The distinction, itself the frame in my terms, isconstituted by its epistemological intent towards what it separatesfrom, separates with, and encloses.”

(Handelman 2008, 572.)

Harjoitteen katsominen tämän läpi: rituaalinkaltaisena muttei rituaalina, silti toisinaan rituaaliksi rituaalisoituneena, voisi antaa meille jotain informaatiota niistä prosesseista tai dynamiikoista joista puhumme kun puhumme rituaalista ja harjoitteesta, ja jonkin toiminnan sellaiseksi tunnistamisesta.

Harjoite voi siis ritualisoitua. En osaa määritellä rituaalia, mutta kun puhun harjoitteen ritualisoitumisesta tunnen tietäväni mistä puhun: Puhun hetkestä jossa harjoitteen tekeminen muuttuu/ritualisoituu osaksi henkistä identiteettiäni, käsitystä siitä mikä on minun asemani maailmankaikkeuden salaisessa järjestyksessä, osaksi yhteydenpitoa johonkin toisaalla olevaan, joka tulee läsnä olevaksi kokemuksen ja sen (affektiivisten) jälkien kautta. Mutta tämä ei ole tietämällä tietämistä, tämä on tunnetta tietämisestä. Tunnetta joka haastaa älyn ymmärtämään sen minkä jo tuntee todeksi.

Kerrataan ennen johtopäätöksiä:

Sekä rituaali että harjoite ovat liukuvia termejä jotka eri suissa tarkoittavat hyvin erilaisia asioita. Molemmat ovat näkökulman muutoksen tekniikoita. Molemmat ovat keinoja saada aikaan jotain jota muuten ei saada aikaan. Molemmissa poissaoleva tehdään läsnä olevaksi luomalla sille jälki, molemmat vakuuttavat harjoittajansa kokemuksen vakuuttavuuden kautta: ne eivät kaipaa järjellistä perustetta, pikemminkin ne karttavat sitä. Elämyksellisyys, tuntu oivalluksesta, toisenlaisen olemisen mahdollinen mahdollisuus, todellisuussopimuksen hetkellinen horjahtaminen, tunnelma… it’s all about attitude.

Molemmat ovat myös sanoina vahvoja tilauksia: kun kutsun jotain rituaaliksi kutsun rituaalia paikalle; jos kutsun tätä artikkelia harjoitteeksi tilaan tietynlaista suhtautumista siihen mitä kirjoitan.

Häiriö ajatuksessa ja johtopäätökset

Mieleeni tulee jotain joka sotkee, ei istu kuvaan: muistan samanaikaisesti uimarikumppanin, joka kisasi saadakseen harjoitella, sekä näyttelijän, joka olisi mieluiten vain harjoitellut (ei paremman lopputuloksen takia, vaan koska nautti harjoittelusta). Molemmissa tapauksissa olisi perusteltua sanoa että he suhtautuivat harjoitteluun kuin harjoitteeseen: sillä oli itseisarvoa, päämäärä ei ollut itselle hankittu kyky vaan harjoitukselle altistuminen. Tämän yhden pienen esimerkkiparin valossa harjoitus lähtee siitä että minä oppii tekemään, harjoite taas siitä että minä muuttuu. Mutta molemmissa esimerkeissä ulkopuolinen ei näe eroa: harjoittelun vuoksi (harjoitteenkaltaisesti) harjoitteleva uimari toteuttaa treenin valmentajan pillin tahdissa kuin päinvastaisella asenteella treenaava, ja näyttelijä jolle harjoitus on meditatiivinen keidas, ja esitys välttämätön paha, ei harjoitustilanteessa tee mitään erilailla kuin kollegansa, joka kerää itselleen keinoja onnistuakseen esityksessä.

Jos suhtaudun tähän havaintoon vakavasti, ja katson sitä suhteessa rituaaliin, niin

- sauna voi olla toiselle rituaalinen (tai ritualisoitu) kokemus, ja toiselle ei, mutta molemmissa tapauksissa löyly sihisee samalla tavalla, hiki kihoaa, ja mieli on toivon mukaan hyvä: ulospäin saattaa olla mahdotonta sanoa onko kyse rituaalista vai ei.

- Kun lauma ystäviä kokoontuu syömään tajuntaa laajentavia sieniä, ja kutsuu sitä rituaaliksi, on ulkopuolisen silmissä ero viihdekäyttöön todennäköisesti mitätön, mutta sienien syöjälle ero on merkittävä, sillä ollaan pyhän äärellä.

- Kun ateistina sytytän kynttilän kirkossa näyttää teko olevan sama kuin uskovalla, mutta epäilen että tunnen tilanteen merkityksellisyyden toisin.

- Sosiaalisen paineen alla tehty natsitervehdys, ja asiaansa uskovan vastaava ovat sekä sama ele, että täysin eri.

Rituaalia ja harjoitetta yhdistäisi siis se, että molemmat ovat toimintoja joita ei määritä se mitä tehdään, vaan miten, ja millä intentiolla.

Mahdollinen tutkimussuunta

Harjoite tuntuu kohdistuvan kokonaisvaltaisesti harjoitteen tekijään, ja häntä mahdollisesti muuttaen, kun taas harjoituksessa tekijä pysyy samana, mutta oppii lisää taitoja. Kärjistäen harjoite kohdistuu identiteettiin, siinä missä harjoitus kohdistuu jo olemassa olevan minän päämääriin. Rituaalin ja harjoitteen eron piirtäminen on vaikeampaa, mutta onnistuu kenties kutsumalla rituaalia harjoitteeksi, ja kohdistamalla katse siihen mikä ilmaisussa häiritsee.

Rituaalin katsominen harjoitteena houkuttelee väittämään, että rituaalit ovat aina identiteettirituaaleja. Väite on röyhkeä ja hatara, mutta kiinnostava. Vastaväitteenä tulee mieleen ensimmäisenä erilaiset palvomisen ja kunnioittamisen rituaalit, ja ennen kaikkea parantamisen rituaalit, ja vastaväitettä vastaan väittämään kuvittelen puheenvuoron jossa palvominen nähdään haltuun ottona, ja parantaminen parantamisen välineeksi muuttumisena, ja siten identiteettirituaalina: suurempi voima tulee osaksi meitä, olemme suhteessa siihen, ja se lainaa meille uudet ilmeet, niin kuin ryhti on näyteikkunasta opittu.

Kuvitellaan lopetus

Kuvitellaan lopuksi runo nimeltä neuronien laulu. Runo kuvaa sitä miten kaikki on uurtamista, miten masennus muistaa kaikkia masennuksia, miten ilo kertaa kaikkia iloja, miten uimalla kovaa oppii uimaan kovaa, miten aika on ainetta jota harjoitus muovaa. Runo puhuu siitä miten liike toistuessaan tyhjenee ja alkaa imeä puoleensa salaisuuksia, siitä miten vasta kätkettynä arkku muuttuu aarteeksi. Se kuvaa rutiinien kauneutta, ja kapinoi niitä vastaan… Kuvitellaan että runon kirjoittaminen on itsessään ollut harjoite jolla kirjoittaja on ollut yhteydessä itsessään olevan salaisen tiedon mahdollisuuden kanssa… ja nimettömien tunteiden kanssa; nimettömien, ja siksi niin väkevien…runo on kirjoitettu käsin... sen lukemisesta tulee lohdullinen ja hiukan surumielinen olo… kuvitellaan näin.

Lähteet:

Bell, Catherine 1997. Ritual: Perspectives and Dimensions. New York: Oxford University Press.

Bloch, Maurice 2008. Deference. Teoksessa Jens Kreinath, Jan Snoek, Michael Stausberg (toim.) Theorizing Rituals (s. 495–506). Leiden-Boston: Brill. 

Gil, José 1985. Métamorphoses du corps. Paris: Edition de la difference.

Handelman, Don 2008. Framing. Teoksessa Jens Kreinath, Jan Snoek, Michael Stausberg (toim.) Theorizing Rituals (s. 571-582). Leiden-Boston: Brill.

Kapferer, Bruce 2005. Ritual Dynamics and Virtual Practice. Teoksessa Don Handelman, Galina Lindquist Ritual in its own right. New York: Berghahn Books.

Kautto, Otso 2013. Rituaalinen Matka Rituaaliin. Rituaalimuseo. https://rituaalimuseo.org/

Lévi-Strauss, Claude 2012. Introduction á l’oeuvre de Marcell Mauss. Paris: Presses Universitaires de France.

Smith, Jonathan 1987. To Take Place. Chicago: The University of Chicago Press.

Shepard, Simon & Wallis, Mick 2004. Drama/Theatre/Performance. New York: Routledge.

Turner, Victor 1967. The Forest of Symbols: Aspects of Ndembu Ritual. Ithaca, N.Y: Cornell University Press.

Whitehead, Alfred North 2011. Religion in the Making. New York: Cambridge University Press.

***

Karikatyyri on (kuin) kulttuurinen hirviö, hirviö on luonnon karikatyyri (Gil 1985, 151). 

Kuva on esityksestä "Ritual 3.0", kirjoittaneet Marko Järvikallas ja Otso Kautto, ohjaus Otso Kautto, visuaalinen suunnittelu Tuula Nikulainen, kuva Jouko Siro. Esitys oli osa kirjoittajan tohtoriopintoja.