Research Catalogue

Taiteelliseen tutkimukseen kuuluu edelleen kiinteästi – joskus miltei riippakiven kaltaisena – pohdinnat siitä, mitä taiteellinen tutkimus oikein on. Kysytään, miten oikeutetaan (itselleen ja muille), että tutkitaan taiteellisin keinoin. Kysytään, miten taiteellinen ajattelu voi tai saa ilmetä tutkimuksessa ja miten se suhtautuu akateemiseen tutkimiseen.

Harvoin sitä pohditaan kuitenkin niin perin pohjin ja syvällisesti kuin Riikka Mäkikoskelan ekspositiossa Kokemuksen vastus – Taiteellisen tutkimuksen materiaalinen ja tilallinen mahdollisuus. Tekstissä hän esittää oman tutkimusmenetelmänsä. Sen yhteydessä hän käyttää puheenvuoron myös yleisesti taiteellisen tutkimuksen ja sen menetelmien puolesta puhumiseen. Mäkikoskela ikään kuin virittää ei pelkästään lukijan vaan myös itsensä taiteen tekijänä taiteellisen tutkimuksen asteikolle.

Ensi lukemalla olin kärsimätön. Haluaisin jo saada tietää varsinaisesta aiheesta – taideteoksen materiaalisesta vastuksesta ajatuksen muodostuksessa. On kuitenkin mielestäni edelleen tarpeellista ja tärkeää – varsinkin kun se tehdään näin antaumuksellisesti – käydä läpi taiteellisen ja akateemisen tutkimisen kytkennät ja erot sekä sen, miten ”käsien kautta ajattelu” voi toimia ja missä arvossa sitä pidetään suhteessa ns. akateemiseen tutkimiseen. Olennaista on myös selventää miten taiteilija-tutkija tulkitsee produktio-osuutensa sanoiksi. Tarkoitan sitä että kuvataiteellinen tutkinto vaatii tekijältä tietämystä omasta kirjallisesta ulosannistaan ja tietämystä omasta suhtautumisestaan kirjalliseen ilmaisuun yleisemminkin.

Kun Mäkikoskela palaa aina uudestaan hieman eri näkökulmasta puolustamaan omaa menettelyään tai yleensä taiteellista tutkimista, haluaisin keskeyttää hänet: ”Taiteellinen tutkimus on olemassa, se on tärkeätä ja se on tarpeellista! Keskity omiin havaintoihisi ja juuri sinun tutkimuksesi kysymyksiin. Ne ovat relevantteja. Jätä puolustuspuheet taaksesi.”

Tässäkin asiassa minun pitää säilyttää malttini. On mielestäni edelleen myös tärkeä kuulla, miten kukin kuvataiteilija-tutkija omalla tavallaan miettii ja ratkaisee esimerkiksi tutkimisen ja samalla tutkimisen kohteena olemisen haasteen.

Pidän vahvana se että sekä tekstin teoreettisemmissa osioissa että työskentelyprosessin kuvauksissa Mäkikoskela puhuu samantyyppistä kieltä. Hän punnitsee sanoja ja lauseita tarkkaan suhtautuen kielelliseen ilmaisuun vakavasti, huolellisesti ja keskittyneesti. Mielestäni juuri sen vuoksi tekstistä muodostuu eheä kokonaisuus ja se on uskottava.

Tekstin vahvuus on myös siinä, että Mäkikoskela pukee oman taiteellisen työskentelyprosessinsa tarmokkaasti sanoiksi ikään kuin itsekin hämmästellen, mitä tapahtuu kun hän alkaa kirjoittamaan aiheesta. Näin kirjoittaminen tuo työskentelyyn uuden tason, se ei ole pelkästään taideteoksen teon seuraamista sivusta.

On mielestäni olennaista, että taiteilija-tutkija on tietoinen ja hyväksyy omaa kirjoittamistaan eikä esimerkiksi piilottaa ajatuksiaan lainausten ja lentävien lauseiden taakse. Tätä voisi kutsua – Mäkikoskelan aiheen mukaan –  kirjoittamisen vastukseksi. Mäkikoskela kirjoittaa: ”Työskentelymateriaalini joko vastustaa tai hyväksyy työstöni. Materiaalinen vastus rytmittää työskentelyäni joko hyväksymällä työstön, hankaloittamalla sitä tai pysäyttämällä sen kokonaan.”

Samalla tavalla voidaan mielestäni ajatella kirjoittamisesta. Kirjoittamisen vastus rytmittää työskentelyä, sen kanssa on tultava toimeen ja löydettävä tapa käyttää sitä oman tekstin tuottamisen ja ymmärtämisen hyväksi. Taiteilija-tutkijalle voisi olla hedelmällistä asettaa taiteellisen tutkimisen kielelliselle ilmaisulle samoja ehtoja kuin itse kuvataiteelliselle työskentelylle. Mielestäni taiteellisen tutkimuksen kieli saa ja pitää olla näissä puitteissa tekijänsä näköinen. Taiteellisen tutkimuksen kirjallisten tuotosten arvo on juuri siinä, että tekijää voidaan seurata suoraan – ilman välikäsiä – teon hetkellä. Mielestäni Mäkikoskelan

tekstissä on juuri tätä: rehellinen pyrkimys ymmärtää ja kommunikoida, mitä teoksen tekemisen aikana tapahtuu.

Mäkikoskela selvittää seikkaperäisesti, miten hän muodostaa ajatuksia veistäen. Hän luo eeppisellä tavallaan tutkimuspöydän, johon lukijan on helppo tulla seuraamaan kuvataiteilijan havaintojen tekemistä alusta asti.

Mäkikoskela kuvaa, miten hän ottaa työstettävän materiaalin käteen ja hän jatkaa kuvausta aina siihen asti kun hän astuu pari askelta taakse ja yllättäen tunnistaa ja hyväksyy tietyssä mielessä epätäydellisen mutta valmiin teoksen. Oma keho, materiaali, liike – ja niiden suhdanteiden sanallistaminen. Sitä nelikkoa kuunnellen hän tutkii.

Mäkikoskelan tekstin edetessä sen sujuvuus paranee huomattavasti, viittaukset toisiin teksteihin ja ajattelijoihin vähenevät ja ne sulautuvat luontevammin tekstiin.

Parhaat osat tekstissä ovat niin kirkkaasti kristallisoituja ajatuksia, että ydinajatus jää ensi lukemalta helposti huomaamatta. Näistä kannattaisi mielestäni kirjoittaa lisää niin, että lukijakin voi viipyä niiden äärellä pidempään. Taiteelliseen työskentelyyn liittyvät seikat saattavat olla tekijälle itsestäänselvyyksiä. Lukijalle ne eivät välttämättä ole sitä:

"Kun työstän kolmiulotteisia taideteoksia, liikun ja liikutan materiaaleja.”

Yllätyin, etten ole aiemmin miettinyt, miten paljon tekijä itse liikkuu tekeillä olevan teoksen ympärillä, kaartaa, ottaa etäisyyttä, lähestyy. Oman kehon massa liikkuu suhteessa keskeneräisen teoksen massaan. Mäkikoskela kuvaa mitä hienoimmalla tavalla kuinka teos syntyy toiminnasta. Hän jatkaa: "… asiat järjestäytyvät työskentelyssäni, kun annan keholle mahdollisuuden osallistua työskentelytapahtuman kaikkiin vaiheisiin…”

Mäkikoskela soveltaa (Varton) maailman vastus -käsitteen esittämällä materiaalin vastus -käsitteen. Mäkikoskela korostaa sen yhteydessä teoksen fyysisen työstämisen ja lopulta sen toteutuksen tärkeyttä. Hän osoittaa tekstissään, että on syvällisesti perehtynyt aiheeseen ja tuottaa uutta arvokasta tietoa taiteen tekijän näkökulmasta. Näen ekspositiossa myös pedagogisia arvoja, joita alan taiteilija -tutkijat voivat soveltaa omaan työskentelyynsä.

Helsinki 29.10.2014

Denise Ziegler

The paper examines research with artistic process, which fits well in this publishing arena. The concept, images and title raise interest toward the topic of resistance in experience. The approach is clearly in the field of artistic research and opens up artistic processes. Historical information about other artist thinkers is also valuable and adds further value to this research-oriented paper.

I believe there is an interest in this topic in art historical and practice-led artistic research fields.

The research text makes an inquiry into artistic research by describing a working process in detail and reflecting on the ideas of other thinkers as well. There is an ambitious goal to change the working habits of the researcher in her own artistic working methods.

The ingress is clear and defines the context of the paper. The paper draws together central thinkers on the subject matter of how artists start their creative works. The description of one artistic process gives insight into the author’s own working method and also introduces some problems concerning material characteristics. Despite being early stage of the research the exposition gives a good example of a practice-led research as an ongoing process.