Tekijä etsii kotia. Avoin kirje minulta teille muille.

Harjoitus, jossa tekijä vapautuu ja eettinen yhteisöruumis astuu esiin

Sisällysluettelo

Johdanto

Kertojaminä ja rakenne:

Osa 1.

Esiintyjien esittäytyminen.

Ajattelijat: Aristoteles, Theodor Adorno, Guy Debort, Martin Heidegger, Henri Lefebvre, Pekka Passinmäki, Platon, Marko Pyhtilä, Taina Rajanti, Jacques Ranciére, Ilona Reiners, Chantal Mouffe, Eetu Viren, Paolo Virno, Jussi Vähämäki.

Poliitikko, Antti Rinne.

Ilmaisen Aamiaisen -vieraat: Aulis, Ebbu, Eero, Eeva, Esko, Joke, Jyri, Kari, Lili, Liisi, Manu, Markku, Petri, Tuula.

Taiteen tohtoriopiskelijat ja taiteilijakollegat: Eero Enqvist, Terike Haapoja, Tero Nauha, Claus Beck-Nielsen, Tehching Hsieh, Kalle Lampela sekä Toisissa Tiloissa -ryhmä.

(Esiintyjät: Antti Halonen, Timo Jokitalo, Esa Kirkkopelto, Kati Korosuo, Mikko Lehtonen, Minja Mertanen, Jaakko Ruuska ja Paula Tella.)

Tekijä etsii kotia

Osa 2.

Minä tutkijana. Omakohtainen toteamus (2017).

Tekijä etsii politiikkaansa kaupunkitilassa

Osa 3.

Kaupunkilainen astuu vappuareenalle. Omakohtainen Paikkaruumis-kokemus. Helsinki (2015). Lukijaääni: Riina Mäenpää.

Osa 4.

Kaupunkilainen jatkaa kulkuaan kohti Dallapénpuistoa vappuna. Omakohtainen Paikkaruumis-kokemus. Helsinki (2015). Lukijaääni: Riina Mäenpää.

Tekijä miettii läsnäolon merkitystä kaupunkitilassa

Tekijä pohtii kaupunkilaisen tehtävää kaupunkitilassa

Osa 5.

Kertojaminä muistelee 1980-lukua. Omakohtainen kokemus Kallio, Helsinki (1985).

Osa 6.

Kertojaminä miettii kahden subjektin välistä vuorovaikutustilannetta. Omakohtainen päätelmä. Saa sanoa -tuotanto (3.5.2013). 

Tekijä tuhoaa oman kotinsa

Tekijää ei tarvita. Ruumis astuu toisen rinnalle ja keho kommunikoi

Osa 7.

Minä muutun toiseksi. Omakohtainen ja fiktiivinen esityskokemus. Toisissa Tiloissa: Humanoidi Hypoteesi -esitys. Kaisa-kirjasto. Helsinki (19.2.2015). Lukijaääni: Anne Teikari.

Osa 8.

Minä humanoidina. Omakohtainen ja fiktiivinen kokemus. Helsinki (2015). 

Osa 9.

Tutkijaminä kertoo esimerkin kollektiivisesta tekijyydestä. Omakohtainen päätelmä. Saa sanoa -tuotanto (2.5.2014).

Tekijä löytää eettisen (yhteisö)ruumispaikkansa kaupunkitilasta

Osa 10.

Kertojaminä miettii paikkaansa tutkijayhteisössään. Omakohtainen ja fiktiivinen tulkinta (2015). Lukijaääni: Anne Teikari.

Johdanto

Tämä ekspositioni käsittelee yhteisötaiteen tekijyyttä ja sitä, miten se voisi kollektiivisesti muodostua. Miten voisimme synnyttää yhteistä ja jaettua tekijyyttä? Miten voisimme vapauttaa tekijyyden taiteellisin menetelmin? Teksti pureutuu nykypäivän taiteilija-tekijän toimintakontekstiin, esittämisympäristöön – siihen, miten teknologisoituva maailma vaikuttaa meissä ja meistä käsin. Kysyn, miten poliittiset ja kriittiset näkökulmat artikuloituvat, tulevat näkyviksi taiteellisessa toiminnassamme ja tutkimuksessamme. Mihin asemaan katsoja-kokija,¹ yhteisötaide, aistivarainen taidekokemus kaupunkitilassa asettuvat, kun visuaalinen kuvavirta, fyysinen keho ja virtuaaliteknologia kiistelevät paikastaan globaalisti muuttuvassa maailmassa? Mikä on mimesiksen (jäljittelyn) tehtävä ja mahdollisuus näissä tilanteissa? Omakohtaisten esitys- ja teoskokemusten, taiteellisen toimintani sekä teoreettisen ajattelun avulla pohdin sitä, miten representoitu ja nyt-hetkessä tapahtuva esittämistilanne eroavat toisistaan. Mitä tekijyys tarkoittaa yhteisötaiteellisen toimintaetiikan kannalta? Miten tekijyys ja taiteen (sisältö)arvo sitoutuvat toisiinsa etenkin kuvataiteessa? Pyrin etsimään vaihtoehtoisia keinoja tekijyyden vapauttamiseksi sekä löytämään paikan tai muodon kriittiselle ja poliittiselle (kaupunki)taideartikulaatiolle taiteellisen toiminnan avulla.

Taiteellinen tutkimukseni on ollut ajallisesti pitkä matka. Olen aloittanut opintoni vuonna 2008 ja matkan varrelle on osunut paljon opittavaa: teoriaa, tutkimusmenetelmiä sekä muiden taiteilijoiden toimintaa ja ajattelua. Taiteellinen toimintaprosessi on johdattanut tutkimustani uusiin päätelmiin. Tutkimustulokset näkyvät toiminnassani ja heijastuvat sitä kautta ajatteluuni. Tämä ekspositio on yksi ote matkan varrelta. Tässä artikkelissani tiivistyy tutkimusprosessiini liittyvän ”matkan” aika. Kuvaan matkaseuruettani kertojaminän avulla. Pitkälle matkalle mukaan mahtuu erilaisia vieraita ja tuttuja, kutsuttakoon heitä nyt tässä ekspositiossani seuralaisiksi tai kanssakulkijoiksi, joiden kanssa jaan matkaani.

Saa sanoa (2008) ja Sanonko -näyttelyideni ² (2009) avulla pohdin miten taide kommunikoi, miten aistit auttavat välitystehtävässä. Mikä merkitysero on elävän ja ei-elävän esittämisen välillä ja mikä on kehollisen läsnäolon merkitys näissä tilanteissa? Paikkaruumis-teoksessani³ (2010-) asetuin tarkkailijan rooliin, tein omakohtaisia havaintoja kaupunkitilassa, etsin paikkoja – julkisia tiloja, joihin asettua. Nyt etsin paikkaani taiteilija-tutkijana kertojaminän sanoin: Pitäisikö minun ymmärtää mistä tässä keskustelussa on kysymys? Ei, haluan sotkea asioita omalla tavallani ja omalla oikeudellani. Olemmeko me taiteilija-tutkijat eräänlaisia tarkkailijoita taiteellisen toiminnan ja tutkimuksen välitilassa?

Ekspositiossani ehdotan reflektoivaa rakennetta, joka perustuu kertojaminän, taiteellisen toiminnan ja teorian väliseen vuoropuheluun. Kertojaminä paikantuu osaksi arjen havaintoja. Taiteellisen toiminnan esimerkit ja analyysit taas syventävät ja laajentavat suhdetta kertojaminään eli taiteilija-tutkijaan itseensä. Kertojaminän ääni ja artikkeliin sijoitetut kursiivitekstit koostuvat omista, itse koetuista paikkakokemuksistani kaupunkitiloissa sekä muista tähän artikkeliin sovitetuista kuvitteellisista tai todenperäisistä kommenteista, päätelmistä tai toteamuksista. Kertojaminä esittää myös taiteellisen tutkimuksen aikana esiinnousseita tulkintoja ja huomioita. Kertojaminällä on siis ainakin kolme erilaista roolia: taiteilija-tutkijan, paikkakokijan ja esityskokijan. Toimin itse näissä kolmessa roolissa sekä havaintojen kokijana ja tallentajana että taiteen tekijänä ja tutkijana. Omakohtaisissa kokemushavainnoissani fiktiivinen sekoittuu realistiseen ja päinvastoin. Osa Paikkaruumis-kokemushavainnoista kuullaan tässä ekspositiossa äänitteinä. Kertojaääniksi olen valinnut kaksi erilaista lukijaa, esittäjä-ääntä. Ne edustavat kahta erilaista puolta minussa, ajattelussani. Fiktiiviseen seurueeseeni kutsun mukaan muut artikkelissa esiintyvät ajattelijat sekä Ilmaisen aamiaisen (1994) aamiaisvieraat että taiteen tohtoriopiskelijat ja taiteilijakollegat. Ensimmäisessä osassa esittelen seurueen. Viritän tämän artikkelin tekstirakenteen kertojaminän, teoriatiedon ja taiteellis-tutkimuksellisen ilmaisuni varaan. Toivon, että näiden kolmen erilaisen kerronnan rinnastamisesta syntyisi kiinnostavaa vuoropuhelua.

 Ensimmäinen osa: Esiintyjien esittäytyminen

Olemme saman pöydän äärellä, Ilona, Jacques, Martin, Paolo istuvat pöydän vasemmalla puolen ja Taina sekä Theodor oikealla. Chantal, joka nojaa seinään sivuoikealla, on lähellä avointa ovea. Minä ja me muut pöydän alla. Eetu, Jouko, Jyri, Kalle, Kari, Pekka, Terike, Tero ja ehkä Eerokin siellä. Salakuuntelemme keskustelua ymmärtämättä siitä juuri mitään. Pitäisi livahtaa huoneesta pois. Ovi on lähellä, sitten vaan huomaamattomasti Chantalin ohitse!

Ai niin, olinpa unohtaa, että tämän pöydän päässä istunut vanha mies, on Platon. Vai onko hän mies? Miehiähän tässä pöydässä on ihan liikaa! Henri ja Guy boikotoivat, tämä seura ei heitä kiinnosta ja Aristoteleella on muuta tärkeämpää tekemistä.

^{1 Käytän tässä artikkelissa näyttelyvieraasta nimitystä katsoja tai katsoja-kokija ja sillä viittaan läsnäoloon (nyt-hetkeen), joka on kahden tai useamman ihmissubjektin välistä kohtaamista.}

^{2 Saa sanoa -tuotanto (2008-2013): Saa sanoa, Sanonko? Saatan sanoa on näyttelysarja, jonka avulla testasin galleriatilaa esittämisympäristönä,   elävän ja ei-elävän esitystapahtuman välistä eroa sekä siihen liittyvää läsnäolon merkitysmuutosta.}

^{3 Ruumiillisia harjoitteita -tuotannon (2010-) ensimmäinen Paikkaruumis-osa palauttaa tekijän (eli minut) takaisin tilaan jonka tarkoitus on perustella konfliktin sekä toisen itselle vieraan subjektin ruumiillinen merkitys.Tilanneharjoitteet toteutuvat omakohtaisina kohtaamiskokemuksina kaupunkitilassa: liikennevälineissä, kauppakeskuksissa, lähiöissä, pankeissa, terveyskeskuksissa aamuruuhkissa tai yön hiljaisina tunteina. Ideana on omiin kokemuksiin perustuvat kohtaamiskokemukset, joiden avulla etsin omakohtaisia samuuden, toiseuden sekä konfliktin tilannekokemuksia kaupunkitilassa. Tästä harjoitteesta kirjoitan omakohtaisia tekstejä.} 

Heikinaho, Minna. Ilmainen aamiainen. Yhteisöllinen teos. Hakaniemi. Helsinki (1994). Kuvaaja: Minna Heikinaho

Muutaman vuoden kuluttua perustin Helsingin Kallioon Push firma beige (1996–2001) -nimisen paikan. Läsnäoloon perustuneet Ilmaisen Aamiaisen tapaamiset muuttuivat organisoiduksi toiminnaksi. Toiminta aktivoi paikallisia asukkaita sekä alueella toimivia muita yhteisöjä. Oma roolini muuttui tilanteen ja sen vaatimusten mukaan ohjaajasta opettajaan, tuottajasta galleristiin. Toiminnan rahoitusta ja sisältöä suunniteltiin yhdessä alueen eri toimijoiden kanssa. Push firma beige esitteli myös muita yhteisö- tai sosiaaliseen taiteeseen suuntautuneita kuvataiteilijoita, heidän toimintaansa tai taidettaan sekä harjoitti pienimuotoista residenssitoimintaa. Toiminnan perusajatus oli sitoutua pitkäjänteisesti paikallisen kaupunginosan toiminnan aktivointiin. Tarkoitus oli kehittää ja vahvistaa paikan omaa identiteettiä paikkasidonnaisesti.

^{4 Passinmäki 2002, 72.}

^{5 Passinmäki 2002, 30–31.}

^{6 Passinmäki 2002, 138.}

^{7 Passinmäki 2002, 135–145.}

^{8 Gröndahl & Santanen 2010. Lukupiiri.}

^{9 Lefebvre 1991, 362.}

^{10 Ibid.}

^{11 http://www.artsequal.fi/tutkijaryhmat/socially-responsible-arts-institutions-and-artists}

Tekijä etsii kotia

Moderni kaupunkirakenne on luonteeltaan paikaton ja poissaoleva. Miten ihminen siis paikantuu kaupunkitilaan ja sen keskinäisiin olemisen ongelmiin? Väitöstyössään Kaupunki on ihmisen koti (1999) Taina Rajanti kuvaa omakohtaisesti, miten ihminen löytää paikkansa kaupungissa riippumatta siitä, onko se hänelle paikkana vieras vai ei. Miten ihmisen paikkasuhde rakentuu, jos kaupunki on luonteeltaan kenen tahansa olemisen paikka? Pekka Passinmäki (2002) tulkitsee Martin Heideggeria ja kirjoittaa oikean paikkasuhteen löytämisestä asumisen perustana. Passinmäen mukaan ihmisen hyvää ei saavuteta teknisin tai kollektiivisin keinoin, vaan kysymys on ’varsinaistumisesta’ – paikkasuhteen löytämisestä, sen toteuttamisesta. Passinmäen mielestä heideggerilaisessa varsinaistumisessa on kyse ihmisen yhteisöllisyydestä siis yhdessä tekemisestä, rakentamisesta. Paikkasuhteen rakentuminen on jokapäiväistä yhteisöllisyyttä, joka antaa uuden tavan suhtautua itseensä, yhteisöönsä ja ympäröivään maailmaan läheisyytenä.⁴

Kaupungissa asuminen on läheisyyttä: asumme tiloissa ja alueilla, jotka ovat limittäin ja sisäkkäin. Alue viittaa maa-alaan ja sen käyttöön, tila taas omistamiseen. Tila sijaitsee tietyllä alueella, joka kuuluu kaupungille. Ihmisen ja tilan suhde on asumista.⁵ Passinmäki toteaa Heideggeria lainaten: Nur wenn wir das Wohnen, können wir bauen. Kun kykenemme asumaan, voimme rakentaa.⁶ Asuminen on maailman vaalimista neliyhteytenä (taivas, maa, jumalainen ja kuolevainen). Paikka on ihmisen jatke, vuorovaikutussuhde, ja paikalla on erityinen merkityksensä identiteetin rakentumisessa.⁷

Olen syntynyt ja kasvanut maaseudulla. Lapsuudessani oma reviirini oli suuri, oma paikkani käsitti pihan lisäksi laajoja metsä-, ja peltoalueita. Kokemuksiini vaikuttivat vuodenajat: sateessa kastuu, pakkanen paleltaa, kesällä helle ei hellitä. Ampiainen voi pistää, heinä pistellä ja nokkonen polttaa. Nämä tutut ja turvalliset aistikokemuspaikat saattoivat yhdessä ja samassa hetkessä muuttua mielikuvituspaikoiksi, joihin saatoin huomaamatta kadota useiksi tunneiksi.

Kun menetämme oman ruumiillisen paikkasuhteemme, koemme itsemme ulkopuolisiksi, syrjäytyneiksi ja kodittomiksi. Sitoutuessamme huolehdimme, asuminen on jatkuvaa vaalimista, asumisen oppimista. Heideggerille asuminen on ajattelun asia – niin kauan kuin ajattelemme, olemme itsenämme, emme voi kadota.⁸ Paikka ja paikan merkitys syntyvät ihmis- ja rakennusolioiden asumisen yhteydestä. Paikka ’olioi’ eli yhdistää ja kokoaa. Paikasta käsin paikka olioineen järjestyy kaupunkitiloiksi ja -alueiksi. Paikan merkitystä ei ole olemassa ennen olio- ja asumisyhteyttä, vaan juuri ne tekevät paikasta paikan. Tilat ja alueet syntyvät paikkojen avulla ja paikan avulla syntyy käsitys tilasta. Heideggeriin viitaten ranskalainen teoreetikko Henri Lefebvre (1991) puolustaa kaupunkimuotoa ihmisen elettynä tilana.⁹ Käsitykseni mukaan kaupunki on ihmiselle yhteisöllinen, eletty ja kokemuksellinen tila, joka on syntynyt paikasta käsin. Paikka, jossa ihmiset toimivat ja rakentavat. Lefebvren mukaan ja Heideggeria mukaillen asuminen on sitoutunutta paikan rakentamista, jota hän myös kuvaa oleiluna (dwelling-as-residing) tai vaeltamisena (dwelling-as-wandering).¹⁰

Toinen osa: Minä tutkijana.

Missä minä nyt olen! Mikä on tämä paikka, entä paikan merkitys? Paikka on kaupunkiyhteisö, Helsinki, jonne olen asettunut asumaan. Paikastani käsin pohdin tehtävääni, paikkaani Cuporen (Kulttuuripolitiikan tutkimuskeskus) ArtsEqual-ryhmän¹¹ taiteilija- ja tutkijajäsenenä. Entä, mikä on paikkani tässä kaupungissa?

Siirryn nyt kuitenkin ajassa parikymmentä vuotta taaksepäin. Aikaan, jolloin olin juuri aloittanut opintoni Kuvataideakatemiassa. Ensimmäinen oma yksityisnäyttelyni Matka (1993) Kuvataideakatemian galleriassa oli sekä ekologinen että poliittinen kannanotto. Samaiseen näyttelyyni liittyi myös osio, jossa itse esittelin dokumentoimani jaavalaisen hääseremoniarituaalin diakuvin, kuvailin seremonian kulkua ja sen eri vaiheita omien kokemuksieni perusteella. Kahvin ja piiraan lomassa syntyi kiinnostavia keskusteluja, jakamiskokemuksia länsimaisen ja aasialaisen kulttuurien välille. Näin jälkikäteen tämän voisi määritellä olleen ensimmäinen yhteisöllinen taidetekoni.

Valmistuessani Kuvataideakatemiasta mietin sitä, miten voisin välittää taiteelliseen toimintani avulla maaseudulle vielä 1980-luvulla kuulunutta kyläilykulttuuria ja siihen liittyvää yhteisöllisyyttä. Syntyi idea tilasta, jossa kohtaamiset tapahtuivat ilmaisen aamiaisen äärellä. Ilmainen Aamiainen (1994) -teos oli siis suora jatkumo aiemmin galleriatilassa tekemälleni näyttelylle. Yhdessä jaetut kohtaamiskokemukset muodostivat toiminnan ytimen. Aamiaistila paikkana ja tilanteen luonne muuttuivat sen keston aikana. Projekti alkoi kokeiluna vanhassa katutasolla olevassa kauppatilassa Helsingin Hakaniemessä. Toiminta puitteineen asettui osaksi kaupunkilaisten arkea ja se jatkui puolisen vuotta.

Tekijä miettii läsnäolon merkitystä kaupunkitilassa

Globaali maailmankuva on spektaakkeli, levoton ja hajanainen. Digitaalisuus mahdollistaa virtuaalisen samanaikaisuuden, mediatulva toistaa, kopioi ja turruttaa. Se luo ympärillemme huomaamattoman turvallisuuden kehän. Julkisissa tiloissa ja tilanteissa ihmiset suojautuvat ja kääntyvät itseensä ohittaakseen jatkuvan läsnäolon vaatimuksen. Uppoavat oman virtuaalilaitteensa someympyröihin. Tämä yhdenmukainen ihmisfiguurimassa torjuu poissaolollaan läsnäolon mahdollisuuden.

Mimesis on jäljittelevää toimintaa.²¹ Se toistaa, kopioi, esittää ja on luonteeltaan kaksinainen: joko–tai.²² Mimesiksellä on kyky koota ja hajottaa, välittää taidekokemuksia esimerkiksi aistien tai vaikkapa näytelmän juonen avulla. Mimesis voi luonteensa avulla auttaa monimutkaista ihmismieltä löytämään erilaisia vaihtoehtoja, ratkaisuja. Kaksinaisuutensa ansiosta mimesis voi esittää poliittiseen, yhteisölliseen, yhteiskunnalliseen ja kollektiiviseen toimintaan liittyviä kysymyksiä. Se voi kritisoida ihmisen toiminnan lähtökohtia, paljastaa toiminnan motiivin. Olen kiinnostunut mimesis-käsitteestä, siltä osin kuin se viittaa ihmisten väliseen ruumiilliseen toimintaan sekä ihmissubjektin ja esineobjektin välisiin suhteisiin.

Heikinaho, Minna. Saa sanoa –tuotanto: Saa sanoa-näyttely. Muu Galleria, Helsinki (2008). Esiintyjä: Iina Taijonlahti. Kuvaaja: Minna Heikinaho.

Katutasolla sijaitsevan galleriatilan lattialla on kellanpunainen mytty. Lapsi lähestyy myttyä. Lapsi katsoo, menee lähemmäs, kumartuu ja koskettaa. ”Äiti, äiti! Se liikkuu, elääkö se?” Äiti toteaa: ”Ai tää on nyt sitten tätä, onhan näitä nähty.” Lapsi on aidosti pelästynyt ja mytty pysyy hiljaa, se ei enää liiku (elä). Tämä keskusteluotos, Saa sanoa -teososan tulkinta (2008) tapahtui sivullisen kommentoimana ja kuulemana. Makuupussimytyn sisällä oli ihminen, joka liikahti vain, jos joku tuli lähelle tai kosketti myttyä. Saa sanoa -teos oli ensimmäinen osa kolmen näyttelyn sarjasta: Saa sanoa, Sanonko ja Saatan sanoa. Kokonaisinstallointiin kuuluivat esiintyjät (Hyunh Ha, Linda Priha, Iina Taijonlahti, Petra Toropainen), valokuvia, video (Katu) ja seinälle kirjoitettu tägi: SAA SANOA. Esiintyjät valtasivat tilan omalla energiallaan, liikkeellään. Heitä saattoi olla paikalla kolme tai kaksi – joskus jopa neljä. He liikkuivat tilassa tai tilasta ulos. He asettivat kehonsa osaksi teosinstallointia, ikään kuin teosmateriaalin asemaan. Saa sanoa -näyttelyn galleriatila (intiimi sisätila) ja julkinen kaupunkitila (ulkotila) sekoittuivat keskenään. Esiintyjät ottivat näyttelytilan haltuunsa vaiheittain. Keskeisintä oli esiintyjien suhde tilaan, läsnäolo ja teosmaisuus (asettumisen osaksi teosta). Lopuksi liike pysähtyi, liikkeen pysäyttäminen ”liimasi” esiintyjän osaksi teosta, aktiivinen läsnäolo muuttui passiiviseksi – mytyksi. Mytty oli kuin kivi, joka hengitti ja reagoi tarvittaessa. Kokonaisteosta (esitystä) oli vaikea rajata tai hallita. Näyttelyvieras joutui yllätetyksi eikä uskoakseni voinut erottaa esiintyjää muista katsojista. Gallerian ovi oli avoinna ja kadun äänet sekoittuivat galleriatilassa olevan Katu-videon ääniin. Teoskokemus yhdisti katsojan näin suoraan kaupungin rytmiin, sen arkeen. Kadun arjesta tuli osa teosta – esitystä, jota esiintyjät liikkeelleen sitoivat yhteen.

Esiintyjät olivat osa kokonaisteosta, sen teosmaisuutta. Näyttelytapahtumalla oli oma, väljä dramaturgiansa. Se muuttui näyttelyn kulun aikana. Se oli ohjeistus, joka pitkälti nojautui esiintyjien omaan vaistoon ja kykyyn improvisoida, olla oma itsensä tilanteen ehdoilla. Esiintyjät etsivät improvisoiden ja kollektiivisesti omat teospaikkansa omaan persoonaansa sopivalla tavalla. Alussa esiintyjät saattoivat esittää näyttelyvieraille kaupunkitilaan liittyviä kysymyksiä: Kenelle kaupunkitila kuuluu? Miten tää kaupunki on paikkana sun tila? Ja etenivät keskusteluissa sen jälkeen haluamallaan tavalla. Yksi esiintyjistä kertoi erään keskustelun olleen pitkä ja syvällinen, toinen taas mieluiten esitti lakonisia kysymyksiä, eikä halunnut edetä sen pidemmälle keskustelussa. Yksi esiintyjistä etsi kadulta epätavallisia ja epämukavia paikkoja, sulloutui postilaatikon ja talon seinän väliin. Hän sitoi liikkeillään näyttelyn ulko- ja sisätilaa yhteen, keho edusti hänelle materiaalia, jota hän käytti haluamallaan tavalla. Esiintyjät saattoivat tulla (ensimmäisen viikon aikana) lähelle katsojaa ja joskus jopa estivät kehollisesti näyttelyssä kävijän kulkua galleriatilassa. Elävät kehot (esiintyjät) asettuivat osaksi teosinstallointia. Teos oli liikkeessä, elossa ja se hengitti. Esiintyjä neuvotteli väljästi oman paikkansa esitykseen. Esitystilannetta ei voinut hallita mutta se oli jotakin, jolla oli kyky reagoida. Kohtaamistilanne oli sekä arvaamaton että yllätyksellinen. Kiasmassa pitämässään ja performanssi-taidetta käsittelevässä luennossaan Annette Arlander (2010) perustelee esiintyjän, tekijän ja yleisö (osallistuja) suhdetta esityksen muodostajina.²³Saa sanoa -teoksessa esiintyjät toteuttivat sekä tekijän ohjeita, että tuottivat materiaali itsenäisesti.²⁴

Minna H. Saa sanoa -tuotanto: Sanonko? Näyttely. Kluuvin galleria, Helsinki (2009). Esiintyjä: Eero Enqvist. Kuvaaja: Marja Söderlund.

Näyttelysarja toisen osan Sanonko -teoksen installointi koostui valokuvista, videoista, kolmiulotteisista rakennelmista sekä elementtien välisistä muutoksista. Näyttelyn toiminnallisuus perustui rakenteellisten elementtien vähittäisiin muutoksiin: rakennusjätteet ja tilan kattopressut poistettiin, tila täyttyi valolla ja lopuksi veistoskuutio siirtyi tilassa. Projisointikuvassa makaava mies muuttui eläväksi ja lihalliseksi ihmiskehoksi. Eero Enqvist asettui representoidun projisointikuvan paikalle ja nyt maassa makasi elävä, fyysinen mies. Sanonko-näyttelyn keskeisin kysymys syntyi elävän ja ei-elävän tilanteen, liikkuvan ja pysähtyneen kuvan välille. Pimeään kuutioon projisoitui kuva maassa makaavasta miehestä (Eero Enqvist) ja hänen päätään kosketti (silitti) elävä käsi (Maija Paunio). Tämän teosprosessin avulla rakensin kysymyksiä: esittävän eli representoidun kuva(projisoinnin) ja fyysisen, nyt-hetkessä läsnäolevan ihmiskehon välille. Jos kysymys Saa sanoa -näyttelyssä syntyi fyysisen läsnäolon tilallisuudesta, jonkun välissä olemisesta, ulko-, ja sisätilan välisistä siirtymistä ja ruumiin materiaalisuudesta, niin Sanonko-näyttelyssä läsnäolo viittasi nyt-hetkeen (elävään ja lihalliseen ihmissubjektiin) etäännytettyyn (representoituun) kuvaan sekä esittämisen välisiin jännitteisiin.

Kutsun Saa sanoa -tuotantoihin liittyviä taiteellis-tutkimuksellisia näyttelyitä testeiksi, joiden avulla pohdin läsnäolon merkityksen muutosta. Sanonko-näyttelyn ensimmäisien viikkojen aikana eräs katsoja astui pimeän kuution sisälle ja potkaisi kuution nurkassa olevaa esiintyjää ikään kuin saadakseen selville, ettei maassa makaavan miehen päätä silittävä käsi olisi ihmisen oikea, fyysinen käsi, vaan jokin tekninen sovellus. Tämä episodi todistanee katsoja-kokijan konventionaalisen asenteen. Tämän jälkeen asetin kuution ovelle köyden. Köyden tarkoitus oli estää katsojan sisäänpääsy. Esiintyjän käden lihallisuus jäi viitteelliseksi. Välikohtaus kuitenkin osoittaa, miten selkeästi galleriassa esittäminen perustuu olettamukseen siitä, että kyseessä on representaatio.

Siirryn nyt galleriasta kaupunkitilaan ja pohdin sitä, mikä on taidekokemuksen ja kaupunkitilan välinen jännite, mistä siinä on kyse? Mikä on kehollisuuden merkitys näissä tilanteissa?

^{21 Kirkkopelto & Tervo 2011. Kurssi.}

^{22 Ibid.}

23 Arlanderin mukaan performanssi-taiteessa esiintyjän, tekijän ja yleisön (osallistujien) välisiä suhteita, tekijyyden muodostumista voidaan kuvata seuraavilla tavoilla: 1. Muut ihmiset mediumina, 2. Tekijän ohjeita toteuttava esiintyjä, 3. Materiaalia tuottava esiintyjä, 4. Esityksen kollektiivinen tekijä, 5. Esiintyvä taiteilija, 6. Taiteilijan oma ruumis mediumina. 

24 Ibid. Kts. Materiaalia tuottava esiintyjä.

Tekijä pohtii kaupunkilaisten tehtävää kaupunkitilassa

Viides osa: Kertojaminä muistelee 1980-lukua.

Muuttaessani Helsinkiin 80-luvulla järkytyin pultsareista, jotka olivat Kallion kaduilla, milloin missäkin kunnossa. En tiennyt, mitä olisin tehnyt ja olin kyvytön. Koin tilanteet voimakkaasti. Minua ahdisti. Olin jättänyt ihmisen hädänalaiseen tilaan auttamatta häntä.²⁵

”Täytyisikö minun hyväksyä se? – Okei, ne ovat siellä ja ne on aina ollu siellä, mun on vaan totuttava siihen." Itsesuojeluvaisto alkoi torjua asioita, jotka olivat pelottavia. Muutuin kyynisemmäksi.

Nykypäivän kaupunki on kuitenkin entistä hajanaisempi ja sen yhteisöllisyys on virtuaalista ja globaalia. Ruumiillisia harjoitteita -tuotannon toisen osan, Paikan paikantuminen -retken alussa ehdotin, että retkellä emme puhuisi, vaan puhe suljettaisiin harjoitteen ulkopuolelle. Tämä harjoite olisi hiljainen ja tapahtuisi aistien varassa. Harjoitteeseen liittyi erilaisia vaiheita, joiden aikana esimerkiksi työskenneltiin pareittain siten, että toinen pareista kuljetti toista hyvässä käsiotteessa. Se parin osapuoli, jota kuljetettiin, sulki silmänsä. Tehtävä ei niinkään liittynyt luottamuksen harjoittamiseen, vaikka se oli sitäkin vaan kysymys oli aistikokemuksista. Olen kiinnostunut siitä, mikä aistikokemuksissa muuttuu, kun yksi aisteista suljetaan pois (tässä tapauksessa näköaisti). Mitä tapahtui? Harjoitteen jälkeen pyysin osallistujia kirjoittamaan omakohtaisesti heidän kokemuksistaan. Siitä, miten he kokivat harjoitteen aikana annetut tehtävät ja mitä heille tapahtui ruumiillisesti. Vastauksista²⁶ voi päätellä, että yleisesti aistit herkistyivät. Moni kiinnitti huomion jalkapohjiin, siihen, miten jalkapohja tunnistaa pinnanmuotoja askeltaessa ja siihen, miten tasapaino säilyy. Joku aisti säätilaan liittyviä muutoksia. Esimerkiksi, että tuulee voimakkaasti eli sitä, miten kasvot aistivat säätilan. Lähes kaikki herkistyivät äänille, ääniä tunnistettiin ja erotettiin enemmän kuin normaalisti. Mielenkiintoinen tulos näissä harjoitteissa liittyy hajuaistiin. Hajuaisti saattaa palauttaa kokijan omiin varhaismuistoihinsa. Hajuaistin sanotaan myös olevan aisteista muistiherkin ja yksi parhaista muistin välineistä. Yi-Fu Tuanin (1977) mukaan kokemuksellinen perspektiivi perustuu liikkeeseen, joka syntyy ajattelun ja kokemuksen välille – kokemukseen, joka koostuu aistimuksista, havainnoista ja mielikuvista.²⁷ Situationistit korostivat kaupungin arjen ja hajamielisyyden merkitystä tehokkuuden sijasta. He halusivat tietoisesti toimia yhteiskuntajärjestyksen vastaisesti. Debord (1967) varoittaa, että elettyä maailmaa hallitsee kuluttamiskulttuuri ja siihen liittyvä kuvatulva, joka on samaan aikaan sekä läsnä-, että poissaolevaa. Hänen mielestään samanaikaisesti tämän identtisen liikkeen kanssa ihmiset etääntyvät toisistaan. Kun maailma globalisoituu, tuotteiden laatu ja valmistus heikkenevät.²⁸ Debordin (1967) mielestä kuvatulva (spektaakkeli) ei ole suoraan yhteydessä näköaistiin ja vaikka se olisikin yhteydessä näkemiseen, se on kuitenkin Debortin mielestä helpoiten huijattavissa oleva aisti.²⁹ Ihminen on alisteinen kuvatulvalle, joka tuottaa hajaannusta. Kuvatulva edustaa vallan yksisuuntaisuutta ja se on vallan väline.³⁰

Miten teos tai taiteellinen toiminta muuttuu suhteessa aikaan? Mitä tapahtumien ja tilanteiden kerroksellisuudesta avautuu? Miten alati liikkeessä olevaa, yhteisöllistä teosta tai toimintatapaa tulisi seurata, kokea? Mikä on kokijan paikka ja asema teoksessa? Säilyttääkö taide kykynsä uudistua, uskaltaako taide olla kriittinen suhteessa aikaan ja sen ilmiöihin?

Moneus poliittisena käsitteenä on lähtöisin Paolo Virnon ajattelusta. Virnon mukaan yksilö nähdään yhteiskunnallisena toimijana, yksilöllisyys tulee esiin epätäydellisyytenä joka joka voi esiyksilöllisen avulla jalostua moniääniseksi moneuden kollektiiviksi.³¹ Esiyksilöllinen on annettua, siihen synnytään, se on kulttuurisidonnaista.³² Taide voi toimia eräänlaisena kollektiivisena ja vuorovaikutteisena tekijänä: yhdessä ja aistimillisen kokemisen avulla voimme kiinnittyä, alistua, kokea ja toimi toisin.³³ Taiteen avulla voimme muuttaa toimintaamme tai löytää sille uusia ilmaisumuotoja, perustella erilaista ja erimielistä toimintaamme.

Jatkuvassa liikkeessä ja muutoksessa olevat teoskokonaisuudet sekä prosessinomainen taiteellinen toiminta vaativat tarkkaavaista ja valpasta asennetta ja muutosvaiheiden seurantaa. Mikäli katsoja-kokija haluaa päästä selville teoksen ajallisesta kerroksellisuudesta, hänen on oltava aktiivinen, liikuttava teoksen eri tasoilla ja seurattava teoksessa tapahtuvia siirtymiä. Teoksen saavuttaminen on katsoja-kokijasta riippuvainen teossuhde. Alati muuttuva teosmuoto vaatii katsoja-kokijalta ajallista sitoutumista. Jos haluat hahmottaa kokonaisuuden, on palattava. Teosprosessi, esittämisen tapa on kesken ja kappalemainen – vaiheessa, jota katsoja ei voi ennakoida. Katsoja-kokijasta tulee sekä osa esitystä, että esityksen kokoaja.

Thedor Adornon (2007) mukaan esteettinen kokemus on eräänlainen kitka, huojuntaa ja kommunikointia ei-identtisen ja identtisen välillä. Se ei kuitenkaan liity kieleen, vaan pikemminkin esteettisen kokemisiin ja kokemukseen. Taiteen aktin kautta voidaan tuoda esiin mimesiksen poliittinen luonne, joka näin kommunikoi suhteessa ihmisyhteisöön ja yhteiskuntaan.³⁴ Vastustuskykynsä ansiosta taide säilyttää kykynsä uudistua eikä esineellisty.³⁵ Adornon esteettinen filosofia on käytäntö, jota Ilona Reiners (1998) kuvaa teokselle antautumisena (luovuttamisena).³⁶ Teoksen sisältö on suhteessa olemassa oleviin puitteisiin, yhteiskuntaan.³⁷ Kokijan antautuessa teokselle teoksen sisältö puhuttelee kokijaa. Kuva tai teos alkaa puhua katsoja-kokijalle, katsoja-kokijassa.

Ajatus passiivisesta katsojasta perustuu ajatukselle tietämisen ja katsomisen erosta. Jacques Rancière (2008) ehdottaakin, että katsoja herätetään kuvien halvaannuttavasta vaikutuksesta.³⁸ Hänen mukaansa esitykseen (teatteriin) liittyvä passiivinen, vastaanottava katsojan tarkkailijarooli tulee aktivoida eli vapauttaa.³⁹ Rancière kutsuu tätä tilaa vastakkaisuudeksi, kansan eläväksi ruumiiksi, kollektiiviseksi kohtaamiseksi. Yhteisö asettuu tilaan ja muodostaa sen toimivan (ajattelevan) ruumiin.⁴⁰ Debordin mukaan kuvien tulva, spektaakkeli, estää ihmisen toiminnan, kuvatulva voidaan kuitenkin kääntää vastavoimaksi. Adornolle sen sijaan kuvaan liittyy aina akti. Debordilla taas spektaakkeli eli kuvatulva hallitsee ihmistä ja ihminen on sille alisteinen, kuvatulva ottaa vallan siellä missä se representoituu.⁴¹ Voisiko ihmissubjektien välinen keskinäinen aistiminen pysäyttää spektaakkelin, riippuvuutemme kuvavirrasta?

Nykypäivän kaupunki on kuitenkin entistä hajanaisempi ja sen yhteisöllisyys on virtuaalista ja globaalia. Kuvaavaa nuorten yhdessäololle näyttää olevan se, että he ovat fyysisesti yhdessä, mutta kukin heistä omissa älylaitemaailmoissaan. Viren ja Vähämäki puolustavat kaupungin hajanaisuutta. Ehkä valta silloin on jossakin muualla – hallitsemattomissa. Hajoaako virallinen valta? Edustaako virtuaalinen ruumiillisuus kaupungin moneutta, uusyhteisöllisyyttä? Virtuaalinen moneus-ruumis tarvitsee kuitenkin tietoisia ja valikoivia kehoja. Valta on pelkistynyt, eikä se enää ole niillä keillä sen luullaan olevan. Ovatko vallan nimittäjät konkreettisia ja tunnistettavia, pystymmekö me vaikuttamaan heihin (niihin)?

Kuudes osa: Kertojaminä miettii kahden subjektin välistä vuorovaikutustilannetta.

Kun vuorovaikutustilanne syntyy kahden subjektin välille, toisen kasvojen kosketuksessa, kasvojen kohtaamista ei voi ennakoida mutta se voi puhutella, koskettaa, konfliktoitua, väistää. Reagoimme, kasvot eivät jätä kylmäksi vaan toisen toiseus, kasvojen kosketus palauttaa meidät takaisin itseemme, siihen miten me itse koemme toiseuden vastuun itse itsenämme. 

Yhteisötaiteellinen toiminta pohjautuu yhdessä tekemiseen. Sen perusajatus lähtee ihmisistä ja ihmisten yhteisistä pyrkimyksistä, toiminnasta käsin. Ovatko yhteisölliset tilanne- ja toimintatapahtumat toistettavissa? Miten näitä tapahtumia tulisi dokumentoida? Itse tapahtunutta on vaikeaa tavoittaa (toisintaa tai kopioida), sillä se riippuu niistä ihmisistä, jotka ovat olleet mukana yhteistyössä. Olen päätynyt omassa taiteellisessa tutkimuksessani etsimään tallennusmuotoja, joissa representaatio ei olisi niin ilmeinen. Kyseenalaistan valokuva- ja videokuvien tarpeen tai tehtävän. Yhteisötaide perustuu nyt-hetkessä elettyyn läsnäolo-tilanteeseen. Yhteisötaiteelliseen teokseen tai toimintaan osallistuminen vaatii fyysistä läsnäoloa, jota on mielestäni lähes mahdotonta tallentaa. Tallenne ei pysty välittämään sitä, mitä varsinaisessa vuorovaikutustilanteessa, kahden tai useampien subjektien välisissä kohtaamistilanteissa tapahtuu.

^{25 ”Joka saattaa toisen avuttomaan tilaan tai jättää sellaisenaan tilaan henkilön, josta hän on velvollinen huolehtimaan, ja siten aiheuttaa varaa tämän terveydelle, on tuomittava heitteillepanosta sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.” Rikoslaki 21. luku, 14. pykälä, Heittelepano.}

^{26 Haastattelu aineisto. Taiku -tutkija tapaaminen. Paikan paikantuminen, Ruumiillisia harjoitteita -tuotanto. Turku. 15.9.2016. Harjoite, johon osallistui 15 henkilöä.}

^{27 Tuan 1977, 197.}

^{28 Debord 1967, 46–47.}

^{29 Deobort 1967, 35–36.}

^{30 Debord 1967, 38–39.}

^{31 Virno 2005, 8.}

^{32 Virno 2005, 4.}

^{33 Virno 2005, 8.}

^{34 Adorno 2007, 487–488.}

^{35 Adorno 2007, 342–343.}

^{36 Reiners 1999, 13.}

^{37 Adorno 2007, 433.}

^{38 Ranciére 2015, 10.}

^{39 Ranciére 2015, 11.}

^{40 Ranciére 2015, 12.}

^{41 Debord 1967, 35–36.}

Tekijä tuhoaa oman kotinsa

Kuinka kauas tai etäälle tekijän on mentävä itse taiteesta ja sen hierarkioista, jotta arjessa läsnä oleva ja riisuttu kohtaaminen olisi mahdollista? Ilmainen aamiainen ehkä oli sitä taiteellisen toimintani alussa, mutta ajassa ei voi palata taaksepäin. Kun tekijän viitta on asetettu tekijän harteille, sitä ei noin vain voi riisua. Kokeilla voi kuitenkin kaikenlaista. Kuvataiteilija Kalle Lampela (2015) pohtii Näkymätön näkyvässä -kirjassaan kuvankieltoa uskonnon ja Adornon ’negaation’ ja ’utopian’ käsitteiden kautta. Lampela esittelee meille performanssitaiteilija Tehching Hsieh´n ja pohtii, onko hänen ehdottamassaan totaalisessa toiminta-asenteessa kysymys kuvakiellosta.⁴² Hsieh teki kolmen vuoden aikana kolme vuoden mittaista esitystä. Ensin hän sulkeutui häkkiin: En puhu, kirjoita, kuuntele radiota tai katso televisiota, kunnes vapaudun. Seuraavaksi hän teki teoksen, jonka aikana hän ei mennyt kertaakaan sisälle. Viimeisen vuoden aikana hän ei tehnyt taidetta, ei käynyt taidegallerioissa tai -museoissa. Ryhdyn elämään! Ja viimeiset 13 vuotta hän sitoutui tekemään taidetta, mutta ei esittänyt sitä julkisesti. Sen jälkeen hän ei ole tehnyt teoksia. I kept myself alive. I passed the Dec. 31, 1999, toteaa Hsieh.⁴³

Tanskalaistaiteilija Claus Beck-Nielsen menee vielä pidemmälle: hän tuottaa omana identtisenä itsenään oman kuolemansa. ”Claus Beck-Nielsen eli 1963–2001, minkä jälkeen hänen lähestulkoon mitäänsanomattomasta ja muille tuntemattomasta taiteilijaelämästään julkaistiin kirja (2003). Viimeiset vuotensa hän eli syrjäytyneenä vailla sosiaaliturvaa ja sosiaaliturvanumeroa.”⁴⁴ Totaalisuudessaan Beck-Nielsen meni niin pitkälle, että hän katosi ja tuhosi oman identiteettinsä. Hän halusi osoittaa, että ihminen ei voi vapaasti valita, onko hän yhteiskunnan osa vai ei. Identiteetti, se mitä olemme, on kulttuurisidonnainen ”tuoteturvamerkkimme”. Se kertoo siitä, mitä me olemme ja miten meidät sidotaan osaksi yhteiskuntaa jo ennen syntymäämme. Elämäämme ohjaavat kasvatus, elinympäristö, kulttuuri ja järjestelmä.

Käytännössä Beck-Nielsen järjesti katoamisensa perustamansa yhtiön Das Beckwer (2002–2011) avulla. Yhtiö järjesti hänen hautajaisensa ja hänelle pystytettiin muistomerkki. Tero Nauhan (2016) mukaan Beck-Nielsenin teos kuvaa moneutta, joka asettuu syrjäytyneiden puolelle ja muuttaa heidän äänensä kuuluvaksi. Se kertoo esimerkiksi siitä, miten paperittomia maahanmuuttajia kohdellaan eurooppalaisessa järjestelmässä. Nauha pohtii samalla pelon, paniikin ja mimesiksen välisiä suhteita. Hänestä biopolitiikka muuttuu vaaralliseksi, jos tunteet asettuvat etusijalle. Hänelle biopolitiikka merkitsee vallan, halun ja vastuksen välistä kamppailua. Nauhalle Beck-Nielsenin taide edustaa toiminnallista esimerkkiä siitä, miten on mahdollista tutkia kapitalistia pääomasuhteita ruumiillisuuden avulla.⁴⁵

Taiteellisen tutkimukseni myötä tekijyyden nimeäminen on täsmentynyt matkan varrella. Saa sanoa -tuotannon ensimmäisessä osassa käytin vielä omaa nimeäni näyttelyn yhdessä, Sanonko -näyttelyssä vain etunimeäni ja esiintyjät mainittiin etu- ja sukunimin, mutta muita teoksen valmistukseen liittyviä osatekijöitä ei vielä mainittu. Paikan paikantuminen -teosvariaatio oli esillä Art Fair (2015) myyntinäyttelyssä. Teoksen tekijyyden osalta päätin avata kaikki teoksen valmistamiseen vaikuttaneet tekijät (ks. Alla oleva taulukko).⁴⁶ Jatkossa yhteistekjiyys nimetään siten, miten me tekijät yhdessä päätämme. Itse en ole ensisijaisesti ajatellut tekijyyttä yhteiskuntapoliittiselta kannalta vaan yhteisötaiteen etiikan kannalta. Kenen tekijyydestä on kysymys, kun me puhumme yhteisötaiteen tekijyydestä?

Tekijyyden nimeämismuutos suhteessa taiteellisen tutkimukseeni (2008–2016)

Tekijät ja osatekijät. Ajankohta ja paikka. Tuotanto. Näyttely tai teososa.

^{42 Lampela 2015, 75–79.}

^{43 www.tehchinghsieh.com}

^{44 http://dasbeckwerk.com/Claus_Beck-Nielsen_1963-2001/}

^{45 Nauha 2016, 170–172.}

^{46 Tuotantonimet syntyvät ja muuttuvat sisältölähtöisesti ja osallistujat esitellään tuotantokohtaisesti. Tuotantojen avulla taiteilija-tutkija testaa, mistä tekijöistä (yhteisö)taiteen tekijyys muodostuu ja ehdottaa keinoja tekijyyden vapauttamiseksi. Art Fair (2015) Kaapelitehdas, Helsinki. Anni: Pukkijalkojen alkuperäinen omistaja. Arja: Kasvien kerääjä. Arvi ja Ilmari: Kirjan toimittajia. Edward: Kirjan kirjoittaja. Minna: Muuten mukana. Saara ja Jukka: Lasilevyn leikkaajat. Sari: Tuolin välittäjä. Simo: Pöytälevyn sahaaja.}

Tekijää ei tarvita. Ruumis astuu toisen rinnalle ja keho kommunikoi

Seitsemäs osa, jossa minä muutun toiseksi. Lukijaääni Anne Teikari.

Olin esityksessä, enkä vain sen kollektiivinen tekijä vaan jotakin muuta, toinen ja toisten toiseuksien seurassa. Tekijää ei tarvita. Irrottautuminen tästä maailmasta ja yhdistyminen toiseen toiseuteen tapahtuvat minussa lähes samanaikaisesti. Kokemus tekee toiseuden ymmärrettävämmäksi, näkökulma konkretisoituu, maailma muuttuu toiseksi, kunhan vain oikeutamme, avaamme kehollisesti itsemme erilaisuuden kokemiselle.

Terike Haapoja antoi äänen toisille, mutta tässä esityksessä minä muutuin toiseksi. Haapoja perusti Toisten Puolueen (2011–) ja se puolustaa oikeudettomien eläinten ja luonnon asiaa. Puolue ei ole puoluerekisterissä vaan se kerää tällä hetkellä kannattajajäseniä ja kutsuu asiasta kiinnostuneita toiseuden teeman ympärillä käytävään keskusteluun. Haapoja tekee aloitteen ja taide muuttuu eettiseksi toiminnaksi. Toiminta avautuu suhteessa yhteiskuntaan, sillä on päämäärä ja tavoite. Tavoite ja sisältö asettuvat ensisijaisiksi, tekijä toimii välittäjänä, toiminnan käynnistäjänä. Vuoden 2017 kunnallisvaaleissa Suomen Eläinoikeuspuolueella on 15 ehdokasta kuudessa kunnassa.⁴⁷ En tiedä, onko Haapojan aloitteella yhteyttä kyseisen puolueen toimintaan mutta voi olla, että on. Haapojan perustama Toisten Puolue on merkittävä itse tekona. Toisten Puolue rekisteröitiin yhdistykseksi vuonna 2011 ja Suomen Eläinoikeuspuolue perustettiin 2015, ajallinen yhteys siis niiden välillä ilmeinen. Haapoja halusi antaa äänen toisille toiseuksille (eläimille itselleen). En tiedä, voimmeko me ihmiset toimia siinä välittäjinä.

Kahdeksas osa: Minä humanoidina.

Nyt esitys loppui.

Pitää yrittää vilahtaa takaisin pöydän alle huomaamatta, sillä keskustelu käy jo kuumana. Chantal on siirtynyt lähemmäksi pöytää, Tero hänen kintereillään. Mistähän Nauha on tänne pöydän alle tupsahtanut? Kalle tarkkailee pöydän alta, miten livahdukseni onnistuu. Mutta onnistuuhan se, kun olen vielä humanoiditilassa. ­Tiedä häntä, vaikka Emmanuel, Platon ja Martin olisivat samoissa sfääreissä. Kalle yrittää kertoa minulle, missä keskusteluissa mennään ja miten kiivaasti on käytetty kieltä, on tehty henkisiä ylilyöntejä, on käytetty valtaa väärin. Ovatko nämä muka sivistyneitä; pirun rähisevä porukka!

Mitäs jos hyppäisin pöydälle? Eiväthän he minua edes näkisi. Eiväthän? Olenhan humanoidi.

Pitäisikö minun ymmärtää, mistä tässä keskustelussa on kysymys? Ei, haluan sotkea asioita omalla tavallani ja omalla oikeudellani.

”Vittu, mitä paskaa!” Eero Enqvistin mielestä tämä on yksi parhaista hänen saamistaan esityskommenteista. Eero on Näkymättömän Teatterin esiintyjä ja hänen esityksensä voivat olla mitä tahansa ihmisten välisiä tilanteita, välien selvittelyjä, huonoa käytöstä. Esityksillä voidaan tutkia ihmisten sosiaalista käyttäytymistä, analysoida, miten ihmiset reagoivat vaikkapa erilaisuuteen, ei-normatiivisiin tilanteisiin. Tämä Eeron kokema tilannereaktio oli aidosti rehellinen, siihen ei jäänyt tulkinnanvaraa.

Tekijää ei tarvita, teospuitteet ja annetut ohjeet riittävät. Me olemme tämän tilanteen yhteiskuntapoliittinen ruumis. Teossisällön kehollinen kokeminen, läsnäolo ja nyt-hetki voivat riisua aseista, vapauttaa ja herättää katsoja-kokijan. Tilanne voi synnyttää uudenlaisen teoskokemuksen. Kokemuksen, jossa katsoja-kokijat ja tekijät toimivat yhdessä teoksen tuottajina. Mimesis voi auttaa kääntämisessä. Kollektiivinen teoskokemus voi oikeuttaa sisällön ensisijaisuuden, tekijänä olen minä (katsoja-kokija). Esiintyjät (alkuperäiset teoksen tekijät) ovat siirtyneet sivulle, kääntäjän tai välittäjän asemaan – he ovat vapautuneet tekijyydestä. Uusi tilanne synnyttää uudenlaista kollektiivista ja jaettua tekijyyttä. Osallistujat toimivat teoksen, esityksen tuottajina. Tekijyys vapautuu, se päästetään irti ruumiillisesti.

Tekijyyteen liittyy aina myös omistajuus. Voiko omistajuuden vapauttaa? Kenen tekijyydestä on kysymys, kun me yhteisötaiteilijat puhumme me-muodossa taiteellisesta toiminnastamme? Puhummeko jaetusta tekijyydestä ja kenen nimissä?

Yhdeksäs osa: Kertojaminä kertoo esimerkin kollektiivisesta tekijyydestä.

Kollektiivinen yhteisöllinen tekijyys on aina jaettua ja näin ollen sisältö toimii tekijyyden lähtökohtana. Toiminnan sisältöä ei voi omistaa eikä hinnoitella, se ei ole esineellistettävissä. Se pakenee markkinatalousmekanismeja, esittää oman kantansa (politiikkansa) ja sitoutuu toimimaan yhteisin periaattein. Esimerkiksi rikkoakseen taiteilijan tekijänimeen liittyvää ura- ja markkina-arvologiikkaa, on väistettävä tekijänimimekanismia ja sen hierarkiaa.  Jäljelle jäänyt jäännös, sisältö, on nyt-hetkessä koettu ja eletty akti, mikä on poliittista.

Haapoja perusti puolueen. Hän avasi oven muille, toiminnan sisältö astui ulos taiteen kuplasta. Haapoja on nyt mukana kesällä 2017 avautuvassa Pohjoismaisessa Momentum -nykytaiteen biennaalissa teoksella Museum of Nonhumanity, jonka esittelyssä hän käyttää tekijänimensä asemasta toiminnan yleisnimeä.⁴⁸ Ajatus Epäihmisyyden museosta ja sen toiminnallinen sisältö liittyvät laajempaan ajatukseen toiseuden historiasta. Epäihmisyyden museon Haapoja on toteuttanut yhteistyössä Laura Gustafssonin kanssa.

Beck-Nielsen katosi, tappoi oman identiteettinsä ja sillä seuraamuksella hänen tekijyytensä arvo kasvoi, kun taas Hsieh´n tekijyys katoaa, hajoaa osaksi elämisen arkea. Tekijyyttä ympäröi vahva modernismin myytti, vaikka tekijän kuolemasta on puhuttu jo 1960-luvulta alkaen. Tekijän kuollessa kuvataiteilijan teosten arvo yleensä nousee, Beck-Nielsenin ja Hsieh´n toiminnan arvostus nousee jo heidän eläessään.⁴⁹ Haapojan taiteellisessa toiminnassa sisältö on muuttunut nimittäjäksi. Hän luovuttaa asiasisällön eteenpäin ja antaa sisällön elää omaa politiikkansa. Itse pyrin ottamaan huomioon kaikki teoksen valmistamiseen liittyvät osatekijät mainitsemalla heidän nimensä tekijänimen yhteydessä. Kaikki Paikkayhteisö-retkille osallistuneet henkilöt ovat osa teoksen kollektiivista tekijyyttä. Suunnitteluvaiheessa nimeän ryhmään osallistuneet esimerkiksi heidän etunimillään: Ruumiillisia harjoitteita -tuotanto (Aleksi, Anne, Eero, Kaisa, Otso, Marjo, Minna)

^{47 http://www.eop.fi/kuntavaaliehdokkaat/}

^{48 http://momentum9.no/contributors/}

^{49 http://www.biennialfoundation.org/2016/07/tehching-hsieh-to-represent-taiwan-at-venice-biennale-2017/}

Ihmisen pitäisi havahtua, toimia teknologiaa vastaan, pitäisi suojautua tai jopa hakkeroida. Olisi opittava tunnistamaan sitä, miten teknologia toimii ja ”käyttäytyy”. Jos tiedät, miten teknologia toimii ja osaat käyttää sitä, voit toimia sitä vastaan. Maailman yhtenäisyys on hajonnut tai hajoamassa. Onko tämä maailma enää ihmisen varsinaistumisen paikka? Teknologia ja talous käyvät käsi kädessä. Ihminen on riippuvainen välineistä ja niiden vallasta. Ohjaako ihminen robottia vaiko robotti ihmistä? Me elämme nyt dataismin⁵⁴ aikakautta emmekä erota valhetta totuudesta.

Tarvitsen siis teitä muita. Yhdessä olemme enemmän. Haluan jakaa yhteisöllisen tekijyyden teidän muiden, osallistujien kanssa. Haluan vapauttaa tekijyyden omassa taiteellisessa toiminnassani. Yhteisöllisen tekijyyden etiikka perustuu jakamiseen, ei omistamiseen. Uskon, että taiteellisen toiminnan ja siitä syntyvän uudenlaisen artikuloinnin avulla voimme löytää uusia keinoja sitoutua poliittiseen ja yhteiskunnalliseen keskusteluun. Taiteellisen toiminnan avulla voimme artikuloitua kehollisesti. Voimme astua ulos taiteen viitekehyksestä ja asettaa oman ammatillisen osaamisemme osaksi yhteiskuntaa, mutta emme yhteiskunnan luomin ehdoin vaan ehdoin, jotka me taiteilijat itse muodostamme yhdessä. Yhteiskunta ja sen muutoksiin liittyvät ajan ilmiöt ovat asioita, joita erimielisen ja moniäänisen taiteilijayhteisön tulisi huomioida ja tiedostaa, reagoida niihin yhdessä.

Tämän kirjeen myötä on aivan selvää, että tätä vuoropuhelua pitää jatkaa, sitä pitää avata ja syventää.

Tapaamisiin, Minna Heikinaho

30.03.2016. Helsinki, Pitkänsillanranta.

Ps. Kun Suomi oli pahimman laman kourissa, valmistuin Kuvataideakatemiasta (1994) ja lopputyöni oli Ilmainen aamiainen. Kohtaamiset kahvipöydän ääressä jatkuivat puolisen vuotta. Monelle aamiainen ja juttuseura tulivat todelliseen tarpeeseen.

Nyt 2017 suunnittelen työpajaa, jossa mietitään tekijyyttä toiminta-asenteena. Miten voisimme taiteellisen tutkimuksen avulla tuottaa kollektiivista, ruumiillista artikulaatiota, kehollisia myötätunnon- ja vastarinnan välineitä, eleitä? Mitä muotoja artikulaatio voi löytää, millaiseksi se muotoutuu taiteilija-tutkijoiden käsissä?

^{50 Jaukkuri 2006, 27.}

^{51 Aristoteles 1997. Ratkaiseva seikka on se, että tragedia ei käsittele ihmisten ominaisuuksia, poiotes, vaan kertoo tapahtumista, jotka koskevat heitä, heidän toimintaansa ja elämäänsä ja hyvää tai huonoa onneaan. Tragedian sisältöä eivät siis ole sen henkilöt vaan siinä tapahtuva toiminta eli sen juoni.} 

^{52 Adorno 2007, 222–223.}

^{53 222–223, 258–259.}

^{54 Junkkari 2017, 13B.}

Lähteet

Adorno, Theodor. W 2007. Esteettinen teoria. Suom. Arto Kuorikoski. Tampere: Vastapaino.

Aristoteles 1997. Retoriikka. Runousoppi. Teokset IX, 1448a1–,1448b25,1449b34–, 1451a30–,1447a28, 1450a15–18. (Rhetorica) Suom. Paavo Hohti ja Päivi Myllykoski. Helsinki: Gaudeamus. 

Debord Guy 2005. Spektaakkelin yhteiskunta (La société du spectale. 1967). Suom. Tommi Uschanof. Jussi Vähämäki. Helsinki: Summa. 

Jaukkuri, Maaretta 2006. Tehdä tutkia ja järjestää. Taiteilijuus liikkeesä. Taide-lehti.

Junkkari, Marko 2017. Ihmislajin loppu. Helsingin Sanomat (26.3.2017).

Lampela, Kalle 2015. Näkymätön näkyvässä. Kuvakiellon utopia modernismista nykytaiteeseen. Helsinki: Kuvataideakatemia. 

Lefebvre, Henri 1991. The Production of space. (La production de Lé space. 1974) Transl. Donald Nicholson-Smith. Cambridge USA & Oxford UK: Blackwell Publishing. 

Mouffe, Chantal 2009. Kritiikin vastahegemonia interventiona. (Critique as Counter-Hegemonic Intervention. European Institute for Progressive Cultural Policies -verkoston Transversal-verkkojulkaisussa, ://transform.eipcp.net/transversal/0808/mouffe/en.) Suom. Janne Hernesniemi. Megafoni-nettijulkaisu. 

Nauha, Tero 2016. Schizoproduction: Artistic research and performance in the context of immanent capitalism. University of the Arts Helsinki: Theatre Academy.

Passinmäki, Pekka 2002. Kaupunki ja ihmisen kodittomuus. Tampere: Niin & Näin -lehden julkaisusarja.

Platon 1999. Timaios. Platon Teokset V osa. Suom. Marja Itkonen-Kaila, M.A Anttila, Marianna Tyni. Helsinki: Otava.  

Pyhtilä, Marko 2005. Kansainväliset situationistit – spektaakkelin kritiikki. Helsinki: Like. 

Rajanti, Taina 1999. Kaupunki on ihmisen koti. Helsinki: Tutkijaliitto.

Ranciére, Jacques 2015. Vapautunut katsoja. (Le spectateur émancipé. 2008). Suom. Janne Porttikivi. Helsinki: Tutkijaliitto. 

Reiners, Ilona 1999. Ei-identtisen estetiikka. Konstellaatiota: kirja Adornosta. Toim. Ilona Reiners, Jukka Kotkavirta. Tampere: Vastapaino.

Tuan, Yi-Fu 1977. The Perspective of Experience. Space and place. London & Minneapolis: University of Minnesota Press. Viren, Eetu & Vähämäki, Jussi 2015. Seutu joka ei ole paikka. Helsinki: Tutkijaliitto.

Virno, Paolo 2005. Moneus ja yksilöllistymisen periaate. Suom. Eetu Viren. Megafoni-verkkojulkaisussa, osoitteessa http://megafoni.kulma.net/index.php?art=308) 

Luento-, lukupiirilähteet

Arlander, Annette 2010. Performance ja kritiikki -seminaari. Helsinki 8.10.2010.

Gröndahl, Laura & Santanen, Sami 2010. Paikan kohtalo -kurssi. Aalto-yliopisto. Taiteiden ja suunnittelun osasto. Helsinki.

Imperium-lukupiiri. 2008. https://imperiumi.wordpress.com/tag/biopolitiikka/

Kirkkopelto, Esa & Tervo, Petri 2011. Mimesis-kurssi. Teatterikorkeakoulu, Helsinki 29.-31.3.2011.

Mouffe, Chantal 2015. An agonistic approach to cultural diversity. Luento. Musiikkitalo, Helsinki 11.6.2015.

Muut taiteelliset lähteet

Beck-Nielsen, Claus 2001. http://dasbeckwerk.com/Claus_Beck-Nielsen_1963-2001/                

Heikinaho, Minna 1994. Ilmainen Aamiainen. Kallio. Hämeentie 6, Helsinki. 

Heikinaho, Minna 1996–2001. Push Firma Beige. Kallio. Helsinginkatu 22, Helsinki.

Heikinaho, Minna 1994–. www.saasanoa.com

Hsieh, Tehching. http://www.tehchinghsieh.com/

Ruumiillisia harjoitteita -tuotanto (2008–2013). Paikkaruumis, Paikan paikantuminen. Helsinki 5.10.2016 ja Turku 15.10.2016. Paikkayhteisö. Helsinki 30.10.2016

Toisissa Tiloissa 2015. Halonen, Antti. Jokitalo, Timo. Kirkkopelto, Esa. Korosuo, Kati. Lehtonen, Mikko. Mertanen, Minja. Ruuska, Jaakko. Tella, Paula. Humanoidi Hypoteesi. Helsinki 19.2.2015.

http://toisissatiloissa.net/produktiot/humanoidihypoteesi/ http://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/06/23/ylimaarainen-paa

Tekijyys-keskustelu 2014. Voiko yhteisöllistä, jaettua tekijyyttä omistaa, mikä on tekijyyden etiikka, politiikka? Miten katsoja, tekijä ja tila tuottavat (osallistavat) teosta / esitystä? Mikä on tekijän, sisällön ja tilan suhde, mikä muuttuu ja miten? Enqvist, Eero. Heikinaho, Minna. Lindy, Pia. Lipponen, Sanna. Lehtonen, Mikko. Galleria Sinne. Helsinki 11.5.2014.

Tekijyys-keskustelu 2016. Tekijyyden etiikka, vapaus ja vastarinta. Heikinaho, Minna. Kantonen, Pekka. Mustonen, Maarit. Tella, Paula. Séraphin, Lena. Wright, Timo. Exhibition Laboratory. Helsinki 2.11.2016

Toisten Puolue 2011–. http://www.toistenpuolue.fi/

Saa sanoa -tuotanto (2008–2013): Saa sanoa. Muu Galleria. Helsinki 2008; Sanonko? Kluuvin Galleria. Helsinki 2009.

Kirjallisuus

Benjamin, Walter 1989. Messiaanisen sirpaleita. Helsinki: Kansan Sivistystyön Liitto, Tutkijaliitto.

Casey, Edward S 1997. The Fate of Place. Berkeley & Los Angeles & London: University of California Press.

Forss, Anne-Mari 2007. Paikan estetiikka. Eletyn ja koetun ympäristön fenomenologiaa. Helsinki: Yliopistopaino.

Hardt, Michael & Negri, Antonio 2005. Imperiumi (Empire, 2000). Suom. Arto Häilä, Mika Ojakangas, Taina Rajanti, Olli Sinivaara, Aleksi Virtanen, Jussi Vähämäki. Helsinki: Wsoy. 

Levinas, Emmanuel 1996. Etiikka ja äärettömyys. Toisen jälki (Ethique et infini. 1982). Suom. Antti Pönni ja Outi Pasanen, Helsinki: Gaudeamus. 

Mouffe, Chantal 2005. The Return of The Political. London & NewYork: Verso.

O’Doherty, Brian 1999. Inside the White Cube. The Ideology of the Gallery Space. San Francisco: Laps Press.

Reiners, Ilona & Seppä, Anita 1998 (Toim).  Etiikka ja estetiikka. Helsinki: Gaudeamus.

Sederholm, Helena 1994. Intellektuaalista terrorismia. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. 

Platon karkotti irrationaalisen mimesiksen rationaalisesta kaupunkivaltiosta, koska mielikuvitus koettiin uhkaksi järkiperäiselle toiminnalle. Platonin mukaan mimesis on osallistuvaa tuottamista, jonka luonne kuitenkin johtaa ihmistä harhaan. Aristoteleelle mimesis on toimijuuden jäljittelyä. Tarinan juoni paljastaa ihmisen elämään liittyvän käänteisen toiminnan.⁵¹ Adornon tulkinnan mukaan mimesis on logiikka, joka kuvaa totuutta uhkaavaa katoamista. Se on jatkuvassa liikkeessä eikä näin ole haltuun otettavissa.

Toisen toiseus puhuttelee meitä katseen, kasvojen ja ihon tasolla. Voimme aistia toisen toiseuden itsessämme. Ihmiselle ominaisen toiseuden ja ihmisten yhteisölliseen toimintaan liittyvien eettisten velvoitteiden kautta mimesis voi avata ja paljastaa meille enemmän meistä itsestämme, jotakin toimintamme perusteista. Mimesis ei välttämättä ole ihmissubjektien välinen ominaisuus, vaan se voi kutsua esiin toisia toiseuksia, toiseussubjekteja – erilaisuutta, joita emme tunnista tai osaa nimetä. Adornolle mimesis on poliittista. Adornolle ja Rancièrelle se ilmenee rationaalisessa elämässä ja sen toisinnettavuudessa. Adornolle taiteen totuusarvo ilmenee tietyn ’negaation’ kautta. Hän puhuu myös lainatusta todellisuudesta (lumeen merkityksestä), jolloin teos ja totuus ovat toinen toisissaan kiinni ja sisäkkäin.⁵² Ilmetäkseen totuutena, teos tarvitsee aistillisuutta.⁵³ Debordin toimintamenetelmät olivat yhteiskunnan vastaisia, vastareaktioina oman aikansa modernisoitumiselle. Passinmäelle varsinaistuminen edustaa erityistä paikkasuhdetta ja yhteenkuuluvutta. Kaupunkivaltion ajatus ja käsitys demokratiasta ovat tietysti olemassa, mutta todellinen valta on taloudella ja monikansallisilla yhtiöillä. Debordin mukaan kuvatulva liittyi kuluttamiseen. Hän kirjoitti läsnä- ja poissaolosta ja ihmisten etääntymisestä toinen toisistaan. Derbordin aikana ihminen piti havahduttaa kuvien halvaannuttavasta vaikutuksesta ja siitä puhuu myös Rancière. Tätähän tämä on, olemme ikään kuin läsnä, mutta emme tässä todellisuudessa, vaan virtuaalisessa.

Mikä tai mitä on kollektiivinen kehokokemus ja mitä se saa aikaan? Minun ruumiini asettuu sinun ruumiisi rinnalle. Näissä tilannekohtaamisissa opitaan ja samaistutaan toisena olemiseen, koetaan se kehollisesti. Syntyy uutta kokemuspuhetta ja ymmärrystä. Tilannekohtaaminen rikkoo olemassa olevan ja annetun hierarkian katsoja-kokijan ja tekijän väliltä. Vapaudumme normatiivisista asenteistamme – jos siis annamme itsellemme siihen luvan, luvan kokea ja toimia toisin.

Kymmenes osa: Kertojaminä miettii paikkaansa tutkijayhteisössään. Lukijaääni: Anne Teikari