Arvoisa kustos,
kunnioitettu vastaväittäjä,
hyvät kuulijat.
Olemme kokoontuneet tänne ruutujemme äärelle tänään, hehkuvana kesäperjantaina, viikkoa ennen juhannusta. Siksikin katsoin hyväksi avata tämän tilaisuuden siteeraamalla tunnettua runoa, joka tiivistää pohjoisen kesälle ominaisia tunnelmia kenties parhaiten: se on Eino Leinon Nocturne.
Tämä ruudulla näkemämme versio Nocturnesta tiivistää paitsi kesälle, myös tälle taiteelliselle väitöskirjalleni ominaisia piirteitä, ja se nostaa välittömästi pintaan kysymyksiä tutkimukseni aiheesta: typografisen tekstin muotoilusta.
Lausuin säkeistön teille ääneen lukien omista muistiinpanoistani. Sinne olen kopioinut sen painetusta runokirjasta. Te taas pystyitte seuraamaan luentaani ruudulta, tästä teille jakamastani versiosta. Minua kiinnostaa, ovatko nämä kaikki versiot sama runo? Toisin sanoen, onko ääneen lausuttu, kirjaan painettu, tekstitiedostoon kopioitu, saati lomakkeeksi muotoilemani kokeellinen teksti se sama teksti, jonka Eino Leino kirjoitti vuonna 1903 kaikkein todennäköisimmin mustekynällä?
Nämä kysymykset suuntaavat huomiota siihen, kuinka tekstit liikehtivät vaihtuvissa tuotannon koneistoissa. Typografinen teksti on erityisesti julkistettavaa ja jaettavaa tekstiä, ja teknologisoitua kirjoitusta. Sitä voidaan tässä kutsua myös ennalta valmistetuilla kirjaimilla tehdyksi kirjoitukseksi erotuksena käsin tehtyyn, kalligrafiseen kirjoitukseen. Olen tutkinut typografisen tekstin ominaisuuksia tekemisen sisältä käsin, tekstin muotoilijana sekä tutkijana. Näkemämme teksti on siis pieni otos väitöskirjani taiteellisesta osasta nimeltään Epägenesis. Epägenesis on kokeellisen kirjoittamisen projekti, jossa lainaan ja muuntelen löytämieni arkisten tekstidokumenttien sanoja ja muotoiluja. Se on laaja kokoelma kielellisiä ja typografisia kokeita, jotka olen koonnut painetuksi niteeksi nimeltä Epägenesis: Katalogi X.
Mikä sitten motivoi näitä kokeita? Ensinnäkin havainto, jonka olen graafisena suunnittelijana ja tekstin muotoilijana tehnyt: että kirjoittamista ja muotoilua on tapana pitää toisistaan erillisinä asioina. Silloin kirjoittaja kirjoittaa, luo sisällön, ja luovuttaa sen muotoilijalle muotoiltavaksi. Mutta kokemuksessani se muotoilija, joka minäkin olen, aina puuttuu tekstiin tavalla tai toisella. Tämä pätee erityisesti silloin, kun teksti irtoaa konventionaalisimmasta muodostaan, jossa merkkijono etenee lineaarisesti. En voi olla ajattelematta, että jos pelkästään tekstin visuaalista muotoa muuttamalla voi muuttaa sen luentaa niinkin hankaavaksi kuin lomake-nocturnessa, sisällön ja muodon kahtiajako ei kenties olekaan niin itsestään selvä kuin länsimainen puheenparsi antaa ymmärtää. Myöskään kielen ja kuvan kahtiajako ei kenties olekaan niin jyrkkä kuin aiemman tutkimuksen perusteella voisi päätellä. Mutta kielitieteen historiassa syntynyt käsitys kielen aineettomuudesta istuu edelleen tiukassa. Tätä edesauttaa se, että lukeminen on niin sisäistettyä toimintaa, että konventionaalisten, tavallisten tekstien muodot jäävät meille läpinäkyviksi.
---
Minua kiinnostaa kaikki tämä tiedon huojunta, jota typografian käytännöllisessä kirjallisuudessa ei juuri ole käsitelty. Siksi halusin kartoittaa paremmin kirjoitetun kielen visuaalisia ominaisuuksia ja pohtia graafisen suunnittelun suhdetta kieleen aiempaa tarkemmin. Akateeminen tutkimus graafisen suunnittelun ja typografian alueilla on vasta aivan alussa, joten hakeuduin etsimään oman taitamiseni rinnalle myös muiden, analyyttisten, tieteenalojen näkökulmia tähän ilmiöön. Kieltä, kuvaa, tekstiä, kirjoitusta ja medioita on kyllä tarkasteltu vaihtelevasti kielitieteissä ja kirjallisuustieteissä, taidehistoriassa ja kulttuurintutkimuksessa, dokumenttien ja median tutkimuksessa ja semiotiikassa sekä multimodaalisessa tutkimuksessa. Mutta tätä aiempaa tutkimusta kartoittaessa tein muutaman tärkeän havainnon. Niissä kuvalliseksi, visuaaliseksi tai muotoilluksi tekstiksi on usein tapana kutsua vain niitä tekstejä, jotka ovat epäkonventionaalisia, kuten on usein esimerkiksi mainonnassa, kokeellisessa runoudessa tai kuvataiteissa. Muotoilukin suosii uutta ja erityistä, ja siksi konventionaaliset tekstit kuten juuri arkiset lomakkeet tai muut dokumentit on jätetty typografiankin kaanonien ulkopuolelle.
Useimmat yritykset tehdä tarkempaa selkoa tekstin visuaalisista ominaisuuksista kilpistyvät siihen, että valmiiksi hyväksyttyjen kategorioiden, kahtiajakojen sekä tieteen- ja taiteenalojen reviirejä on vartioitu hyvin tarkasti. Sen sijaan typografisen tekstin muotoilijana minulla taas on vahva kokemus siitä, että toimin aina kaikkien näiden väleissä, kenties halkoen kaikkia poikittain: toimin tekstin ja kuvan välissä — kirjoittajan ja lukijan, kaupallisen ja kulttuurisen, tieteen ja taiteen, sisällön ja muodon välissä. Löysin siis tutkimuksessa edellytetyn ”tiedon aukon” – mutta se näytti olevan minun muotoiseni.
Tällä tarkoitan sitä, että tutkimuskirjallisuudessa kaikkein syvin kuilu ammotti teoreettisen ja taitamiseen perustuvan tiedon välillä. Sain kirjallisuudesta paljon työlleni välttämättömiä käsitteitä ja malleja, jotka kyllä vaikuttivat ajatteluuni, mutta niistä murto-osa vastasi sitä kokemusta, joka minulla tekstin muotoilijana on: en koskaan ole tekemisissä puhtaasti kielen tai puhtaasti kuvan kanssa, en puhtaan taiteen tai tieteen kanssa. Sen sijaan muotoilutyössäni olen kerännyt kokemuksen siitä, että tekstin muotoilu on väistämättä aina kuvallista ja aina aineellista. Se on myös aina konventionaalista ja siksi kytköksissä yhteisöihin ja niiden tietoon. Lomake-nocturne ei herätä samoja reaktioita, jos ei tunne Suomen ilmastoa, kieltä ja kulttuuria.
---
Minulle oli välttämätöntä tutkia näitä ilmiöitä tekemällä sitä, mitä teen; näyttämällä sen, mitä tiedän. Tärkein tavoitteeni oli tuoda tälle tutkimusalueelle tekemiseen perustuvaa tietoa ja kuroa yhteen välimatkaa tiedon alueiden välillä. Siksi tämä väitöskirja on kaksi kirjaa: se koostuu kahdesta niteestä, X ja Y, joista X on väitöskirjan taiteellinen osa ja Y on tutkielma, jossa luen Epägenesiksen tekstejä sellaisten teorioiden ja käsitteiden läpi, joilla tekstin kuvallisuutta ja materiaalisuutta on aiemmin selitetty. X ja Y ovat koordinaatteja joiden välisessä tilassa muodostuu uusia kuvioita taitamisen ja teorian välille, eikä niiden yhdessä tuottamaa tietoa voi erottaa toisistaan.
Epägenesis on kokoelma moninaisia tekstikokeita, joita varten sovelsin erilaisia menetelmiä kokeellisen kirjoittamisen kentältä. Niille tyypilliset lainaamisen ja omimisen periaatteet sekä rajoitteiden ja proseduurien käyttäminen saavat huomion siirtymään tekijän valinnoista kieleen muokattavana materiaalina, ja sen omaan tuottavuuteen. Kokeissani esimerkiksi
1) sekoitin oletettuja tekstilajeja toisiinsa (kuten juuri Nocturnessa),
2) kirjoitin runonkaltaisia tekstejä pelkillä välimerkeillä,
6) ja lopulta peitin kaikki tekstit näkyviltä.
Kokeiden runsaus varmistaa sen, ettei katalogin lukija voi oikeastaan hetkeksikään unohtaa aina katsovansa samalla kun lukee. Ilmenee myös, että kokeellisuus on aina riippuvainen konventioista, joita ilman mikään inventio ei voi tulla esiin.
Monet kirjoitusprosesseistani paljastivat, että muotoilun, kirjoittamisen ja lukemisen eleet sekoittuvat aina toisiinsa, eivätkä tekijyyksienkään rajat ole teräviä. Kun kaikki jakavat saman kielen, mistä kirjoittaminen alkaa, ja missä taas on tekstin muotoilun konventioiden alkuperä? Vahvimpana typografian ihanteena ja geneettisenä koodina kulkee edelleen painetun kirjan tasainen, lineaarinen tekstipalsta, vaikka viimeisten sadan vuoden aikana yhteisöt ovat luoneet lukemattomia uusia tekstilajeja, joissa tekstin lineaarisuus hajoaa. Kirjoituksen, typografian ja painamisen kiinnikkeet ovat tiukassa, ja niitä selvitellessäni ilmeni, että kaikkiin niihin osallistuu tietoisen ihmiskehon kanssa aina työkaluja, teknologioita ja niiden historioita. Tekstit typografisina olioina eivät ole pelkkää kirjallisuutta, vaan ne ovat olemukseltaan viestintää, tietoa joka ei kunnioita tieteen- ja taiteenalojen rajoja, vaan sen määrittävä piirre on asettua niille poikittain ja liikkua julkisen alueella. Epägenesiksen kanssa ajatellessani tulin yhä tietoisemmaksi siitä, mistä feministinen tieteenfilosofi Donna Haraway kirjoittaa: ”mikään ei saavu vailla maailmaansa, joten olennaista on pyrkiä tuntemaan nuo maailmat”. Lopulta tavoitteekseni tuli siis selvittää, mistä typografiset tekstit koostuvat.
Tällainen kysymys liittää tekstin muotoilun tietääkseni ensimmäistä kertaa uusmateriaaliseksi kutsuttuun ajattelun suuntaukseen, jonka piirissä pidetään välttämättömänä purkaa länsimaiseen filosofiaan ja modernistiseen maailmankuvaan kirjoittuneita kahtiajakoja esimerkiksi juuri subjektin ja objektin, sekä sisällön ja muodon välillä.
Uusmateriaalinen kehys saa tekstin muotoilusta esiin sen, kuinka tiheästi lomittunutta se on. Aiemmat materiaalisuuden määritelmät ovat keskittyneet ehkä visuaalisiin muotoihin tai fyysisiin ominaisuuksiin, kuten painomusteeseen paperilla, ehkä tekemisen ja tuotannon prosesseihin ja teknologioihin, ja kenties typografisen työn järjestymiseen ja sosiaalisiin olosuhteisiin. Uusmateriaalinen näkökulma kattaa nähdäkseni kaikki nämä ilmiöt sellaisina kuin ne kehkeytyvät koko ajan, nytkin, mutta ymmärtää ne kaikki toisiinsa lomittuneina ja toisiinsa tauotta vaikuttavina. Sen tarkoitus on purkaa oletusarvoiksi muttuneet kategoriat ja tavoittaa paremmin juuri sitä väleihin jäävää muotoilijan tietoa, josta aiemmin mainitsin. Samoin paljastuvat tekstin muotoilun omat diagrammaattiset, metaforiset ja performatiiviset piirteet, joissa olennaisin lukeminen tapahtuu tekstin osien välillä kuin niissä itsessään.
Typografisten tekstien lukeminen uusmateriaalisen linssin läpi saa ne esiin tapahtumina, olioina ja ympäristöinä, joissa monien toimijoiden vaikutukset lomittuvat verkostomaisesti. Yksinkertaisesta esimerkistä käykööt vaikkapa välimerkit, jotka ovat kenties materiaalisinta, mitä tekstissä on. Ne lainausmerkeissä tunkeutuvat kirjoituksesta puheeseemme ja ajattelumme rakenteisiin. Ja toisaalta pienetkin välimerkit osoittavat yhteiskunnan rakenteisiin: monimutkainen juridinen omistajuuskuvio voidaan merkitä yksittäisellä copyright-merkillä, ja hashtagiksi sovittu merkki liittää sanamme verkon algoritmeihin. Näiden havaintojen vuoksi uusmateriaalisella lähestymistavallani on sosiologinenkin pohjavire: osoitan niihin tapoihin, joilla tekstien muotoilut osallistuvat julkiseen ja jaettuun yhteiselämään.
Tutkimuksellani osoitan, että tekstin muotoilun sovittaminen osaksi jotain tähän asti hallinnutta tiedon tuotannon aluetta ei palvele tarkoitustaan, sillä muoto itse tuottaa tietoa. On välttämätöntä alkaa hahmotella jonkinlaista visuaalista epistemologiaa, kenties myös tekstien sosiologiaa, joiden avulla ymmärtäisimme paremmin, mitä kaikkia vaikutuksia materialla ja muodolla on yhteiselämäämme erityisesti siellä missä ne lomittuvat kieleen, ja sitä kautta moninaisiin ajattelun rakenteisiin. Oikeastaan tulen väittäneeksi, että minun nähdäkseni typografinen teksti on paikka, jossa uusmaterialistisen ajattelun huolenaiheet kiteytyvät kaikkein kiperimpään muotoonsa. Lukijoina kohtaamamme tekstit häilyvät aina materiaalisen ja diskursiivisen, aineen ja kielen välillä, mutta niiden lukutavat ovat kirjoittuneet osiksi kehojamme jotka piilottavat ne meiltä. Samaan aikaan kirjoituksen teknologisoiduilla muodoilla on tehoisaa, suostuttelevaa voimaa. Emme saa niiden laajalle ulottuvia vaikutuksia näkyviin, jos vastedeskin tutkimme niitä vain yhdestä kategoriasta käsin.
---
Kirjoittamalla ja muotoilemalla tekemäni kokeet haastavat aiemmat käsitykset tekstin tekijästä ja alkuperästä, tekstin synnystä. Tätä tarkoittaa Epägenesis. Epägenesiksen kokeet ovat moninaisia, iloisia, ja kurittomiakin. Samaan aikaan niiden takana on kuitenkin myös ankara vaatimus katsoa typografisen muotoilun modernistisiin oletusarvoihin tarkemmin ennen kuin - ja juuri kun - tekstit siirtyvät mediasta toiseen, erityisesti painetuista medioista digitaalisille alustoille. Vasta nyt meidän on oikeastaan mahdollista nähdä ja arvioida, millaista painolastia painamisen historioissa on tekstien tuotantoon kirjoittunut, ja kirjoittunut meihin. Typografisen kirjoituksen tekijää ja alkuperää olennaisempaa on sen osallistuminen variaation ja muutoksen prosesseihin, joihin viittaan biologiasta lainatulla sanalla epigenesis. Silloin kirjapainon määrittämiä konventioita ei enää nähdä typografian pysyvänä perustana, joka määrittäisi kaikkia tulevia tekstiä. Silloin myös tekijäkeskeinen kirjoittaminen muuntuu kirjoittumiseksi, joka viittaa selvemmin näihin monensuuntaisiin vaikutussuhteisiin.
Lopuksi haluan vielä kerrata, miksi tämä tutkimus on tehty. Taiteellisessa tutkimuksessani lähdin liikkeelle omasta taitamisestani, ja siitä, että taitaminen tuottaa tärkeää tietoa maailmasta. Koska tuo tieto kielen, aineen, inhimillisen ja teknologisen lomittumisista tekstissä ei asetu kohdakkain vallitsevien tiedon alojen ja kategorioiden kanssa, tutkimuksestani muotoutui vaativakin neuvottelu tiedon perusteista typografisen tekstin muotoilussa. Vaativa siksi, että olen muotoilija, en tieteenfilosofi.
Mutta omaa taitamistani, graafista suunnittelua määrittävä ominaisuus on viestiminen ja julkituominen. Siksi ajattelenkin omaa tutkimustani ennen kaikkea viestivänä tekona, kutsuna, kaikille niille tiedon alueille, jotka lomittuvat tekstien tuotannon koneistoihin. Olen kuljeskellut läpi huoneiden ja sytytellyt niihin valoja kutsuksi muille. Siitä huolimatta, että käytän tutkimuksen lähtökohtana omaa tietoani, sen tarkoitus ei ole nostaa muotoilijaa keskiöön aiempaa tärkeämpänä henkilönä, kehona tai tekijänä, vaan ainoastaan muistuttaa, että tämäkin keho ja sen taitaminen osallistuvat vaikutusten verkostoon. Nykäisen siis paikastani tämän verkon säikeitä tehdäkseni läsnäoloni tiettäväksi sen eri puolilla, ja jään odottamaan, mitä vaikutuksia siitä kehkeytyy.