Research Catalogue

Taiteen tekeminen on merkittävässä roolissa ekspositiossa, mutta en pidä ekspositiota tutkimuksena. Ekspositio on enemmän julistusteksti tai uskontunnustus kuin tutkimusteksti. Aihe voisi tietysti olla tutkimuksellinen, mutta silloin se vaatisi tutkimuksellisten elementtien eksplikoimista. Varsinaista eksplikoitua menetelmää tms. kun ei ekspositiosta hahmotu. Koska ekspositio on retorisesti vangitseva, joskin paikoin voi herättää voimakkuuden vuoksi torjuntaa, uskon, että se kiinnostaa laajasti. Taiteen merkittävyyden julistaminen on tärkeää.

Mikä on maailman tila? Mikä on taiteen tehtävä? Onko taiteella todellista yhteiskunnallista merkitystä? Millaista on? Mitä on tehtävä? Nämä ovat tutkimuskysymyksiksi liian laajoja, ennemminkin ne ovat pohdinnan liikkeelle laukaisevia kysymyksiä kuin rajattuja tutkimuskysymyksiä. Koska tekstin aihe on utopia, ongelmaksi nousee se, että kirjoittaja ei huomioi lainkaan utopian käsitteen ulottuvuuksia, kuten sitä, että niitä löytyy ns. sosiaaliutopioita ja utooppista impulssia, mistä nähdäkseni tekijän tekstissä on kysymys. Lisätietoa kyllä löytyisi: esim. Fredric Jamesonin Archaeologies of Future, Mikko Lahtisen toimittama Matkoja utopiaan jne. Utopian käsitteeseen liittyy se, että se on ennemminkin liikkeelle laukaiseva voima kuin jokin joka voidaan toteuttaa. Toteutettava utopia on siis käsitteellinen paradoksi. Kirjoittaja voisi pohtia näitä ulottuvuuksia, mikäli haluaa pitäytyä otsikossa. Aihe on kuitenkin kontekstoitu kirjoittajan omaan taiteelliseen tuotantoon ja muuhun teosmateriaaliin vakuuttavasti. Ja huolimatta kärjistyksistä, ajoittaisesta epäherkkyydestä ja yksinkertaistuksista, kirjoittaja käsittelee vastakkainasetteluja myös moniulotteisemmin, kuten estetismin ja poliittisen taiteen osalta ja siirtyessään Kuparisen ja Kirkkopellon esimerkkeihin.

Ns. tieteellisen tekstin arviointikriteerit ovat tässä tapauksessa ongelmallisia, koska teksti on mielipidekirjoitus, eikä siihen ole ehkä mielekästä soveltaa em. kriteerejä. Toisaalta Ruukku on taiteellisen tutkimuksen julkaisu. Onko tämä sitten enemmän taiteellisen tutkimuksen ongelma kuin yksittäisen artikkelin?

Uutta tietoa teksti ei juuri tarjoa, mutta antaumuksella esitettyä taiteen merkityksellisyyden julistusta kylläkin. Osa on tuttua jo tekijän aiemmasta kirjallisesta ja kuvallisesta tuotannosta, onhan tekijä julkaissut samannimisen artikkelin Ilman Lenin-setää –pamfletissa muutama vuosi sitten. Siksi onkin syytä miettiä, onko mieltä julkaista samannimistä ja pääasiassa samansisältöistä artikkelia Ruukussa. Materiaalin laajuus ja kulku kirjoituksen rinnalla tekevät lukemisesta hieman haasteellisen, vaikka materiaalin havainnollistavuus onkin vahvuus. Tämä voi olla myös ikäkysymys, ehkä jotkut varttuneemmat lukisivat mieluummin paperista tai ilman sinne sun tänne sinkoilevaa navigointia.

Ekspositio kytkeytyy numeron teemaan kiinteästi, sillä siinä havainnollistetaan käsiteltävänä olevaa asiaa konkreettisin taideteosesimerkein ja myös tekstissä puhutaan ruumiillisuuden merkityksestä.

Eksposition parasta antia on taideteosesimerkkien laajuus eli ne eivät edusta pelkästään kuvataidetta vaan myös esitystaiteita. Tekstin vahvuus on sen retorisessa tehossa, mutta samalla se voi olla heikkous, sillä karkeat yksinkertaistukset siitä mitä pitää tehdä ja mitä asioita ja miten ratkaista (jotka luvalla sanoen muistuttavat välillä Monty Python -sketsiä This is how to do it, jossa opetellaan halkaisemaan atomi ja kertomaan kuinka mustat ja valkoiset voivat elää sovussa keskenään) eivät ole välttämättä uskottavia ja jäävät lopulta etäälle taiteellisen tekemisen konkretiasta.

Onko taiteella todellista yhteiskunnallista merkitystä? -kysymyksen alla kirjoittajan pohdiskelu on kiinnostavaa ja antina on tärkeä puheenvuoro. Hyvänä lisänä voisi toimia kirjoittajan näkemykset siitä, miten hän suhtautuu erilaisiin viime vuosina nousseisiin hankkeisiin antaa taiteelle merkitystä osana työyhteisöjä eli ns. hyvinvointia taiteesta –toiminta, koska sen piirissä toimivat henkilöt pitävät toimintansa tuloksena taiteen yhteiskunnallista merkitystä.

Olin iloinen pyynnöstä toimia Teemu Mäen eksposition kriittisenä lukijana (refereenä). Taiteellinen tutkimus on uusi ja kiehtova ala joka on voimakkaassa kehitysvaiheessa. Kaikkea taiteentutkimusta koskee kysymys siitä, millä kielellä voi puhua asioista, jotka ovat taiteen tekemisessä ja kokemisessa keskeisiä ja samalla pakenevat käsitteellistä ajattelua. Taiteellista tutkimusta koskee lisäksi muun muassa kysymys siitä, miten taiteen keinoin voi kontribuoida laajempien ihmiskuntaa ja elämää koskevien kysymysten ja ongelmien muotoilemiseen ja ratkaisemiseen.

Kirjoitan tämän lyhyen kommentin lähinnä taidekriitikon asenteella. Lukijana esitin joitakin huomioita; nyt ekspositio ei kaipaa sen enempää akateemista siunausta kuin saivartelua. Kokonaisuutena se näyttäytyy minulle itsessään taiteenkaltaisena muun muassa siksi, että se tuo tietoisuuteeni suuren määrän asioita ei niinkään loppuun käsiteltyinä kuin jatkuvan pohdinnan ansaitsevina. Lisäksi läsnä on voimakas ääni, joka on Teemu Mäen. Tutkimuksellinen piirre on tekstin argumentatiivinen rakenne; epätutkimuksellista (suhteessa humanistiseen tutkimukseen) on käsittelyn vapaus ja tietynlainen ”mutkat suoraksi” -asenne. Tämä ei kuitenkaan ole välttämättä heikkous. Aikana, jolloin eri alojen tutkimuksen valtavirta, mukaan lukien humanistinen, tuntuu menevän kapenevaan uomaan, vapaus on tervetullut. Tässä tekijä ajattelee monin keinoin – kielen, kuvien, äänten – tärkeitä asioita omaperäisellä ja relevantilla tavalla.

”Mikä on taiteen tehtävä?” on Teemu Mäen avaus. Kohta hän viisaasti tuo esiin, että minkä tahansa taideteoksen (tai tv-sarjan) ”tehtävä” ei ole annettu, vaan toteutuu kun joku (yleisö) tekee jotakin teoksella. Voimme toisin sanoen käyttää taidetta moniin tarkoituksiin, ja taide ”vaikuttaa” vasta vastaanottajan aktiivisuuden myötä. Taide ei kasvata meitä, eivätkä toiset ihmiset kasvata meitä taiteella, mutta me voimme kasvaa taiteessa jos näin haluamme. Taide tarjoaa tähän erinomaiset ja jopa ainutlaatuiset mahdollisuudet, kuten eksposition esimerkkeihin paneutumalla voi huomata.

Erityisen hedelmälliset ovat pohdinnat nautinnosta. Nautinto on ensimmäinen niistä asioista, joita Mäen mukaan odotamme taiteelta. Nautinto voi merkitä monia asioita, mutta tässä keskeinen on nautinto joka ei ole esimerkiksi tietoa, totuutta tai oikeutta vähempiarvoisempi. Mielihyvä on kehon ja mielen hyvää; ymmärtävän, tahtovan ja tuntevan olennon hyvää. Se kytkeytyy ihmisenä olemisen kokonaisuuteen, johon kuuluvat halu ymmärtää maailmaa, oma asema siinä sekä toimia mielekkäästi yhteisen hyvän elämän eteen. Kokeilevuudessaan taide osoittaa ulospääsyjä joskin myös umpikujia, mahdotonta kaihtamatta.

Aloitettuaan suurista nykykulttuuria ja -yhteiskuntaa koskevista kysymyksistä Mäki zoomaa taiteen tehtävien kautta kriittiseen taiteeseen ja osoittaa sen monenlaisia muotoja. Kriittisen taiteen vastakohtana hän kuvaa ”estetististä avantgardea”, joka lukijan silmässä saattaa kuitenkin näyttäytyä enemmän olkiukkona kuin todellisena tiedostavan taiteen vastakohtana. Tästä voisi jatkaa: paitsi yksilölliset vastaanottajansa, olivatpa ne yksittäishenkilöitä tai ryhmiä, taide sijoittuu aina aikaan ja yhteiskuntaan, jonka rakenteet ja arvomaailmat myös vaikuttavat siihen,  mikä on radikaalia tai muulla tavoin poliittisesti relevanttia.

Eksposition aiheet eivät ole uusia, mutta Mäki käsittelee ne tuoreella ja omaa aikaamme koskettavalla tavalla. Lopussa hän kokoaa näkemyksensä: ”Taide on myönteistä vaivaa, nautinnollista ponnistelua, jossa yhtäältä pyrimme ratkaisemaan yhteiskunnallisia ongelmia, poistamaan onnemme esteitä, ja toisaalta yhtä lailla muokkaamme itseämme, maailmankatsomustamme ja harjoittelemme elämästä nauttimisen taitoja.”
Voimmeko tehdä elämää samalla asenteella kuin taidetta – siinäpä yksi kysymys.

Pauline von Bonsdorff
taidekasvatuksen professori, Jyväskylän yliopisto