"on luovuttava Ajattelemisen ajattelemisesta
metaversumista
suunnattava keuhkot avoinna kohti
täälläolon ihmeellistä mettä
aistien aukeamaa
jonka loistossa tunnustaa
massaisuutensa ja vuorovetensä
kohot joiden varassa nykyisyys keinahtelee
painot joista painovoiman suuruus riippuu
nämä ruumistelevat
ruumiit
kosketetut ja uloskirjoitetut kaipaavat ruhot
vihreässä ruohikossa
sylikkäin sykkivät korput"
Runokirjasta Terra Nova, Tiina Lehikoinen1
Kontakti-improvisaatiosta työskentelymetodina:
"Thinking in movement is a way of being in the world, of wondering or exploring the world directly, taking it up moment by moment and living it in movement, kinetically."
- Maxine Sheets-Johnstone, The Primacy of Movement 2
Linkitän tutkimukseni sekä taiteellisen työskentelyni vahvasti kontakti-improvisaatioon ja kehollisen kokemisen ja aistimisen kautta tavoitettavaan tietoon. Tutkimuksen aikana olen käynyt keskustelua aiheen ympärillä sekä tanssivien ystävieni kanssa että muutamissa taiteellisteoreettisissa viitekehyksissä mm. Richard Shustermanin, Maxine Sheets-Johnstonen ja Mirva Mäkisen kirjoituksia lukien. Olen kokenut mielekkääksi hakeutua osaksi sellaisia ympäristöjä, keskusteluja ja lukukokemuksia, joiden kanssa tunnen yhtäläisyyttä. Tunnistan kuitenkin eläväni kuplassa, kenties monelle ihmiselle periferiana näyttäytyvässä maailmassa, jossa kehollinen aistiminen sekä pohdinnat koskettamisen, painonannon ja liikkumisen tavoista haukkaavat ison osan todellisuudestani. En uskalla siis väittää, että tutkimukseni olisi millään tavoin objektiivinen, vaan punnitsen kaikkea oman eletyn elämäni kautta.
"Käpertyminen on osa asua-verbin fenomenologiaa. Vain se, joka osaa käpertyä, voi asua väkevästi."
- Gaston Bachelard, Tilan Poetiikka 3
Käpertyä itseensä -sanonta koetaan usein negatiiviseksi, passiivisuudeksi. Entä jos käpertyminen voisi olla myös itsensä tunnustelua, kehomielensä väkevää asuttamista? Miten tutuksi kehonsa voisi tehdä käpertymällä siihen? Entä toiset kehot ja olennot, voiko niiden kanssa käpertyä? Olen antautunut viime aikoina kontakti-improvisaatiolle ja löytänyt sieltä valtavasti iloa ja merkityksellisyyttä, väkevää maailmassa olemista. Toisen kosketus, kontakti, antaa välitöntä palautetta keholle koko ajan, se altistaa kuuntelemaan hetkeä ja sen sisältämää aikaa, tilaa, kosketuspintaa, tilannetta ja voimia, jotka kohdistuvat itseeni ja toiseen. Kontaktissa tanssimalla täytyy keskittyä hengitykseen, perifeeriseen näkökenttään ja aistimuksiin. Tanssi toisen kanssa pakottaa itseni järjestäytymään uudelleen ja uudelleen. (Päiväkirjamerkintä helmikuu 2021)
Vaikka koen saavani kontakti-improvisaatiosta perspektiiviä sekä omaan työskentelyyni tanssitaiteilijana että maailmankatsomukseeni ihmisolentona, suhtaudun kriittisesti kontakti-improvisaation ympärille rakentuneeseen tapakulttuuriin. Kontakti-improvisaatiosta puhuttaessa sekaan heitetään usein termi somaestetiikka, jolla tarkoitetaan Richard Shustermanin kehittämää ilmaisua keho-mieli -tarkastelusta. Toisinaan tämä tutkimuksellinen keho-mieli -tarkastelu tuntuu kuitenkin jäävän estetiikka sanan jalkoihin, eikä sillä tavoitellakaan enää sisäsyntyistä kehotuntemusta. Somatiikka -sanan ympärille on ikäänkuin rakentunut oma estetiikkansa, jota ulkokohtaisesti toteuttamalla voi esittää toimivansa/liikkuvansa/ajattelevansa somaattisesti. Mielestäni somaestetiikka ei kuitenkaan tarkoita mitään liikkeellistä laatua, dynamiikkaa tai ulkoapäin havaittavaa olemisen tapaa. Kehollinen toiminta voi yhtä hyvin olla räiskyvää, vellovaa, hidasta, haurasta tai puristeista, ne kaikki mahtuvat sisäsyntyisen kehotarkastelun piiriin. Yhtälailla kontakti-improvisaatio on tapa harjoittaa yhdessä tanssimista hetkessä, jota ei tarvitsisi rajata liian tiukoin esteettisin rajoituksin.
Olen kokenut olevani jokseenkin sopimaton kontakti-improvisaation harjoittaja; liian jähmeä suomalainen, joka ei syleile maailmaa. Tämä johtunee niistä mielikuvista, joita olen aikojen saatossa liittänyt kontakti-improvisaatioon, vaikken todellisuudessa tiedä, mistä nämä mielikuvat oikein kumpuavat. Useammin kuin kerran olen saanut itseni kiinni ajatuksesta, etten ole tarpeeksi...jotain? Avoin? Lämminhenkinen? Nurinkurisesti kuvatessani ystäviäni tanssimassa ympäri Helsinkiä, pohdin kuinka meidät nyt nähdäänkään näissä ympäristöissä kenties samankaltaisina "vapaina sieluina" kuin tanssijat yhteisöllisissä kokoontumisissa jossain kaukaisilla hiekkarannoilla. (Tämä kuulostaa tietysti täysin absurdilta, mutta mielessäni todella assosioin kontakti-improvisaatioon tällaisia kuvia ja tapahtumia.) Ehkäpä siksi olen löytänyt tieni kontakti-improvisaation pariin vasta, kun ymmärsin, että yhdessä liikkuen ajattelua voin harjoittaa vaikka kahdestaan jonkun kanssa, ilman kontakti-improvisaatioon mielessäni liittyviä esteettisiä kehyksiä.
Lähdeluettelo:
Bachelard, Gaston. 2003 (1957). Tilan poetiikka. Suom. T. Roinila. Helsinki: Nemo
Lehikoinen, Tiina. 2019 Terra Nova. Helsinki: Poesia.
Mäkinen, Mirva. 2018. Taiteellinen tutkimus kontakti-improvisaation arvoista somaesteettisen esityksen kehyksessä. Acta Scenica.
Pallasmaa, Juhani. 2005. IHON SILMÄT - arkkitehtuuri ja aistit. Suom. K. Helminen-Blomsted. Helsinki: ntamo.
Sheets-Johnstone, Maxine. 1999. The Primacy of Movement. Amsterdam: John Benjamins.
Shusterman, Richard. 2021. Thinking Through the Body - Essays in Somaesthetics. Cambridge University Press.
Kirjoittajan päiväkirjamerkinnät
Kirjoittajan käymät keskustelut kollegoiden ja ystävien kesken sekä privaatisti että Keskusteluja Nykytanssista -podcastissa (Spotify)
Katse kohti periferiaa. Muut, maisema ja minä:
Lähtiessäni suunnittelemaan tätä tutkimusta kiertelin ja kaartelin erinäisten rajausten kanssa. Oli selvää, että kehollisuus, kontakti-improvisaatio sekä maisemallisuus olisivat tärkeitä palasia toiminnassani. Tiesin myös, että haluaisin taltioida tapahtumia videolle, tarttua johonkin pysyvään katoavassa tanssissa. Ajattelin ensin rajaavani tutkimuksen kysymykseen ihosta periferiana. Makustelin ajatusta toisiaan koskettavien kehojen jatkuvasta, planetaarisesta liikkeestä, jossa periferiamme muuttuvat jaetuiksi keskustoiksi ja takaisin periferioiksi, tämän kaiken kuvaamista hyvin läheltä sekä kauempaa, osana ympäröivää ympäristöä. Koronaepidemian pahentuessa kävi kuitenkin selväksi, etten välttämättä kykenisi kuvaamaan tanssijoita sisätiloissa (esimerkiksi kauppakeskuksissa) vaan siirtäisimme kuvausretket ulkotiloihin, jolloin Suomen talvi vaatisi meitä varustautumaan aivan toisin kuin olin ajatellut. Toppatakkien ja -housujen ja hanskojen alla ihojen kosketus jäi kuvaustilanteessa paitsioon ja huomasin tarkkailevani tanssivia kehoja hieman eri kontekstissa, laajemmin toisin toimimisen, perifeerisen toiminnan, kautta. Ajatus ihojen kohtaamisesta on edelleen olemassa, mutta kuin sipulimaisesti kaikkien kerrosten alla.
"Realisation that the skin is covered just like plants by the snow during winter. Sleeping or hibernating underneath of all the layers of heavy clothing." (Päiväkirjamerkintä 29.1.2021)
Näin jälkeenpäin ajateltuna lähdin kuin soitellen sotaan aloittaessani kuvauksia. Suunnitelmani olivat löyhiä ja vaikka minulla oli mielikuvia liittyen esimerkiksi kuvaustapaan sekä visuaalisuuteen, niiden sanallistaminen oli vaikeaa. Aloitimme kuvaukset tanssimalla puolisoni kanssa mökkitiellä joulukuussa 2021 ja appivanhempani kuvasivat tapahtumaa pyynnöstäni sekä läheltä että hieman kauempaa. Toimintaohjeistus oli haparoivaa ja lähdimme liikkeelle painon antamisesta toiselle sekä yhteisen, pyörivän liikkeen etsimisestä. Olin jollain tavalla tyytymätön kokemukseen heti lopetettuamme ja epäilin projektin mielekyyttä hetkellisesti, mutta myöhemmin olen nähnyt tuona päivänä kuvatuissa videoissa kauneutta, jota en heti kyennyt tunnistamaan. (Katselen itseäni videolta myös huomattavasti epäempaattisemmin kuin toisia. Tämänkin kanssa opettelen vielä.) Mielestäni epävarmuus ja kömpelyys ovat kuitenkin inhimillinen osa projektia.
Tulin myöhemmin siihen tulokseen, että kaipasin rouheampaa ja urbaanimpaa ympäristöä tarkkaillakseni kosketuksen ja ei-niin-vertikaalien kehojen tuottamia notkahduksia arkisessa tilassa. Tilat, joissa päädyimme tanssimaan videoilla, valikoituivat osittain sattuman varaisesti, osittain käytännöllisistä syistä (kyseiset tanssijat asuivat lähellä jne.). Huomasin hapuilevani kohti "ankeita" tai hieman hälyisiä paikkoja, joiden maisemaan tanssijat voisivat upota. "Sopimattomat paikat, sopimattomat ihmiset. Vinoumat, pystysuorassa maisemassa kallellaan olevat kehot." (Päiväkirjamerkintä tammikuulta 2021)
Pidän kontrastisuudesta enkä ollut yhtä innoissani lempeän kontakti-improvisaation yhdistämisestä runollisiin viljapeltoihin kuin drive-in McDonaldsin takapihaan. Pyrkimyksenäni oli myös luoda tilaa tanssille paikoissa, jossa sitä ei odotettaisi. Suurimmaksi osaksi kohtaamamme ihmiset halusivat vain ohittamaan meidät, sekä tanssijat että kuvaajan. Suomalaisten tapoihin kuulunee tämä ohikatsomisen kulttuuri, jolla pyritään välttämään osallistuminen asioihin, jotka eivät itselle kuulu. Ihmiset saattavat katsoa, mutta usein varmistavat, ettei heidän katseitaan huomata. Vain muutama pysähtyi ja jäi selvästi seuraamaan tapahtumia, keskustelemaan tai kommentoimaan uskalsi vielä harvempi.
"Ihmishahmot asettuivat maisemaan kuin arkkitehtuuri, hieman vinoina, outoina ja viihdyttävinä. Ohikulkijat pyrkivät ohittamaan nopeasti, suomalainen katsoo mielellään ohi...'Kauempaa näytti, että nyt on joku tosi humalassa!' Tosiaan sekö on kulttuurimme ainoa mahdollinen selitys kehollisesti arjesta poikkeavalle toiminnalle? Humala? Kun keho kääntyy mutkalle tai asettuu nojaamaan toiseen tai muuttuu pystysuorasta ruumiista vinoksi tai horisontaaliseksi, sen kehon täytyy olla päihteiden vaikutuksen alaisena." (Päiväkirjamerkintä 12.2.2021)
Halusin ehdottomasti työstää kuvatuista materiaaleista lyhyehkön videoteoksen, sillä koin, että videoilta välittyi jotain olennaista tähän kummalliseen nykyhetkeen liittyen. Läsnä olivat haikeus ja suru esittävien taiteiden ammattilaisten puolesta, liikkeen ja kosketuksen suoma ilo, tilojen haltuun otto ja niiden näkeminen uudenlaisina mahdollisuuksien kenttinä. Editointivaiheessa usean tunnin kutistaminen tiiviiseen pakettiin oli yhdenlainen painiottelu, jossa iso osa kutkuttavasta materiaalista jäi leikkauspöydälle. Olin kuitenkin päättänyt, että enemmin kuin kestolliseksi teokseksi, halusin puristaa nämä näkymät kuin runomittaiseksi välähdykseksi paikoista, ihmisistä ja liikkeistä, joita oli hetken ollut. Halusin korostaa sitä hetkellisyyttä, joka kuuluu olennaisesti esittävien taiteiden luonteeseen.
Kaipuu kohti kehollisia kohtaamisia:
Tässä tutkimuksessa olen sukeltanut pää edellä tunteita herättäviin kysymyksiin tanssin ja kosketuksen merkityksellisyydestä ihmisolennolle nykyhetkessä. Tutkimuksen lähtökohtana on kosketuksen ja tanssin ehdottaminen julkiseen tilaan, osaksi maisemaa. Olen pyrkinyt havainnoimaan, millaisia muutoksia ja värinöitä tanssi aiheuttaa julkisissa tiloissa sekä kuinka oma kokemus tilasta muovautuu tanssin kautta. Koen, että julkisissa tiloissa tapahtuva oleminen/liikkuminen pyrkii häivyttämään ihmiskehoa, kutistamaan sen monimuotoista potentiaalia. Näissä tiloissa normien mukainen oleilu tarkoittaa hyvin pystysuoraa oleilua; seisomista, kävelemistä tai istumista. On ollut kiintoisaa tarkkailla, millaisia muutoksia ympäristössämme tapahtuu, kun tilaan asettuu toisin toimivia kehoja. Vain poikkeamalla vertikaaliakselilta tanssiva ruumis jo ravistelee tilaa. Tunnen alakuloisuutta havaitessani, kuinka vähän tanssitaide nauttii arvostusta, tai miten vaikeaa on jatkuvasti perustella omaa ammattiaan kanssakulkijoille. Huomaan toimivani marginaalin marginaalissa, periferiassa. Haluaisin kovasti tanssin ja erilaisten kehollisuuksien tunkeutuvan yhteiskuntaamme luontevammaksi osaksi arkeamme ja käsityksiämme ihmisyydestä. Kollegani ja ystäväni Kalle Lähde muotoili tanssin merkityksellisyyden mielestäni kovin kauniisti sanoessaan, että liikkumisen yksipuolistuessa ja kulttuurimme kulkiessa yhä kauemmaksi kehosta, on äärimmäisen tärkeää, että tanssivat kehot tuottavat maailmaan erilaisia kehollisuuksia ja tapoja liikkua. Hänen sanojensa mukaan tanssi on ikään kuin kehollisuuden museo.4 Meidän on näitä kehoja katsellessamme, kuunnellessamme ja aistiessamme mahdollista havaita oma monimuotoisuutemme ja ihmeellisyytemme. Tanssi on toisin toimimista tässä kutistuvassa maailmassa.
Olen tehnyt tätä tutkimusta tanssien, kuvaten, katsellen, keskustellen, lukien ja kirjoittaen. Kaikkea toimintaa on pitkälti ohjaillut intuitio, kokeilunhalu sekä kysyminen. Myös epävarmuus omista tiedoista, taidoista, ajatuksien ja kysymysten asettelujen selkeydestä on ollut jatkuvasti läsnä. Taiteen tekemiseen ja tutkimiseen liittyy mielestäni jotain mähmäistä, sekavaa ja epämääräistä, jonka kirkastaminen ja sanoittaminen tapahtuu hiljalleen. Tämän kaiken hämäryyden sietäminen on välillä sietämätöntä. Olen kuitenkin löytänyt paljon iloa tästä projektista, tanssimisesta toisten kanssa, tanssin katselemisesta sekä esiin nousseiden tuntemusten ja huomioiden sanallistamisesta.
"Miksi ihmiset tanssivat? Miksi me hakeudumme toistemme pariin ja haluamme liikkua yhdessä, ilmaista itseämme? Mitä jos kuvailisikin tätä kaikkea uuden, kummallisen korona-ajan kehyksessä? Salatanssit. Sana maistuu suussa kivalta. Mystiset kehojen karkelot...eivätkä sitten sitäkään. Taivaan alla tapahtuvat kömmähtelevät yritykset liikkua, koskettaa, olla yhteydessä toiseen kehoon. Salissa piileskelevät harjoitukset, villit kontakti-improvisaatiot ja riemukkaat hetket, kun ruumis liukuu toista pitkin, löytää tiensä, vaikkei tiedä edes miten." (Päiväkirjamerkintä tammikuulta 2021)
Olen kokenut syvää surua oman ammattini sekä kehollisen monimuotoisuuden puolesta viimeisen vuoden aikana. Koronaepidemia on ikään kuin näyttänyt ruumiillisuudelle kaapin paikan; se on ihmisyyden toisarvoinen osanen. Pyritään viemään mahdollisimman vähän tilaa, pysymään kaukana ja eristyksissä muista ihmisistä. Yhteydessä oleminen tarkoittaa etäyhteyttä, keholliset kohtaamiset olisi syytä unohtaa. Huomaan pohtivani, nostaako vanha dualistinen ihmiskäsitys jälleen päätään länsimaissa, vai olemmeko koskaan todella päästäneet irti tuosta keho-mieli jaottelusta. Mieleni tekisi kiljua, että ruumis on aistiva, älykäs, ajatteleva ja kaipaava, erottamaton osa ihmisyyden kokemusta, jota ei voi jättää hyllylle odottamaan.
"To separate myself into a mind and a body would be to perform a radical surgery upon myself such that a vibrant kinetic reality is reduced to faint and impotent pulp, or excised altogether".
-Maxine Sheets-Johnstone, The Primacy of Movement 5
Tanssia koronan aikaan
Experimental Scenography Workshop -kurssin tutkimusta Aalto-yliopistossa 2021
Olen helsinkiläinen taiteilija ja toimin tanssitaiteen kentällä esiintyjänä, opettajana sekä koreografina. Opintoni ovat kulkeneet Suomen Kansallisoopperan Balettioppilaitoksesta Taideyliopiston Teatterikorkeakouluun ja sieltä edelleen taiteen maisteriopintoihin Aalto Yliopistoon. Työskentelen monenlaisissa kokoonpanoissa sekä produktioissa, mutta viime aikoina lähimpänä sydäntäni ovat olleet kontaktiin ja parityöskentelyyn liittyvät projektit. Olen myös hyvin onnellisessa asemassa, kun ympäriltäni löytyy ystäviä ja kollegoita, joiden kanssa ihmetellä maailmaa toistemme päällä kiipeillen.
Avainsanoja:
Kehollisuus
Kosketus
Kontakti-improvisaatio
Materiaalisuus
Somaestetiikka
Perifeerinen toiminta
Perifeerinen katse
Aisteille herkistyminen
we are hungry bodies
we are young, old and ancient bodies
we are excited, awaiting, exhausted, lazy, capable, stiff but soft bodies
we are strong, gross, cute, weakling, smooth, dazzling and bored bodies
we are other bodies
we have a thirst for touch, to be alive, to sense
we are corona sinful bodies
(Päiväkirjamerkintä 10.2.2021)
Aistit avoinna asetun maailmaan:
Olen jo pitkään tiennyt, että tanssiessa toisen kanssa, katsetta ei kannata kohdistaa tiettyyn pisteeseen vaan pyrkiä käyttämään "periferianäköä", jotta olisi mahdollista havaita toisen liikkeet laajemmalta alueelta. Pohdin tutkimuksen aikana paljon perifeerisen katseen merkitystä: "Perifeerinen katse lepää maisemassa ja sen muodoissa, näen enemmän ja kokonaisvaltaisemmin. Tarttumatta yksityiskohtiin voin olla yhtä liikkuvan, hengittävän, lepäävän maailman kanssa. Kehossani, kehossasi, arkkitehtuurin ja maan muodoissa. Voiko kehollinen katse (kosketus) olla kysyvää? Ehdottaako se monisyisempää olemista, näkemistä, kokemista?" (Päiväkirjamerkintä maaliskuulta 2021).
Koen olevani jännittävän ristiriidan äärellä puhuessani katseesta, kosketuksesta, tanssista ja sen kuvaamisesta. Tavallaan haluaisin välttää olemasta osana kuvien tulvaa tuottavasta mekanismista, mutta silti toivon tallentavani jotain näkyvää. Tanssi on hetken taidetta, joka katoaa jatkuvasti ja elää vain muistoissa. Nykyiset mahdollisuudet taltioida ja muovata tuota todellisuutta houkuttelevat rajaamaan ja ikuistamaan oman versionsa kokemuksesta. Katsoessani tanssivia ystäviäni kameran läpi (ja todella jouduin katsomaan heitä linssin läpi, sillä lcd-näyttö kieltäytyi yhteistyöstä kovilla pakkasilla), he muovautuvat abstrakteiksi muodoiksi, osaksi maisemaa. Seurailin heitä välillä hyvin läheltä ja oma havainnointikykyni ja huomioni kiinnittyi toisinaan hyvinkin yksityiskohtaisiin asioihin. En nähnytkään "perifeerisesti". Toisinaan taas kuvatessani kaukaa, tanssijat asettuivat tai sulivat osaksi näkemääni kuvaa. Yhtä kaikki, jokainen hetki oli potentiaalinen kuvana, ei niinkään kokemuksena hetkessä. Itse tanssiessani maailmani myllertää, jokainen soluni tarkentuu aistimaan ympäristöään, toimimaan ja vastaanottamaan tarpeen mukaan. Hetkittäin kykenen irtautumaan sisäisestä silmästäni ja ikään kuin näkemään tilanteen ulkopuolelta, mahdollisena kuvana, mutta suurimmaksi osaksi "näkökykyni" asettuu iholle ja tuottaa informaatiota aistimalla ympäristöään, maata, ilmaa, toisen kosketusta.
Tunsin tasapainottelevani projektin aikana oman fyysisen kokemukseni sekä näkemieni, visuaalisesti potentiaalisten kuvien välillä. Pidin mielekkäänä tarkkailla liikettä tilassa toisaalta hieman ulkopuolisena dokumentaristina ja toisaalta pyrkiä välillä ikään kuin osalliseksi liikettä, kuljettamalla kameraa tanssijoiden liikkeen mukana ja välillä melkein kiinni heissä. Oli myös herkullista huomata etsivänsä ja löytävänsä esimerkiksi erilaisia väripareja tanssijoiden ja ohikulkijoiden ja tilan välillä. Ymmärsin myös, miten tärkeää oli, että oma toimintani ja tutkimukseni kulki kuin kehämäisesti tai spiraalin omaisesti ensin tanssia ja liikettä itse tunnustellen, sitten kuvaten ja lopuksi palaten takaisin keholliseen kokemukseen. Ne kömpelöhköt ensi askeleet joulukuisella mökkitiellä tuottivat tietoa, jota pystyin hyödyntämään pyytäessäni kollegoita tanssimaan kameralleni Helsingin kaduilla, ja toisaalta palatessani takaisin tanssisaliin harjoittamaan salaa kontakti-improvisaatiota ystävieni kanssa, huomasin kantavani mukana kehossani kaikkia niitä kokemuksia, jotka olin saanut jakaa heidän kanssaan tämän tutkimuksen aikana.
"Arkkitehtoninen tila on elettyä tilaa pikemminkin kuin fyysistä tilaa, ja eletty tila ylittää aina geometrian ja mitattavuuden."
-Juhani Pallasmaa, Ihon Silmät - Arkkitehtuuri ja Aistit6
Taiteellisen tutkimuksen aikana olen pyöritellyt mielessäni tätä eletyn tilan -kysymystä; voimmeko ajatella ympäristöistämme ja jopa omista kehoistamme näin? Elettyjä tiloja ja elettyjä kehoja? "Jussin ja Jessican villi vapaus, katumaisema muuttuu leikkipaikaksi, mahdollisuuksia pursuavaksi tilaksi. Kun kerran on liukunut maahan, katu ikään kuin tulee lähemmäksi, jokin raja ylitetään. Ei ole enää samoja esteitä ja normeja kuin ennen, olen päättänyt asettua maisemaan toisin. Kalle ja Annikin kokivat samoin kuin jonkinlaisen kalvon läpäisemisen; normeista ensipoikkeamisen jälkeen oli helppoa toimia vastoin yleisiä sääntöjä ja odotuksia. Urbaani ympäristö tarjosi mahdollisuuksia moneen, ympärillä oli tilaa, katua, seiniä...erilaisia houkutuksia." (Päiväkirjamerkintä 6.3.2021)
Koen, että olen tutkimuksessani tavoittanut tunteita ja kokemuksia ennemmin kuin varsinaisia vastauksia. Kehollinen yhdessäolo, kosketus, rytmi, hiki...? Näiden tärkeyden olen saanut havaita viimeisen vuoden aikana, kun koronaepidemia on jyllännyt ja ihmiset ovat eristäytyneet toisistaan. Hullua, miten kokonainen esittävän taiteen ammattikunta voi vain kadota. Miten kukaan ei ole huojunut basson mukana konsertin väkijoukossa? Miten vähiin käyvät ne keinot, joilla puolustaa sanoin ja lausein sellaisen olemassaoloa, jonka luokse kieli ei yllä? Tätä kirjoittaessa odottelen, millon tämä pyhä ruutujen aikakausi päättyy.
"Päässäni kohisee, sanat pakenevat ajatusten ympäriltä. Miksi nykytanssi on niin sumeaa, levittäytyy ympäriinsä ja väistelee kieltä? Tunnen tavoittavani jotain olennaista, melkein hipaisen sitä, mutta sitten epäröin. Mitä olinkaan tekemässä ja onko tässä järkeä? Kehollisen kokemuksen tärkeydestä...Millaisia systeemejä, joilla järjestämme tiedon hierarkkisesti, yhteiskuntamme pitää yllä? Koen tärkeäksi tuottaa uusia kokemuksia, keinahtaa, heilahtaa, koskettaa erilaisia pintoja, yrittää jäsennellä näitä kokemuksia. Tällä hetkellä on meneillään suruaika, koronan kutistama maailma ja sen osoittama tympeys. Tanssi ei meinaa mahtua sinne. Haluan toimia vastoin, haluan koskettaa, huojua ja asuttaa tätä maata moneen suuntaan kurkottelevana ja vinona olentona." (Päiväkirjamerkintä 10.2.2021)