Mia Seppälä - n/a

  Mia Seppälä - 16.01.2022 - 16:25:18

  Mia Seppälä - 16.01.2022 - 15:09:07

  Mia Seppälä - 15.01.2022 - 19:54:11

Tämä ekspositio lähestyy yliopistostrategiaa valokuvan, liikkuvan kuvan ja performanssin avulla. Se asettaa yksittäisen teoksen laajempaan julkiseen keskusteluun yliopistopolitiikkan rakenteellisen kehittämisen synnyttämien ajatuksien liepeiltä.


Videoperformanssi ”Internalizing the Strategy”, toimii lähtökohtana ja viitepisteenä eksposition muulle sisällölle. Suosittelen aloittamaan videosta, jonka jälkeen muuhun sisältöön voi tutustua haluamassaan järjestyksessä.

 

Videoperformanssin lähtökohtana on Taideyliopiston strategia vuosille 2021-2030, jonka sisäistämiseksi olen harjoittanut tekstin lähilukua tilanteen edellyttämällä tavalla. Tämä on tapahtunut kuvallisen ja ruumiillisen teon kautta, korostamalla strategiaan sisältyvien tavoitteiden ja vaatimusten absurdia luonnetta suhteessa taiteen ja tutkimuksen itseisarvoon.. 

 

Suomessa akateeminen tutkimus on opetus- ja kulttuuriministeriön (OKM) yliopistoille asettamien strategisten painopisteiden ja vaatimusten kohteena. Jos tutkimusaihe ei sovi strategian mukaiseen viitekehykseen, tutkimusrahoituksen ja vapaan tutkimuksen tekeminen ei ole itsestäänselvyys. Taideyliopistossa akateeminen ja taiteellinen vapaus eivät ole suoraan uhattuina, eivätkä kaikki strategian toteuttamisen vaikutukset negatiivisia. On kuitenkin aiheellista kiinnittää huomiota strategiassa ja laajemminkin asiantuntijapuheessa käytettyjen sanojen merkityksiin, jotka jäävät osin hämäriksi ja antavat, positiivisesta sävystään huolimatta, viitteitä ulkopuolelta kohdistettujen vaatimusten jatkumisesta.

 

Tapahtumapaikat


Videoperformanssin tapahtumapaikat ovat Suomen eduskuntatalo Helsingin Arkadianmäellä ja Taideyliopiston Kuvataideakatemia Sörnäisten kampuksella. Tämän lisäksi teoksesta on esitetty myös kaksi kansainvälistä online konferenssiversiota: CARPA7 conference on August 27, 2021, ja X-plinary Congress on Artistic Research and Related Matters, Vilnius Academy of Arts & SODAS 2123. October 14-17th, 2021.


Käsitän julkinen tilan jaettuna tilana, jossa astun selkeästi yksityisen tai oman tekemiseni ulkopuolelle. Videoperformanssin tallentamistilanteessa voi jossain kohtaa puhua yleisöstä tai katsojasta, jolloin teoksen tapahtuman piiriin lukeutuivat satunnaiset kokijat, kuten ohikulkijat. Pandemian johdosta myös online ympäristöstä tuli kahden erilaisen konferenssiversion esityspaikka, joiden yleisö on ollut lähinnä taiteellisen tutkimuksen alueelta. Alkuperäinen teos ja siitä esitetyt versiot ovat luoneet ajallisen ja maantieteellisen etäisyyden toistensa välille, mikä on puolestaan vaikuttanut tämän eksposition muotoon ja sisältöön. Tiivistäen voi sanoa, että teos käy jatkuvaa neuvottelua ajallisten, paikallisten ja tilallisten kontekstien kanssa.


Performanssin fyysinen tapahtumapaikka sijaitsee instituutioita edustavien rakennusten ulkopuolella, vaikka sisällöllisesti se onkin vahvasti sidoksissa kyseisistä instituutioista käsin tapahtuviin, tai niihin kohdistuviin toimenpiteisiin, jotka määrittelevät taiteen ja tutkimuksen tekemisen reunaehdot. Performanssini demonstroi ja kuvastaa näiden reunaehtojen sisäistämispyrkimyksen paradoksaalisuutta ja yhteismitattomuutta. Se tekee tilaa sille mitä on vaikea pukea sanoiksi, mutta joka kuitenkin täytyy ilmaista. Performanssissa käytetyn tekniikan (poismaalaaminen) myötä läsnäolo ja poissaolo, yksityinen ja julkinen yhdistyvät.

 
Taustaa

Tämä ekspositio on osa taiteellista tutkimustani,joka käsittelee paikkasidonnaisen työskentelyn, havainnon, tilan ja ajan suhteita valokuvan avulla. Tutkimukseni lähtöolettamus on, että valokuvan muotokieli ja rakenne suuntaavat tulkintaa katsomishetkellä samalla kun tulkintaan vaikuttaa siihen yhdistyvä konteksti. Tarkastelen valokuvausta kulttuurisena prosessina, jolla on vaikutuksensa niin kuvaamiseen, kuvien katsomistapaan ja tulkintaan. Valokuvasta etsitään erilaisia merkityksiä, jotka vaikuttavat sen tulkintaan. Valokuva vetoaa ja merkitsee jotakin henkilökohtaisesti, kutsuu dialogiin ja voi toimia merkitysten löytämisen alustana ja edistäjänä. Kuvien esittämispaikkalla ja kontekstilla on ratkaiseva rooli tulkinnassa.

Tutkimuksessani kuvaobjekti viedään keskenään erilaisiin julkisiin paikkoihin: taidemuseoon, julkiselle uimarannalle, etäkonferenssiin, puolijulkiseenn kaupalliseen tilaan tai eksposition tapauksessa, eduskuntatalon eteen. Jokainen ympäristö ja tilanne tuo kuvasta esiin piirteitä, jotka tekevät näkyväksi heikosti havaittavia ja esimerkiksi tiedon saavutettavuuteen kytkeytyviä ristiriitoja ja jännitteitä.

Tutkimusmenetelmänä käytän kehittelemäni ”poismaalaamista", jonka lähtökohtana on digitaalinen kuva tai teksti, joka siirretään painomenetelmillä maalauspohjalle. Kuvan pigmenttiä aletaan sitten poistaa veden ja pensselin avulla, joka tapahtuu usein samassa paikassa, jossa kuva on otettu. Paikkasidonnaisen työskentelyn ansiosta reaaliaikaisia havaintoja voi verrata kuvaan tallentuneisiin yksityiskohtiin ja kuvan ottamishetkestä jääneisiin muistikuviin. Väripigmentin poistaminen on hidasta ja työlästä, jolloin havaintojen tekemiseen käytetty aika pitkittyy. Poismaalamista voikin ajatella aikalisän ottamisena hetkellisen kuvaobjektin kautta.
 
Vaikka menetelmän nimi viittaa maalaamiseen, sen painopiste on valokuvan ja liikkuvan kuvan mahdollisuusehtojen pohtimisessa performanssin keinoin. Visuaalinen kuva toimii välivaiheena moniaistiselle ymmärrykselle, kiinnittämällä huomiota esimerkiksi valokuvien sisältämään ei näkyvään tietoon.

  Mia Seppälä - 16.01.2022 - 15:02:07
Erimielisyydestä 

Julkisilla ja yksityisillä yhteiskunnan alueilla käydään jatkuvaa kamppailua taloudellisen toiminnan ja yhteiskunnallisen vastuun merkityksistä. oikeastaan jokainen merkityksellistämisen teko: kirjoitus, kuva tai ääneen lausuttu sana, osallistuu kulttuuriseen kamppailuun merkityksistä. Erityisesti tämä koskee julkisia, institutionaalisia paikkoja: kansalaiskeskustelua, tiedettä, taidetta tai yliopistopolitiikaa. Mutta millä tavoin ja missä määrin yksittäisten taiteilijoiden, tutkijoiden tai kokonaisten instituutioden tulisi osallistua julkiseen, yhteiskunnalliseen tai poliittiseen keskusteluun? 

Belgialaisen taideteoreetikon Chantal Mouffen ajattelussa poliittinen, on luonnostaan ristiriitainen alue, jossa kollektiiviset identiteetit rakentuvat poliittisten suhteiden kautta "meidän" ja ulkopuolisen "heidän" välillä. Mouffen mukaan kärjistäen voidaan sanoa, että poliittisen keskustelun vihollinen on se, jonka näkemykset ovat niin vaarallisia, että ne on hiljennettävä. Ratkaisuksi Mouffe esittää siirtymistä tällaisesta antagonismista kohti agonistista demokratiaa. (Mouffe 2013.) Agonismi viittaa muinaiskreikan kielen sanaan agon, joka tarkoittaa kamppailua (Leiden University 2012). 

Agonistisessa demokratiassa vihollista ei tunnusteta, vaan pikemminkin heitä pidetään vastustajina, joilla on oikeus asemaansa ja sen ilmaisuun. Agonistinen politiikka pyörii siksi kamppailujen ympärillä uuden hegemonian luomiseksi julkisena tapahtuvan vastakkainasettelun dynamiikan kautta. Tässä Mouffe eroaa näkemyksiltään Jürgen Habermansista, jonka mukaan poliittiset kysymykset voidaan ratkaista järkeä käyttäen, perustelujen ja vastaperustelujen vaihdon kautta. Habermansin mukaan yleinen etu nousee esiin sopivimman menettelytavan ja järkiperäisen tahdonmuodostuksen seurauksena. (Habermans, 1995, 109-131.)

Agonistisessa katsannossa konfliktien mahdollisuus hyväksytään ja pyritään tekemään tilaa niiden kohtaamiselle. Tätä kohtaamisen tilaa Mouffe nimittää agonistiseksi julkiseksi tilaksi (agonistic public space), jossa tapahtuva agonistinen kamppailu käydään toisilleen vastakohtaisten sosiaalisesti konstruoituneiden ideologioiden välillä. (Mouffe 2007, 3.) Päämääränä ei ole uusliberalistisen teorian tavoittelema yhteisymmärrys, vaan kamppailun jatkuminen. Kamppailu on siis itsessään arvokas ja yhteiskunnan rakenteita yhä uudelleen järjestävä.  

Erityisesti Mouffe kannattaa luopumista ajatuksesta, että radikaali politiikka koostuisi perinteiden tuhoamisesta ja radikaalista kieltämisestä ja että se vaatisi irtautumista kaikista instituutioista, niin poliittisista kuin taiteellisistakin.(Mouffe 2013, 22.) Rakenteiden käyttäminen taiteellisten tekojen lähtökohtana voi tuoda erimielisyydet esiin ja tehdä tilaa niiden kohtaamiselle. Taiteellisten interventioiden roolin Mouffe näkee tässä erityisen tärkeänä. Esimerkiksi asettamalla vastakkain ristiriitaisia kantoja, museot ja taideinstituutiot voisivat edistää ratkaisevasti sellaisten uusien julkisten tilojen lisääntymistä, jotka ovat avoimia agonistisille osallistumismuodoille ja joissa voitaisiin jälleen kerran kuvitella ja edistää radikaaleja demokratiavaihtoehtoja uusliberalismille.(Mouffe, 2013, 22.)


Lähteet:

Habermas, Jürgen. “Reconciliation Through the Public Use of Reason: Remarks on John Rawls’s Political Liberalism.” The Journal of Philosophy 92, no. 3 (1995): 109–31. https://doi.org/10.2307/2940842. 

Leiden University. Language, Subjectivity and the Agon.

Mouffe, Chantal 2013. Agonistics: Thinking the World Politically. London – New York: Verso, 2013.


Mouffe, Chantal 2007. Art&Research: A Journalof ideas, Contexts and Methods. Volume 1. No.2. 2007. Noudettu 6.5.2022.https://chisineu.files.wordpress.com/2012/07/biblioteca_mouffe_artistic-activism.pdf 

  Mia Seppälä - 16.01.2022 - 12:21:01

Videoperformanssi: Internalizing the Strategy, HD video, 12:04, 2021

 
Toimimattomuuden poetiikkaa
   
Ne mosquito pas on esitystaiteilija Simon Van Schuylenberghin vuonna 2019 perustama esitysalusta, jossa brysseliläisten taiteilijoiden yhteisö pohtii henkilökohtaista käsitystään epäonnistumisesta ja menestyksestä. Se kritisoi uusliberaalille ideologialle ominaista menestymisen tarvetta, joka tuottaa enemmän häviäjiä kuin voittajia ja jossa häviäjät tehdään usein näkymättömiksi (tai he tekevät itsensä näkymättömiksi). Epäonnistuminen omaksutaan siis mahdolliseksi asenteeksi ajatella ja toimia. Ryhmän motto: “If at first you don’t succeed, failure might be your style” tukee tätä ajatusta.

Ryhmän toimintaa voisi kuvata eräänlaiseksi toimimattomuuden poetiikaksi (Agamben),joka löytää suurten yhteiskunnallisten väitteiden sijaan autonomian itse teoksen tekemisessä, jolle on ominaista toimimattomuus, hidastelu ja pysyvän objektin poissaolo. Kun yhdessä työskenteleminen asettuu yksilötaiteilijan paikalle, taiteilijan autonomia on siirtynyt kohti taideteoksen autonomiaa. Teos on autonominen siinä mielessä, että se tarvitsee tilaa taideteokseksi tulemisessaan, samalla kun se pysyy suhteessa tekijöihinsä. Tällaisen strategian avulla voi kehittää suhdetta työskentelyyn ja taideteokseen, samalla kun työn (tuottavuus) asetetaan sulkeisiin.

Tapaus Bartleby

Kirjurina, joka on lopettanut kirjoittamisen, Bartleby on juuri sellainen ’Ei-minkään’ (No-thing) äärimmäinen hahmo, josta kaikki luovuus kumpuaa. […] Kirjurista on tullut kirjoitustaulu, eikä hän enää muuta olekaan kuin tämä valkoinen arkkinsa. (Agamben 1999, 253–254.)

”Bartleby, the Scrivener” on Herman Melvillen (1819–1891) kirjoittama kertomus tarinakokoelmassa The Piazza Tales, joka ilmestyi vuonna 1856. Bartlebyn hahmon strategiana on antaa häiritsevän samanlainen vastaus kaikkeen: ”mieluummin en!” (I would prefer not to). Se ei ole vahvistus eikä ehdoton kieltäytyminen, vaan asenne, joka tekee mahdottomaksi koko järjestelmän, jossa hänen odotetaan toimivan tietyllä tavalla. Jukka Sihvonen toteaa esseessä Representaation muuri (2016), miten Bartlebyn hahmosta on tullut edusmies kaikelle sille, mikä liittyy mahdottomuuteen antaa kieli jollekin, jota ei voi representoida mutta joka kuitenkin vaatii tulla ilmaistuksi (Sihvonen 2016, 51).
 
Tapaus Bartlebabe
 
Belgialaisten Nathan Oomsin ja Anna Franziska Jägerin (1996) esitys Bartlebabe on päivitetty (2020) versio Herman Melvillen Bartleby-hahmosta, joka sanoessaan ei, sanoo kyllä. Bartlebaben liiallisen aggressiivisuuden, herkkyyden tai välinpitämättömyyden vaihteluiden myötä esityksestä tulee sekoitus absurdia, hulluutta ja huonosti hallittujen tunteiden ylikuormitustilaa. 

Esityksen ensimmäinen kohtaus päättyessä Jäger istuu lattialla muovin, kääreiden, styroksin, tekstiilin, pahvin ympäröimänä. Ne ovat jäämiä jostakin muusta kuin esineistä sinänsä: pyrkimys menestykseen haihtuu tyhjällä lavalla, joka on täynnä tavaraa. Merkitykset ovat tyystin kadonneet ja yksi toiminta virtaa saumattomasti toiseen. Tunteet vaihtuvat intensiteetiltään äärestä toiseen.

Bartlebabe on kokoelma verkkosisältöä, joka ärsyyntyy ja saa hirviömäisiä piirteitä vapautuessaan analogiseen todellisuuteen. Rajat hajoavat, kuten sosiaalisen median syötteessä: mainokset seuraavat intiimejä kuvia, jotka seuraavat poliittista propagandaa, kirjallisuusviitteitä ja uutisia. Esityksessä käytetty teksti on kokoelma olemassa olevaa verkosta löytyvää sisältöä, mutta muokattuna se vääristyy, korostaen järjettömyyttä ja tyhjyyttä. Tämä strategia kritisoi yhtä aikaa onttoa elämänohjeita vilisevää keskustelua, sekä tapoja, joilla ihmiset esittävät itsensä ja menestyvät sosiaalisessa mediassa. 

Bartlebabe ei ole vain teos esityksestä uusliberaalisessa tai kulttuurisessa mielessä, vaan se myös pyrkii rampauttamaan esitystä esittäjän ja esitettävän välisen kitkan avulla. Esittäjän ja esitettävän välinen suhde on silti sopusoinnussa toimimattomuuden poetiikan kanssa: se on yhtä koominen kuin traaginen. Jägerin esittämä hahmo ei näytä valinneen, mitä hän tekee tai sanoo; hän matkii hahmoa ilman että samaistuisi siihen.

Bartlebabe on kollaasi, joka on tehty monista verkosta löytyvistä hahmoista, eli hahmojen hahmoista. Kysymys hänen suhteestaan näihin hahmoihin palautuu kysymykseen suhteesta itseen. Hahmo näyttää olevan vain pinta; hänellä ei näytä olevan identiteettiä. Bartlebaben intensiivinen jäljittelevä toiminta viittaa siihen, että näkemys minästä voidaan korvata jollakin muulla, kuten tavalla, jolla asiat tehdään. Itsen esityksestä ei siis tule identiteettiä.

Jäljelle jää kysymys: mihin tämä johtaa? Onko hahmopelistä olemassa ulospääsyä? Kun ollaan kaikkialla ja ei missään, täynnä potentiaalia ja impotenssia, ei ole tarkoituksenmukaista ensisijaisesti ratkaista mitään. Lamaantumisen sijaan, yhteyden etsintä taiteellisten tekojen kautta kuitenkin jatkuu.


Lähteet:
  
Agamben, Giorgio 1999: Potentialities. Collected Essays in Philosophy. Edited and Translated with an Introduction by Daniel Heller-Roazen. Stanford: Stanford University Press. 

KAAI Theater webpage. Anna Franziska Jäger & Nathan Ooms. Bartlebabe. https://www.kaaitheater.be/en/agenda/bartlebabe?_ga=2.190646178.866775161.1661620250-1352473970.1661620250 

Melville, Herman 2007: Bartleby the Scrivener and Benito Cereno. Foreword by Patrick McGrath. London: Hesperus Classics (alkuperäinen 1853). 

Melville, Herman 1853. Suom. Juhani Lindblom ja Pia Sivenius. Ai-ai kustantamo, Porvoo 1999.

Ne mosquito pas. Workspace Performing Arts webpage. Haettu 14.8.2022. https://wpzimmer.be/en/projects/ne-mosquito-pas/  

Sihvonen, Jukka 2016 Representaation muuri. Ilona Hongisto ja Kaisa Kurikka (toim.): Toisin sanoin. Taiteentutkimusta representaation jälkeen. 2016 (nid. 2013, Eetos-julkaisuja 13). 

  Mia Seppälä - 15.01.2022 - 17:59:18

Valvontaa 


Oikeusfilosofi ja oikeustieteen dosentti Ari Hirvonen nyrjäyttää Jeremy Benthamin kehittämän panoptisen vankilan metaforan päälaelleen, puhuessaan kaupungissa tapahtuvasta valvonnasta. Kaupungissa, toisin kuin vankilassa, tarkkailevan katseen lähde ei ole keskustornissa, vaan fragmentoituu lukemattomiksi nähdyksi ja ei nähdyksi tulemisiksi. Myöskään vankilamallin ajatus tarkkailusta ja rankaisemisesta suljetussa tilassa ei sovellu kaupunkitilaan, joka pikemminkin sulkee ulos kuin sisään. (Hirvonen 2011, 303.)


Kaupungissa epäjärjestyksen mahdollisuudet on kitketään varhain pois, sillä lähes kaikkea tarkkaillaan. Tarvittaessa riskiryhmät yksinkertaisesti poistetaan tai evätään sisäänpääsy. Hirvonen puhuu "kauppakeskustoitumisesta", joka ilmenee esimerkiksi näennäisesti avoimena tilankäyttönä, jota kuitenkin organisoidaan ja hallitaan. Kaupunkilaisten olemista ja aikaa, julkisuutta ja yksityisyyttä, sosiaalista ja intiimiä elämää, subjektiutta ja ruumista, halua ja nautintoa säädellään hallinnon taholta. (Hirvonen 2011, 34.)

 

Eduskuntatalon luona tapahtuva performanssi rinnastuu hallinnon näkökulmasta mielenilmaukseen. Siksi performanssiesityksen järjestämiseksi tarvitaan lupa eduskuntatalon valvontaan keskittyvästä yksiköstä. Hallinnolliseen ja poliittiseen kaupunkitilaan tehty interventio edellyttää siis strategiaa, jota varten täytyy tehdä toimintasuunnitelma. Näitä raameja olisi ollut kiinnostava myös koetella: kuinka paljon poikkeamista suunnitelmasta olisi vaadittu, että valvontakoneisto olisi jollain tapaa reagoinut? Tämä ei kuitenkaan ollut tällä kertaa tavoitteena. Pikemminkin Eduskuntatalon puitteiden massiivisuus, valvonta ja rajoitukset saattoivat kääntyä yksittäisen pienen teon eduksi kun vain asettui niitä kohti. 



Kuvauslupaa koskeva sähköpostiviesti Eduskuntatalon valvonnasta vastaavalle yksikölle:



Hei,
 
Kiitos pikaisesta vastauksesta ja hyvä tietää ettei erillistä kuvauslupaa tässä tapauksessa tarvita. Kuvaus tapahtuu sään salliessa perjantaina 20.8. klo 13-15 ja mahdollisesti sunnuntaina 22.8. klo 10.00-14.00 välillä. Kuvauksessa on paikalla 20.8. kaksi henkilöä ja 22.8. maksimissaan neljä henkilöä. 
 
Kyse on Taideyliopiston taiteellisen tutkimuksen projektistani, jossa demonstroin paikan ja painetun kuvan välistä yhteyttä kuvan mekaanisen poistamisen avulla. Käyttämäni menetelmä on vaaraton, vähän tilaa vievä ja etäältä katsottuna muistuttaa tilannetta, jossa taiteilija maalaa 60x40 kokoista maalausta kenttätelineellä. 
 
Ystävällisin terveisin,

Mia Seppälä 



Lähteet: Hirvonen, Ari. Oikeus 2011 (40); 293-312. Pdf. Haettu 28.10.2021.
 

  Mia Seppälä - 16.01.2022 - 15:19:49
Julkisen sfääristä

Saksalaisen filosofin Jürgen Habermasin ensimmäisenä hahmottelema julkisen sfäärin käsite viittaa kaikkien kansalaisten oikeuteen osallistua keskusteluun julkisista asioista tasavertaisesti. Julkinen sfääri on "viestintärakenne, joka ei viittaa jokapäiväisen viestinnän toimintoon eikä sisältöön, vaan kommunikatiivisessa toiminnassa syntyvään sosiaaliseen tilaan". (Habermas 1996, 360.)

Habermas pitää julkisuutta kansalaisyhteiskunnan alueella kuuluvana ilmiönä, joka on hänen mukaansa tarpeen erottaa politiikan järjestelmästä. Hän toteaa, että politiikan toimiessa oikein julkisessa järkeilyssä muodostetut mielipiteet ja politiikan laitostuneet käytännöt takaavat oikeiden päätösten syntymisen ja hallinnon legitimiteetin. (Habermas 1996, 298–299.)
 
Christopher B. Balme tutkii teatterin roolia tässä ratkaisevassa poliittisessa ja yhteiskunnallisessa tehtävässä. Hän jäljittää sen alkuperää ja väittää, että teatterin julkinen sfääri keskittyy poikkeuksetta teatteriin instituutiona yksityisen ja julkisen muuttuvien rajojen, perustellun keskustelun ja agonistisen väliintulon välillä. Balmen mukaan, termit "julkinen" ja vielä laajemmin "julkinen sfääri" viittaavat potentiaaliseen yleisöön. Yleisö voi sisältää ne henkilöt, jotka käyvät säännöllisesti tietyssä teatterissa tai teatterissa yleensä – teatterissa käyvä yleisö – tietystä rakennuksesta riippumatta. Tässä mielessä yleisö on pikemminkin potentiaalinen yleisö kuin realisoituva. (Balme, 2014, 27.)


Lähteet:

Balme, Christopher 2014. The Theatrical Public Sphere. In The Theatrical Public Sphere. Cambridge: Cambridge University Press.
 
Jürgen  Habermas, Between Facts and  Norms: Contributions to a  Discourse Theory of  Law and Democracy, trans. William Rehg (Cambridge, Massachusetts: MIT Press, 1996.  

  Mia Seppälä - 16.01.2022 - 15:19:55
Etäisyys - pinta

Jean-Luc Nancy puhuu ”kirjoituksesta” eleenä, jolla koskettaa mieltä, ja joka lähetetään kohti ruumiita, sitä kohti mikä tekee ajattelusta outoa ja mikä työntää sen välimatkan päähän (2005, 38–39).

Etäisyyden ja välimatkan päässä pysyttelemisen, hidastamisen ja tilanteita kohti asettumisen ensisijainen pyrkimys ei ole esitys, vaan ele. Kuvan suhde välimatkaan ja esitykseen on kuitenkin myös paradoksaalinen, sillä sen täytyy erota itsestään, jotta se voisi esittää itsensä. Etäisyys tekstiin vaatii sen poistamisen, jotta se voisi tulla jälleen esiin olematta jäljittelyä.

” What is distinct in being-there is being-image: it is not here but over there, in the distance, in a distance that is called "absence” only in a very hasty manner ” (Nancy 2005, 70). 

 


...tutkimukseni edetessä, olen kehittänyt pyrkimyksiäni edistävän ”poismaalaamisen” tekniikan, jonka avulla tutkin havainnon, tilan ja ajan suhteita valokuvassa. Käyttämässäni tekniikassa valokuva tulostetaan kangaspohjalle maalausta muistuttavaksi digitaaliseksi painotuotteeksi. Poismaalaaminen tapahtuu käsin nesteen ja siveltimen avulla korostaen ideaa maalaamisen tapahtumasta tai jäljitellen tuota tapahtumaa käänteisesti. Menetelmässä ei ole kyse valmiin teoksen valmistamisesta, vaan kiinnostusta herättelee pikemminkin, miten kuvan poistamisen seurauksena syntyvä poissaolo korvautuu läsnäololla, konkreettisen teon aikana jossakin tietyssä paikassa kuvatilan ja julkisen tilan sekoittuessa. Paikkasidonnaisen työskentelyn ansiosta kuvaa voi poismaalaamisen prosessin aikana verrata havaintoihin sen esittämästä paikasta. Väripigmentin poistaminen on hidasta, siksi havaintojen tekemiseen käytettyä aika pitkittyy. Poismaalaaminen on tässä mielessä oikeastaan aikalisän ottamista reaaliajasta. (Omat muistiinpanot 2021.)



Lähteet:

Nancy, Jean-Luc. 2005. The Ground of The Image. Trans. Jeff Fort. Fordham University Press. New York, 2005. 

 

 

  Mia Seppälä - 15.01.2022 - 17:47:08
Strategia
 
Sanan “strategia” alkulähde on kreikan kielen sanassa stratēgós, joka viittaa kenraaleihin tai armeijan päälliköihin. Business-kielen uusliberaalina aikakautena strategia on noussut vallitsevaksi termiksi, josta se on myöhemmin lainattu myös yliopistojen käyttöön. Heikki Patomäen mukaan yliopistoa ei kuitenkaan voi eikä pidä yrittää johtaa armeijamaisesti, sillä instituution sisällä tapahtuvalle tutkimukselle on ominaista vapaus ja kriittisyys, jossa monet tutkimusalat, metodologiat, lähestymistavat ja teoriat elävät yhtä aikaa. (Patomäki, 2020.)

Yliopistojen strategioissa painotetaan maailman muutoksien mukana tuleviin ongelmiin reagoimista. Korkeatasoisen osaamisen myötä ratkaisujen tuottaminen nähdään mahdollisuutena ja jopa velvollisuutena. Pelottavat uhkakuvat avaavat silmiemme eteen näkymän todellisuuskuvan muutoksesta, jonka voittoisana vaihtoehtona tarjotaan mahdollisuutta positiivisiin kehityskulkuihin. Esimerkiksi ilmastonmuutos ja erilaiset kestävyysvajeet näyttäytyvät uhkakuvina, jotka tulee torjua ja ratkaista. Kamppailun haastavuutta korostetaan mahtisanoilla ”kiihtyvällä̈ vauhdilla”, ”ihmiskunnan merkittävimpiä” ja ”ratkaisevia maapallon kestokyvylle”. Strategiasanastolla pyritään aikaansaamaan mielikuva, jossa mainituille asioille on välttämätöntä tehdä pian jotakin. Suomalaisten yliopistojen strategioissa koko maailmaa koskeva ongelmavyyhti purkautuu sanoihin ”globaalit haasteet”, joita lähestytään keskenään samantyylisillä ilmaisuilla.

”Turun yliopisto on globaali vastuunkantaja ja aloitteellinen kehittämiskumppani. Tutkimuksen ja koulutuksen korkea laatu luovat pohjan yliopistomme vaikuttavuudelle. Koulutamme uudistumiskykyisiä osaajia, jotka rakentavat kestävää tulevaisuutta yhteiskunnan eri aloilla." (Turun Yliopiston strategia 2021-2030.)

"Vaikuttavuutta rakennamme tähtäämällä merkittäväksi solmukohdaksi kansainvälisissä verkostoissa. Rakennamme mahdollisimman innovatiivisen, luovan ja yrittäjyyteen kannustavan ekosysteemin. Kutsumme tähän työhön mukaan koko yhteisömme: henkilöstön, opiskelijat, alumnit ja kumppanit." (Aalto-yliopiston strategia 2023-2026.)

"Taide on osa ekologisen kestävyyskriisin ratkaisua. Ekologinen kestävyyskriisi määrittää yhä enemmän yhteiskunnan kehitystä ja muuttaa ihmisen ja elonkehän suhdetta. Luomme taiteella ja taiteellisella ajattelulla edellytyksiä tämän murroksen käsittelyyn. Ekologinen ajattelu läpäisee koko yliopiston toiminnan." (Taideyliopiston strategia 2021-2030.) 

Vaasan yliopiston hallintotieteiden professori Esa Hyyryläisen mukaan strategiapuheen puitteissa tärkeästä tulee helposti strategisesti tärkeää. Strategian laatimisen myötä organisaatio voi joutua jatkuvasti määrittelemään omaa asemaansa suhteessa muihin ja oikeuttamaan itsensä suhteessa siihen mitä muut sille tärkeät organisaatiot ovat tai tekevät. Tästä voi olla negatiivisena seurauksena organisaation häilyvä identiteetti, kun tulevaisuus on pitkälle muiden päätöksissä kiinni. Tällainen tilanne ei luo parhaita lähtökohtia esimerkiksi samaistumiselle, jatkuvuudelle ja työntekijöiden kokemalle turvallisuudelle. (Hyyryläinen, 2019.)
 

Hyyryläisen kuvailema tilanne on nähtävissä mahdollisimman objektiiviseen ja suureen tarkkuuteen pyrkivässä akateemisessa kielessä ja maksimaalisen suurta vaikuttavuutta tavoittelevassa konsulttien jargonissa, jonka sukulainen strategiapuhe myös on. Akateemisen ja konsulttipuheen kohtaamisesta kertoo myös Juha Jokela näytelmä Dosentit. Siinä tehdään näkyväksi akateemisen ja ei-akateemisen maailman jännitteitä ja erimielisyyksiä, jotka koskevat tieteellisen tutkimuksen merkitystä ja tarkoitusta akateemisen maailman sisällä (Jokela 2021).

 

Asioiden ja käsitteiden käsitteellistämisen merkitys vallan ja hallinnan näkökulmasta, sekä kulttuuriin ja talouteen liittyvät uudet käsitteellistykset, ovat alkaneet Mikko Lehtosen mukaan vähitellen tuottaa todellisuutta, jota luovan talouden puolestapuhujat ovat tavoitelleet. Luova talous, maabrändäys tai kulttuurivienti ovat performatiiveja, jotka tuottavat todellisuutta. Kun jokin on nimetty luovaksi taloudeksi, sitä voi ryhtyä hallinnoimaan. (Lehtonen ym. 2014, 31–32.) Hallinnoinnin myötä on nähtävissä, miten myös taiteelle ja kulttuurille asetettuja vaatimuksia voidaan muuttaa tilastoinnin ja mittaamisen muodossa. Taide ei välttämättä ole ensisijainen kulttuurin alue, jota halutaan tukea. Halutaan tukea kulttuuria laajemmassa mielessä eli luovia aloja, kuten esimerkiksi peliteollisuutta. Samalla pitäisi määritellä, mitä luovuudella edes tarkoitetaan ja onko se esimerkiksi taiteen yksinoikeus. (Lehtonen ym., 32.)


Toiminta ja ajattelu kietoutuvat yhteiskunnissa erottamattomasti toisiinsa. Siksi tapa, jolla taide, kulttuuri tai talous esitetään, johtaa suoriin käytännön vaikutuksiin. Ongelmallisena on kuitenkin nähty se, että kulttuuri ja talous on erotettu ajatuksellisesti omiksi sfääreikseen. Sillä on esimerkiksi ollut näkyviä vaikutuksia julkisessa hallinnossa: Taloutta ja kulttuuria koskevia asioita hallinnoidaan omissa ministeriöissään, yliopistossa taloutta ja kulttuuria tutkivat omat tieteenalansa. (Lehtonen 2014, 31.)


 

Lähteet:


Aalto-yliopiston strategia 2023 -2026.

https://www.aalto.fi/fi/strategiamme/aalto-yliopiston-strategia-rakennamme-kestavaa-tulevaisuutta

 

Hyyryläinen, Esa. 2019. Strategiapuhe rakentaa todellisuutta, jossa kaikki eivät voi hyvin, Vaasan Yliopiston blogi. 10.10.2019. https://blogs.uwasa.fi/halltutk/halltutk/2019/10/10/strategiapuhe-rakentaa-todellisuutta-jossa-kaikki-eivat-voi-hyvin/


Jokela, Juha 2021. Dosentit. ntamo, Helsinki 2021.


Lehtonen, Mikko, 2014. Tehtävä kulttuurille? Teoksessa Mikko Lehtonen, Katja Valaskivi ja Hanna Kuusela (toim.) Tehtävä kulttuurille. Tampere: Vastapaino.


Patomäki, Heikki.3.2.2020, Helsingin Yliopisto, Yliopistokäänne.https://yliopisto2020.fi/  


Taideyliopiston strategia 2021-2030. https://www.uniarts.fi/strategia-2021-2030/


Turun yliopiston strategia 2021-2030.

https://www.utu.fi/fi/yliopisto/turun-yliopiston-strategia-2030

  Mia Seppälä - 16.01.2022 - 15:37:34

  Mia Seppälä - 15.01.2022 - 14:18:08

Mia Seppälä - 15.01.2022 - 19:32:32

  Mia Seppälä - 15.01.2022 - 20:02:54
Matteus-vaikutus ja poisvalitseminen
 
Matteus-vaikutus tai Matteus-efekti (engl. Matthew effect) tarkoittaa etujen kasautumista heille, joilla on etuja jo ennestään. Termin otti käyttöön vuonna 1968 yhdysvaltalainen sosiologi Robert K. Merton. Matteus-vaikutus viittaa Uuden testamentin Matteuksen evankeliumin jakeeseen 25:29: ”Jokaiselle, jolla on, annetaan, ja hän on saava yltäkyllin, mutta jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin, mitä hänellä on.” (Merton, 1968, 56–63.)

Aluksi käsitteellä viitattiin ainoastaan materiaalisiin hyödykkeisiin, vaurauteen ja maineeseen, mutta myöhemmin termin käyttö laajeni myös kasvatustieteen, psykologian ja taloustieteiden alueille. Tutkija Tuukka Kaidesojan mukaan yliopistoelämässä Matteus-vaikutus näkyy ennestään kuuluisien ja arvostetujen tutkijoiden ja vähemmän kuuluisien tutkijoiden saaman tunnustustuksen luonteessa. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, miten maineikkaat tutkijat saavat samasta tai samankaltaisesta tieteellisestä tuloksesta enemmän tunnustusta kuin vähemmän kuuluisat tutkijat, mikä toistuessaan johtaa etujen kasautumiseen pienelle ryhmälle ”huippututkijoita”. (Kaidesoja, 2021, 7-18.)

Kaideoja nostaa myös esiin Tiedepolitiikka -lehden artikkelissa (2019) erilaisten tieteellisten tuotosten mittaamiseen liittyvää problematiikkaa. Hän puhuu laadullisesti erilaisten ilmiöiden yhteismitattomuudesta (incommensurability) tarkoittaen sitä, että niitä ei ole mahdollista mitata samalla mittarilla. Taiteen ja siitä kumpuavan tutkimuksen kannalta on merkillepantavaa, että sosiaalisten ilmiöiden yhteismitallistamistamista saatetaan vastustaa argumenteilla, jotka vetoavat mitattavien ilmiöiden yhteismitattomuuteen. Niitä voidaan myös perustella esimerkiksi ilmiöiden moraalisella itseisarvolla, varsinkin kun ilmiöille pyritään määrittämään mitattavissa oleva rahallinen tai muu välineellinen arvo. (Kaidesoja, 2019, 7-18.)

Yhteismitallisuuden vaatimus näyttäisi itävän käytännön läheisyydestä ja työelämän tarpeista. Se puolestaan on herättänyt yliopistoväen huolen laaja-alaisesta, monenlaisesta tieteen, taiteen ja sivistyksen viljelemisen katoamisesta.
 
Taina ja Janne Saarikiven toimittama Turhan tiedon kirja koostuu eri alojen tutkijoiden julkaisematta jääneistä teksteistä, jotka on poistettu väitöskirjoista tai muista tutkimuksista. Samalla teos on tiedepoliittinen puheenvuoro yliopistojen ja tutkimuslaitosten profiloinnin vaikutuksista.
 
Turhan tiedon kirja juontuu vuoden 2015 koulutusleikkauksiin, jotka johtivat satojen pätevien tutkijoiden irtisanomisiin. Tuolloin Saarikivet järjestivät ja organisoivat Helsingin yliopiston 375-vuotisvarjojuhlan ja perustivat muun muassa "Turhan tiedon seuran".

Vaikka yliopistoleikkauksista on nyt kulunut muutama vuosi, rahoitussäästöistä on tullut pysyviä. Samalla tutkijoiden tekemien rahoitushakemusten määrä on jatkuvasti noussut, ja vastaavasti todennäköisyys saada rahoitusta laskenut.
 
”Tiede, kuten myös taide ja uskonto, ei ytimessään tuota mitään. Se ainoastaan paljastaa meille todellisuuden. Ja todellisuuden me haluamme tuntea. Juuri siksi se tuottaa sellaista hyvää, mitä mikään tuotantovaatimus ei koskaan tavoita.” (Saarikivi 2016, 20.)


Lähteet:
 
Kaidesoja, Tuukka (2019) Mittarien reaktiivisuus ja objektiivisuus yliopistojen yhteismitallistamisessa. Tiedepolitiikka 2/2019. Noudettu 13.5.2022. http://hdl.handle.net/10138/319417

Kaidesoja, Tuukka. Yliopistorankingien reaktiivisuus. Yliopistokäänne. 6.12.2021. Noudettu 15.5.2022.  

https://yliopisto2020.fi/yliopistorankingien-reaktiivisuus/

 

Merton, Robert K. (1968): "The Matthew effect in science." Science New Series Vol. 159 No 3810.  

Saarikivi, Taina (toim.), Saarikivi, Janne (toim.): Turhan tiedon kirja: tutkimuksista pois jätettyjä sivuja. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2021.

Turhan tiedon seuran verkkosivut. http://www.allegralabhki.fi/turhantiedonseura/ 

HY:n 376 vuotisjuhlan varjojuhlassa pidettyjen puheiden pohjalta toimitettu julkaisu. Noudettu 5.5.2022. http://blogs.helsinki.fi/minoreurus/files/2016/04/universitas_helsingiensis_376-.pdf  
Yliopistoautonomian tarkastelua

Ilkka Niiniluoto viittaa akateemista vapautta ja vastuuta käsittelevässä artikkelissaan Isaiah Berlinin negatiivisisen vapauden jaotteluun, joka merkitsee ”vapautta jostakin”, eli ulkoisten rajoitusten ja esteiden puuttumista. Hän toteaa, että akateemisen vapauden teoreettisessa tulkitsemisessa ja käytännöllisessä vaalimisessa on kuitenkin muistettava, että vapauden eri lajeihin liittyy aina vastuun kantamista. (Niiniluoto, 2009.)
 
Yleisesti akateemisella vapaudella tarkoitetaan opettajien ja tutkijoiden vapautta valita ja toteuttaa opetukseen (mm. opetuksen sisältö, muoto) ja tutkimukseen (mm. tutkimuskohteet, -kysymykset, -menetelmät ja johtopäätökset) liittyvät keskeiset kysymykset ilman ulkopuolista ohjausta tai painostusta. Siihen sisältyy myös oikeus ja vapaus julkisesti ilmaista mielipiteensä yliopistotyönantajasta silloinkin, kun mielipide on sitä kohtaan kriittinen. Akateemiseen vapauteen kuuluu luonnollisesti oikeus myös järjestäytyä ja oikeus osallistua ammatillisten ja edustuksellisten elinten toimintaan. (ks. OKM, arvio s.46.)
 
Akateemisen vapauden pohjimmainen tarkoitus on antaa tutkijan päättää vapaudestaan. Yhä enemmän on kuitenkin alettu puhua siitä, miten vapaudesta määrääviltä voimilta voitaisiin suojautua, koska on huomattu yhä vahvempia akateemista työtä ohjaavia tekijöitä. Mika Ojakangas kirjoittaa yliopistojen ohjausjärjestelmän vaikutuksista akateemiseen vapauteen Tiede & Edistys (2014) artikkelissaan. Hänen mukaansa yliopistojen liikkumavapaus on vuoden 2010 yliopistouudistuksen jälkeen lisääntynyt vain näennäisesti. Yliopistoja ei suoranaisesti holhota, mutta ne on ikään kuin tungettu ohjausjärjestelmän tuotta­man keinotekoisen toimintaympäristön kaltaiseen laatikkoon, jossa vaihtoehdot valitaan vapaasti yhä uudelleen samassa laatikossa olevien intressien mukaisesti. (Ojakangas 2014, 236.)

Toimintaympäristöt luovat ja tuottavat subjekteja ja määrätynlaisia  identiteettejä. Ihminen on pit­kälti sitä, mitä hän lukee, näkee, kuulee. Toisin sanoen jos häntä palkitaan määrätystä toiminnasta ja rangaistaan toisesta, hän alkaa nähdä itsensä­kin tässä valossa: hyvänä ihmisenä ja työnteki­jänä jos saa palkintoja, huonona jos ei niitä saa. (Ojakangas 2014, 233.) 

 

Tutkijapositiosta nähty akateemisen vapauden kaventumisesta kertoo myös Opetus- ja kulttuuriministeriön (OKM) 25.6.2020 asettaman yliopistojen hallinnollista autonomiaa selvittäneen ryhmän arvio. Siitä käy ilmi,että globalisaation ja siitä aiheutuvan kilpailun on katsottu edellyttävän tutkintojen harmonisoimista, jotta korkeakoulutus ja korkeakouluissa tehtävä tutkimus voidaan ketterämmin mukauttaa osaksi talouskasvua, jopa yhteiskuntien selviytymisstrategiaa. Institutionaalisen autonomian lisääminen on ollut yksi keino lisätä maailmanlaajuista kilpailukykyä. Esimerkiksi vuonna 2005 Euroopan komissio edellytti autonomiaa, jotta yliopistot pystyvät vastaamaan yhteiskunnan muuttuviin tarpeisiin. Koulutuksen jatkuvasti kansainvälistyvään toimintaympäristöön viitataan myös Korkeakoulutuksen ja tutkimuksen visio 2030-hankkeen asiakirjoissa, samoin kuin hallituksen tuoreessa koulutuspoliittisessa selonteossa. (ks. OKM, arvio s. 30.)

Yksilön autonomian ja sivistyksen (Bildung) taikka esimerkiksi Unescon vuoden 1997 suosituksen akateemista vapautta koskevien ajatusten sijasta on alettu korostaa yliopistoinstituution autonomiaa, joka on tarkoittanut luopumista perinteisestä valtiollisesta sääntelystä ja budjetoinnista. Tämä puolestaan näkyy siinä, että yliopistoilla on oma vastuu taloudestaan, sekä toiminnan tuloksellisuuden mittaamisesta ja sen tulosperustaisesta ohjauksesta. (ks. OKM, arvio s. 29).

Keskeinen merkitys yliopistojen autonomian viimeaikaiselle kehitykselle on ollut vuoden 2010 alussa voimaan tulleella yliopistolailla (24.7.2009/558), kun yliopistot irrotettiin valtion talousarvion alaisuudesta ja niistä tehtiin oikeushenkilöitä. Tästä juontuva yliopistojen autonomian ulottuvuus on ns. institutionaalinen autonomia, joka viittaa yliopisto-organisaation itsehallinnolliseen asemaan suhteessa yliopiston ulkopuolisiin tahoihin. Autonominen yliopisto on itseään sääntelevä, kun taas alhaisen autonomian tilassa yliopistoihin kohdistetaan ulkoa päin voimakasta sääntelyä, joka liittyy yliopistojen talouteen, toiminnan sisältöön, hallintoon tai tavoitteisiin. (ks. OKM, arvio s.47.)

Koska Suomen perustuslakiin on sisällytetty kansainvälisesti harvinainen säännös, julkiselle vallalle asetetusta velvoitteesta oikeuksien toteutumisen turvaamiseen, siitä voidaan johtaa velvollisuus ryhtyä aktiivisiin tukitoimiin myös tieteen ja taiteen vapauden toteutumiseksi. Selvittäjäryhmän mukaan yliopistojen resurssoinnissa tulisikin hyödyntää pitkäjänteisyyttä tukevia rahoitusmalleja, jotka edistävät yliopistojen asettamien omien strategisten tavoitteiden saavuttamista. Selonteon laatinut työryhmä suosittelee, että lähitulevaisuudessa suoritetaan OKM:n rahoitusohjauksen vaikutusten arviointi ja täsmennetään sen suhde institutionaaliseen autonomiaan, toisin sanoen onko autonomia annettu tilivelvollisuutta varten vai tilivelvollisuus annettu autonomiaa varten. (ks. Koulutuspolittinen selonteko 2021, 143–145.)

Selvittäjäryhmä toteaa myös, että hallinnollista ja taloudellista autonomiaa on nykyisin lähes mahdotonta irrottaa toisistaan. Monet arvioinnissa esille tulleet ongelmat ja haasteet liittyvät suoraan tai epäsuorasti OKM:n rahoitusohjauksen voimakkuuteen ja sen yliopistojen tosiasiallista institutionaalista autonomiaa koskeviin vaikutuksiin. […] Autonomian näkökulmasta tämä on ongelmallista, mutta ratkaistavissa ohjausotteen muuttamisella tukemaan nykyistä enemmän yliopistojen omia strategisia tavoitteita ja kehittämistoimenpiteitä. (ks. OKM, arvio s. 145.)


Lähteet:

Euroopan komissio 2005, COM 152: Mobilising the brainpower of Europe: Enabling universities to make their full contribution to the Lisbon Strategy. 

Korkeakoulutuksen ja tutkimuksen visio 2030. Noudettu 8.8. 2022. https://minedu.fi/sv/-/suomen-korkeakoulutukselle-ja-tutkimukselle-visio-2030.

Koulutuspoliittinen selonteko 2021. Noudettu 4.8.2022. https://minedu.fi/koulutusselonteko.

Niiniluo, Ilkka. Akateeminen vapaus ja vastuu. Otteita ajasta. niin&näin 1/2009.

Ojakangas, Mika. Yliopistojen ohjausjärjestelmästä. T&E 3/2014. Yliopistojen ohjausjärjestelmästä


Opetus- ja kulttuuriministeriö (OKM) 25.6.2020 asettaman selvittäjäryhmän arvio. Yliopistoautonomia. Pekka Hallberg, Teuvo Pohjolainen, Pia Letto-Vanamo, Maija S. Peltola & Jussi Kivistö. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2021:27. Noudettu 12.8.2022. https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/163048/OKM_2021_27.pdf?sequence=1&isAllowed=y 

UNESCO (1997) Recommendation concerning the Status of Higher-Education Teaching Personnel’, A Resolution adopted on the Report of Commission II at the 26th plenary meeting, on 11 November.
 
Yliopistolaki pdf. Noudettu 8.8.2022. https://www.eduskunta.fi/pdf/EV+103/2009 

 

Haptisuudesta


Haptiikka tarkoittaa yleisesti kaikkea mikä liittyy tuntoaistiin, juontuen kreikan kielen sanasta ’hapthesthai’: koskettaa, tarttua. Kreikkalaisessa etymologiassa haptinen saa meidät kosketukseen asioiden ja ympäröivän kanssa ja muodostaa siten vastavuoroisen kontaktin. Asiat, tila tuntuvat. Haptisuus liittyy myös abstraktiin liikkeen tunteeseen sekä kinesteesiin eli kehomme kykyyn aistia asioiden muuttuva olemassaolo ja liike avaruudessa. (Potts, 2000.)


Haptiikka (haptics, haptic exploration) käsittää kokonaisvaltaisen kosketuksen, jossa tuntoaisti, iho, lihakset ja jänteet sekä maan vetovoima yhdistyvät koko kehon vastaanottaessa tietoa. Haptiikka liittyy ympäristötiedon jakamiseen ja kehon kokonaisvaltaiseen orientaatioon. (Lahtinen 2008, 14, 31.) 


Haptinen havainto määritellään yleensä taktiilisten (kosketusaisti), kinesteettisten (liikeaisti) ja propriaseptisten (ruumiin sisäaistimus) aistimusten yhteistoiminnaksi. Haptisessa representaatiossa kuvallinen esittäminen toimii yhdistävänä tekijänä eri aistien ja asioiden välillä katseen ja kohteen lähentyessä toisiaan. (Johansson 2010, 211.)

 

Artikkelissa "Liikkuvan kuvan materiaalisuus ja haptinen representaatio", Hanna Johansson puhuu haptisuuden käsitteen soveltamisesta eri tutkimusalueille. Tässä yhteydessä hän mainitsee haptisuuden mahdollisuusehtoja liikkuvan kuvan esityksissä tutkineen taidehistorioitsija Laura U. Marksin (Johansson 2010, 210). Marksin mukaan elokuvan kautta haptisien tuntemuksien luominen on helpompaa nopeasti vaihtuvan kuvan ansiosta. Valokuvan ”harteille” sen sijaan jää aikaansaada kaikki mahdolliset tunnetilat yhden kuvan avulla. (Marks 2000, 155.)



Lähteet:


Johansson, Hanna, 2010. Representaatio. Tiedon kivijalasta tieteiden työkaluksi. Toim. Tarja Knuuttila & Aki Petteri Lehtinen Helsinki, Gaudeamus.


Lahtinen, Riitta. 2008. Haptiisit ja hapteemit. Tapaustutkimus kuurosokean henkilön kosketukseen perustuvan kommunikaation kehityksestä. Tampere, Cityoffset Oy.


Marks, Laura U. 2000. The Skin of the Film. Intercultural Cinema, Embodiment, and The Senses. Duke University Press.


Potts, Alex. 2000. Phantom-Based Haptic Interaction. Haettu 11.8.2021.http://cda.morris.umn.edu/~lopezdr/seminar/spring2000/potts.pdf.

 
Seppälä, Mia. 2022. Haptisesta visuaalisuudesta. Audiolinkki.

Kuvasta, havainnosta ja esityksestä


Kuvan käsite on lavea ja metaforinen, liukuen maisemakuvan synnyttämän mielikuvan läpi unikuviin. Hans Belting on sanonut, että kuvan tekeminen on erotettava kuvan havaitsemisesta ja sen katsojan sisäisistä mielikuvista (Belting 2011, 10). Tätä erottelun havainnollistaa taiteilija ja tutkija Annette Arlanderin huomio yksityisen ja julkisen sfäärin erillisyydestä.


"Oikeastaan havainto ja esitys jakautuvat kahdeksi erilliseksi alueeksi – yhtäältä yksityiseksi sfääriksi, esiintyjän omaksi iloksi (maailman kohtaaminen) ja toisaalta julkiseksi sfääriksi, yleiseksi, yleisölle esitettäväksi teokseksi (muille kertominen)." (Arlander 2009, 50). 

 

Harri Laakso puhuu kuvien tapahtumallisesta luonteesta artikkelissaan "Eriaikaisuuden samanaikaisuudesta". Tapahtumallisella viitataan yleensä ajatukseen teoksen singulaarisuudesta eli ainutkertaisuudesta. Laakson mukaan jonkin tapahtuessa, tuosta tapahtumasta tehty taltiointi tai analyysi on aina pelkistys eivätkä valokuvallisuus, tapahtumallisuus ja teoksellisuus ole sama asia, vaikka kuuluvatkin erottamattomasti yhteen. (Laakso 2007, 82.) 


Beltingin määrittelemänä: ”kuva (picture) on kuva (image), jolla on medium” (2011, 10).

 

Johannes Birringer huomauttaa katsauksessaan videon ja performanssin historiaan, että videotaiteen ”rajalla-olemisen eetos” (borderness), ei koske vain videotaiteen yhteyttä toisiin taiteenlajeihin, kuten performanssiin, kuvataiteeseen ja tanssiin. Hänen mukaansa video on aina suhteessa myös toisiin kuva- ja äänimedioihin, kuten televisioon tai elokuvaan. Itsenäisen, mediaspesifin genren sijaan, video on Birringerille enemmänkin joukko taiteellisia paikantumisia ja käsitteellisiä interventioita. (Birringer, 1991. 54–56.)


Viimeisten kahden vuosikymmenen aikana on käyty runsaasti keskustelua siitä, mitä elävän taiteen (Live Art) esitykselle ja siitä tehdyille tallenteille tapahtuu itse esityksen jälkeen. Ajatus performanssiesityksen ja toisaalta tallentamisen tai toiston yhteensopimattomuudesta linkittyy varhaiseen performanssipuheeseen, jossa esityksen reaaliaikaisuus, ruumiillisuus sekä esiintyjän ja yleisön välisen vuorovaikutuksen ainutkertaisuus ja sattumanvaraisuus korostuivat erityisellä tavalla. Peggy Phelan kirjassaan Unmarked: The Politics of Performance (1993) esittää, ettei performanssia voi tallentaa tai muullakaan tavoin tuottaa representaatioksi sen menettämättä jotakin olemuksestaan tai muuntumatta joksikin muuksi (Phelan 1993, 146).

 

Esiintymiskäytäntöjen ja niiden dokumentoinnin yhteydessä on liiankin helppoa ajatella, että "esitys" on live-tapahtuma ja kaikki sen jälkeen on jotain muuta. Tämä perustuu usein ennakkokäsitykseen, että esitys itsessään on alkuperäinen ja totta. Ajatus siitä, että live-esityksen näkeminen antaa meille jollakin tavalla paremman pääsyn teoksen "totuuteen", on kuitenkin kyseenalaistettu. Vaikka Phelan määrittelee performanssin olemisen katoamisensa kautta määrittyväksi: "becomes itself through disappearance", performanssista esitetty dokumentaatio ei kuitenkaan mitätöi live-esityksen merkitystä, vaan pikemminkin asettaa sen joksikin toiseksi. Phelan mainitsee tässä yhteydessä helppoa luokittelua pakenevan ranskalaistaiteilija Sophie Callen. (Phelan, 1993, 146.) Callen teoksille ominainen mielivaltaisten rajoitusten käyttö tuo mieleen 1960-luvun ranskalaisen kirjallisuusliike Oulipon. Hänen työnsä kuvaa usein ihmisen haavoittuvuutta ja tarkastelee identiteettiä ja läheisyyttä poissaolon kautta, kyseenalaistamalla ja haastamalla tekstin ja valokuvan, yksityisten ja julkisten henkilöiden, totuuden ja fiktion välisen suhteen.  


Esitystutkija André Lepeckille esitys on moninainen luova kenttä ja varanto, josta jotakin uutta voi nousta vielä ensimmäisen toteutuman jälkeen. Lepeckin mukaan esitys voi olla aktuaalisen tai havaitun ohella virtuaalinen. (Lepecki 2010, 31.) Esa Kirkkopelto lähestyy asiaa esiintyvän ruumiin muodostaman mediumin kautta, siinä "…fenomenologinen kysymys ilmenevyydestä ja vetäytyvyydestä yhdistyy ontologiseen kysymykseen aktuaalisuudesta ja virtuaalisuudesta” (Kirkkopelto, 2015).


Antti Laitisen teos Walk the Line resonoi näiden ajatusten kanssa: Ruumis on kiintopiste, jonka läpi elävän ja välitetyn kategoriat risteävät. Laitisen performanssia ei niinkään seurata siellä missä se tehdään, vaan teot ovat fyysismateriaalisia ja etäällä yleisöstä toteutettuja. Tekojen tallentaminen tai välittäminen eri menetelmin toistuu Laitisen tuotannossa yleisemminkin. Walk the Line -teoksessa taiteilija on tulostanut muotokuvansa erilaisille kartoille. Myöhemmin esitetyistä dokumenteista voi huomata, miten Laitinen on suunnistanut kartan osoittamassa maastossa kartalle piirtyneiden kasvon ääriviivojen mukaan. Suunnistaessaan hän on  pidellyt kädessään satelliittitallenninta (GPS), joka on puolestaan piirtänyt käsitteellisen polun kulkureitille. Kiinnostusta tässä herättelee näkyvillä olemisen ja ei-näkyvän suhde: fyysiset interventiot ovat huomaamattomia ja vasta teon jäljet gallerian seinällä tai verkkoympäristössä, merkitsevät teoksen performanssiksi.

 

Kuvan, havainnon ja esityksen mahdollisuudet ja niiden ympäriltä nousevat kysymyksenasettelut ilmenevät monin eri tavoin. Suomen akatemian rahoittamassa tutkimushankkeessa How to do things with performance? (2016-2021) on kiteytetty jotakin olennaista siitä, millä tavoin 'esitys' voidaan ymmärtää: "...ei niinkään kysytä mitä esitys on, vaan mitä sillä voi tehdä." (Arlander ym. 2017, 71). 

 

 

Lähteet:


Arlander, Annette 2009. Huomioita hiekassa – maisema, esitys, liikkuva kuva ja liike kuvassa. Teatterintutkimuksen seura 2009. 


Annette Arlander, Hanna Järvinen, Tero Nauha ja Pilvi Porkola: Miten tehdä asioita esityksellä? Tahiti 3/2017. K & A.


Belting, Hans 2011. An Anthropology of Images: Picture, Medium, Body. Käännös Thomas Dunlap. Princeton: Princeton University Press.


Birringer, Johannes 1991. Video art / Performance. A Border Theory. Performing Arts Journal 13:3, 54–56.


Laakso, Harri 2007. Eriaikaisuuden samanaikaisuudesta. Teoksessa Toisaalta tässä Here Then. Toim. Mika Elo. Gummerus, Jyväskylä, 2007.


Kirkkopelto, Esa. Virtuaalisen materian jäljillä. https:// www.researchcatalogue.net/view/ 47685/62698 (verkkoj.) 2015.

Laitinen, Antti. Taiteilijan nettisivut. Noudettu 6.8.2022. https://anttilaitinen.com/walk-the-line-since-2004/ 

Lepecki, Andre. 2010. “Zones of Resonance: Mutual Formations in Dance and the Visual Arts Since the 1960s.” In Move Choreographing You: Art and Dance since the 1960s, edited by Stephanie Rosentha. Southbank Centre, London: Hayward Publishing. 

Phelan, Peggy 1993. Unmarked. The Politics of Performance. London & NY: Routledge 1993.